Part 9

"Riittää, riittää, Pamela", hillitsi hän, "lopeta jo tuo muoditon jaarittelusi. En kutsunut sinua niin paljon senvuoksi, että lausuisit mielipiteesi uudesta puvustani, kuin ilmoittaakseni sinulle, että olet tervetullut jäämään, koska rouva Jervis haluaa sitä, kunnes hän itse lähtee."

"Tervetullut!" toistin minä. "Minä riemuitsen, kun olen tästä talosta lähtenyt!"

"Hm", virkahti hän, "sinä olet kiittämätön kappale; mutta minusta on sääli, että noine valkoisine hienoine käsinesi ja kun hipiäsikin on noin hurmaavan hieno" (niin hän sitä nimitti tarttuen käteeni) "palaisit raskaaseen työhön, kuten sinun täytyy, jos lähdet isäsi luo. Senvuoksi neuvoisin rouva Jervisiä vuokraamaan huoneuston Lontoosta ja ottamaan meitä parlamentin jäseniä asumaan, jahka lähdemme pääkaupunkiin; ja sellainen sievä tytär, jona sinä voisit esiintyä, täyttäisi kyllä aina hänen huoneustonsa, ja hän ansaitsisi melkoisesti rahaa."

Hänen raaka leikkinsä suututti minua kovin; mutta kun jo muutoinkin olin itkuun purskahtamaisillani, syöksyivät kyyneleet silmistäni, ja yrittäen turhaan irroittaa kättäni hänen puristuksestaan lausuin: "En voi parempaa odottaakaan: teidän käytöksenne minua kohtaan, herra, on ollut juuri tuon puheenne mukaista; niin, minä sanon sen, vaikka tulisitte kuinka vihaiseksi."

"Minäkö vihaiseksi, Pamela! Ehei, siitä kaikesta olen päässyt", vakuutti hän; "ja koska sinä kerran olet lähtemässä, katselen sinua nyt rouva Jervisin vieraana niin kauvan kun te kaksi viivytte, enkä palkollisenani, joten voit lausua mitä tahdot. Mutta sanonpa sinulle, Pamela, miksi sinun ei tarvitse tästä seikasta niin ylväästi loukkaantua! Sinulla on varsin romantillinen taipumus hyveellisyyteen ja niin edespäin. Enkä epäilekään, että siinä yhä pysyt ja ettei kukaan voi sinua suostutella. Mutta tyttöseni" (ilkkuen hän sen sanoi), "ajattelehan toki, mikä oivallinen tilaisuus sinulla silloin olisi saada kerrottavaksesi joka päivä uusi tarina kelpo Jervis-äidille ja millaisia aiheita kirjeiden kirjoitteluun vanhemmillesi, ja mitä sieviä nuhdesaarnoja voisit pitää nuorille herrasmiehille. Kautta kaiken! Minusta se olisi parasta, mitä sinä ja hän voisitte tehdä."

"Teette kauniisti, hyvä herra", vastasin minä, "kohdistaessanne sukkeluutenne minunlaiseeni tyttö-rukkaan; mutta sallikaa minun sanoa, että jos ette olisi rikas ja mahtava ja minä köyhä ja alhainen, niin ette minua tuolla tavoin solvaisi. Suokaa minun kysyä teiltä: sopiiko tämä mielestänne noiden komeiden vaatteiden kantajalle ja isännän asemalle?"

"Miksikä olet niin tosissasi, sievä Pamelani", sanoi hän, "minkätähden niin vakavana?"

Tässä hän tahtoi suudella minua; mutta sydämeni oli täynnä, ja minä vastasin: "Jättäkää minut rauhaan, minä _sanon_ teille, että vaikka olisitte kuningas, niin herjatessanne minua, niinkuin olette tehnyt, olette unohtanut käyttäytyä herrasmiehen tavalla. Enkä minä tahdo viipyä tällaisen kohtelun alaisena: menen läheisimmän lampuodin luo odottaakseni siellä rouva Jervisiä, jos hänen täytyy muuttaa. Tietäkää, herra, että näine kurjine pehmeine käsineni mieluummin alennun keittiötyttöjenne halvimpiin toimiin kuin kuuntelen mokomia epähienoja, sivistyneen miehen arvolle sopimattomia vihjauksia."

"Olin hyvällä tuulella antaessani sinut tänne kutsua", puhui hän; "mutta on mahdotonta tuollaista julkeutta kauvemmin kestää: kuitenkin tahdon malttaa mieleni. Mutta kun olet täällä silmäini edessä, niin älähän toki tekeydy noin synkän vakavaksi: kah, tyttö, sinun tulisi jo oman ylpeytesi tunnosta sellaista välttää; sillä talonväki luulee sinun surevan lähtöäsi."

"Sitten, herra", sanoin minä, "koetan saada heidät vakuutetuiksi päinvastaisesta samoin kuin teidän arvoisuutennekin; sillä juuri siitä syystä tahdon yrittää olla iloisempi niin kauvan kun vielä viivyn".

"No", vastasi hän, "merkitsen tämän huomiooni ensimäisenä kertana, jolloin mikään antamani neuvo on sinuun jotakin vaikuttanut".

"Ja minä lisään", sanoin, "että se ansaitsee tulla merkillepannuksi ensimäisenä noudatettavaksi kelpaavana neuvona, minkä minulle viimeiseltä olette antanut".

"Toivoisin", virkkoi hän (melkein häpeän kirjoittaa, mitä se hävytön herrasmies lausui), "että olisit yhtä _nopsa toisessa suhteessa_ kuin olet terävissä vastauksissasi". Ja hän nauroi. Minä riuhtaisin käteni irti ja tipsutin tieheni niin nopeaan kuin voin. Ah, ajattelin minä, naimisiin! Varmaan teidän tulisikin olla naimisissa, sillä näissä oloissa ei kenenkään siivon neitosen sovi elää talossanne.

Rakas isä ja äiti, hänestä tulee varmaan oikea huikentelija! Kuinka helppoa on luisua yhä loitommaksi pahalla polulla, kun kerran antaa alhaisille vaistoille valtaa!

Kuinka suuresti olisikaan emäntä-parkani surrut, jos olisi ollut tätä näkemässä! Mutta ehkä herra olisi käyttäytynyt paremmin _silloin!_ Vaikka kuuluuhan hän sanoneen rouva Jervisille, että hän jo äitinsä eläessä minua tähtäili; ja hän aikoi joskus kertoa sen minullekin, sanoi hän hänelle! -- Tässä saatte kuulla julkeutta! Epäilemättä täytyy maailmanlopun olla lähellä; sillä kaikki herrasmiehet täällä ovat kuulemma yhtä pahoja kuin hän. Ja näkyvätpä sellaisten esimerkkien hedelmätkin! Niinpä maajunkkari Martinin talossa Grovessa kuuluu viimeisten kolmen kuukauden ajalla syntyneen kolme lehtolasta: yhteen tapaukseen on hän itse syypää, toiseen hänen kuskinsa ja kolmanteen metsänvartija, eikä hän ole ketään heistä häätänyt. Ja mitenkä hän voisikaan, kun he vain seuraavat hänen omaa esimerkkiänsä? -- Hän ja pari kolme muuta hänenlaistaan asuu täällä kymmenen penikulman piirissä meiltä; he seurustelevat ja käyvät metsästysretkillä uljaan isäntämme kanssa, enkä suinkaan luule heidän esimerkkinsä olevan hänelle hyväksi. Mutta taivas armahtakoon minua, sanon minä, ja lähettäköön minut pois tästä jumalattomasta talosta.

Mutta, rakas isä ja äiti, minkälaisia olentoja täytyykään niiden naisihmisten olla, jotka antautuvat sellaiseen pahuuteen? Ka, siitäpä johtuukin, että jokaista pidetään samanlaisena: ja, voi sentään! millaisessa maailmassa me elämmekään! Onhan miesten halujen _vastustamista_ alettu pitää ihmeellisempänä kuin naisten _suostumista_. Tämä kaiketi tekee minusta sellaisen ynseäsilmän, nokkaviisaan ja hurnakan, ja kaikki vain senvuoksi etten todellisuudessa halua olla julkimus ja letukka.

Mutta olen suruissani näistä seikoista: en voi tietää, mitä keinoja ja sotajuonia miehet käyttävät päästäkseen häijyjen pyyteittensä perille; ja siksi ajattelen niin hyvää kuin voin niistä tärviölle joutuneista tyttöparoista ja säälin heitä. Sillä murheellisesta tarinastani ja vaaroista, jotka töin tuskin olen välttänyt, näette mitä vaikeuksia ne poloiset neitoset saavat kokea, joiden osana on mennä maailmalle palvelukseen, varsinkin sellaisiin taloihin, missä perheen päät eivät elä Herran nuhteessa eivätkä noudata Hänen viisaita käskyjänsä.

Näette, että olen tullut aivan vakavaksi ja totiseksi; ja se sopiikin _kuuliaisen tyttärenne_ nykyiseen tilaan.

28. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

John sanoo teidän itkeneen lukiessanne viime kirjettäni, minkä hän teille toi. Olen pahoillani, että sallitte hänen sen nähdä; sillä kaikki he jo aavistelevat asiain todellista laitaa; eikä minulle ole suositukseksi, että minua on _hätyytetty_, vaikka _kieltäytymiseni_ kylläkin. Mutta silti on mieleni raskas senvuoksi, että he jonkun meikäläisen tähden saavat aihetta ajatella isännästäni niin pahaa.

Rouva Jervis on järjestänyt tilinsä herra Longmanin kanssa ja jää paikkaansa. Olen siitä iloinen hänen itsensä ja isäntäni tähden; sillä tämä on hänelle hyvä herra, kuten tosiaan kaikille muillekin paitsi minulle raukalle; ja rouva Jervis taas hoitaa hänen talouttansa hyvin.

Herra Longman kuuluu ottaneen puhuakseen isännälleni, kuinka uskollinen ja hänen etujaan valvova rouva Jervis on ja kuinka täsmälliset hänen tilityksensä, ja sanoi hänelle, ettei niihin voinut verratakaan rouva Jewkesin kirjanpitoa hänen lincolnshireläisellä tilallaan.

Hän kuuluu lausuneen niin paljon ylistelevää rouva Jervisistä, että isäntäni lähetti noutamaan hänet herra Longmanin läsnäollessa; ja hän sanoi, että Pamela voisi tulla hänen mukanaan. Kai hänen aikomuksensa oli minua nöyryyttää ja solvaista, koska minun oli lähdettävä, kun emännöitsijä sitävastoin jäisi. Mutta koska minä talon jättäessäni en lähdekään hänen kanssaan eikä hän ollut lähtevä minun kanssani, ei se paljoa merkinnyt. Olisihan vain ollut luottamusta herättävää minunlaiseeni köyhään tyttöön nähden, jos taloudenhoitajatar olisi lähtiessäni tehnyt minulle seuraa. Herra sanoi hänelle: "Niin, rouva Jervis, Longman sanoo teidän järjestäneen tilinsä hänen kanssaan tavanmukaisella uskollisuudellanne ja täsmällisyydellänne. Minulla oli hyvä halu ehdottaa teille, että jäisitte edelleenkin luokseni, jos voitte hiukan katua pikaisia sanojanne, jotka tosiaan eivät olleet niin kunnioittavia kuin olisin teidän puoleltanne ansainnut." Rouva Jervis näkyi olevan aivan ymmällä, koska hän herra Longmanin kuullen ei voinut puhua noiden sanojen aiheesta, jona olin _minä_.

"Todellakin", virkkoi herra Longman, "minun on sanottava teille suoraan, että siitä asti kun olen tuntenut isäntäni perheen, en ole koskaan tavannut täällä niin hyvää talouden hoitoa enkä niin sydämellistä huolenpitoa ja sopusointua. Kunpa Lincolnshiren kartano olisi yhtä hyvän emännän hoivassa!"

"Ei siitä sen enempää", päätti isäntäni; "mutta rouva Jervis saa jäädä, jos tahtoo. Ja tässä, hyvä rouva, ottakaahan vastaan nämä, pyydän; sen summan lahjoitan teille jokaisen vuoden tilinpäästössä vuosipalkkanne lisäksi niin kauvan kun pidätte taloudestani yhtä hyvää ja kiitettävää huolta." Hän antoi hänelle viisi guineaa. -- Rouva Jervis niiasi syvään, kiittäen häntä, ja katsahti minuun ikäänkuin jotakin sanoakseen.

Hänen arvoisuutensa käsitti luullakseni hänen tarkoituksensa; sillä hän lausui: "Minä tahdon tosiaan rohkaista ansiollisuutta ja palvelevaisuutta, Longman: mutten voi koskaan olla yhtä ystävällinen niille jotka eivät sitä minulta ansaitse, kuin niille jotka ansaitsevat"; ja tässä hän katsahti minua suoraan kasvoihin. "Longman", jatkoi hän, "sanoin että tyttö voisi tulla sisälle rouva Jervisin mukana, koska he mielellään ovat aina yhdessä. Sillä rouva Jervis on hänelle hyvin ystävällinen ja rakastaa häntä kuin omaa tytärtä. Mutta muutoin..."

Keskeyttäen hänet herra Longman virkkoi: "_Ystävällinen_ Pamela-neidolle! Niin, sir, sitä hän epäilemättä on! Mutta jokaisenhan täytyy olla hänelle ystävällinen; sillä..."

Hän aikoi jatkaa, mutta isäntäni kielsi: "Ei enempää, ei enempää, herra Longman. Näen että vanhat miehet viehättyvät sieviin nuoriin tyttöihin yhtä hyvin kuin muutkin; ja kaunis ulkomuoto kätkee monet viat, jos henkilö osaa käyttäytyä miellyttävästi."

"Suokoon teidän arvoisuutenne anteeksi", yritti herra Longman; "Jokainen..."

Kaiketi hän aikoi lausua vielä jotakin ylistyksekseni; mutta herra pidätti hänet sanoen: "Ei sanaakaan enempää tästä Pamelasta; en voi sallia hänen jäädä, sen vakuutan teille, en ainoastaan hänen oman röyhkeän puhetapansa vuoksi, vaan myöskin siksi, että hän kirjoittelee kaikista perheeni salaisuuksista."

"Niin", myönteli kunnon vanha mies, "siitä minäkin olen pahoillani! -- Mutta, herra..."

"Ei enempää, sanon minä", vastusti isäntäni; "sillä minun maineeni on niin hyvin tunnettu" (on tosiaankin! ajattelin minä), "etten välitä siitä, mitä joku _minusta_ puhuu tai kirjoittelee; mutta sanoakseni teille totuuden -- vaikkei sitä tarvitse pitemmälle levittää -- aion piakkoin päättää nuorenmiehen elämän; ja te tiedätte, että nuoret jalosukuiset ja varakkaat naiset valitsevat itse palkollisensa. Se on pääsyy, miksi en voi kauvemmin pitää Pamelaa. Muutoin", hän jatkoi, "tyttö on varsin hyvänlaatuinen, kun ottaa kaikki huomioon; vaikka minun täytyy sanoa, että hän äitini kuoleman jälkeen on käynyt hiukan nenäkkääksi vastauksissaan ja antaa kaksi sanaa sanasta. Sitä minä en voi sietää, eikä minulla tietääkseni ole siihen syytäkään, Longman."

"Eipä suinkaan, herra", vastasi hän, "mutta on kummallista, että Pamela, ollessaan perin lempeä ja nöyrä meille kaikille tässä talossa, unohtaa itsensä sen edessä, jolle hänen tulisi osoittaa suurinta kunnioitusta!"

"Niin todellakin", myönsi isäntäni, "mutta näin on asian laita, vakuutan teille; ja hänen nenäkkyytensä tähden rouva Jervisille ja minulle sattuikin sananharkkaa. En siitä niin paljoa välittäisi, ellei tyttö -- tuossa hän seisoo ja sanon sen hänelle vasten silmiä -- olisi ikäisekseen perin järkevä ja osaisi paremminkin käyttäytyä."

Minua halutti kovin lausua jotakin, mutten tiennyt, mitä olisin herra Longmanin kuullen voinut sanoa. Rouva Jervis katsahti minuun ja käveli ikkunan luo salatakseen huolestumistansa minun suhteeni. Vihdoin virkoin: "_Teidän_, hyvä herra, sopii puhua mitä suvaitsette, mutta _minun_ sopii sanoa ainoastaan: Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne!"

Longman-parka änkytti puhuessaan ja oli vähällä puhjeta kyyneliin. Herjaava isäntäni sanoi minulle: "No, Pamela, osoittauduhan nyt herra Longmanille sellaisena kuin olet. Etkö voi antaa hänelle näytettä röyhkeydestä, jota minä toisinaan olen saanut sinulta kokea?"

Eikö hän, rakas isä ja äiti, ansainnut, että hänelle olisi sanottu koko totuus? Mutta minä hillitsin itseni sikäli että virkoin vain: "Teidän arvoisuutenne voi ilkkua tyttö-rukalle, jonka tiedätte _voivan_ teille vastata, vaikkei hän sitä _uskalla_."

"Kah, ole hyvä nyt, vihjailija", lausui hän, "ja sano pahin, mitä _voit_: Longmanin ja rouva Jervisin kuullen haastan sinut paljastamaan _kaiken_ röyhkeytesi; ja koska sinä olet pois lähtevä ja koska sinua jokainen rakastaa, olisi minulle pieneksi puolustukseksi perheeni edessä, että sinulla ei ole syytä valittaa kovaa kohtelua ja sortoa minun puoleltani, kuten minulla on valituksen aihetta sinun nenäkkäiden vastaustesi ja kielittelevien kirjeittesi vuoksi".

"En suinkaan minä, herra", vastasin, "ole niin tärkeä teidän arvoisuutenne perheen silmissä, että teidänlaisenne mahtavan herrasmiehen tarvitsee minun suhteeni puolustautua. Olen iloinen, että rouva Jervis jää teidän arvoisuutenne palvelukseen; ja minä tiedän, etten minä _ole ansainnut_ jäädä, ja enemmänkin, -- tiedän etten _halua_ jäädä."

"Mitä joutavia!" huudahti herra Longman astahtaen minua kohti, "älä sano niin, älä sano niin, rakas mamseli Pamela! Me kaikki pidämme sinusta hyvin paljon; lankeahan polvillesi anomaan hänen arvoisuudeltaan anteeksi, ja kaikki yhteisesti, minä ja rouva Jervis etunenässä, rukoilemme sinulle hänen arvoisuutensa suosiollisuutta ja pyydämme häntä pitämään sinut, ainakin siksi kun hänen arvoisuutensa menee naimisiin."

"Ei, herra Longman", kieltäysin minä, "en voi anoa; enkä tahdo jäädä, vaikka saisinkin. En halua mitään muuta kuin palata köyhän isäni ja äitini luo; vaikka rakastan teitä kaikkia, en tahdo jäädä."

"Hyväinen aika, hyväinen aika!" huudahti vanha kunnon mies, "tätä en odottanut! Kun olin saanut asiat näin pitkälle ja olin järjestänyt kaikki rouva Jervisin hyväksi, toivoin tuottavani kahdenkertaisen riemun koko perheelle siitä, että sinäkin saisit anteeksiannon."

"Kah", virkkoi isäntäni, "tässä on pieni näyte siitä, mitä teille kerroin, Longman. Nyt näette, että hänessä on sisua, jollaista ette odottanut."

Rouva Jervis kertoi minulle jälkeenpäin, ettei voinut viipyä kauvemmin kuuntelemassa, kuinka nurjasti minua kohdeltiin; ja jos olisi viipynyt kauvemmin, hänen olisi täytynyt puhua, ja sitä hänelle ei olisi koskaan suotu anteeksi. Hän lähti siis ulos. Minä katsoin hänen jälkeensä aikoen myöskin lähteä, mutta isäntäni sanoi: "No, Pamela, annahan toinen näyte Longmanille, minä haluan sitä: ja varmaan et voi ollakaan sitä tekemättä, kunhan vain _avaat suusi_."

"Hyvä on, herra", vastasin minä, "koska teidän mahtavuutenne näkyy tarvitsevan minun alhaisuuteni puolelta syyttömäksi julistamista ja koska en suinkaan halua, että kärsisitte perheenne silmissä, tunnustan polvillani" (ja tässä minä polvistuin), "että minussa on ollut paljon vikaa ja että olen ollut kovin kiittämätön isäntien _parhaalle_; olen ollut kovin häijy ja nenäkäs, enkä ole teiltä muuta ansainnut kuin että minut häädetään huonekunnastanne häpeässä ja epäsuosiossa. Minulla ei siis ole muuta sanottavaa itsestäni kuin että en ole _kelvollinen_ jäämään, enkä siis voi jäämistäni toivoa, enkä tahdo jäädä. Siunatkoon siis teitä Jumala kaikkivaltias -- ja teitä, herra Longman -- ja hyvää rouva Jervisiä -- ja jokainoata huonekuntaanne kuuluvaa! Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta niin kauvan kun elän." -- Sitten minä nousin, ja minun oli pakko tukea itseäni isäntäni nojatuolia vasten, koska muutoin olisin lysähtänyt lattialle.

Vanha kunnon mies itki enemmän kuin minä ja huudahti: "Hyväinen aika, voi hyväinen... onko tällaista koskaan ennen kuultu! tämä on liikaa, liikaa, en voi sitä kestää. Niin totta kuin toivon eläväni, olen ihan sulanut. -- Rakas herra, antakaa hänelle anteeksi; tyttö-parka rukoilee teidän puolestanne, hän rukoilee meidän kaikkien puolesta, hän tunnustaa vikansa eikä kuitenkaan _tahdo_ anteeksiantoa! En totisesti tiedä, mitä tästä ajatella."

Isäntäni itsekin, niin paatunut heittiö kuin olikin, näytti hiukan liikutetulta, otti nenäliinan taskustaan ja astui ikkunan luo. "Minkälainen ilma on tänään?" sanoi hän. Ja sitten käyden vähän kovasydämisemmäksi virkkoi: "No, saat lähteä näkyvistäni, sinä kummallisen epäjohdonmukainen olento! mutta et saa viipyä talossa yli aikasi."

"Ei, hyvä herra, ei, hyvä herra", rukoili vanha kunnon mies, "heltykäähän hiukan. Totta toisen kerran, te nuoret herrasmiehet olette raudasta ja teräksestä, niin minusta näyttää. Mutta minun sydämeni", sanoi hän, "on varmaan muuttunut voiksi ja valuu sulaneena silmistäni. En koskaan ennen ole tähän tapaan tuntenut."

Isäntäni sanoi käskevään sävyyn: "Mene näkyvistäni, huippana; en voi sietää sinua silmieni edessä." -- "Hyvä herra", vastasin minä, "menenhän niin nopeasti kuin voin".

Mutta tosiaan, rakas isä ja äiti, päätäni huimasi ja jäseneni vapisivat niin että minun täytyi astua koko matka pidellen molemmin käsin laudoituksesta, enkä luullut pääseväni ovelle. Mutta kynnykselle ehdittyäni ja koska toivoin tämän olevan viimeinen kohtaukseni kauhean, kovasydämisen isäntäni kanssa, minä käännyin, niiasin syvään ja sanoin: "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! -- Jumala siunatkoon _teitä_, herra Longman!" ja sitten menin isoon saliin vievään eteiseen, missä lysähdin ensimäiselle tuolille; sillä pitkään toviin en kyennyt astumaan edemmäksi.

Jätän kaikki nämä asiat teidän harkittaviksenne, rakkaat vanhempani; mutta en voi kirjoittaa enempää. Sydän-parkani on melkein särkynyt, on todellakin. -- Oi, milloin pääsen täältä pois? Lähetä minut, hyvä Jumala, jälleen turvallisesti köyhän isäni rauhalliseen mökkiin! ja pahinkin, mitä siellä voi tapahtua, tuottaa ehdotonta iloa siihen verrattuna, mitä nyt kärsin. Oi, säälikää _ahdistettua tytärtänne_.

29. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minun pitää kirjoittaa, vaikka jo pian tulenkin: sillä nyt minulla on tuskin mitään puuhaa. Olen saanut valmiiksi kaikki, mitä minulla oli tehtävänä, ja odotan sopivaa tilaisuutta lähteäkseni. Rouva Jervis sanoi, että rahavarojeni täytyy olla vähissä, kun olin tehnyt niin paljon ostoksia, ja halusi senvuoksi lahjoittaa minulle kaksi guineaa niistä saamistaan viidestä, mutta minä en voinut ottaa niitä häneltä vastaan, koska hänellä, poloisella vallasnaisella, on maksettavana lastensa vanhoja velkoja, ne kun olivat tuhlaavaisia, ja hän kyllä tarvitsee itse rahansa. Hyvin ystävällistä hänen tarjouksensa oli.

Olen pahoillani, että minulla on vain vähän tuotavaa, mutta tiedän, että te _ette_ ole, -- suuressa hyvyydessänne! ja minä aherran sitä uutterammin, kun tulen kotiin, jos voin saada vähän liinavaatteiden ompelua tai mitä työtä tahansa. Mutta koko naapuristonne on niin köyhä, että pelkään minulle tulevan työn puutetta, ellei matami Mumford kentiesi toimita minulle sellaista joistakin tuntemistaan säätyläisperheistä!

Tässä on surullista se, että minut on kasvatettu väärään suuntaan, asiain näin ollen! Sillä hyvä emäntänihän, joka nyt on taivaassa, rakasti laulua ja tanssia; ja koska minulla hänen mielestään oli hyvä ääni, antoi hän minun oppia kumpaakin. Usein, varsin usein hän pyysi minua laulamaan itselleen jonkun viattoman viisun tai hurskaan virrenkin sekä tanssimaan hänen edessään. Ja minun täytyi oppia myöskin kukitusta, piirustusta ja koruompelua; ja niinpä olenkin näissä taidoissa kehittynyt jokseenkin näppäräsormiseksi, kuten sanovat; ja hänellä oli tapana ylistää minua, ja hyvinpä hän osasikin sellaista arvostella.

Mutta nyt, mitä kaikki tuo hyödyttää, kun asiat ovat kääntyneet tälle tolalle?

Ka, ei muuta kuin että olen niinkuin sadun heinäsirkka, josta luin eräässä armollisen rouvan kirjassa tähän tapaan:

"Kun muurahaiset kerran talvella tuulettivat muonavarastojansa, tuli nälkäinen heinäsirkka (ehkä se olin minä raukka) anomaan niiltä almua. Ne vastasivat sille, että sen olisi pitänyt kesällä uurastaa, ellei tahtonut talvella kärsiä puutetta. 'Mutta', sanoi heinäsirkka, 'en minä jouten ollutkaan, sillä minä lauleskelin kaiken suvea'. -- 'Sitten', neuvoivat ne, 'sopiikin sinun viettää iloinen vuosi ja talvella tanssia kesäisten säveltesi tahtiin'." [Aisopoksen satuja. Tekijä.]

Kylläpä olen soma otus laulu- ja tanssitaitoineni, kun tulen kotiin. En kelpaa siellä edes vappukisoihin, sillä nämä menuetit, rigadunit ja ranskalaiset hypyt, joita olen harjoitellut, soveltuvat minulle huonosti vastaisten toverieni, karjatyttöjen, seurassa. Näin ollen olisi parempi, että olisin oppinut pesemään vaatteita ja lattioita, panemaan olutta, leipomaan ja muuta sellaista. Mutta ellen voi saada ompelutyötä ja pääsen palveluspaikkaan, toivon pian oppivani nuo taidot, kunhan vain joku on kyllin ystävällinen kärsiäkseen minua, kunnes ehdin harjaantua: sillä isäntäni väitöksestä huolimatta toivon olevani nöyräluontoinen ja opetuksesta vaarinottavainen; ja lähinnä Jumalan armoa se onkin ainoa lohdutukseni. Minä näetten en pidä mitään kunniallista työtä liian halpa-arvoisena. Alussa se saattaa tuntua hiukan vaikealta; mutta voi ylpeätä sydäntäni, jos koetuksessa sen sellaiseksi huomaan! Minä pakoitan sen taipumaan asemaansa tai muserran sen.

Olen lukenut hurskaasta piispasta, joka oli uskonsa tähden tuomittu poltettavaksi. Koettaakseen, kuinka sen kestäisi, hän pisti sormensa sytytetyn kynttilän lieskaan. Niinpä minäkin äskettäin Rachelin ollessa kääntynyt minuun selin koetin, osasinko puhdistaa tinalautasta, jota hän oli alkanut hangata. Vähitellen se onnistui; sainhan vain kahteen kohti rakon käteeni.

Nyt ajattelen ainoasti, että jos saisin kylliksi liinavaatteiden ompelua, niin minun ei tarvitse pilata sormiani; mutta ellen saa, tulkoot käteni vaan punaisiksi kuin verivanukas ja koviksi kuin pyökkinen leikkuulauta, soveltuakseen minun asemaani. Täytyy keskeyttää kirjeeni: joku tulee. -- Se oli vain Hanna tuomassa sanaa rouva Jervisiltä. -- Mutta seis! taas tulee joku. -- Kah, se oli Rachel.

Minä säikähdyn yhtä paljon kuin samassa satukirjassa mainitut kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri, kun vain kuulen jonkun hisahduksen. Näitä seikkoja kertomalla voin huvittaa teitä talvi-iltoina sitte kotiin tultuani. Jos voin saada työtä ja minulta jää vähän aikaa lukemiseenkin, toivon meidän olevan hyvin onnellisia turvevalkeamme ääressä. Syy, miksi vihjaisin teille, että toisin vain vähän mukanani, on tämä:

Teidän on tiedettävä, etten aikonut tehdä niinkuin tänä iltapäivänä olen tehnyt, -- otin nimittäin kaikki pito- ja liinavaatteeni ja jaoin ne kolmeen osaan, kuten olin rouva Jervisille maininnut aikovani, ja sanoin: "Nyt on maanantai, rouva Jervis; minun on lähdettävä aikaisin torstai-aamuna: ja vaikka tiedän, että te ette epäile rehellisyyttäni, pyydän teitä tarkastamaan tavarani ja antamaan jokaiselle mitä hänelle kuuluu; tiedättehän että olen päättänyt ottaa mukaani ainoasti mitä todella voin nimittää omakseni."