Part 14

Nyt tahdon kuvailla teille sen heittiön. Hän on leveäharteinen, lyhyenvanttera, pyylevä _lihakas_, kerrassaan ruma, jos mitään inhimillistä voi siksi nimittää; noin nelikymmenvuotias. Hänellä on jyhkeät kädet, ja käsivarret ovat luullakseni yhtä tukevat kuin minun vyötäiseni. Nenä on lattea ja käpristynyt, kulmakarvat riippuvat silmien yli; hänellä on tosiaan tunnottoman sisukkaat harmaat mulkosilmät, ja kasvot ovat litteät ja leveät, väriltään kuin olisi niitä kuukausi säilytetty salpietarissa. Rohkenenpa sanoa, että hän juo. Hänellä on käheä miesmäinen ääni, ja hän on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja kuitenkin näyttää hän niin kamalan rotevalta, että pelkään hänen voivan tuossa tuokiossa paiskata minut jalkoihinsa, jos hänet suututtaisin. Näin ollen ja koska hänen sydämensä on rumempi kuin kasvonsa, hän peloittaa minua kauheasti; ja varmaan olen hukassa, jollei Jumala minua suojele; sillä hän on kovin, kovin häijy, on tosiaan.

Tämä on vaivaista avutonta kiukkua minussa, -- mutta kuva on sittenkin perin lähellä totuutta. Hän lähettää juuri ilmoittamaan minulle, että saan kenkäni takaisin, jos suostun hänen seuraansa, hänen kävelläkseen kanssani puutarhassa -- pikemminkin laapostaakseen rinnallani, ajattelin.

No, eihän minun sovi suorastaan haastaa riitaa hänen kanssaan. Siinä tapauksessa minua vartioittaisiin vain sitä ankarammin. Niinpä lähdenkin vihatun heittiön mukana. Oi, kunpa täällä olisi rouva Jervis! tai pikemminkin, kunpa olisin rakkaan isäni ja äitini luona! Oh, olen ihan suunniltani ilosta! Juuri kun olin saanut kengät jalkaani, kuulin että John, kunnon John, on saapunut tänne ratsain! Siunaan hänen uskollista sydäntään! Mikä riemu! Mutta kerron teille myöhemmin enemmän. Minun ei tietenkään sovi ilmaista rouva Jewkesille, että olen niin iloinen nähdessäni tämän rakkaan, siunatun Johnin! -- Ah, mutta hänen muotonsa on murheellinen nähdessäni hänet ikkunasta! Mikä häntä vaivannee? Toivoakseni rakkaat vanhempani ovat terveet, rouva Jervis ja herra Longman myös, ja kaikki muut; en tee poikkeusta häijyyn isäntäänikään nähden -- sillä minä toivon hänen elävän ehtiäkseen katua kaikkea ilkeyttään minua poloista kohtaan. -- Hyväinen aika! millaisessa maailmassa elämmekään! Olen nyt saapunut komerooni tarttuakseni jälleen kynääni: mutta olen tosiaan pahassa pulassa! Uusi hankala käänne, totisesti.

Täällä kävi John, kuten sanoin; ja mies-poloinen tuli luokseni rouva Jewkesin kanssa, joka kuiskasi, etten virkkaisi mitään kengistä oman _itseni_ tähden, niin sanoi. Mies-parka luullakseni näki hätäni punoittavista silmistäni ja kuihtuneesta muodostani; sillä minulla on ollut surullinen aika, senhän arvaatte; ja vaikka hän olisi tahtonut salata sen, jos olisi voinut, niin hänen omatkin silmänsä vettyivät. "Oi, mamseli Pamela!" huudahti hän, "oi, mamseli Pamela!"

"No, kunnon palvelustoveri", sanoin minä, "en sille tällä haavaa mitään voi: olen tosiaan kiitollinen rehellisyydestänne ja ystävällisyydestänne"; ja sitten hän itki vielä enemmän. Minä sanoin (sydämeni oli näetten pakahtua murheesta, sillä surkeata on nähdä miehen itkevän): "Kertokaa minulle pahin! Onko isäntäni tulossa tänne?" -- "Ei, ei!" vakuutti hän nyyhkien.

"No", sanoin minä, "onko mitään uutisia isä- ja äiti-rukastani? Kuinka he voivat?" -- "Toivoakseni hyvin", vastasi hän; "en tiedä mitään päinvastaista". -- "Eihän toki liene tapahtunut mitään onnetonta rouva Jervisille, herra Longmanille tai palvelustovereilleni!" -- "E-ei", vastasi mies-poloinen venyttäen sanaansa kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan. -- "No, Jumalan kiitos sitten!" virkoin.

"Se mies on varmaan hullu!" huudahti rouva Jewkes. "Mikä täällä on hätänä? Ka, sinä lienet rakastunut, John! Etkö näe, että nuori neiti voi hyvin. Mikä sinua vaivaa, mies?"

"Ei mikään ollenkaan", vastasi hän; "olenhan vain sellainen hupsu, että itken ilosta herttaisen Pamela-mamselin nähdessäni. Mutta minullapa on teille kirje."

Otin kirjeen, ja nähdessäni että se oli isännältäni pistin sen taskuuni. "Rouva Jewkes", sanoin, "toivoakseni teidän ei tarvitse tätä tarkastaa". -- "Ei, ei" sanoi hän, "näen varsin hyvin, keneltä se on; muutoin minun kenties olisi täytynyt vaatia se luettavakseni". -- "Ja tässä on kirje teillekin, rouva Jewkes", sanoi mies; "mutta teidän kirjeeseenne", virkkoi hän minulle, "tarvitaan heti vastaus, joka minun on vietävä mukanani aikaisin aamulla tai vielä tänä iltana, jos mahdollista".

"Ei teillä kai ole muuta Pamelalle?" kysyi rouva Jewkes. -- "Ei", vastasi hän, "ei muuta kuin jokaisen rakkaat terveiset ja ystävyyden vakuutukset". -- "Niin, meille molemmille tietysti", sanoi emännöitsijä. -- "John", lausuin minä, "tahdon lukea kirjeen, ja pitäkäähän huolta itsestänne; sillä te olette hyvä mies, Jumala teitä siunatkoon! Minua ilahduttaa nähdä teidät ja kuulla teistä kaikista." Olisin hyvin mielelläni sanonut enemmänkin, jollei ilkeä rouva Jewkes olisi ollut saapuvilla.

Menin siis ylikertaan, sulkeuduin komerooni ja avasin kirjeen; ja tämä on siitä jäljennös:

RAKKAHIN PAMELANI,

Kirjoitan sinulle vartavasten asiasta, joka koskee sinua hyvin paljon, ja jonkun verran minuakin; mutta etupäässä teen sen sinun tähtesi. Tiedän käyttäytyneeni sinua kohtaan tavalla joka syystä voi herättää pelkoasi ja tuottaa kunnon ystävillesi huolta: kaikki iloni on siinä, että _voin_ ja _tahdon_ korvata sinulle sen raskautuksen, minkä olen sinulle aiheuttanut. Lupaukseni mukaan toimitin lähtösi jälkeisenä päivänä isällesi tiedonannon, jottei hän olisi sinun tähtesi liiaksi huolissaan, ja vakuutin hänelle kunniallisia aikeitani sinun suhteesi. Ilmoitin syyn, jonka olisi pitänyt häntä tyydyttää, selittäen miksi et saapunut hänen luokseen. Mutta se ei näy riittäneen; sillä hän, mies-parka! tuli seuraavana aamuna luokseni ja saattoi perheeni melkein hätäännyksiin sinun tähtesi.

Oi, rakas tyttöni! mitä tuskaa onkaan itsepäisyytesi tuottanut minulle, ja itsellesi myös! En voinut häntä millään muulla tavoin rauhoittaa kuin lupaamalla, että hän näkisi sinun rouva Jervisille kirjoittamasi kirjeen, josta voisi todeta että sinä olet hyvissä voimissa.

Nyt johtuu kaikki huoleni tässä asiassa sinun iäkkäistä vanhemmistasi, jotta heitä ei kohtaisi liian turmiollinen murhe sinun tähtesi, jonka velvollisuudentunnon ja hellyyden heitä kohtaan tiedän niin voimakkaaksi ja kiitettäväksi. Tästä syystä pyydän, että kirjoitat heille muutamia rivejä ja sallit minun sanella lauseittesi muodon. Olen ne kyhännyt asettuen mahdollisimman läheisesti sinun sijallesi ja tulkiten tunteitasi lämmöllä, jonka aavistan liiankin paljon sydämessäsi vallinneen.

Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja mitä ei enää voi tekemättömäksi muuttaa, -- vaikka vakuutan sen päättyvän kunniallisesti, -- en otaksu saavani kieltävää vastausta, koska minulla ei voi olla tässä mitään muuta tarkoitusta kuin vanhempiesi rauhoittaminen, mikä on pikemmin _sinun_ asiasi kuin _minun_; ja sentähden pyydän, ettet muuttaisi rahtuakaan allaolevasta. Jos sen teet, niin minun on mahdoton lähettää sitä -- se ei vastaisi suunnittelemaani hyvää tarkoitusta.

Olen luvannut olla sinua lähestymättä ilman omaa myönnytystäsi. Jos huomaan sinut levolliseksi ja jollet yritä hangoitella vastaan tai välttää nykyistä asemaasi, niin pidän sanani, vaikka se onkin minulle vaikeata. Eikä sinun pakkotilasi tule pitkäaikaiseksi: sillä minä vakuutan sinulle, että olen päättänyt hyvin pian saattaa sinut varmuuteen ystävällisistä aikomuksistani ja siitä palavasta innosta, millä olen _sinun_ j.n.e.

Hänen minulle kaavailemansa kirje kuului:

RAKAS ROUVA JERVIS,

Sensijaan että minut olisi saatettu rakkaan isäni kotiin, kyyditsikin Robin minut paikkaan, jota en saa ilmaista. Tätänykyä minua ei kuitenkaan kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille pyytääkseni teitä ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni, joiden sydämet varmaan ovat miltei murtuneet, että voin hyvin ja että olen ainiaan heidän hyveellinen kuten kuuliainenkin tyttärensä samoin kuin olen _teidän kiitollinen ystävänne_.

En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa, mutta minulle on mitä juhlallisimmin vakuutettu kunniallista kohtelua.

En tiennyt, mitä tämän kummallisen pyynnön johdosta ja sen aiheuttamassa tilanteessa tekisin. Mutta sydämeni vuoti niin verta teidän tähtenne, rakas isä, joka olitte vaivautunut itse vaeltamaan tiedustellaksenne tytär-rukkaanne, samoin kuin rakkaan äidinkin vuoksi, että päätin kirjoittaa ja milteipä yllämainittua sanamuotoa käyttäen, jotta se lähetettäisiin teidän rauhoittamiseksenne, kunnes voisin tavalla tai toisella ilmoittaa teille asiain todellisen laidan. Ja omituiselle, häijylle isännälleni itselleen kirjoitin tähän tapaan:

HYVÄ HERRA,

Kunhan vain tietäisitte sieluni tuskan ja kaiken kärsimyksen, minkä teidän hirveä kohtelunne on minulle tuottanut, niin varmaan säälisitte minua ja suostuisitte päästämään minut vapauteen. Mitä olen tehnyt, että minun täytyy olla julmuutenne _ainoana_ esineenä? Minulla ei voi olla mitään toivoa, mitään elämänhalua jäljellä, koska en sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi vähimmässäkään määrässä luottaa teidän juhlallisiin vakuutuksiinne. On mahdotonta sovelluttaa niitä siihen kunnottomaan menettelyyn, johon olette ryhtynyt.

Ainoastaan teidän lupauksenne, ettette käy minua tapaamassa täällä surkuteltavassa vankeudessani, voi tuottaa minulle edes pienoisen toivon pilkkeen.

Älkää, rukoilen teitä, ajako ahdistettua Pamela-parkaa karille, joka voi koitua hänelle sekä sielun että ruumiin turmioksi! Te ette tiedä, arvoisa herra, kuinka hirvittävän paljon minä mieleni ja järkeni heikkoudesta huolimatta _uskallan_, milloin hyveellisyyteni on vaarassa. Ja, oi, kiirehtikää vapauttamistani, jottei halpaa tyttö-raukkaa, joka ei ole teidänlaisenne herrasmiehen huomion arvoinen, saatettaisi ylhäisen aseman leluksi pelkästään sillä perusteella, että hän on kykenemätön itsepuolustukseen tai vailla ystävää, joka hankkisi hänelle oikeutta.

Olen, hyvä herra, osittain kuuliaisuudesta eli lausuakseni tottelevaisuuteni teitä kohtaan, mutta, sen tunnustan, vielä enemmän siksi, että keventäisin ahdistukseen joutuneiden vanhempaini mieltä -- joiden köyhyyden luulisi suojelevan heitä tämänlaatuiselta väkivaltaisuudelta samoin kuin heidän tytär-poloistaankin -- melkein sananmukaisesti jäljentänyt teidän minulle esittämänne luonnoksen rouva Jervisille kyhättäväksi kirjeeksi: tekemäni muutokset (sillä en voinut niitä kokonaan välttää) ovat sellaisia, että vaikka ne hiukan ilmaisevatkin huolestumistani, ne kuitenkin varmasti vastaavat tarkoitusta, minkä suvaitsitte tätä kirjettä ehdottaessanne sanoa teillä olevan.

Jumalan tähden, hyvä herra, säälikää halpaa asemaani sekä nykyistä suurta kurjuuttani; ja _sallikaa_ minun yhtyä muiden palkollistenne kanssa siunaamaan sitä hyvyyttä, minkä olette ulottanut jokaiselle, paitsi kurjalle, murheelliselle, sydämeltään murtuneelle

_PAMELALLE_.

Laadittuani tämän kirjeen sekä isäntäni ohjeen mukaan kyhäämäni ajattelin, että näyttäisi luottamukselliselta rouva Jewkesia kohtaan, jos antaisin hänen lukea ne. Niinpä näytinkin ne hänelle ja samalla kertaa myös isäntäni minulle lähettämän kirjeen. Arvelen nimittäin, että hänen minua kohtaan ilmaisemansa arvonanto tuottaisi minulle ansiokkuutta henkilön silmissä, joka tunnusti palvelevansa häntä kaikessa, hyvässä tai pahassa; vaikka minulla olikin niin vähän syytä siitä ylpeillä. En erehtynyt; se vaikuttikin häneen hiukan; hän on nyt mairittelevan kohtelias ja ylistelee minua ylitsevuotavasti: mutta siitä on sitä vähemmän syytä välittää, koska hän yhtä paljon ylistää onnettomuuteni aiheuttajaa ja hänen _kunniallisia_ aikeitansa, kuten niitä nimittää. Sillä minä näen hänen kykenevän uskomaan, niinkuin pelkään isäntänikin uskovan, että kaikki hänen häijyn tahtonsa nouteet ovat jotakin kunniallista, vaikka siitä koituisikin viattoman turma. Suokoon Jumala, että huomaisin asian olevan toisin! Silti toivon, aikokoon katala aatelisherra mitä tahansa, että vihdoinkin pääsen kuulemasta emännöitsijän julkeata, häpeämätöntä puheenlaatua, kun hän isäntäni kirjeestä päättelee tämän aikomuksien olevan kunniallisia.

OLEN NYT PÄÄSSYT MAANANTAIHIN, VANKEUTENI JA KURJUUTENI VIIDENTEEN PÄIVÄÄN.

Toivoin saavani tilaisuuden tavata Johnia ja hiukan jutella hänen kanssaan kahden kesken ennen hänen lähtöänsä; mutta se oli mahdotonta. Mies-paran ääretön suru sai rouva Jewkesin siihen luuloon, että hän rakasti minua; ja sen vuoksi hän tänä aamuna toi minulle Johnilta sanan, että tämä teki lähtöä. Halusin että hän tulisi ylös _omaan_ komerooni, joksi sitä nimitin; mutta rouva tuli mukana. Kunnon mies, jollaisena häntä pidin, oli hyvästi jättäessään kovin huolissaan, kuten ennenkin. Annoin hänelle kaksi kirjettä; toinen niistä, rouva Jervisille tarkoitettu, oli suljettuna isäntäni kirjeen sisään: mutta rouva Jewkes tahtoi nähdä minun sulkevan ne sinetillä, jotten pistäisi niihin mitään muuta. Ihmeekseni näin miehen poismennessään pudottavan paperipalan ihan portaitten päähän, ja minä otin sen rouva Jewkesin huomaamatta ylös; mutta kummastuin tuhat kertaa enemmän, kun sopukkaani palattuani avasin sen ja luin seuraavaa:

HYVÄ MAMSELI PAMELA,

Mielipahakseni täytyy minun kertoa teille, kuinka paljon teitä on petetty ja harhaannutettu, ja että sen on tehnyt minunlaiseni viheliäinen koira. En aavistanutkaan, että asia kehittyisi näin pitkälle. Mutta minun täytyy sanoa, että jos maailmassa on konsaan ollut lurjusta, niin se olen minä. -- Olen kaiken aikaa näyttänyt kirjeenne herralle: hän käytti minua siihen tarkoitukseen; hän luki jokaisen ennen kuin vein ne isällenne ja äidillenne; ja sitten hän sulki ne ja lähetti minun mukanani. Minulla oli joitakin asioita sinnepäin, muttei puoliksikaan niin usein kuin sitä uskottelin. Ja niin pian kun kuulin, kuinka asianlaita oli, olin valmis hirttämään itseni. Voitte hyvin käsittää, etten kehdannut seisoa edessänne. Voi minua kurjaa, kurjaa raukkaa, kun olen saattanut teidät tähän! Jos te joudutte turmioon, niin minä kutale olen siihen syypää. Oikeuden nimessä en nyt voi muuta kuin ilmoittaa teille, että olette kunnottomissa käsissä; ja pelkään että joudutte hukkaan kaikesta suloisesta viattomuudestanne huolimatta. En usko voivani elää sitte kun sen tiedän. Jos saatatte minulle antaa anteeksi, olette tavattoman hyväsydäminen; mutta en totisesti koskaan anna sitä itselleni anteeksi. Oli miten oli, tämän ilmaisemisesta ei olisi teille mitään hyötyä; ja kenties vielä voin tehdä teille jonkun palveluksen. Jos voin, niin tahdon. Varmasti olen siihen velvollinen. -- Herra pidätti viimeiset kaksi tai kolme kirjettänne eikä lähettänyt niitä ollenkaan. Minä olen kaikista hylkiöistä kurjin.

J. ARNOLD.

Näette että turmiotanne on kauvan haudottu ja suunniteltu. Olkaahan varuillanne. Rouva Jewkes on paholainen: mutta herran toisessa kartanossa ei ainoakaan sydän syki teille vilpillisesti omaani lukuunottamatta. Voi minua lurjusta!

Rakas isä ja äiti, tähän kohtaan päästyänne tukkanne epäilemättä nousee pystyyn, kuten omanikin. -- Voi ihmissydämen vilpillisyyttä! -- Tätä Johnia minä pidin miesten rehellisimpänä, ja samaa ajattelitte hänestä tekin. Tämä mies, joka aina ylisteli teitä minulle ja minua teille ja etupäässä _rehellisen_ sydämemme vuoksi, juuri tämä mies oli kaiken aikaa kurja teeskentelijä ja petollinen heittiö sekä avullinen minun saattamisessani turmioon.

Mutta hän itse sanoo menettelystään kylliksi: tahdon vain istahtaa kirjoittamaan sen surumielisen mietteen, että niiltä, joilla on valtaa ja varallisuutta, ei koskaan puutu kätyreitä heidän ilkeimpienkään pyrkimystensä avittamiseen; ja ettei ole mitään niin vaikeata kuin ihmissydänten tunteminen. En voi muuta kuin sääliä sitä kurjaa raukkaa, koska hänellä näkyy olevan suuria tunnonvaivoja; luullakseni on parasta, että pidämme hänen pahuutensa salassa. Jos minulla on siihen tilaisuutta, niin tahdon rohkaista hänen katumustansa; sillä minä voin siten kenties keksiä jotakin.

Tässä kohdassa minun on mainittava eräs seikka: hän toi mukanaan matkalaukussa kaikki vaatteet ja muut kapineet, jotka armollinen rouva ja isäntäni olivat minulle antaneet, ja sitäpaitsi kaksi samettihilkkaa ja samettisen huivin, joita armollisen rouvan oli tapana käyttää; mutta ne eivät tuota minulle lohtua, eikä mikään muukaan. Rouva Jewkes antoi tuoda matkalaukun komerooni ja näytti minulle, mitä se sisälsi; mutta sitte hän sulki sen ja sanoi antavansa pyytäessäni sieltä minulle mitä haluaisin; mutta jos minulla olisi avain, niin se kenties olisi vähän kuin matkoille lähtöä; ja niin tuo ujostelematon nainen pisti sen taskuunsa. Antauduin murheellisiin mietteisiin Johnin aavistamattoman ja hämmästyttävän paljastuksen johdosta ja itkin paljon hänen tähtensä ja myöskin itseni tähden. Sillä nyt näen, kuten hän sanoo, että turmiotani on kauvan suunniteltu, enkä voi olla epätietoinen siitä, mihin isäntäni _kunnialliset_ vakuutukset päättyvät. -- Millaisia ankaria nimityksiä mies-parka itselleen antaakaan! Mutta mitä täytyy niiden ansaita, jotka asettavat hänet moiseen työhön! Mistä kaikesta tuon häijyn isännän onkaan vastattava, kun itse on niin turmeltunut ja vielä turmelee muitakin, jotka olisivat olleet viattomia; ja juonittelee tyttö-poloisen tärvelemiseksi, joka ei eläissään ole tehnyt tai suonut hänelle mitään pahaa, vaan vieläpä voi rukoilla, että hän tulisi onnelliseksi ja katuisi?

En voi olla ihmetellen kysymättä itseltäni, mitä nämä _jalosukuiset miehet_, niinkuin heitä nimitetään, ajatellevat itsestään ja näistä kurjista teoista! Johnilla oli edes jotakin viettelystä, sillä hän toivoi tekevänsä mieliksi isännälleen, joka häntä palkitsi; ja samaa voi kaikesta hänen häijyydestään huolimatta sanoa rouva Jewkesista. Mutta mitä vaikutinta on _isännälläni_ nähdäkseen näin paljon vaivaa paholaisen työssä? -- Jos hän rakastaa minua, kuten sitä valheellisesti nimitetään, täytyykö hänen senvuoksi virittää minulle ansoja tärvelläkseen minut ja tehdäkseen minut yhtä pahaksi kuin itsekin on? En voi käsittää mitä hyötyä hänelle voi koitua minunlaiseni tyttö-poloisen saattamisesta turmioon. -- Kieltämättömästi olen arvoton olento. Minua sanotaan kauniiksi, mutta eikö niin ollen herrasmiehen tulisi pitää kunnollista palvelijaa rikollista porttoa parempana? Ja täytyykö hänen sitä _vakavammin_ yrittää minua vietellä, koska pelkään vietellyksi joutumista ja mieluummin tahtoisin menettää henkeni kuin hyveellisyyteni.

Niin, nämä ovat kummallisia asioita! En voi niitä selittää; mutta varmaankaan ei kukaan väitä näillä komeilla herrasmiehillä olevan muuta kiusaajaa kuin heidän oma häijy tahtonsa! -- Tämä ilkeä isäntä saattoi juosta tiehensä luotani, kun pelkäsi palvelijainsa mahdollisesti huomaavan hänen viheliäiset yrityksensä siinä surkeassa komerojutussa. Mutta on ihmeellistä, ettei hän kavahda kaikkinäkevää silmää, jolta hänen kurjan, juonittelevan sydämensä salaisimmatkaan aivoitukset eivät voi olla kätkettyinä! -- Mutta mitäpä nämä surulliset mietiskelyt hyödyttävät? Hän on häijy ja häijynä pysyy, ja on määrännyt minut laittomien yritystensä uhriksi, jollei Jumala, johon luotan ja jota joka hetki rukoilen, sitä estä.

TIISTAI JA KESKIVIIKKO.

En saanut tilaisuutta kirjoittaa tiistaina, kun tuo ilkeä nainen vartioitsi minua niin visusti; yhdistän senvuoksi nämä molemmat päivät. Olen ollut vaunuilla ajelemassa ja kävellyt useita kertoja puutarhassa; mutta hän on aina kintereilläni.

Herra Williams tuli viemään meitä kävelylle, ja sillävälin kun rouva Jewkes oli meihin selin, lausuin pastorin minulle aikaisemmin antaman vihjauksen rohkaisemana: "Herra pastori, näen kaksi tiiltä tuolla persiljalavalla; eikö voisi niitä tarpeen vaatiessa peittää mullalla ja pistää kirjelappua väliin?" -- "Hyvä viittaus", vastasi hän; "olkoon tuo päivännouto tuolla puutarhan takaportilla paikan merkkinä, -- minulla on portin avain, kun sitä kautta on lyhin matka kaupunkiin".

Oi, kuinka kekseliäiksi hätä meidät tekeekään! Minä tartuin tähän ajatukseen, ja kun emännöitsijä saapui luoksemme, niin pastori lausui ikäänkuin jatkaakseen alottamaamme keskustelua: "Ei, ei erittäin hauska." -- "Mikä niin? mikä niin?" uteli rouva Jewkes. -- "Sanoinhan vain", virkkoi hän, "ettei kaupunki ole kovinkaan hauska". -- "Eipä olekaan", myönsi emännöitsijä, "ei se ole; se on mielestäni kurja kaupunki".

"Onko siellä mitään vallasväkeä?" kysyin minä. Siten me rupattelimme kaupungista häntä eksyttääksemme, mutta se petos ei ollut tarkoitettu ketään vahingoittamaan.

Sitte me juttelimme puutarhasta, kuinka laaja ja hauska se oli, ja istahdimme erään kalalammikon mättäiselle pengermälle katselemaan kalojen karkeloa veden kalvossa. Rouva Jewkes sanoi, että saisin onkia, jos tahtoisin.

"Kunhan toisittekin ystävällisesti vavan ja syöttejä", vastasin minä. -- "Älähän, kaunoiseni!" sanoi hän; "minä tiedän jo paremmin tällä kertaa, vakuutan sinulle". -- "En tarkoittanut mitään pahaa", virkoin minä, "en tosiaan". -- "Salli minun sanoa sinulle", tivasi hän, "en tiedä ketään, jonka ajatukset olisivat valppaampina kuin sinun. Sinun olopaikkaasi on pidettävä silmällä. Mutta huomenna me hiukan ongimme." Herra Williams, joka kovin pelkää häntä, käänsi puheen jokapäiväisiin asioihin. Minä astelin sisälle jättäen heidät haastamaan kaksistaan. Pastori läksi pois kaupunkiin, ja emännöitsijä tuli pian perässäni.

Olin ehtinyt kastaa kynän musteeseen, ja sanoin: "Minä tarvitsen vähän paperia, rouva Jewkes" (pistäen kirjoitelman poveeni); "tiedättehän että olen kirjoittanut kaksi kirjettä ja lähettänyt ne Johnin mukana". (Voi, kuinka hänen nimensäkin mainitseminen, rikollisen mies-paran, minua tuskastuttaa!) -- "No", sanoi hän, "onhan sinulla vielä jäljellä; yksi arkki riitti niihin kahteen kirjeeseen".

"Kyllä niin", myönsin minä; "mutta käytin puolet toisesta arkista kuoreksi, tiedättehän; ja katsokaa kuinka olen töherrellyt sen toisen arkinpuoliskon täyteen!" Sitte näytin hänelle joukon katkonaisia runoja, joita olin yrittänyt muistella ja vaseti riimustellut, jotta hän näkisi ne ja luulisi minun tavallisesti kynäilevän sellaista joutavaa.

"Kah", sanoi hän, "niinpä oletkin: no, tuon sinulle vielä kaksi arkkia; mutta anna minun nähdä, miten niitä käytät, olkootpa ne kirjoitettuja tai tyhjiä".

-- No, -- ajattelin minä, -- toivonpa, Argus, että vielä vien sinusta voiton. -- Arguksellahan sanovat runoilijat olleen sata silmää, ja sen tehtävänä oli niillä kaikilla vaania, kuten tämänkin vartijattaren.

Hän toi minulle paperit ja sanoi: "Nyt, mamseli, annahan minun nähdä sinun kirjoittavan jotakin." --. "Kyllä", virkoin, otin kynän ja piirsin: "Soisin että rouva Jewkes olisi minulle yhtä hyvä kuin minä olisin hänelle, jos se olisi vallassani."

"Sepä on sievää", kiitti hän. "No, toivon olevanikin; mutta mitä sitten?" -- "Kah, sitten" (kirjoitin minä) "hän ystävällisesti sallisi minun tietää, mitä olen tehnyt, että minut on pakoitettu hänen vangikseen, ja kuinka hän luulee minulle käyvän". -- "Ja entä vielä?" kysyi hän. "No sitten" (piirsin minä) "hän tietenkin antaisi minun nähdä ohjeensa, jotta tietäisin missä määrin minun on häntä moitittava tai vapautettava hänet viasta".

Täten hulluttelin yhä edelleen näyttääkseni hänelle, kuinka kirjoitushaluinen olin (sillä minä en häneltä mitään hyvää odottanut), jotta hän otaksuisi, etten käyttänyt aikaani, kuten sanoin, mihinkään parempaan tarkoitukseen muinakaan hetkinä; sillä hän epäilee minua itsepäisesti jostakin juonesta, kun olen niin hiljainen ja niin mielelläni pysyttelen yksinäni.