Part 8
John lähti teille päin tänä aamuna; mutta olin liian sekaannuksissa lähettääkseni kirjeeni hänellä, enkä ole nähnyt ketään muuta kuin rouva Jervisin ja Rachelin sekä erään, jonka näkemistä kammon ja jonka en soisi myöskään itseäni näkevän. Muuten minulle onkin perin vastenmielistä nykyisin tavata ketään. Merkillisiä asioita minulla on teille kerrottavana, jotka tapahtuivat sitten eilis-illan. Kunnon herra Jonathanin kirje ja isäntäni tylyys saivat minut kovin kiihdyksiin; mutta en tahdo pitää teitä jännityksessä.
Menin rouva Jervisin huoneeseen; ja voi kauheata! isäntäni, tuo kurja mies, oli piiloutuneena hänen pukukomeroonsa, missä hänellä on muutamia kirjoja, lipasto ja muuta sellaista. En voinut sellaista aavistaa, vaikka tähän yöhön asti aina oli ollut tapani vilkaista tuohon kammioon ja toiseenkin huonekomeroon sekä sängyn alle aina siitä pitäin, kun hän teki tuon kepposensa kesämajassa; mutten koskaan ollut mitään löytänyt. Senvuoksi en sitä nyt tehnytkään, koska olin päättänyt vihoitella rouva Jervisille päivän tapahtuman johdosta enkä siis tullut muuta ajatelleeksi.
Minä istahdin vuoteen toiselle syrjälle ja hän toiselle. Aloimme riisuutua, mutta hän oli lähemmällä puolella tuota kurjaa komeroa, missä maailman ilkein sydän oli kätkettynä. "Kah, Pamela", virkkoi rouva Jervis, "sinä et tahdo minulle puhua! Huomaan sinun olevan minulle vihoissasi." -- "Niin, rouva Jervis", vastasin, "hiukan kyllä; turhaa olisi sitä kieltää. Näettehän, mitä olen kärsinyt, kun pakoititte minut isäntäni puheille: teidän ikäisenne ja niin kokeneen naisen täytyi toki tietää, ettei minun sopinut itseni tähden eikä kunnioituksesta herraa kohtaan olla olevinani joku muu."
"Mutta", sanoi hän, "kuka olisi arvannut, että asia niin päin kääntyi?"
"Ah", lausuin minä, aavistamatta kuka minua kuunteli, "Lucifer on aina valmis edistämään työtänsä ja avustamaan sen tekijöitä. Näittehän kuinka herra käytti tilaisuutta hyväkseen olematta minua tuntevinaan, voidakseen käyttäytyä minua kohtaan vapaasti sekä toruakseen minua ja kovistellakseen sitte kun suvaitsi minut tuntea. Ja vielä tekin huusitte: 'hyi, hyi, Pamela!' -- se viilsi sydäntäni."
"Luuletko, rakas lapsi", virkkoi hän, "että minä tahdoin häntä rohkaista? En ole koskaan ennen sinulle niin sanonut; mutta koska sinä pakoitat minut siihen, täytyy minun mainita, että siitä asti kun kysyit neuvoani, olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänet luopumaan häijyistä aikeistaan; ja hän antoikin kauniita lupauksia; mutta sanoakseni kaiken yhdellä sanalla, hän on sinuun hullaantunut, ja alan käsittää, ettei hän itse sille mitään voi."
Onneksi en maininnut mitään herra Jonathanin kirjelapusta. Aloin epäillä koko maailmaa, mutta sanoin rouva Jervisiä koetellakseni: "No, mitä sitte neuvoisitte minun tekemään? Nyt hän nähkääs haluaa toimittaa minut lady Daversin palvelukseen."
"Ka, kerron sinulle avomielisesti, rakas Pamelani", vastasi hän, "ja luotan siihen, että järkevästi pidät puheeni salassa: hänen arvoisuutensa on usein toivonut minun kehoittavan sinua pyytämään häneltä, että saisit jäädä..."
"Sallikaa minun keskeyttää, rouva Jervis", lausuin minä; "tahdon ilmoittaa teille, miksen voisi sellaista ajatellakaan. Se ei johdu sydämeni _ylpeydestä_, vaan _viattomuuteni_ tunto sitä vaatii. Sillä millaisiksi täytyykään tapahtumat käsittää? Isäntänihän on käyttäytynyt minua kohtaan kovin karkeasti, kerran ja kahdesti. Te sanotte, ettei hän voi sitä auttaa ja että hän on siitä pahoillaan. Hän on sanonut minut irti palveluksestaan ja kohtelee minua perin tylysti. Kenties hän tahtoo peloittaa minua alistumaan tarkoituksiinsa, hän kun otaksuu, että mielelläni jäisin -- kuten tosiaan jäisinkin, jos tuntisin olevani turvassa; sillä minä rakastan teitä ja kaikkea talonväkeä sekä pitäisin häntä itseänsä arvossa, jos hän käyttäytyisi kuin isännän tulee. Mutta koska tiedän hänen tarkoituksensa ja hän myöntää, ettei voi itseänsä hillitä, olisiko minun pitänyt pyytää tännejäämistäni, tietäen että hän hätyyttäisi minua uudestaan? Sillä te voitte minulle vakuuttaa ainoastaan sen, että hän ei käyttäisi _väkivaltaa_, jotenka minä, heikko tyttö-rukka, jäisin oman voimani varaan! Eikö se niin sanoakseni olisi samaa kuin sallia hänen saattaa minut kiusaukseen ja rohkaista häntä jatkamaan häijyjä elkeitänsä! -- Kuinka, rouva Jervis, siis voisin näin ollen pyytää tai toivoa jäämistäni?"
"Sinä puhut hyvin, rakas lapseni", sanoi hän; "ja arvostelet asioita oikeammin ja järkevämmin kuin sinun ikäiseltäsi odottaisi; ja ottaen huomioon kaikki nuo näkökohdat sekä sen, mitä kuulin tänään poisjuostuasi -- iloinen olenkin, että menit, -- en voi kehoittaa sinua jäämään. Olisin mielissäni -- ja sitä en koskaan luullut voivani sanoa -- että jo olisit isäsi luona; sillä jos lady Davers haluaa ottaa sinut, hän voi yhtä hyvin saada sinut sieltä kuin täältäkin."
"Nyt puhutte hyvin, rakas rouva Jervis!" kiitin minä. "Jumala siunatkoon teitä tästä kovin ahdistetulle neitsytrukalle antamastanne hyvästä neuvosta! Mutta kertokaahan, mitä hän sanoi sitte kun olin lähtenyt?"
"Niin", virkkoi rouva Jervis, "hän oli sinulle kovin vihainen".
"Mutta hän tahtoi sen kuulla!" huomautin minä. "Kaiketi olin hiukan röyhkeä, mutta hän ärsytti minut siihen. Ja ellei kunniani olisi ollut kysymyksessä, en suinkaan olisi ollut niin nenäkäs. Sitäpaitsi, rouva Jervis, se oli mielestäni totta; ellei hän halua kuulla _kesämajasta_ ja _pukuhuoneesta_, miksei hän häpeä jatkaa samoja mielitekojaan?"
"Mutta", muistutti taloudenhoitajatar, "kun olit mutissut sen vain itseksesi, olisithan voinut lausua hänelle jotakin muuta".
"Minä nähkääs en osaa tahallani valehdella, siinä kaikki. Mutta huomaan teidän nyt lakkaavan häntä puolustelemasta ja ajattelevan, että täällä viipyminen on vaarallista. Taivas teitä palkitkoon! Kunpa olisin etäällä tästä talosta, vaikkapa sitten liejuisen ojan pohjalla Englannin autioimmalla kedolla."
"Niin", lausui hän, "on hyödytöntä kerrata sinulle kaikkia hänen sanojansa, mutta hän lausui kylliksi herättääkseen minussa pelon, ettet ole täällä niin turvallisena kuin toivoisin; ja vakuutan sinulle, Pamela, en ihmettelekään, että hän sinua rakastaa, sillä imartelematta sanoen sinä olet hurmaava tyttö! En ole eläissäni nähnyt sinua suloisempana kuin tuossa uudessa puvussasi. Ja sitten se oli aika yllätys meille kaikille! Luulen tosiaan, että vaarasi osaksi johtuu siitä herttaisesta asusta, missä ilmestyit eteemme."
"Siinä tapauksessa", virkoin minä, "tahtoisin paiskata vaatteet tuleen: en odottanut niiden tekevän _mitään_ vaikutusta, tai jos odotinkin, niin odotin aivan päinvastaista. -- Hst! ettekö kuullut jotakin liikkuvan tuolla komerossa?"
"Ei, tuhma tyttö", sanoi hän; "sinä aina säpsähtelet".
"Mutta", intin minä, "luulin kuulleeni jonkun rasahduksen".
"Mahdollista", sanoi hän, "kissa on saattanut päästä sinne; mutta minä en kuule mitään".
Heristin korviani, mutta hän sanoi: "No, tyttöseni, riennäpäs makuulle. Katso, onko ovi lukossa." Tein niin ja aioin kurkistaa komeroon; mutta kun en sieltä enää mitään kuullut, pidin sitä tarpeettomana, palasin istumaan vuoteen laidalle ja jatkoin riisuutumistani. Rouva Jervis, joka nyt oli jo riisuutuneena, meni vuoteeseen ja käski minun kiirehtiä, koska häntä jo nukutti.
En tiedä, mistä se johtui, mutta sydämessäni tunsin pahoja aavistuksia: herra Jonathanin kirje sen lisäksi, mitä rouva Jervis oli kertonut, riitti kylläkin tuon levottomuuteni aiheeksi. Riisuin kureliivini ja sukkani ja kaikki vaatteeni alushametta myöten. Sitte kuulin komerosta jälleen rahinaa. -- Taivas meitä varjelkoon! Ennen kuin luen iltarukoukseni täytyy minun vilkaista tuonne. -- Ja niin minä menin sinne hatarassa puvussani, mutta voi kauheata! Ulos hyökkäsi isäntäni kallisarvoisessa silkkisessä hopealla kirjaillussa aamunutussa.
Minä kiljahdin ja juoksin vuoteeseeni; myöskin rouva Jervis parkaisi. Hänen arvoisuutensa sanoi: "En tee teille mitään pahaa, jos herkeätte tuosta melusta; mutta muutoin saatte syyttää itseänne."
Hän astui heti vuoteen luo (sillä minä olin ryöminyt siihen rouva Jervisin viereen nuttu ylläni ja kengät jalassa) ja ottaen minut syliinsä virkkoi: "Rouva Jervis, nouskaahan toki ja menkää ylikertaan estämään palvelustytöt tulemasta tähän hälinään. Minä en tee tälle kapinoitsijalle mitään pahaa."
"Säälikää minua Jumalan tähden, rouva Jervis!" pyysin minä. "Ellei minua ole kavallettu, älkää jättäkö minua; ja minä rukoilen teitä herättämään koko talon."
"Ei", vakuutti rouva Jervis, "minä en hievahda paikaltani, karitsaiseni; en jätä sinua. Te kummastutatte minut, herra", puhui hän tarttuen ystävällisesti kiinni nutustani ja kietaisten käsivartensa vyötäisilleni. "Te ette saa loukata tätä viatonta", jatkoi hän; "sillä minä puolustan häntä henkenikin kaupalla. Eikö ole maailmassa", hän lisäsi, "kyllältä riettaita tyttöjä teidän viheliäisiin tarkoituksiinne, kun teidän täytyy hätyyttää tällaista karitsaa?"
Isäntä oli vimmatun vihainen ja lupasi heittää rouva Jervisin ikkunasta ulos ja häätää hänet talostaan seuraavana aamuna. "Sitä teidän ei ole tarvis, armollinen herra", sanoi tämä; "sillä minä en tahdo tänne jäädä. Jumala varjelkoon Pamela-rukkaani huomiseen asti, ja sitten me molemmat lähdemme yhdessä."
Isäntäni sanoi: "Salli minun vain väitellä pari sanaa kanssasi, Pamela." -- "Älä, Pamela", varoitti rouva Jervis, "älä kuuntele ainoatakaan sanaa, ellei hän lähde vuoteen luota ja mene toiselle puolen huonetta". -- "Niin, vieläpä huoneesta ulos", tiukkasin minä; "puhukaa huomenna, jos teillä on jotakin sanottavaa!"
Minä tunsin hänen kätensä povessani, ja niin pian kun pelolta tulin tolkulleni olin valmis kuolemaan; minä huokasin, parahdin ja menin tainnuksiin. Ja yhä hänen käsivartensa olivat kaulassani; rouva Jervis piteli jalkojani ja nuttuani. Minä uin kylmässä kastemaisessa hiessä. "Pamela! Pamela!" kertoo rouva Jervis huutaneensa. "Oi!" ja sitten hän taas kirkaisi, "Pamela-rukkani on varmaan kuollut!" Ja sitä minä jonkun aikaa olinkin; sillä minä en tiennyt enää mistään, kohtaus seurasi kohtausta, kunnes noin kolmea tuntia myöhemmin huomasin olevani vuoteessa ja näin rouva Jervisin istumassa viittaansa kääriytyneenä toisella puolen ja Rachelin toisella; mutta isäntääni ei näkynyt, sillä se jumalaton mies oli lähtenyt. Olin niin ylen iloinen, että itse tuskin saatoin sitä uskoa. Ensi sanoikseni lausuin: "Rouva Jervis -- neitsyt Rachel, voinko olla _varma_, että te siinä olette? Sanokaa minulle, voinko? -- Missä olen ollut?"
"Hiljaa, rakas lapsi", tyynnytti rouva Jervis; "sinulla on ollut setki toisensa perään. En ole ikänä nähnyt ketään niin kauheassa tilassa!"
Tästä päätin, ettei Rachel tiennyt asiasta mitään; ja häijy isäntäni näkyi livahtaneen pois, kun rouva Jervis pyörtyessäni oli alkanut jälleen huutaa; ja ikäänkuin parkumisen hälyttämänä omasta kamaristaan tullen hän oli mennyt palvelijatarten huoneeseen -- missä nämä melun kuullessaan vapisivat uskaltamatta liikahtaa -- ja käskenyt heidän rientää alas katsomaan, mikä rouva Jervisiä ja minua vaivasi. Hän varoitti taloudenhoitajatarta ja lupasi antaa tälle anteeksi, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, jos pitäisi asian salassa. Palvelijattaret tulivat siis alas meidän luoksemme, mutta minun vähän toinnuttuani kaikki palasivat ylikertaan, paitsi Rachel, joka jäi valvomaan vuoteeni ääreen rouva Jervisin seuraksi. Luullakseni he kaikin arvaavat, että asia on varsin paha, vaikka eivät tohdi mitään hiiskua.
Ajatellessani vaaraani ja niitä vapauksia, mitä hän todella itselleen otti, vaikka rouva Jervis luullakseni pelasti minut pahemmasta, kuten hän sanoo tehneensäkin (mutta mitäpä minä tiedän, joka olin tainnuksissa ja tolkuttomana?), tulen melkein hulluksi.
Ensin pelkäsin rouva Jervisiä, mutta nyt olen täysin vakuutettu hänen hyvyydestään ja kunnollisuudestaan, ja ilman häntä olisin joutunut hukkaan; tapaus koskee häneen kovin. Miten olisi minun käynyt, jos hän olisi poistunut huoneesta palvelustyttöjä rauhoittamaan, kuten isäntäni käski? Herra olisi varmaan sulkenut hänet ulos, ja silloin voi minua onnetonta! Kuinka olisi käynyt Pamela-parallenne?
Minun täytyy hiukan pysähtyä; silmäni kirvelevät ja päätäni pakottaa. Tämä oli kauhea koettelemus! Tämä oli pahin kaikesta! Oi, kunpa jo pääsisin tuon hirveän häijyn miehen vallasta! Rukoilkaa _ahdistuksessa olevan tyttärenne_ puolesta.
26. KIRJE.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Nousin vasta kello kymmeneltä, ja koko huonekunta oli huolissaan ja lausui toivomuksiansa minun suhteeni, ja tehtiin lukemattomia kysymyksiä voinnistani. Häijy isäntäni oli aikaisin aamulla lähtenyt metsästämään! mutta oli ilmoittanut palaavansa murkinalle. Ja niin hän palasikin. Hän tuli meidän huoneeseemme yhdentoista tienoilla, eikä hänellä mielestään ollut syytä katumisiin, sillä olihan hän _isäntämme_, ja sen vuoksi hän alussa näyttäytyi hyvin vihaisena. Tunsin suurta järkkymystä hänen astuessaan huoneeseen, viskasin esiliinan pääni yli ja puhkesin itkemään kuin olisi sydämeni ollut pakahtumaisillaan.
"Rouva Jervis", sanoi hän, "koska minä tunnen _teidät_ ja te _minut_ niin hyvin, en tiedä, kuinka tästäpuoleen saamme eletyksi samassa talossa".
"Teidän arvoisuutenne", vastasi taloudenhoitajatar, "otan itselleni vapauden sanoa, mikä mielestäni on parasta meille molemmille. Olen kovasti pahoillani, että yritittekään tehdä mitään pahaa tälle tyttö-rukalle ja päällepäätteeksi minun huoneessani, ja pitäisin itseäni osallisena pahuuteen, ellen siitä mitään välittäisi. Vaikka turmioni voi siitä olla seurauksena, en halua jäädä, vaan pyydän teitä sallimaan Pamela-poloisen ja minun yhdessä lähteä."
"Hyvin kernaasti", sanoi isäntä, "mitä pikemmin, sitä parempi". Rouva Jervis puhkesi itkuun. "Huomaan", jatkoi toinen, "että tämä tyttö on saanut koko talonväen liittolaisikseen minua vastaan".
"Viattomuudellaan hän sen meiltä kaikilta ansaitsee", virkkoi taloudenhoitajatar hyvin ystävällisesti, "enkä koskaan olisi voinut aavistaa rakkaan hyvän emäntä-vainaani pojan siihen määrin unohtavan kunniansa, että yrittäisi tuhota hyveen, jota hänen tulisi suojella".
"Ei siitä sen enempää, rouva Jervis", tiuskaisi hän, "en sitä siedä. Mitä Pamelaan tulee, hänellä on onnellinen luontumus saamaan kohtauksia milloin vaan haluaa. Mutta teidän kummankin kirottu parkuna se sai minut unohtamaan itseni. En aikonut tehdä hänelle mitään pahaa, kuten teille molemmille sanoin, jos olisitte lakanneet ulvomasta: enkä mitään pahaa tehnytkään muille kuin itselleni; sillä minä häristin parven vaapsahaisia pesästään korvilleni ja ne ovat hyvinkin saattaneet pistää maineeni kuoliaaksi."
"Teidän arvoisuutenne", sanoi rouva Jervis, "sitte pyydän, että herra Longman saa järjestää tilini, ja minä lähden talosta niin pian kun voin. Mitä Pamelaan tulee, niin hänellä on toivoakseni vapaus lähteä ensi torstaina, niinkuin hän aikoo?"
Minä istuin ääneti, sillä minä en voinut puhua enkä katsahtaa ylös, hänen läsnäolonsa kun sai minut kokonaan ymmälle; mutta olin pahalla mielellä kuullessani onnettomuudeksi aiheuttaneeni rouva Jervisin palkanmenetyksen, ja toivon että asia vielä korjautuu.
"Niin", sanoi hän, "järjestäköön herra Longman tilinne niin pian kuin tahdotte; ja rouva Jewkes" (hänen taloudenhoitajattarensa Lincolnshiressä) "saa tulla teidän tilallenne, eikä hän suinkaan ole vähemmän tottelevainen kuin _te_ olette ollut".
Rouva Jervis vastasi: "Tähän asti en koskaan ole ollut teille tottelematon, ja sallikaa minun sanoa teidän arvoisuudellenne, että jos tietäisitte mitä maineenne ja kunnianne vaatii..."
"Ei enää, ei enää", keskeytti hän, "noita vanhentuneita puheenaiheita. Olen ollut teille ystävä; pidän teitä aina arvossa, vaikkette ole vartioinut salaisuuksiani niin uskollisesti kuin olisin voinut toivoa, ja vaikka olette paljastanut minut tälle tytölle ja saattanut hänet pelkäämään minua enemmän kuin hänellä oli syytä."
"Ka, hyvä herra", sanoi rouva Jervis, "sen jälkeen, mitä tapahtui eilen ja viime yönä, menin mielestäni pikemmin liian pitkälle teidän ohjeittenne hyväksi kuin päinvastoin. Olisin ansainnut jokaisen moitteet viheliäisimpänä olentona, jos olisin voinut ryhtyä teidän laittomia yrityksiänne avustamaan."
"Yhä te, rouva Jervis, yhä te kohdistatte sananne minuun ja syytätte minua luulotelluista rikoksista. Mitä pahaa sitten olen tälle tytölle tehnyt? En tahdo kuulla tuota, sen teille vakuutan. Mutta kunnioituksesta äitiäni kohtaan haluan sentään erota teistä sovinnossa; vaikka teidän molempain pitäisi miettiä vapaapuheisuuttanne minun suhteeni, josta olisin suuttunut paljoa enemmänkin, jollen olisi tietoinen siitä, ettei minun olisi sopinut pujahtaa teidän huonekomeroonne, missä saatoin odottaa kuulevani paljon hävyttömyyttä teidän keskustelussanne."
"No niin, herra", esitti taloudenhoitajatar, "toivoakseni ei teillä ole mitään sitä vastaan, että Pamela lähtee torstaina?"
"Te olette kovin levoton Pamelasta", sanoi hän siihen; "mutta en minä hänestä välitä, -- lähteköön milloin vaan haluaa: hän on pahankurinen tyttö ja on tuottanut itselleen kaiken tämän vaivan ja minulle enemmän kiusaa kuin hänellä on voinut olla minun tähteni. Mutta olen sen voittanut enkä enää koskaan välitä hänestä. -- Minulle on tehty ehdotus", hän lisäsi, "senjälkeen kun olin ulkona tänä aamuna, ja melkeinpä olen varma, että otan sen varteen. Toivon siis ainoastaan, että sitä, mikä on tapahtunut, käsitellään hienotuntoisesti ja varovasti. Ja nyt on kaikki minun ja Pamelan välillä lopussa, sen vakuutan."
Panin käteni esiliinani alla ristiin ylen iloisena tämän kuullessani, vaikka olinkin pian lähdössä pois. Sillä vaikka hän on ollutkin minulle paha, toivon hänelle kaikesta sydämestäni menestystä hyvän vanhan emäntäni tähden.
"No, Pamela", lausui hän, "sinun ei nyt tarvitse peljätä, minua puhutellessasi. Sano minulle: miksi kohotit kätesi ylös?" Kun en virkkanut mitään, hän jatkoi: "Jos sinulle on mieluista mitä haastoin, anna minulle kätesi sen vakuutukseksi." Minä pistin käteni esille esiliinani takaa, sillä minä en voinut hänelle puhua, ja hän tarttui siihen ja puristi sitä, mutta ei niin kovaa kuin eilen käsivarttani. "Miksi se pikku hupakko peittää kasvonsa?" kysyi hän; "vedä esiliinasi pois ja anna minun nähdä kasvonilmeesi viimeöisen vapaan puhuttelusi jälkeen. Eipä ihme, että häpeilet katsella minua. Sinä tiedät, että arvostelit minua kovin vapaasti."
En voinut kestää tätä karkeata herjausta, jollaiseksi sen käsitin ottaen huomioon hänen käytöksensä minua kohtaan. Niinpä puhkesin puhumaan: "Oi kuinka erilainen mieli sinun luontokappaleillasi on, hyvä Jumala! Kuinka toiset painuvat alas viattomuudessaan toisten ylvästellessä rikollisuudessansa!"
Näin lausuen menin portaita ylös kammiooni ja kirjoitin tämän. Sillä vaikka hänen ärsyttelynsä kiusasi minua, olin kuitenkin mielissäni, kun kuulin, että hän aikoi avioliittoon ja että hänen häijyt elkeensä minuun nähden niin onnellisesti raukesivat. Tämä sai minut tuntemaan hiukan huojennusta sielussani. Toivon suoriutuneeni pahimmasta; tai muutoin ottaa perin kovalle. Enkä kuitenkaan voi tuntea täyttä levollisuutta ennen kuin olen teidän luonanne: sillä minusta näyttää sittenkin, että hänen katumuksensa ja parannuksensa ovat tavattoman äkillisiä. Mutta jumalallinen armo ei ole ajan pituudesta riippuvainen ja on saattanut, kuten toivon, iskeä hänen sydämeensä yhtäkkiä hänen minulle poloiselle osoittamiensa loukkausten tähden! Mutta en tahdo olla liian varmanakaan.
Tilaisuuden saadessani lähetän teille nyt tämän, minkä tiedän murehduttavan teitä sydämenne syvimpään. Mutta toivoakseni tuon ensi riimusteluni itse; ja siis lopetan nyt, vaikka puolittain murtunein sydämin, ollen _alati kuuliainen tyttärenne_.
27. KIRJE.
RAKAS ISÄ JA ÄITI,
Olen iloinen, että pyysin teitä olemaan tulematta minua vastaan, ja John sanoo, että te ette tulekaan; sillä hän oli teille vakuuttanut että minä kyllä pääsen joko jonkun palvelustoverini takana hevosen selässä tai lampuoti Nicholin välityksellä. Mutta mitä hänen teille mainitsemiinsa vaunuihin tulee, en varmaankaan voi odottaa sellaista suosiota; enkä siitä välittäisikään, koska se näyttäisi minun säädylleni sopimattomalta komeudelta. Mutta lampuoti Bradyllä kuuluu olevan yhden hevosen vedettävät kääsit, ja toivomme hänen kyllä ne lainaavan tai vuokraavan. Tosin alkavat rahani käydä vähiin tekemieni ostoksien jälkeen. Mutta siitä en huoli täällä mainita, vaikka varmaan saisin mitä tahtoisin, -- rouva Jervisiltä, herra Jonathanilta tai herra Longmanilta. Mutta kuinka sen kykenisin maksamaan, sanoisitte silloin, enkä muutenkaan halua velkaantua.
Pääsyy, miksi iloitsen, ettette tule minua vastaan, on kuitenkin saapumiseni epätietoisuus; sillä näyttää siltä, että minun on viivyttävä vielä toinen viikko, mutta toivon varmasti pääseväni lähtemään torstaista viikon päästä. Rouva Jervis rukka näetten sanoo lähtevänsä samalla kertaa, eikä hän tule aikaisemmin matkavalmiiksi.
Oi, jospa jo olisin turvassa teidän luonanne! -- vaikka isäntäni onkin minulle hyvin säyseä nykyisin, eikä niin yrmeä kuin ennemmin. Ja kuitenkin hän on yhtä kiusallinen toisella tavoin, kuten saatte kuulla. Sillä eilen hän tuotatti itselleen kallisarvoisen vaatekerran, jota nimitetään syntymäpäivä-puvuksi; hän aikoo nimittäin matkustaa Lontooseen ensi syntymäpäiville, käydäkseen hovissa, ja väki täällä otaksuu, että hänestä tehdään loordi. Toivon että tekisivät hänestä kunnon miehen, jollaisena häntä aina on pidetty -- vaikka hän minulle onnettomalle ei ole sellaiseksi osoittautunut!
Niin, kuten sanoin, hänelle lähetettiin nuo pukineet kotiin, ja hän koetti niitä ylleen. Ja ennen kuin hän riisui ne jälleen hän kutsutti minut vierashuoneeseen, missä ketään muita ei ollut hänen kanssaan. "Pamela", virkkoi hän, "sinä olet niin sievä ja viehättävä omassa asussasi" (ah, enpä sitä tiennyt!) "että sinun on oltava meidän pukumme arvostelijana. Miten ovat nämä vaatteet tehdyt? Sopivatko ne minulle?"
"Minä en ole mikään arvostelija, armollinen herra", sanoin, "mutta mielestäni ne ovat hyvin komeat".
Hänen liivinsä olivat hopeanauhalla päärmätyt, ja hän näytti perin ylväältä. Mutta hänen viime tekosestaan olen tullut kovin vakavaksi enkä voinut häntä kohteliaasti onnitella. Hän sanoi: "Mikset sinä käytä tavallisia pukineitasi? -- Tosin näyttää kaikki mielestäni sievältä sinun ylläsi" (minä käyn nimittäin yhä uusissa vaatteissani).
Sanoin hänelle: "Minulla ei ole muita pukineita kuin nämä, joita voisin nimittää omikseni: eikä ole väliä, millaisissa vaatteissa minunlaiseni käy."
"Kah", sanoi hän, "sinä näytät kovin totiselta, Pamela. Huomaan, että osaat kantaa kaunaa."
"Kyllä sitäkin, hyvä herra", vastasin minä, "jos asianhaarat niin vaativat!"
"Kah", toisti hän, "silmäsi punoittavat aina, niin minusta näyttää. Etkö ole hupsu, kun lasket äskeisen vapaan käyttäytymiseni niin kovin sydämellesi? Varmasti sinä ja se hupakko rouva Jervis säikähdytitte minut kauhealla kirkumisellanne yhtä paljon kuin minä saatoin säikähdyttää teitä."
"Se olikin meille ainoana hyvityksenä", sanoin minä, "ja jos te noin pelkäsitte omien palkollistenne saavan tietää yrityksistänne poloista arvotonta olentoa kohtaan, joka täällä viipyessäni olen suojeluksessanne, epäilemättä teidän arvoisuutenne tulisi vielä enemmän kavahtaa kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka kasvojen edessä kaikki seisomme, mitä ikinä elämässämme teemmekin, ja jolle suurimpain yhtä hyvin kuin pienimpäinkin on vastattava töistänsä, ajatelkoot mitä tahansa."
Hän tarttui käteeni hyväluontoisen ilkkuvaan tapaan ja lausui: "Hyvin sinä saarnaat, kaunis papittareni! Kun kappalaiseni Lincolnshiressä kuolee, puetan sinut kauhtanaan ja messupaitaan, niin täytät hyvin hänen paikkansa."
"Toivon", sanoin minä hiukan närkästyneenä hänen ivailustaan, "että teidän arvoisuutenne omatunto saarnaisi teille, jolloin ette tarvitsisi mitään muuta kappalaista".