Part 12

"Huomautan vieläkin", virkkoi aatelismies, "että ellei hän kirjoita, niin se on hänen oma vikansa; sillä siihen minä häntä vakavasti kehoitin oman maineeni vuoksi, enkä minä liikahda tästä talosta, sen teille vakuutan, ennen kuin hänestä saadaan tyydyttäviä uutisia".

"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne", lausui mies-poloinen, "niin totta kuin tarkoitatte mitä sanotte". _"Aamen, aamen_, kunnon Andrews", sanoi talonherra: "näette, etten pelkää sanoa _aamen_. Kestitkää siis, rouva Jervis, tätä kelpo miestä parhaanne mukaan; älköönkä toimitettako minulle mitään kohua tästä asiasta." Sitten hän kuiskaten taloudenhoitajattarelle pyysi tätä antamaan vanhukselle muutaman guinean kotimatkan kuluiksi, ja selitti hänelle, että hän olisi tervetullut viipymään talossa kirjeen saapumiseen asti, jos tahtoisi, todetakseen että hänen tarkoituksensa olivat rehelliset.

Mies-poloinen jäi päivälliselle rouva Jervisin kanssa jokseenkin levollisena, toivoen muutaman päivän kuluttua kuulevansa rakkaasta tyttärestään; ja sitten hän ottaen lahjan vastaan palasi kotiin ja päätti olla mahdollisimman maltillinen.

Sillävälin rouva Jervis ja koko huonekunta olivat mitä suurimmassa murheessa Pamela-rukalle tehdystä kepposesta, ja hän sekä isännöitsijä esittivät sen herralleen niin liikuttavin sanoin kuin rohkenivat. Mutta heidän oli tyytyminen hänen ylimalkaisiin vakuutuksiinsa, ettei aikonut tytölle mitään pahaa. Tätä rouva Jervis ei kuitenkaan juuri uskonut, kun tiesi että kartanonherran kirjeessään mainitsema kirjeenvaihto Pamelan ja nuoren pastorin kesken oli vain keksitty veruke, vaikkei hän tohtinut sitä sanoa.

Mutta viikkoa myöhemmin heitä jonkun verran rauhoitti tuntemattoman henkilön tuoma ja rouva Jervisille annettavaksi jättämä kirje, jonka hankkiminen myöhemmin kerrotaan:

RAKAS ROUVA JERVIS,

Minut on _kurjasti petetty_, ja sensijaan että Robin olisi kyydinnyt minut rakkaan isäni luo, minut vietiin pois erääseen paikkaan, jota en saa mainita. Kuitenkaan ei minua nykyisin _oleellisesti_ kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille pyytääkseni ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni (joiden sydämet varmaan ovat pakahtumaisillaan), että olen terve ja että Jumalan armosta olen ainiaan heidän kunniallinen ja kuuliainen tyttärensä, teidän _kiitollinen ystävänne_

PAMELA ANDREWS.

En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa; mutta minulle on mitä juhlallisimmin vakuutettu, että minua kohdellaan kunniallisesti. Tämä on ainoa kerta, jolloin alhainen asemani on tuntunut minusta tukalalta, koska se on saattanut minut kaikkeen siihen säikkymiseen, mitä olen saanut kokea. Sydämellinen tervehdys teille itsellenne ja kaikille palvelustovereilleni. -- Jääkää Jumalan haltuun, mutta rukoilkaa puolestani!

PAMELA.

Vaikkakaan tämä kirje ei kokonaan tyynnyttänyt heidän pelkoansa, se näytettiin koko huonekunnalle ja kartanonherralle itselleen, joka ei ollut tietävinään, kuinka se oli saapunut. Rouva Jervis lähetti sen rehellisille vanhuksille, jotka ensin epäilivät sitä väärennetyksi, arvellen tyttärensä käsialan olevan mukailtua; mutta huomattuaan ettei niin ollut laita he tunsivat hiukan huojennusta tiedosta, että tyttö oli elossa ja hyveellinen. He kyselivät sitte kaikilta tuttaviltaan, mitä olisi tehtävä, mutta kukaan ei osannut neuvoa heille mitään menettelytapaa näin erikoisessa tilanteessa tuollaista rikasta ja päättäväistä herrasmiestä vastaan; ja kun vanhemmat pelkäsivät pahentavansa asiaa (vaikka selvästi näkivät ettei tyttö ollut minkään piispan perheessä ja senvuoksi epäilivät koko juttuakin), antautuivat he rukouksiin tytär-poloisensa puolesta, anoen onnellista päätöstä asialle, joka melkein sai heidät suunniltaan.

Jätämme nyt rehellisen vanhan pariskunnan rukoilemaan rakkaan Pamelansa puolesta ja palaamme kertomukseen, jonka hän itse kaikesta tästä on laatinut. Hän oli kirjoittanut sen päiväkirjan muotoon, huvikseen ja ajankulukseen, toivoen että ilmaantuisi joku tilaisuus lähettää se ystävilleen ja -- kuten hänen ainaisena silmämääränään oli -- voidakseen myöhemmin kiitollisena vilkaista takaisin vaaroihin, joista oli päässyt, sitte kun ne olivat onnellisesti väistyneet, niinkuin hän toivoi kerran käyvän; ja saadakseen tarkastuksessansa joko hyväksyä tuonaikaisen käytöksensä tai katua sitä.

32. KIRJE.

OI, RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Sallittakoon minun kirjoittaa valittaakseni kurjaa kohtaloani, vaikkei minulla olekaan mitään toiveita, että kyhäykseni on teille toimitettavissa. Minulla ei ole nyt muuta tehtävää kuin kirjoittaa, itkeä ja rukoilla! Mutta mitä voinkaan toivoa, kun näyn joutuneen häijyn, Jumalan ja ihmisten lakien rikkojan mielivallan uhriksi? -- "Mutta laupias taivas, suo minulle anteeksi äkkipikaisuuteni ja masentumukseni! Oi, älä salli minun tehdä syntiä sinua vastaan; sillä sinä parhaiten tiedät, mitä palvelijasi tarvitsee! Ja koska et salli poloisia luotujasi kiusattaa yli voimiensa, minä alistun sinun suojelevaan tahtoosi!" Kuitenkin toivon, näyttäköönpä asemani kuinka valottomalta tahansa, että -- koska nämä koettelemukset eivät ole tulleet osakseni omasta alotteestani eivätkä johdu pöyhkeästä itserakkaudesta tai turhamaisuudesta -- minä kykenen ne voittamaan ja Jumalan nähdessä hyväksi tulen niistä pelastetuksi.

Näin minä rukoilen puutteellisesti, mieltäni järkyttävän pelon ja kaameiden aavistusten ahdistuksessa. Oi, yhtykää rukouksiini, rakkaat vanhempani! Mutta, ah! kuinka voitte tietää, kuinka voin ilmaista teille tytärparkanne kauhean tilan! Onneton Pamela voi joutua tärviölle (mistä Jumala varjelkoon ja pikemmin riistäköön minulta hengen!) ennen kuin saatte tietää hänen kovaa kohtaloansa!

Voi noiden herrasmiehiksi itseänsä nimittävien ääretöntä häijyyttä ja vehkeileväisyyttä! Tuosta nimestään huolimatta he kääntävät nurin kaitselmuksen suunnitelmat, saatuaan siltä runsaita keinoja hyviintöihin, ja siten saattavat itsensä ikuiseen turmioon sekä poloisen, vainotun viattomuuden tärviölle!

Nyt kerron teille, mitä minulle on tapahtunut; mutta kuinka te sitten voitte kirjeeni saada? Täällä ei ole ketään rehellistä Johnia niitä teille kuljettamassa! Ja sitäpaitsi vartioidaan joka askeltani, ja niin tapahtunee edeskinpäin, kunnes kova kohtaloni kypsyttänee hänen ilkeät aivoituksensa minun tuhokseni. Tahdon kuitenkin joka päivä kirjoitella kurjasta tilastani, ja kenties ilmestyy joku keino lähettääkseni surullisen kuvaukseni teille. Mutta, ah, saatuanne tietää kohtaloni, mitäpä se tieto muuta kuin pahentaa kärsimyksenne! Sillä mitä voivat köyhät ja kurjat rikkaita ja mahtavia vastaan, milloin nämä ovat päättäneet heitä sortaa?

No niin, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä edelleen asioista, joita olin toivonut muutaman hetken päästä saavani teille suullisesti kertoa, samalla kun uskoin saavani vastaanottaa teidän kiitolliset siunauksenne palatessani kotiin näistä monista vaikeuksista.

Alotan kertomukseni siitä, mihin päättyi viimeinen teille kyhäämäni kirje, johon olin liittänyt vaivaiset säkeeni, ja jatkan aina tilaisuuden mukaan, vaikka, kuten jo sanoin, en tiedä millä tavoin sanani teidät saavuttaisivat.

Tuli kauvan odotetttu torstai-aamu, jolloin minun oli määrä lähteä matkalle. Olin jo edellisenä iltana sanonut hyvästi palvelustovereilleni: murheelliset jäähyväiset ne olivat meille kaikille; sillä mies- yhtähyvin kuin naispalvelijatkin itkivät erotessaan minusta; ja _omasta_ puolestani olin aivan upota kyyneliin nähdessäni heidän liikuttavan sydämellisyytensä ja arvonantonsa. Kaikki he tahtoivat antaa minulle pikku lahjoja rakkautensa merkiksi; mutta minä en huolinut mitään alemmilta palvelijoilta. Herra Longman kuitenkin vaati minua vastaanottamaan usean kyynärän Hollannin palttinaa, hopeisen nuuskarasian ja kultasormuksen, jota hän pyysi minun pitämään muistona häneltä. Hän itki minun tähteni, mutta sanoi: "Varmasti Jumala siunaa niin kunnollista neitoa; ja vaikka palaat köyhän isäsi luo ja hänen halpaan asemaansa, kyllä kaitselmus sinut löytää. Muista niin sanoneeni; ja _kerran_, vaikka minä en sitä päivää nähne, sinä saat palkkasi."

Minä vastasin: "Oi, paras herra Longman, te teette minut liian rikkaaksi ja ylpeäksi, mutta minun täytyy nyt tällä haavaa sentään kerjätä, sillä usein minä haluaisin kirjoitella" (vähänpä aavistin, että se näin pian tulisi ainoaksi työkseni) "ja pyydän teitä hankkimaan minulle hiukan paperia. Heti kotiin päästyäni tahdon lähettää teille kirjeen kiittääkseni teitä kaikkia minulle osoittamastanne ystävällisyydestä, ja kirjoittaa myös hyvälle rouva Jervisille."

Tämä oli onnellinen ajatus; sillä muutoin minulla ei olisi ollut mitään paperia käytettävissäni, ellen olisi pyytänyt ja saanut sitä tylyluontoiselta emännältäni, kuten häntä voinen nimittää. Mutta nyt minä voin kirjoittaa mieleni kevennykseksi, vaikken saakaan sitä teille lähtemään, ja kirjoittaa mitä tahdon, sillä hän ei tiedä, kuinka hyvin varustettu minä olen. Kunnon herra Longman antoi minulle nimittäin viidettäkymmentä arkkia paperia, tusinan kyniä ja pienen pullollisen mustetta, minkä viimemainitun pistin paperiin kietaistuna taskuuni, samaten kuin hiukan lakkaa ja muutamia suulakkoja.

"Herra Longman", sanoin minä, "olette minut oivallisesti varustanut; miten voin teidät palkita?" Hän vastasi: "Suutelolla, kaunis tyttöseni", ja minä annoin sen kernaasti, sillä hän on hyvä vanha mies.

Rachel ja Hanna itkivät haikeasti sanoessani heille hyvästi; Jane, joka välistä oli ollut hiukan äreä ja Cicelykin nyyhkyttivät surkeasti ja lupasivat rukoilla puolestani; mutta Jane-rukka epäilemättä _sen_ unohtaa, sillä harvoin hän rukoilee omastakaan puolestaan, sen pahempi! Puutarhuri Arthur, kuski Robin ja myös pieni Lincolnshiren Robin, jonka oli määrä tulla minua kyyditsemään, olivat hyvin herttaisia. Heillä oli kyyneleet silmissä, ja sillä hetkellä näytti minusta perin ystävälliseltä, että Lincolnshiren Robinkin oli liikutettu, vaikka hän tunsi minua vain vähän. Mutta myöhemmin havaitsin, että hänellä kyllä oli syytä, sillä hän oli jo saanut ohjeensa ja tiesi että hänen oli oltava välikappaleena saattamassa minua ansaan.

Kolme muuta miespalvelijaamme, Harry, Isaac ja Benjamin, sekä tallirengit ja apumiehet olivat myös kovin suruissaan; ja poloinen pieni Tommy, keittiöpoika, oli murheen murtamana.

He olivat kaikki kerääntyneet yhteen illalla, odottaen aamulla saavansa muuta hommaa; kaikki halusivat puristaa kättäni. Minä suutelin tyttöjä ja rukoilin Jumalaa heitä kaikkia siunaamaan; ja kiitin heitä kaikkia minulle osoittamastaan rakkaudesta ja ystävällisyydestä. Minun täytyi jättää heidät pikemmin kuin halusin, koska en voinut sitä kestää: en tosiaan voinut. Harry (en olisi sitä aavistanut, sillä hän on hiukan huimapää, niin sanovat) itki aika paljon. Rehellinen John-parka ei ollut silloin vielä palannut teidän luotanne. Mutta mitä isännöitsijään, herra Jonathaniin tulee, niin hän ei edes voinut viipyä muiden seurassa. Olin aikonut kertoa teille tästä paljonkin, mutta on muita, pahempia seikkoja kiinnittämässä ajatuksiani.

Rouva Jervis, kunnon rouva Jervis nyyhkytti rajusti myöhään yöhön, ja minä tein parhaani häntä lohduttaakseni; hän vaati minua lupaamaan, että jos isäntäni matkustaisi Lontooseen parlamentin istuntoihin tai Lincolnshireen, minä saapuisin viikoksi hänen luokseen. Olisi hän antanut minulle rahaakin, mutta minä kieltäydyin siitä.

Valkeni sitten aamu, ja minä ihmettelin, kun kunnon Johnia ei näkynyt, sillä minä halusin jättää hänelle jäähyväiset ja kiittää häntä kaikesta auliista avuliaisuudestaan minua ja teitä kohtaan. Mutta luullakseni isäntäni oli lähettänyt hänet jonnekin etäämmälle, joten hän ei ehtinyt palata. Pyysin siis sanomaan hänelle terveiseni.

Kun rouva Jervis suru sydämessä ilmoitti minulle, että vaunut olivat valmiina ja neljä hevosta valjastettuna eteen, olin vaipua maahan, vaikka niin kaipasinkin kotiin teidän luoksenne.

Herra oli ylikerrassa eikä halunnut ollenkaan minua nähdä. Olin siitä ylipäätään iloinen; mutta hän tiesi, tuo vilpillinen mies, etten ollut hänelle saavuttamattomissa! -- Oi varjele minua, taivas, hänen vallastaan ja häijyydeltään! Palvelijain ei sallittu tulla kanssani askeltakaan, kuten teille jo varemmin kirjoitin; sillä hän seisoi ikkunassa katsellen minun lähtöäni. Ja ulko-ovelle vievässä käytävässä seisoivat he kaikin hänen näkemättänsä kahdessa rivissä eivätkä voineet sanoa muuta kuin toivottaa: "Jumala siunatkoon sinua!" ja "Jumala siunatkoon sinua!" kummaltakin puolelta. Mutta Harry kantoi vaunuihin oman myttyni, kolmannen myttyni, kuten minun oli tapana sitä nimittää, sekä hiukan luumukakkua ja minua varten edellisenä iltana valmistettua hienoa ruokaleipää, vähän makeisia ja kuusi pulloa kanariviiniä, jotka rouva Jervis tahtoi minun ottamaan mukaani vasussa, ilahduttaaksemme mieltämme, kun tulisimme yhteen, sanoi hän. Suutelin jälleen kaikkia tyttöjä; mutta herra Jonathan ja herra Longman eivät olleet saapuvilla; sitte tipsutin portaita alas vaunujen luo rouva Jervisin itkiessä mitä haikeimmin.

Ajopelien luo päästyäni kohotin silmäni ja näin isäntäni seisomassa ikkunan luona aamupuvussaan. Niiasin hänelle kolmasti hyvin syvään ja rukoilin hänen puolestaan ylösnostetuin käsin, sillä puhua minä en voinut, en mitenkään siihen kyennyt. Ja hän kumarsi minulle, ja minä tulin hyvin iloiseksi tästä huomaavaisuudesta. Niin astuin vaunuihin. Olin pakahtumaisillani murheeseen; ja kunnes Robin alkoi ajaa saatoin vain huiskuttaa heille kyynelistä kosteata nenäliinaani. Vihdoin karautimme aika vauhtia, Jehun tavoin, niinkuin sanotaan, ulos kartanolta, ja pian huomasinkin, että minulla oli syytä vielä suurempaan ja syvempään ahdistukseen.

-- No, -- ajattelin, -- tätä menoa pääsen pian rakkaan isän ja äidin luo. -- Siihen asti, kun arvelin kulkeneeni puoli matkaa, ajattelin jälkeen jääneitä hyviä ystäviäni; ja kun Robin pysähtyessään hevosia syöttämään mainitsi minulle, että olinkin melkein puolitaipaleessa, tuumin että oli jo aika kuivata kyyneleet ja ajatella niitä, joiden luokse olin tulossa. Sitten aloin miettiä millainen kohtaukseni teidän kanssanne olisi; kuinka iloisiksi tulisitte nähdessänne minut kaikkien vaarojeni jälkeen turvassa ja viattomana luonanne. Näin aloin viihdytellä itseäni ja koetin karkoittaa synkät aatokset mielestäni, vaikka ne tuon tuostakin palasivat; sillä olisinhan kiittämätön, jollen rakastaisi heitä, kun hekin minua rakastavat.

Lähtö tapahtui luullakseni kahdeksan tienoissa aamulla. Kun kello kahden vaiheilla ajoimme erään pienen kylän läpi ja sen tapulikellosta näin ajan, ihmettelin että seutu näytti minusta vain yhä oudommalta. -- Ohoh! -- ajattelin, -- onpa varsin omituista, että tällä kummalla vauhdilla kulkien viivymme näin kauvan taipaleella, jota ei ole paljoa päälle kahdenkymmenen penikulman! Mutta kyllähän Robin tien tuntee, -- rauhoittelin sitten mieltäni.

Vihdoin hän pysähdytti ja katsahti ympärilleen ikäänkuin epävarmana suunnasta. Minä sanoin: "Herra Robert, olette varmaan ajanut harhaan!" -- "Sitä pelkään", vastasi hän; "mutta paljoakaan emme ole voineet tolalta poiketa; kysynpä ensimäiseltä henkilöltä, jonka tapaan." -- "Tehkäähän niin", kehoitin minä; ja hän antoi hevosilleen heinätukon; ja minä tarjosin hänelle kakkua ja kaksi lasia kanariviiniä. Viivyimme siinä kaikkiaan puolen tunnin ajan. Sitte hän ajoi taas hyvin vinhasti eteenpäin.

Minulla oli niin paljon ajattelemista vaaroista, jotka nyt varmasti luulin välttäneeni, ja jättämistäni rakkaista ystävistä, niinkuin niistäkin parhaimmista ystävistäni, joiden luo olin matkalla, ja monista kerrottavistani asioista, etten paljoa kiinnittänyt huomiota tiehen, kunnes havahduin mietiskelystä nähdessäni auringon olevan menemässä mailleen ja miehen yhä ajavan hikoilevia ja vaahtoisia hevosiansa. Silloin jo äkkiä hätäännyinkin ja huusin hänelle. Hän sanoi, että hänellä oli hirveän huono onni, kun oli eksynyt useita penikulmia tieltä; mutta vakuutti nyt olevansa selvillä, niin että päätyisimme perille ennen kuin oli aivan pimeä. -- Tällöin aloin sydämessäni hiukan aavistella jotakin, ja olin kovin väsyksissä; sillä minä en ollut sanottavasti nukkunut moneen yöhön. Vihdoin virkoin: "Kuulkaahan, herra Robert, tuolla edessämme on kaupunki; mikä sen nimi on? Jos olemme niin paljon ajaneet harhaan, olisi parasta pysähtyä sinne, sillä yö saapuu väleen."

-- Herra minua varjelkoon, ajattelin; -- nyt minua ehkä uhkaavat uudet vaarat _kyytimiehen_ puolelta, kun olen välttänyt _isäntäni hätyyttelyn_; -- enhän voinut aavistaa jälkimäisen halpamaista juonta.

Robin sanoi: "Olemme tuossa tuokiossa perillä; tölli sijaitsee vain penikulman matkan päässä edessämme olevan kaupungin sivulla." -- "No", vastasin, "olenhan saattanut erehtyä, kun on jo pitkä aika siitä kun olin täälläpäin: mutta seutu ei täällä suinkaan näytä sellaiselta kuin muistelen".

Hän oli olevinaan kovasti suutuksissaan itselleen harhaanajostaan ja pysähdytti vihdoin erääseen maalaistaloon noin kahden penikulman päässä kauppalasta, jonka läpi olimme ajaneet; oli jo melkein pimeä, ja hän astui vaunuista virkkaen: "Meidän täytyy tähän yöpyä; olen aivan uuvuksissa."

-- Isä taivahinen, -- ajattelin minä, -- ole armollinen Pamela-rukalle! Vielä lisää koetuksia! Mitä minulle lähinnä tapahtuu?

Maanviljelijän vaimo, palvelijatar ja tytär tulivat ulos; vaimo sanoi: "Mikä teidät tänne päin tuo näin iltamyöhällä, herra Robert? Ja vielä nuoren neidin kanssa?" -- Silloin aloin säikähtyä suunniltani; ja yhdistäen mielessäni kaikki seikat ja asianhaarat hyrähdin itkuun ja sanoin: "Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä! Olen varmaan hukassa! -- Kuulkaa, hyvä emäntä", sanoin minä, "tunnetteko maajunkkari B:tä Bedfordshirestä?"

Katala kyytimies olisi estänyt häntä vastaamasta minulle; mutta yksinkertainen tytär tokaisi väliin: "Emmekö tuntisi hänen arvoisuuttansa! Kyllä tietysti; isänihän on hänen alustalaisensa."

"Ah", huudahdin minä, "sitten olen hukassa, ihan hukassa! Voi kurjaa heittiötä, -- mitä olen teille tehnyt", valitin kyyditsijälle, "että näin menettelitte minun kanssani? Jumalattoman herran viheliäinen kätyri!"

"Totisesti", vastasi mies, "minua surettaa että tämä homma annettiin toimekseni; en vaan voinut sitä välttää. Mutta viihtykää nyt kumminkin parhaanne mukaan; täällä on hyvin ystävällistä, kunniallista väkeä; ja vakuutan teille, että olette täällä turvassa."

"Sallikaa minun lähteä", sanoin, "niin kävelen takaisin kaupunkiin, jonka läpi ajoimme, niin myöhä kuin onkin: sillä tähän taloon minä en astu sisälle".

Talonpojan vaimo sanoi: "Teitä kohdellaan täällä oikein hyvin, uskokaa minua, nuori neiti, ja saatte mukavamman yösijan kuin missään tuolla kauppalassa."

"En välitä mukavuuksista", epäsin minä, "minut on petetty ja olen hukassa! _Oman_ tyttärenne tähden säälikää minua. Antakaa minun tietää, onko isäntänne, kuten häntä nimitätte, täällä?"

"Ei, vakuutan teille, ei ole", vastasi vaimo.

Ja sitten tuli maanviljelijä, hyvänlaatuinen mies, vakava ja säveäkäytöksinen. Hän puhui sillä tavoin, että hiukan rauhoituin; ja kun näin, ettei muutakaan neuvoa ollut, menin sisälle. Vaimo vei minut heti ylikerran parhaaseen suojaan ja sanoi minulle, että se oli minun niin kauvan kuin siellä viivyin ja ettei kukaan tulisi lähelleni, paitsi milloin kutsuin. Heittäydyin huoneessa olevalle vuoteelle väsyneenä ja melkein kuoliaaksi säikähtyneenä ja antauduin ankarimman surun valtaan, mitä koskaan olen tuntenut.

Tytär tuli luokseni ja sanoi, että herra Robert oli jättänyt hänelle kirjeen minulle annettavaksi; ja siinä se nyt oli. Kohottausin ja näin osoitteessa häijyn ilkimyksen, isäntäni, käsialan ja sinetin. Tämä oli hiukan parempaa kuin että hän itse olisi ollut saapuvilla; vaikka, jos hän olisi ollut, hänen olisi täytynyt tulla ilmojen kautta, -- moisella kyydillä oli minua kiidätetty.

Kunnon vaimo (sillä minä aloin nähdä asiat hiukan paremmassa valossa enkä huomannut heissä mitään vilppiä, vaan pikemminkin luin murhetta heidän kasvoillaan oman hätäni johdosta) tarjosi minulle lasillisen jotakin sydämenvahviketta, minkä otin vastaan, koska olin voipumaisillani. Sitten istahdin hetkiseksi tuolille, vaikka perin heikkona. He toivat minulle kaksi kynttilää, sytyttivät risuvalkean takkaan ja lupasivat heti tulla katsomaan, jos kutsuisin. Sitte he jättivät minut miettimään surkeata tilaani ja lukemaan kirjettä, mihin en kuitenkaan heti kyennyt. Hiukan toivuttuani avasin sen ja luin seuraavat sanat:

RAKAS PAMELA,

Ne hellät tunteet, joita minulla on sinua kohtaan, sekä itsepäisyytesi ovat pakoittaneet minut menettelemään tavalla, jonka tiedän aiheuttavan sinulle suurta kiusaa ja rasitusta sekä sielun että ruumiin puolesta. Mutta suo minulle anteeksi, rakas tyttöni; sillä vaikka olenkin näin menetellyt, tahdon kautta kaiken, mikä on hyvää ja pyhää, käyttäytyä sinua kohtaan kunniallisesti. Älä salli pelkosi kiihoittaa sinua esiintymiseen joka olisi häpeällistä meille kummallekin; sillä se paikka, missä saat tämän kirjeen vastaanottaa, on minulle kuuluva maatila, ja sen asukkaat ovat kohteliaita, rehellisiä ja avuliaita.

Tämän saadessasi olet jo kaukana matkallasi siihen paikkaan, minkä olen muutamiksi viikoiksi määrännyt asumukseksesi, kunnes olen järjestänyt joitakuita asioita, jotka saavat sinut näkemään minut aivan erilaisessa valossa kuin tämän huimapäisen toimenpiteen johdosta peljännet. Ja saadakseni sinut uskomaan, etten tarkoita mitään pahaa, vakuutan jättäväni uuden asuintalosi sinun valtaasi siinä määrin, etten itsekään sitä lähesty saamatta siihen sinulta lupaa. Rauhoitu siis, ole varovainen ja viisas; ja pian tuottaa sinulle palkkion näistä vaivoistasi onnellisempi käänne kuin tällä hetkellä aavistellet.

Nyt vain säälin raskautusta, minkä olet saanut kokea tämän saapuessa käteesi määräpaikassaan. Ja minä kirjoitan isällesi vakuuttaakseni hänelle, ettei mitään epäkunniallisia tarjouksia tule osaksesi _hellän_ ja _hartaan ihailijasi_ puolelta (kuten minun täytyy itseäni nimittää).

-- -- --

Älä tuomitse Robin-parkaa ankarasti: olet niin täydesti saavuttanut kaikkien palvelijain suosion, että huomaan heidän mieluummin tottelevan sinua kuin minua. Vastahakoisesti mies-poloinen hommaan suostuikin; minun täytyi alistua vakuuttamaan hänelle kunniallisia aikeitani sinua kohtaan, joita olen päättänyt ehdottomasti noudattaakin, jollet pakoita minua päinvastaiseen menettelyyn.

Liiankin hyvin aavistin, että kirje oli kyhätty vain minun hetkelliseksi rauhoittamisekseni; mutta kun vaara ei ollut niin välitön kuin olin syystä peljännyt, ja koska hän oli luvannut välttää luokseni tulemista ja luvannut kirjoittaa teille, rakkaat vanhempani, teitä tyynnyttääkseen, tunsin mieleni sentään vähän keventyneeksi: sain syödyksi pienen palan keitettyä kananpoikaa ja join lasillisen sektiäni ja tarjosin jokaiselle talonväestäkin.

Mutta senjälkeen jouduin taas hiukan hämmennyksiin: sillä sisään astui kyytimies hirttäjän ilme kasvoillaan, kuten minusta näytti, ja neiditteli minua omituisesti, sanoen pyytävänsä minua olemaan valmis jatkamaan matkaani kello viideltä aamulla, koska hän muutoin saapuisi liian myöhään. Olin tästä kovin murheissani; sillä minä aloin voittaa vastenmielisyyteni seuralaisiini, kun otin huomioon, kuinka asianlaita oli; toivoinpa saavani heidän keskuudestaan liittolaisenkin, asettuakseni johonkin arvokkaaseen suojaan naapuristossa mieluummin kuin jatkaisin matkaani.

Hänen poistuttuaan aloin suostutella vuokraajaa ja hänen vaimoansa. Mutta, voi! he olivat saaneet kirjeen samalla kertaa kun minäkin: niin varmasti oli paholainen saanut hänet työnsä toimeenpanijaksi. He pudistivat vain päätänsä ja näkyivät säälivän minua, joten minun täytyi luopua siitä toivomuksesta.

Kunnon talonpoika näytti minulle kuitenkin kirjeensä, jonka jäljensin näin kuuluvana; sillä siitä ilmenee katalan isäntäni juonet ja kuinka itsepäisesti hän näkyy tahtovan turmiotani, koska hän näki niin paljon vaivaa riistääkseen minulta kaiken toivon hänen vallastaan vapautua:

LAMPUOTI NORTON,