Part 27

"Ajattelen kylläkin", vastasin, "että kun Johnin halpamaisuuden perusteella olette nähnyt kaikki edelliset kirjeeni ja nyt nämä uskollisen taloudenhoitajattarenne valppauden tuloksena, niin _voisittehan_ lukea kaikki loputkin; mutta toivon ettette sitä vaadi ennen kuin näen minkä verran minua itseäni hyödyttää mielenne noudattaminen tässä kohdassa".

"Sinun tulee siinä luottaa kunniantuntooni. Mutta sano minulle, Pamela", virkkoi viekas herrasmies, "olisitko _nämä_ nähtyäni vapaaehtoisesti näyttänyt minulle ne toisetkin, jos ne olisivat olleet hallussasi?"

En aavistanut tähän kysymykseen kätkettyä johtopäätöstä ja sanoin: "Kyllä, todellakin luulen, hyvä herra, että olisin, jos olisitte käskenyt." -- "No sitten, Pamela", lausui hän, "koska olen varma, että olet joillakin keinoin jatkanut päiväkirjaasi, niin haluan että näytät minulle _jatkon_, siksi kun edellinen osa ehtii saapua". -- "Oi, herra", hätäännyin minä, "näinkö olette minut sanoissani solminut? Mutta tässä teidän tosiaan täytyy suoda kieltäytymiseni anteeksi."

"Ka", virkkoi hän, "sano minulle totuudenmukaisesti, etkö ole jatkanut selostustasi tähän asti?" -- "Älkää kysykö minulta." -- "Mutta minä vaadin vastausta", tivasi hän.

"No niin, arvoisa herra, en tahdo kierrellä: jatkanut kyllä olen." -- "Nyt olet hyvä tyttö!" kiitti hän; "minä pidän vilpittömästä sydämestä". -- _"Toisessa_ henkilössä, tarkoittanette!" huomautin minä.

"No", sanoi hän, "saathan sinä laskea minusta hiukan sukkeluuksia, koska se on sinun _luonteessasi_, etkä sille mitään voi; mutta teet minulle kovin mieliksi, jos vapaasta tahdostasi näytät mitä olet kirjoitellut. Haluan tuntea juonesi yksityiskohdat ja pettymyksesi siitä alkaen, mihin nämä paperit päättyvät; sillä sinulla on niin kaunis kirjotustapa, että osaksi siitä syystä, osaksi rakkauteni tähden olen tullut hartaaksi lukemaan kaiken mitä kirjoitat, vaikka se suuressa määrin kärjistyykin minua itseäni vastaan. Senvuoksi sinun täytyykin odottaa saavasi hiukan kärsiä; ja koska olen toimittanut sinulle aiheen, on minulla oikeus nähdä kynäsi tuotteet. Sitäpaitsi", hän lisäsi, "on _sinun_ vehkeissäsi ja _minun_ vehkeissäni niin viehkeä romantillisuuden tuntu, että siten saan ohjausta siihen, millaiseksi tämän sievän romaanin loppuratkaisun punon".

"Jos olisin teidän vertaisenne, hyvä herra, niin moittisin tätä perin ärsyttäväksi tavaksi härnäillä minua tuottamistanne onnettomuuksista."

"Oh", arveli hän, "se vapaapuheisuus, millä kirjeissäsi olet kuvaillut minua ja luonnettani, ainakin tasoittaa velkamme, tässä suhteessa". -- "Hyvä herra, en olisi voinut ryhtyä sellaiseen vapauteen, ellette olisi antanut minulle siihen aihetta: tiedättehän, että _syy_ on ennen _seurausta."_

"Tosiaankin, Pamela", vastasi hän, "sinä järkeilet erittäin näpsästi. Miksi hitossa me miehet käymme koulua? Jos älymme vetäisi vertoja naisten terävyydelle, niin voisimme säästää paljon aikaa ja vaivaa kasvatuksessamme; sillä luonto antaa teidän sukupuolellenne, mitä me pitkän kokemuksen ja opintojen aikana tuskin kypsymme oivaltamaan. Mutta eihän jokainen vallasnainen olekaan Pamela."

"Te suvaitsette tehdä pilaa palvelijatar-parastanne", pahoittelin minä.

"Enpä niinkään", väitti hän; "muuten luulenkin, että minun täytyy lukea ansiokseni puolet älykkyydestäsikin; sillä se viaton harjoitus, jonka kohteena minä olen ollut, on varmaankin hionut nokkeluuttasi".

"Hyvä herra", tokaisin minä, "jos olisin voinut olla ilman tuota _viatonta_ harjoitusta, kuten sitä suvaitsette nimittää, niin olisin mielelläni tyytynyt olemaan tyhmä kuin kuoriainen".

"Mutta silloin, Pamela", vastasi hän, "en olisi sinua niin suuresti rakastanut". -- "Mutta silloin, hyvä herra, olisin ollut turvassa, levollinen ja onnellinen."

"Ehkä niin ja ehkei sentään; ja sitäpaitsi jonkun turpeenpuskija-moukan vaimona." -- "Silloin kuitenkin olisin elänyt tyytyväisenä ja hyveellisenä; ja se on parempi kuin olla prinsessana ja elää toisin."

"Eipä osaa sanoa", haastoi hän; "sillä kun sinulla on noin sievät kasvot, niin joku meistä teräväsilmäisistä ketunpyydystäjistä olisi sinut keksinyt; ja romanttisista haaveistasi huolimatta, joilla silloin ei kenties olisi ollutkaan niin valtavaa sijaa mielessäsi, olisi hänellä saattanut olla parempi onni kyntömiehen vaimon parissa kuin minulla on ollut äitini Pamelan suhteen." -- "Toivoakseni, hyvä herra", sanoin minä, "olisi Jumala suonut minulle suurempaa armoa".

"No niin", jatkoi hän, "mutta mitä noihin soman suunnitelmasi jälkeisiin kirjoituksiisi tulee, niin minun _täytyy_ ne nähdä".

"Te ette todellakaan _saa_ niitä nähdä, mikäli minä voin sen estää."

"Ei mikään", lausui hän, "ole minulle mieluisempaa, kuin että sinulla kaikissa vehkeissäsi ja sotajuonissasikin on suuri totuudenrakkaus ja että kaikissa pikku petoksissasikin olet turvautunut vain harvoihin _tahallisiin_ hätävalheisiin. Odotan nyt, että noudatat tätä kiitettävää ohjetta keskustelussamme. Ilmoita minulle, mistä olet saanut tarvitsemasi kynät, musteen ja paperin, kun rouva Jewkes oli niin valpas ja antoi sinulle vain kaksi arkkia erältään? -- Sano minulle totuus."

"Ka, hyvä herra, vähänpä aavistin että ne tulisivat minulle tällaiseen tarpeeseen; mutta lähtiessäni kartanostanne minä pyysin vähän kutakin hyvältä herra Longmanilta, joka antoi minulle yltäkyllin." -- "Niin, niin", murisi hän, _"hyväksi_ herra Longmaniksihan sinun täytyy häntä nimittää! Kaikki liittolaisesi ovat hyviä, jok'ainoa heistä; mutta ne palvelijani, jotka ovat täyttäneet velvollisuutensa ja totelleet käskyjäni, ne sinä maalaat mustiksi kuin paholaisen; sellaiseksi olen totta tosiaan minäkin kuvailtu."

"Hyvä herra", virkoin, "toivon ettette vihastu; mutta luuletteko, että he itseänne lukuunottamatta ovat kuvattuja pahemmiksi kuin ansaitsevat?"

"Sinä sanot: itseäni lukuunottamatta, Pamela. Mutta eikö tuo poikkeuksen tekeminen ole pelkkä kohteliaisuus, koska olen saapuvilla ja sinä olet minun käsissäni?" -- "Arvoisa herra, suokaa minulle anteeksi; mutta minusta tuntuu että voisin kysyä teiltä, miksi niin ajattelette, jollei joku pieni tunnonpistos sanoisi teille siihen olevan liiankin paljon syytä?"

Hän suuteli minua ja virkkoi: "Minun täytyy joko tehdä näin tai suuttua sinuun; sillä sinä olet kovin tokinainen, Pamela. Mutta hurmaavasta lepertelystäsi ja sievästä julkeudestasi huolimatta en jätä kysymystäni. Missä piiloittelit papereitasi, kyniäsi ja mustettasi?"

"Vähin yhtäällä, vähin toisaalla, jotta minulle jäisi jälellekin, vaikka osa löydettäisiin." -- "Nyt olet hyvä tyttö!" huudahti hän; "minä pidän suloisesta totuudenrakkaudestasi. Ilmoitahan nyt minulle, missä tallettelet kirjoitettuja papereitasi, nenäkästä päiväkirjaasi!"

"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, hyvä herra, etten sitä tee", vastasin minä. -- "Mutta", sanoi hän, "siihen minä en suostu: sillä minä _tahdon_ sen tietää ja tahdon ne _nähdä"_. -- "Tuo on tuiki ankaraa", vastustin minä; "mutta minun täytyy sanoa, että te ette niitä saa, mikäli voin sen estää".

Olimme seisoneet enimmän aikaa, mutta nyt hän istuutui, tarttui molempiin käsiini ja virkkoi: "Hyvin sanottu, sievä Pamelani, _mikäli voit sen estää!_ Mutta minä en salli sinun sitä estää. Sano minulle, ovatko ne taskuissasi?" -- "Ei, hyvä herra", vastasin sydän kurkussa.

Hän sanoi: "Tiedän ettet mistään hinnasta lausuisi suorastaan _valheellista_ sanaa; mutta kaksimielisyyksissä ei mikään jesuiitti ole sinua voittanut. Vastaa minulle, ovatko ne kumpaisessakaan taskussasi?" -- "Eivät ole, herra", sanoin minä. -- "Eivätkö ne ole jossakin liiviesi välissä?" -- "Eivät", vastasin taaskin: "mutta älkäähän kyselkö enempää; sillä vaikka kuinka tiukkaisitte, en sitä kuitenkaan ilmoita teille".

"Oh", tuumi hän, "kyllä siihenkin keinon keksin. Voin tehdä niinkuin ulkomailla rikollisten niskuroidessa menetellään: niitä kidutetaan, kunnes taipuvat". -- "Mutta, hyvä herra", virkoin minä, "onko se oikein ja kunniallista? Minä en ole mikään rikollinen; ja minä en tahdo tunnustaa."

"Oi, tyttöseni!" sanoi hän, "moni viaton henkilö on asetettu kidutettavaksi. Mutta anna minun vain tietää, missä kirjeet ovat, niin vältät tuollaisen kovistelututkinnon."

"Hyvä herra", muistutin minä, "kidutusta ei käytetä Englannissa; ja toivoakseni ette te ota sitä käytäntöön".

"Mainiosti sanottu!" myönsi hän. "Mutta voin mainita sinulle yhtä hyvästä rangaistuksesta. Jos rikollinen täällä Englannissa ei suostu meille puhumaan, niin _ahdistamme_ hänet kuoliaaksi tai jatkamme, kunnes hän puhuu. Ja tämä rangaistus, Pamela, tulee varmaan osaksesi, jollet muutoin kerro."

Kyynelsilmin valitin: "Voi, tämä on kovin julmaa ja raakaa."

"Eipä väliä", vastasi hän; "sehän on vain minun hahmossani asuvan Luciferisi tapaista, ja tehtyäni sinua kohtaan niin paljon kamaluuksia, kuten _sinä_ ajattelet, sinulla ei ole suurta syytä tuomita tätä niin ankarasti; tai sitä on joka tapauksessa pidettävä vain muiden tekojeni mukaisena".

"Mutta, hyvä herra", estelin yhä, kauheasti peljäten, että hän aavisteli niiden olevan vaatteissani, "jos näin kohtuuttomasti vaaditte tottelemista -- vaikka se totisesti on surkeaa hirmuvaltaisuutta, -- niin sallikaa minun mennä ylös lukemaan ne vielä kertaalleen, ja te saatte ne silmäilläksenne sen surullisen kertomuksen loppuun asti, joka on jo hallussanne olevien kyhäysten jatkona".

"Tahdon nähdä ne kaikki", tivasi hän, "tähän hetkeen asti, jos olet niin pitkälle kirjoittanut, tai ainakin vielä tämän viikon päiviin".

"Sallikaa minun siis mennä ylös niitä silmäämään", vastasin, "nähdäkseni mitä olen kirjoittanut ja mihin päivään asti, jotta tuon ne teille, sillä ettehän tahtone ihan kaikkea nähdä".

"Tahdon niinkin", vastasi hän. "Mutta kah, Pamela, sano minulle totuus, _ovatko_ ne ylhäällä?" Säikähdyin kovasti. Hän huomasi hämminkini. "Sano minulle totuus", toisti hän. -- "Ka, hyvä herra", vastasin minä, "olen joskus paloitellut niitä kuivan multakokkareen alla puutarhassa ja milloin missäkin paikassa; nuo, jotka teillä on kädessänne, olivat useita päiviä ruusupensaan alla puutarhassa".

"Viekas huippana!" sanoi hän. "Mitä tuo tähän kysymykseen kuuluu? Ovatko ne _puvussasi?"_

"Jos", virkoin nyt, "minun täytyy kaivaa ne kätköstään seinälaudoituksen takana, niin ettekö te katsele minua?"

"Yhä enemmän viekkaita verukkeita", virkkoi hän. "Onko sekään vastaus kysymykseeni? Olen etsinyt niitä kaikkialta ylhäältä ja makuukomerostasi, enkä kykene niitä löytämään; senvuoksi _tahdon_ tietää, missä ne ovat. Nyt", lisäsi hän, "olen tullut siihen käsitykseen, että ne ovat sinulla mukanasi; ja vaikken eläissäni ole riisunut tyttöä, niin alanpa nyt vähentää verhoa kauniilta Pamelaltani, eikä minun toivoakseni tarvitse mennä pitkälle, ennen kuin ne löydän."

Hyrähdin itkuun ja sanoin: "On aivan armotonta kohdella minua tällä tavoin. Ajatelkaahan, hyvä herra" --. sillä hän alkoi irroitella neuloja huivistani, -- "ajatelkaa! Pyydän, ajatelkaa toki!"

"No", sanoi hän, "ajatteletko _sinä?_ Sillä minä tahdon nähdä ne paperit. Mutta kenties ne ovat sidottuina sukkarihmoillasi polvien kohdalle"; ja hän kumartui. Onko koskaan kuultu mitään niin häijyä ja halpamaista? Minä painuin polvilleni ja sanoin: "Mitä _voin_ tehdä? Jos sallitte minun mennä ylös, niin tuon ne."

"Tuotko todellakin", kysyi hän, "vakuutatko kautta kunniasi, että annat minun nähdä ne kaikki etkä yritä piiloittaa ainoatakaan lippusta?"

"Kyllä, hyvä herra." -- "Kunniasanallasi?" -- "Niin, herra." -- Ja sitte hän salli minun mennä ylikertaan. Itkin katkerasti kiukusta. Varmastikaan ei kukaan ole sellaista kokenut kuin minä!

Menin sivukammiooni ja istahdin. En voinut sietää ajatusta, että luopuisin papereistani. Sitäpaitsi olisi minun täytynyt melkein riisuutua irroittaakseni ne. Niinpä kirjoitin tähän tapaan:

HYVÄ HERRA,

Tiedän ettei hyödytä mitään väitellä niin mielivaltaisen herrasmiehen kanssa; perin kovasti käytätte te valtaa, jonka niin häijysti olette minua kohtaan saanut. Minulla on kylliksi rohkeutta ryhtyä tekoon, joka saisi teidät tätä kohteluanne katumaan: voin tuskin sietää moista ja mitä vielä edessäni on. Mutta ylempi ajatus estää minua; Jumalalle siitä kiitos! Tahdon kuitenkin pitää sanani, jos tämän luettuanne sitä vaaditte; mutta, hyvä herra, sallikaa minun anoa teiltä aikaa huomisaamuun, jotta voin edes silmäillä kyhäykseni lävitse, nähdäkseni mitä itseäni syyttävää teidän käsiinne asetan. Sitte tuon kirjoitukseni teille, tekemättä niihin pienintäkään muutosta. Vieläkin sentään pyytäisin teitä minua tästä säästämään; mutta jos ette siihen suostu, niin antakaa minun pitää ne huomisaamuun asti, ja tätä minä näin ankarasti kohdeltuna katson suosionosoitukseksi, josta olisin erittäin kiitollinen.

Arvasin että ennen pitkää kuulisin hänestä; ja hän lähettikin rouva Jewkesin noutamaan, mitä olin luvannut. Annoin siis tämän kirjelapun vietäväksi, mutta isäntäni lähetti sanomaan, että minun täytyi pitää lupaukseni ja että hän myönsi minulle aikaa aamuun asti; minun piti silloin tuoda kirjeet hänen tarvitsemattansa niitä uudelleen pyytää.

Riisuin siis alusnuttuni ja ratkoin paperit suurella vaivalla irti. Niitä on aimo tukku. Tahdon hiukan kosketella niiden sisältöä, koska kenties en saa niitä takaisin ja teidän nähtäviksenne.

Ne alkavat kertomuksella pakoyrityksestäni: miten ensin pujottausin ikkunasta ulos ja sitte heitin takkini ja huivini lammikkoon, ja kuinka suuri oli pettymykseni, kun huomasin takaveräjän lukon vaihdetuksi toiseen. Yrittäessäni kiivetä portin yli pudota rytkähdin maahan ja sain pahoja ruhjevammoja, kun tiilet irtautuivat ja vierivät päälleni. Huomatessani etten voinut päästä pakoon ja peljäten kovaa kohtelua olin niin jumalaton, että ajattelin heittäytyä lampeen. Sitten oli siinä surullisia mietteitäni sen asian johdosta. -- Kerroin kuinka rouva Jewkes tässä tilaisuudessa minua kohteli, kuinka isäntäni oli metsästysretkellä ollut vähällä hukkua virtaan ja kuinka kaikesta hänen puoleltaan kokemastani ahdistelusta huolimatta tunsin puistatusta hänen vaarastaan. Kerroin teille, millä häijyillä uhkauksilla rouva Jewkes koetti minua säikytellä vakuuttaen minulle, että minut naitettaisiin rumalle sveitsiläiselle, jonka oli hääpäivänä määrä myydä minut herralleen. Rouva Jewkes puhutteli minua rivosti kuin joku Lontoon katunainen. Olin kovin ahdistuneella mielellä, nähdessäni isäntäni tuloa valmisteltavan. Rouva Jewkes pelkäsi aiheettomasti, että yrittäisin jälleen paeta, vaikken sitä ollenkaan aikonut; ja minua kohdeltiin senvuoksi ankarasti. -- Sitte kirjoitin isäntäni kauheasta saapumisesta ja siitä kovasta, perin kovasta kohtelusta, mitä sain häneltä osakseni, sekä rouva Jewkesin herjauksista. Isäntäni oli mustasukkainen minusta herra Williamsille, ja rouva Jewkes koetti halpamaisesti yllyttää häntä pahuuteen. -- Kaikki tähänastiset kyhäykseni sidoin yhdeksi kimpuksi, toivoen että ne tyydyttäisivät häntä. Mutta peljäten, etteivät ne riittäisi, laitoin sitä seuraavista toisen käärön.

Tässä oli ensiksikin jäljennös hänen minulle tekemistään ehdotuksista: hän tarjosi kultaa, hienoja pukuja ja sormuksia sekä maatilan, joka tuottaisi, en muistakaan kuinka paljon vuodessa, ja lisäksi viisikymmentä puntaa teidän kummankin, rakkaat vanhempani, eliniäksenne, jos suostuisin hänen rakastajattarekseen. Vihjaisipa hän vuoden kuluttua minut naivansakin. Kaikki oli kurjan halpamaista, ja kieltäytymiseni varalta hän uhkasi saattaa minut turmioon, suomatta minulle mitään. Oli siinä myös jäljennös vastauksestani, jossa oikeutetun kammoksumisen valtaamana hylkäsin kaikki, mutta lopuksi rukoilin hyvyyttä ja laupeutta niin liikuttavin sanoin kuin osasin. Kerroin hänen vihaisesta käytöksestään ja rouva Jewkesin häijystä neuvonnasta. Isäntäni koetti saada minut kamariinsa, mutta minä kieltäysin sinne menemästä. Paljon haastelua ja rupattelua minun ja inhoittavan rouva Jewkesin kesken, joka oli kovin ilkimielinen ja pahasuinen. Kyhäsin kaksi kirjelappua ikäänkuin kirkkoon vietäväksi, jotta rukoiltaisiin isäntäni parannuksen ja minun turvallisuuteni puolesta; ne rouva Jewkes sieppasi ja liehakoiden näytti hänelle. Tunnustin teille, että hänen pahasta kohtelustaan huolimatta en voinut häntä vihata, ja murehdin herra Williamsin tähden. Kuvailin kauhean vehkeen, johon isäntäni ryhtyi tärvelläkseen minut, ollen huoneessani pukeutuneena palvelustytön vaatteisiin; tyttöhän tavallisesti nukkui minun ja rouva Jewkesin kanssa. Töin tuskin pelastuin -- sydäntäni kirvelee sitä ajatellessani -- kun menin tainnuksiin. Rouva Jewkesilla oli inhoittava osansa tässä yrityksessä. Isäntääni näkyi vaarallinen tilani liikuttavan, hän luopui kamalista aikeistaan ja vakuutti minulle, ettei ollut yrittänyt mitään säädytöntä. Olin sitte päivän, pari varsin sairaana, ja hän näytti hyvin ystävälliseltä. Hän suostutti minut antamaan emännöitsijälle anteeksi. Senjälkeen hän kuitenkin -- teeskenneltyään suurta ystävällisyyttä -- hätyytteli minua raa'asti puutarhassa, mutta minä pääsin pakoon. Olin siitä jälleen kovin kuohuksissa. Sitten olin kirjoittanut teille, kuinka hyvä hän oli minulle, ylisteli minua ja antoi minulle suuria toiveita siitä, että vihdoinkin tulisi kunnolliseksi. Kerroin siitä liian herkästä vaikutuksesta, minkä se minuun teki; ja kuinka aloin peljätä omaa heikkouttani ja kiintymystäni häneen, vaikka hän oli kohdellut minua niin pahoin. Kuvailin kuinka surkean mustasukkainen hän oli herra Williamsille, kuinka haihdutin hänen epäluulonsa siinä suhteessa, niinkuin vilpittömästi saatoin tehdäkin, ja kuinka hän kohotettuaan korkeimmilleen toiveeni hänen hyvyydestään jälleen petti minut ja poistui entistä kylmempänä. Sitten oli siinä vielä vapaita mietteitäni tämän koettelevan tilanteen johdosta.

Täten pääsin kyhäyksissäni torstaista, vankeuteni kahdennestakymmenennestä päivästä, keskiviikkoon, sen neljänteenkymmenenteenyhdenteen. Tähän päätin lopettaa, tuli mitä tuli; sillä enää on jälellä vain torstai, perjantai ja lauvantai selostettavina. Torstaina hän lähti tanssiaisiin Stamfordiin; perjantaina kävi se mustalainen, ja nyt on lauvantai, jolloin hän palasi Stamfordista. Vähänpä tosiaan rohkenen kirjoittaa, jos hänen pitää kaikki nähdä.

Nämä kaksi paperikääröä olen laittanut valmiiksi hänen varalleen huomisaamuksi. Kirjoituksissani olen aina puhunut hänestä varsin vapaasti, mitään armeliaisuutta osoittamatta; mutta siitä hän saa kiittää itseänsä, koskapa olen puhunut vain totta; ja toivoisin kyllä, sekä hänen että itseni tähden, että hän olisi ansainnut minulta paremman arvolauseen. En tiedä, saatteko koskaan nähdä kirjoitustani; mutta minun täytyy sanoa, että menen vuoteeseeni muistellen teitä rukouksissani, kuten aina teen ja kuten tiedän teidän minun puolestani tekevän. Hyvää yötä siis, rakkaat vanhempani!

SUNNUNTAI-AAMUNA.

Muistin hänen varoituksensa, etten saisi pakoittaa häntä jälleen pyytämään papereitani; ja ajattelin suoriutua väkinäisestä luovutuksesta siten, että hänelle ilmenisi pyrkimykseni olla häntä tahallani pahoittamatta, vaikkakin tämä kovistelu oli minulle karvas pala niellä. Laitoin siis molemmat kääröni valmiiksi; ja kun hän ei aamulla mennyt kirkkoon, käski hän rouva Jewkesin sanoa minulle, että hän oli mennyt puutarhaan.

Tiesin että minun piti mennä sinne hänen luokseen. Lähdin siis: sillä mitenpä voisin välttää hänen määräilynsä tottelemista? Se kiusaa minua kovin, vaikka hän onkin isäntäni. Olen kokonaan hänen vallassaan, eikä minulle olisi mitään hyötyä hänen ärsyttämisestään. Jos kieltäytyisin mukautumasta pikku asioissa, niin epäykselläni suuremmissa olisi sitä vähemmän vaikutusta. Lähdin siis alas puutarhaan; mutta hänen kävellessään yhdellä käytävällä minä pyörähdin toiselle, jotten näyttäisi liian rohkealta.

Hän huomasi minut pian ja sanoi: "Odotatko että suostuttelisin sinut tulemaan luokseni?" -- "Hyvä herra", sanoin astuen käytävän yli häntä kohti, "en tiennyt, sopiko minun häiritä teitä mietteissänne tänä kauniina päivänä".

"Sekö oli syy", kysyi hän, "oikeinko todella ja sydämestäsi?"

"Ka, hyvä herra", vastasin minä, "en epäile, ettei teillä toisinaan ole sangen hyviä ajatuksia, -- joskaan ei minua kohtaan".

"Toivoisin", sanoi hän, "että voisin olla ajattelematta sinusta niin hyvää kuin ajattelen. Mutta missä on paperit? -- Olen varmakin, että ne oli sinulla muassasi eilen: sillä jo hallussani olevissa sanot aikovasi haudata kyhäelmäsi puutarhaan siltä varalta, että sinut _tarkastettaisiin_, jollet pääsisi pakenemaan. Siitä", lisäsi hän, "sain loistavan verukkeen sinun ruumiintarkastukseesi, ja olen kaiken yötä harmitellut, etten riisunut sinua vaate vaatteelta, kunnes olisin ne löytänyt".

"Hyi, herra", huudahdin minä, "älkää säikähdyttäkö minua antamalla minun kuulla, että teillä tosiaan oli sellaiset aikeet!"

"Hm", virkkoi hän, "kyllä toivon, ettei sinulla nyt ole noita papereita minulle antaa: sillä mieluummin etsisin ne itse, sen vakuutan".

En ollenkaan pitänyt sellaisesta puhetavasta; katsoen parhaaksi olla siihen enempää puuttumatta sanoin: "Mutta suonette sentään anteeksi, kun luovutan kyhäelmäni."

"Älä leikittele kanssani", tokaisi hän; "missä ne ovat? Olin kenties liiankin mukautuvainen eilen illalla, kun sillä tavoin annoin sinun pitää pääsi. Jos olet joko lisännyt tai ottanut pois etkä ole tiukasti pitänyt lupaustasi, niin paha sinut perii!"

"En ole tosiaankaan lisännyt enkä poistanut, herra. Tässä on käärö kirjeitäni, joissa kuvailen onnetonta pakoyritystäni ja mitä kauheita seurauksia oli siitä koitumassa. Nämä kyhäykset ulottuvat minulle lähettämiinne häijyihin pykäliin asti; ja koska tiedätte kaikki, mitä senjälkeen on tapahtunut, niin toivoakseni nämä tyydyttävät teitä."

Hän aikoi puhua; mutta johtaakseni hänen ajatuksensa pois tästä asiasta minä lisäsin: "Minun täytyy pyytää teitä, hyvä herra, lukemaan kuvaukset suopein mielin, jos olen sallinut kynälleni jotakin liiallista vapautta."

"Minusta", virkkoi hän hiukan hymyillen, "sinulla on syytä ihmetellä kärsivällisyyttäni, kun niin maltillisesti voin nähdä itseäni moisella tavalla herjattavan sinunlaisesi nenäkkään tytönheilakan kyhäyksissä".

"Hyvä herra", sanoin minä, "olenkin ihmetellyt, että olette niin halukas näkemään röyhkeätä töhertelyäni; ja juuri siitä syystä olen pitänyt sitä joko perin _hyvänä_ tai perin _pahana_ merkkinä".

"Mikä", kysyi hän, "on sinun _hyvä_ merkkisi?" -- "Että vilpittömyyteni ehkä lopultakin vaikuttaisi teidän mielialaanne minun hyväkseni."

"Entä _paha_ merkkisi?" -- "No, jos voitte lukea ajatukseni ja huomautukseni käytöksestänne tyynesti ja liikutuksetta, niin se todistaa perin julmaa ja päättäväistä sydäntä. Älkäähän nyt, hyvä herra, vihastuko rohkeudestani, kun lausun teille näin vapaasti ajatukseni." -- "Erehdyt sitten ehkä vähemmän", sanoi hän, "jos ajattelet pahaa merkkiäsi". -- "Jumala varjelkoon!" huudahdin minä.

Otin esille paperini ja sanoin: "Tässä, hyvä herra, ne ovat. Mutta jos suvaitsisitte antaa ne takaisin sinettiä murtamatta, niin menettelisitte hyvin jalomielisesti; ja minä pitäisin sitä suurena suosionosoituksena ja hyvänä enteenä."

Hän mursi sinetin heti ja avasi käärön. "Tuossa on sinun hyvä _enteesi!"_ vastasi hän.

"Olen pahoillani siitä", sanoin minä hyvin vakavasti ja kävelin poispäin.

"Mihin nyt?" kysyi hän. -- "Aioin mennä sisälle, jotta saisitte aikaa niiden lukemiseen, jos hyväksi näette." Hän pisti ne taskuunsa ja virkkoi: "Sinulla on _enemmän_ kuin nämä." -- "Niin on, herra; mutta kaiken, minkä ne sisältävät, tiedätte _te_ yhtä hyvin kuin minäkin." "Mutta", huomautti hän, "en tiedä missä valossa olet asiat esittänyt. Anna siis nekin minulle, jollet tahdo että sinut tarkastetaan."

"Hyvä herra", sanoin minä, "en voi viipyä, ellette luovu käyttämästä tuota rumaa sanaa". -- "Älä sitten anna minulle siihen aihetta. Missä ne toiset kirjeet ovat?"