Part 10

Hän sanoi (en tiennyt, mihin hän silloin pyrki; epäilemättä hänen tarkoituksensa oli hyvä; mutta en ollut hänelle siitä kiitollinen, kun sen sain tietää): "Anna viedä tavarat alas viheriään huoneeseen, niin teen kaikki mitä minulta tahdot."

"Hyvin mieluusti", sanoin minä, "viheriään huoneeseen tai mihin hyvänsä; mutta minusta voisitte tulla ylös ja katsastaa ne sellaisina kuin ne ovat". Kuitenkin vein ne alas ja asetin ne kolmeen myttyyn kuten ennenkin. Senjälkeen menin siis kutsumaan hänet niitä katsomaan.

Mutta hän näkyi tietämättäni ilmoittaneen herralle tästä kohtauksesta; ja tässä viheriässä huoneessa on työntöovella ja uutimella varustettu komero, missä taloudenhoitajatar säilyttää hillojansa ja muita makeita ruokia. Hän teki sen kaiketi saadakseen isännän muuttamaan mielensä, kun tiesi tarkoitukseni, ja aikoi siis taivuttaa hänet antamaan minulle nuo tavarat. Sillä siinä tapauksessa minä olisin niiden myynnillä voinut hankkia rahaa, mikä olisi tullut meille hyvään tarpeeseen kotiin päästyäni. Enhän minä niitä kapineita koskaan olisi voinut itse käyttää.

No niin, kuten olin sanomassa, hän oli tietämättäni livahtanut tuohon kylkeiseen, luullakseni sillä välin kun menin rouva Jervisiä kutsumaan, ja jälkeenpäin tämä tunnusti minulle, että se oli isännän tahto hänen kuullessaan aikomuksestani. Muutoin hän ei olisi niin menetellyt: vaikka minulla on syytä muistaa viimeistä komeroseikkailua.

Emännöitsijän saapuessa lausuin siis: "Tässä, rouva Jervis, on ensimäinen mytty: levitän kaikki nähtäväksi. Nämä ovat hyvän emäntäni minulle antamia. Ensiksikin" -- ja sitte minä luettelin pito- ja liinavaatteet, jotka armollinen rouva oli minulle lahjoittanut, ja tätä tehdessäni siunasin vähän väliä häneltä kokemaani ystävällisyyttä. Käytyäni sen mytyn läpi sanoin: "Se siitä vaatekasasta, rouva Jervis; ne olivat hyvän emäntäni lahjoja.

"Nyt tulen arvoisan hyveellisen isäntäni lahjoihin: heh, tiedättehän, tässä on _komeron_ edestä, rouva Jervis!" Hän nauroi ja sanoi: "en ole iässäni nähnyt niin lystikästä tyttöä, mutta jatka". -- "Niin teenkin, rouva Jervis", vastasin minä, "heti kun olen avannut mytyn"; sillä minä olin perin reipas ja nokkela, ollenkaan aavistamatta, kuka minua kuunteli.

"Tässä nyt", sanoin, "ovat alati arvokkaan isäntäni lahjat", ja sitten minä luettelin yksin kappalein toisen mytyn sisällön. Senjälkeen käännyin omiini ja virkoin:

"Nyt tulee Pamela-rukan nyytti; ja pieni se on toisiin verrattuna. Tässä on ensiksikin puuvillainen yöhame, jota oli tapani käyttää aamusilla. Se on minulle kotiin tultuani melkein liian hieno; mutta jotakinhan minulla täytyy olla. Sitten on tässä vanulla sisustettu röijy kukitetusta villakankaasta, pari kaupustelijalta ostamiani sukkia, olkihattu sinisine nauhoineen sekä palanen skotlantilaista palttinaa, josta tulee kaksi miehen- ja kaksi naisenpaitaa (samaa kangasta kuin ylläni oleva), isä- ja äiti-rukalleni. Ja tässä on neljä muuta paitaa, yksi niistä aivan samanlainen kuin nyt ylläni, toinen varsin hyvä ja molemmat muut vanhoja kelpo kapineita, jotka sopivat kotona työssä laahattaviksi, sillä ne eivät ole tännejättämisen arvoisia; ja tässä on kaksi paria kenkiä: olen ottanut niistä päärmeet pois, myydäkseni, ja ehkäpä niistä saamillani rahoilla ja parilla vanhalla hopeasoljella voin vielä ostaa jotakin hyödyllistä, jos tiukalle käy. -- Mitä te nauratte, rouva Jervis?" kysyin. "Kah, te olette kuin huhtikuun päivä; itkette ja nauratte samassa hengenvedossa!

"No, odottakaas: tässä on kaupustelijalta ostamani puuvilla-nenäliina; pitäisi minulla olla vielä toinenkin. Kas tässä se on! Ja tässä ovat äsken ostamani kudotut kintaat; tämä on uusi flanellitakkini, samanlainen kuin on ylläni; ja tässä nuppineuloilla kiinnitetyssä kimpussa on useita paloja karttuunia, silkkiuikkuja ja sen sellaista, mikä kelpaa liepeiksi, rintamuksiksi ja muuhun, jos onnistun saamaan työtä. Tässä on pari taskupussia, liian hyviä minulle, mutta minulla ei ole huonompia. Hyväinen aika, en aavistanut, että minulla oli niin hyviä tavaroita!

"Kas niin, rouva Jervis", lopetin, "nyt olette nähnyt koko varastoni, ja nyt istahdan kertomaan teille hiukan mitä ajattelen".

"Mutta puhuhan lyhyeen, tyttöseni", kehoitti hän; sillä, kuten hän jälkeenpäin mainitsi, hän pelkäsi minun sanovan liian paljon.

"Asia näetten on tällä tavalla: minä aion toimia tasapuolisesti ja omantunnon mukaan, rouva Jervis; ja minun täytyy pyytää, jos minua rakastatte, että sallitte minun pitää oman pääni. Noihin emäntäni antamiin tavaroihin ei minulla voi olla sellaista oikeutta, että ottaisin niitä mukaani; sillä hän antoi ne minulle edellyttäen että käyttäisin niitä hänen palveluksessaan ja tuottaakseni tunnustusta hänen anteliaisuudelleen ja hyvälle sydämelleen. Mutta kun minut nyt häädetään paikastani, en tietenkään voi käyttää niitä köyhän isäni kodissa; sillä minä saisin koko kylän niskaani; ja senvuoksi päätän olla _niitä_ ottamatta.

"Siis, rouva Jervis", puhuin edelleen, "on minulla vielä paljoa vähemmän oikeutta arvoisan isäntäni lahjoihin: näettehän, mikä hänen tarkoituksensa oli hänen antaessaan ne minulle. Ne olivat aiotut häpeäni hinnaksi, ja jos minä voisin niitä käyttää, en usko, että ne koskaan tuottaisivat minulle menestystä. Ja sitäpaitsi, käsitättehän, rouva Jervis, että kun en tahdo tehdä mitä tuo arvoisa herrasmies minulta vaatii, niin miksi ottaisin häneltä vastaan palkankaan? Omantunnon, kunnian ja kaiken nimessä minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa, sinä häijy _toinen mytty_.

"Mutta", lausuin, "tulehan käsivarsilleni, rakas _kolmas_ nyyttini, köyhyydentoverini ja kunniallisuuteni todistaja! Enkä tahdo tunnustaa ansaitsevani pienintäkään siinä olevaa riepua, jos joskus menetän oikeuteni siihen viattomuuden hohteeseen, jonka toivon aina olevan elämäni ylpeytenä. Varmaan se on korkein lohdutukseni kuolemaan asti, jolloin kaikki maailman rikkaus ja komeus on arvottomampaa kuin viheliäisimmät ryysyt, mihin kerjäläisetkään voivat olla puettuina!"

Tässä minä syleilin _kolmatta_ myttyäni. "Mutta, rouva Jervis", virkoin sitte (ja hän itki kuunnellessaan minua), "vielä on minun vaivattava teitä eräällä seikalla, ja sitten olenkin sanonut kaiken sanottavani.

"Oli neljä guineaa, kuten tiedätte, jotka hyvän emäntäni kuoltua löydettiin hänen taskustaan, ja ne ynnä hiukan hopearahaa nuori isäntäni antoi minulle: ne neljä guineaa lähetin köyhille vanhemmilleni, ja he ovat ne rikkoneet. Mutta he tahtoisivat ne korvata, jos niin haluan. Ja jos se teidän mielestänne on tehtävä, niin se tehdään. Mutta ilmoittakaahan minulle rehellisesti mielipiteenne; luuletteko että, kun niinä kolmena vuonna ennen emäntäni kuolemaa en nauttinut mitään palkkaa, minua voitaisiin pitää velasta vapaana? Sanoessani velasta vapaana en tietenkään tarkoita, että vaivaiset palvelukseni olisivat vastanneet armollisen rouvan hyvyyttä; sehän olisi mahdotonta. Mutta koska kaikki hänen suomansa oppi ja kasvatus asiain käännyttyä tälle tolalle minua nyt vähän hyödyttävät, olisi parempi, jos minut olisi totutettu raskaaseen työhön, joka kuitenkin lopuksi on edessäni, ellen onnistu saamaan paikkaa -- ja kyllähän te tiedätte, että palveluspaikoissakin joutuu vallan kamalien kiusausten alaiseksi. Velattomuudesta puhuessani tahdon sanoa: enköhän, palautettuani kaikki hänen antamansa oivalliset lahjat, voi asettaa vähäpätöistä palvelustani ylläpitoni vastineeksi, koska oppini ei nyt tule kysymykseen ja varmasti tiedän, että rakas kunnon emäntäni olisi samaa mieltä, jos vielä eläisi? mutta siitä on nyt turha puhua. No, jos niin on, tahtoisin kysyä teiltä, enkö tämän runsaan vuoden mittaan, jonka olen viettänyt isäntäni palveluksessa, jätettyäni hänen lahjansa jälkeeni ole oikeutettu katsomaan elantoni lisäksi ansainneeni noita neljää guineaa sekä näitä ylläni ja kolmannessa mytyssäni olevia vaatekappaleita? Sanokaa nyt minulle vapaasti mielipiteenne puoltani pitämättä tai minua suosimatta."

"Ah, rakas tyttöseni", virkkoi hän, "sinä teet minut kykenemättömäksi sinulle laisinkaan puhumaan: olisi suurin loukkaus, mitä voit tehdä, jos jättäisit mitään näistä tamineista jälkeesi; sinun täytyy ottaa kaikki myttysi, tai muutoin ei herra koskaan anna sinulle anteeksi".

"No niin, rouva Jervis", sanoin minä, "en välitä, olen liiaksi tottunut torumiseen ja kovaan kohteluun isäntäni puolelta viimeksi. En ole tehnyt hänelle mitään pahaa; rukoilen ainiaan hänen puolestansa ja toivon hänen tulevan onnelliseksi. Mutta minä en ansaitse näitä tavaroita; en voi käyttää niitä, vaikka ne ottaisinkin, joten niistä ei ole minulle mitään hyötyä. Toivoakseni minulta ei puutu se vähäinen erä, mitä minä vain haluan sielun ja ruumiin koossa pitämiseksi. Vedellä ja leivällä voin elää varsin tyytyväisenä. Vettä saan mistä hyvänsä; ja ellen saa leipää, elän kuin lintu talvella orjantappuran ja orapihlajan marjoilla ja muina aikoina multasienillä, perunoilla ja nauriilla. Mitäpä minä siis näillä kapineilla teen? -- Mutta kysyn mielipidettänne ainoasti niistä neljästä guineasta: luuletteko että minun tulee ne palauttaa? Vain sen minä haluan tietää."

"Ei suinkaan, hyvä lapsi, sitä sinun ei tarvitse", vastasi hän; "sinä olet ne hyvin ansainnut jo pelkästään niillä liiveilläkin".

"Ei, en luule pelkällä sillä työllä _niitä_ ansainneeni; mutta luuletteko, että liinaompeluni ja muut askarteluni siihen riittävät?"

"Kyllä, kyllä", vakuutti hän, "ja enempäänkin."

"Ottaen huomioon myöskin ylläpitoni, tarkoitan", sanoin minä, "ja ne vaatekappaleet, jotka minulla on ylläni, muistakaa se, rouva Jervis".

"Kyllä, hyvä lapsi, epäilemättä sinulla on oikeus niihin rahoihin."

"No sitte", sanoin, "olen onnellinen kuin prinsessa. Olen aivan niin rikas kuin toivon olevani; ja vielä kerran, rakas kolmas myttyni, minä tahdon painaa sinut poveani vasten. Pyydän ettette sano tästä mitään, kunnes olen lähtenyt, jotta isäntäni ei kovin suutu, vaan että saan lähteä rauhassa; sillä teistä kaikista erotessani on sydämeni pakahtua, muista seikoista puhumattakaan. Nyt, rouva Jervis", jatkoin, "vielä yksi asia, isäntäni viimekertainen esiintyminen minua kohtaan herra Longmanin läsnäollessa".

"Kuulehan, rakas Pamela", tokaisi hän, "pistäydypäs kamaristani noutamassa pöydälle jättämäni paperi. Minulla on siinä jotakin näytettävää."

"Sen teen", sanoin minä ja lähdin alas; mutta se olikin hänellä vain veruke isäntäni määräysten kuulustamiseen, huomasin sitte. Tämä sanoi pari kolme kertaa olleensa syöksähtämäisillään esille; hän ei voinut sitä kestää ja toivoi etten minä saisi tietää hänen siellä olleen.

Mutta minä tepsutin niin ripeästi takaisin (mitään paperia kun en löytänyt), että ehdin parahiksi näkemään hänen selkänsä, ikäänkuin hän olisi ollut tulemassa viheriästä huoneesta ja menossa sitä lähimpään. Ensimäisestä ovesta, joka oli avoinna, minä livahdin sisälle ja suljin ja salpasin sen.

"Oi, rouva Jervis", surkeilin, "mitä olette minulle tehnyt! Näen etten voi luottaa kehenkään. Minua ahdistetaan joka puolelta. Kurja, kurja Pamela! mistä voit toivoa tapaavasi ystävän, jos rouva Jerviskin liittyy sinua noin pettämään?"

Hän vakuutteli hartaasti hyvää tarkoittaneensa, kertoi minulle kaikki ja sanoi isäntäni tunnustaneen, että olin saanut hänet pari kolme kertaa pyyhkimään silmiänsä; hän sanoi toivovansa, että se tekisi hyvän vaikutuksen, ja muistutti minulle, etten ollut lausunut muuta kuin sellaista, mikä pikemmin herättäisi sääliä kuin suuttumusta. Niinpä annoinkin hänelle anteeksi. Mutta oi, kunpa pääsisin turvallisesti tästä talosta! Sillä koskaan ei ihmis-poloista liene niin kiusattu kuin minua jo monta kuukautta perätysten. Mitähän lähinnä tapahtuu _teidän kuuliaiselle tyttärellenne_.

Rouva Jervis sanoo olevansa varma, että minut saatetaan vaunuilla kotiin teidän luoksenne. Vaikka tämä näyttää minulle liian suurelliselta, osoittaa se kuitenkin, ettei minua ole epäsuosiossa häädetty paikastani. Lincolnshirestä onkin saapunut matkavaunut, ja luullakseni pääsen niissä, sillä toiset ovat aivan muhkeat.

30. KIRJE. RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kirjoitan jälleen, vaikka ehkä tuonkin tämän teille taskussani; toivoakseni ei minulle teidän luoksenne tultuani jääkään aikaa kirjoittelemiseen. Nyt on keskiviikko-aamu, ja toivon pääseväni kotimatkalle huomenaamulla; mutta minulla on ollut uusia koettelemuksia ja uusia vastuksia, toisenlaatuisia, vaikka kaikki samasta lähteestä.

Metsästämästä palattuaan isäntäni eilen kutsutti minut. Menin kovin peloissani, sillä odotin että hän riehuisi ja olisi minulle vihainen vapaapuheisuudestani. Senvuoksi päätin heti alussa alistuvaisuudella riisua hänen suuttumukseltaan aseet ja lankesin polvilleni niin pian kun hänet näin, lausuen: "Arvoisa herra, sallikaa minun, niin totta kuin itse toivotte anteeksiantoa sekä rakkaan kunnon emäntäni -- teidän äitinne -- vuoksi, joka viime sanoikseen suositteli minua teille, rukoilla teitä suomaan minulle anteeksi kaikki vikani. Ja myöntäkää minulle vain se suosio, viimeinen jota teiltä pyydän, että sallitte minun lähteä talostanne, rauhassa ja tyynellä mielellä, voidakseni minulle sopivalla tavalla jättää jäähyväiset palvelustovereilleni ja jotta sydämeni ei aivan murtuisi."

Hän nosti minut ylös ystävällisemmin kuin olin koskaan kokenut ja sanoi: "Sulje ovi, Pamela, ja tule luokseni työhuoneeseeni: tahdon hiukan vakavasti puhella kanssasi."

"Kuinka minä voin, herra", estelin minä, "kuinka voisin!" ja vääntelin käsiäni. "Oi, hyvä herra, sallikaa minun poistua läheisyydestänne, minä rukoilen teitä." -- "Jumalan, Luojani kautta", vakuutti hän, "minä en tee sinulle pahaa. Sulje vierashuoneen ovi ja tule luokseni kirjastoon."

Sitte hän meni työhuoneeseensa, joka on hänen kirjastonsa ja sitäpaitsi täynnä kallisarvoisia tauluja: uhkea suoja, vaikka sitä nimitetään työhuoneeksi; ja se sijaitsee yksityispuutarhan vieressä, jonne siitä käy ovi. Suljin vierashuoneen oven, kuten hän käski, mutta jäin epäröiden sen viereen seisomaan. -- "Koetahan vähän luottaa minuun", pyysi hän: "epäilemättä sinä voit, kun olen puhutellut sinua näin juhlallisesti". Sitte minä hiivin häntä kohti vapisevin askelin ja pamppailevan sydämeni kohautellessa kaulahuiviani. "Tule sisälle", tivasi hän, "kun sinua käsken".

Minä tottelin. "Pyydän, teidän arvoisuutenne", virkoin, "säälikää ja säästäkää minua!"

"Sen teen", vastasi hän, "niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi". Hän istahti muhkealle leposohvalle, tarttui minua kädestä ja sanoi: "Älä epäile minua, Pamela. Tästä hetkestä alkaen en enää katsele sinua palvelijanani: ja toivon ettet ole kiittämätön siitä ystävällisyydestä, jonka aion sinulle lausua." Tämä hiukan rohkaisi minua; pitäen molempia käsiäni omissaan hän jatkoi: "Sinä olet liian järkevä ollaksesi huomaamatta, että ylpeän sydämeni uhallakaan en voi olla sinua rakastamatta. Katsahda minuun, ihanakasvoinen tyttöni! Minun _täytyy_ sanoa, että rakastan sinua: ja minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan tavalla, joka oli vallan vastoin sydäntäni, toivoen peloittavani sinut luopumaan arasta karttavaisuudestasi. Näet että tunnustan sen vilpittömästi; äläkä senvuoksi käytä sukupuolesi valtteja minua vastaan."

En kyennyt mitään lausumaan, ja kun hän näki minun olevan liian tuskastuneena ja häkeltyneenä jatkaakseen samaan suuntaan, hän virkkoi: "Ka, Pamela, ilmoita minulle, millaisessa asemassa isäsi elää; tiedän kyllä, että hän on köyhä mies: mutta onko hän yhtä alhaisessa asemassa ja kunniallinen kuin hän oli silloin kun äitini otti sinut luokseen?"

Silloin kykenin hiukan puhumaan ja luoden katseeni alas (sillä minä tunsin kasvojeni hehkuvan kuin tulessa) sanoin: "Kyllä, herra, yhtä _köyhä_ ja yhtä _kunniallinenkin_: ja se on minun ylpeyteni." -- Hän sanoi: "Tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, ellet sinä asetu esteeksi, ja tehdä koko perheenne onnelliseksi."

-- "Ah, hyvä herra!" vastasin minä, "hän on jo onnellisempi kuin miksi hän koskaan voi tulla, jos hänen tyttärensä viattomuus on suosionne hintana; ja minä pyydän teitä olemaan puhumatta siltä _ainoalta_ puolelta, miltä minua voi haavoittaa".

"Minulla ei ole mitään sellaisia aikeita", kielsi hän.

-- "Oi, hyvä herra", huudahdin minä, "älkää sanoko niin, älkää sanoko niin!"

"On helppoa", vastasi hän, "rakentaa isäsi onni _sinua_ vahingoittamatta." -- "No, armollinen herra", sanoin siihen, "jos se on mahdollista, sallikaa minun tietää millä tavoin; ja kaikki, minkä hyveellisenä pysyen voin tehdä, koituu elämäni pyrkimykseksi ja harrastukseksi. Mutta mihinkäpä minunlaiseni tyttö-parka kyennee?"

"Minä soisin", lausui hän, "että viipyisit vielä edes viikon tai kaksi ja käyttäytyisit minua kohtaan ystävällisesti; nöyrryn sitä sinulta pyytämään, ja saat nähdä, että kaikki käy paremmin kuin toivotkaan. Huomaan", jatkoi hän, "että aiot vastata toisin kuin minä haluaisin; ja minua alkaa jo ärsyttää, että pitää näin viheliäisesti kerjäillä. Käytöksesi kunnon Longmanin edessä, jolloin kohtelin sinua niin tylysti ja helposti olisit voinut puhdistautua, on aivan hurmannut minut. Ja vaikkei minua miellytä kaikki, mitä eilen sivukammiossa kuunnellessani lausuit, on se kuitenkin saattanut minut ihailemaan sinua entistä enemmän; näen sinussa suurempaa arvollisuutta kuin konsaan olen naisessa havainnut. Kaikki palkolliset, ylimmästä alimpaan, ovat sinuun hullaantuneet, sensijaan että sinua kadehtisivat, ja pitävät sinua niin ylempänänsä, että sekin aavistuttaa, millaisen aseman ja arvon sinä ansaitsisit. Olen nähnyt useampia kirjeitäsi kuin luuletkaan" -- tämä hämmästytti minua! -- "ja olen aivan ihastunut sinun kirjoitustavastasi, se kun on niin vapaata, niin keveätä, ja monet mielipiteesi osoittavat sinun ikäisellesi harvinaista kehitystä. Kaikki tämä yhdessä saa minut ylenmäärin rakastamaan sinua. Nyt, Pamela, olen alentunut sinulle tämän tunnustamaan. Jää minun mielikseni vielä vain viikoksi tai kahdeksi, antaaksesi minulle aikaa järjestää joitakuita asioita; ja sinä saat nähdä, kuinka edulliseksi se sinulle osoittautunee."

Vapisin huomatessani sydän-parkani myötäävän. "Oi, hyvä herra", sanoin, "säästäkää poloista tyttöä, joka ei voi teihin katsahtaa ja teitä puhutella. Sydämeni on täysi; ja miksi te tahtoisitte saattaa minut turmioon?"

"Jäähän vain minun mielikseni vielä pariksi viikoksi", toisti hän, "niin John saa viedä sanan isällesi, että sillä välin haluan tavata hänet joko täällä tai hänen kotikylässään Joutsenen majatalossa".

"Oi, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sydämeni on pakahtumaisillaan; mutta polvillani rukoilen teitä, että sallitte minun lähteä huomenna, kuten olin aikonut, älkääkä ryhtykö kiusaamaan tyttö-rukkaa, jonka tahto olisi teidän tahtonne, jos hyveellisyyteni sen vain sallisi".

"Se sallii sen", vakuutti hän, "sillä minä en aio tehdä sinulle mitään pahaa, siitä otan Jumalan todistajakseni!"

"Mahdotonta!" huudahdin minä: "senjälkeen, herra, mitä on tapahtunut, en voi teitä uskoa. Kuinka monella tavalla voidaankaan poloiset ihmis-lapset saattaa tärviölle! Hyvä Jumala, suojele minua vielä _tämä_ kerta ja saata minut turvallisesti rakkaan isäni majaan!"

"Kummallinen, kirottu kohtalo", sadatteli isäntäni, "että näin juhlallisesti puhuessani minua ei uskota!"

"Mitä minun sitten _tulisi_ uskoa, armollinen herra?" sanoin minä, "ja mitä _voin_ uskoa? Mitä te olette sanonut, paitsi että minun olisi jäätävä vielä kahdeksi viikoksi? Ja mihin minä sitten joudun?"

"Sukuylpeyteni ja varallisuuteni -- hiiteen kumpikin", huudahti hän, "koskeivät ne voi vaikuttaa sinuun, vaan ainoastaan lisäävät epäluulojasi! -- eivät salli minun yhtäkkiä alentua: pyydän sinua senvuoksi viipymään vain viikon, jotta voin rauhoittaa niiden korskeat vaatimukset". Oi, kuinka sydämeni värähti! ja minä aloin (kun en tiennyt mitä tehdä) lukea isämeitää. "Älä huoli minun tähteni vieritellä rukousnauhasi helmiä, Pamela!" virkkoi hän; "sinä olet oikea nunna". Mutta minä lausuin ääneen, silmäni kohotettuina taivasta kohti: "Älä johdata minua kiusaukseen; mutta päästä minut pahasta, oi hyvä Jumala!"

Hän sieppasi minut syliinsä ja sanoi: "No niin, tyttöseni, sinä jäät siis näiksi kahdeksi viikoksi, ja saat nähdä, mitä tahdon hyväksesi tehdä. Jätän sinut tuokioksi ja menen viereiseen huoneeseen, antaakseni sinulle miettimisaikaa ja osoittaakseni sinulle, etten sinua väijy." Tuo ei mielestäni näyttänytkään pahalta.

Hän läksi ulos, ja hetkisessä ahdisti minua parikymmentä erilaista ajatusta; joskus tuumin, että viikon, parin pitempi viipyminen tässä talossa häntä totellakseni ei rouva Jervisin ollessa kanssani voinut paljoa vahingoittaa: -- Mutta sitten, -- ajattelin, -- mistä tiedän, mitä _voinen_ tehdä? Olen kestänyt hänen _vihansa_; mutta enkö saattaisi heltyä hänen _ystävällisyydestään?_ Kuinka voin sen kestää? No, toivoakseni saman suojelevan armon avulla, johon aina tahdon turvata. Mutta mitä hän sitten on luvannut? Niin, hän tekee isä- ja äiti-rukkani elämän mukavaksi. Oh! -- sanoin itsekseni, -- se on ihana ajatus; mutta en huoli viipyä siinä, jotten antaisi sen johdattaa itseäni perikatoon. Mitä hän voi tehdä sellaiselle köyhälle tytölle kuin _minä?_ Mihin saattaa hänen ylevyytensä alentua? Hän puhuu, -- ajattelin, -- sydämensä ylpeydestä ja isoisesta asemastaan: oi, ne mietteet ovat hänen _päässänsä_ ja myöskin hänen sydämessänsä, muutoin hän ei niitä minulle _tällaisella_ hetkellä tunnustaisi. No sitten, -- tuumin, -- se saattaa tarkoittaa vain minun viettelemistäni. Hän ei ole mitään nimenomaan luvannut. Mutta saanhan _nähdä_, mitä hän aikoo, jos jään vielä kahdeksi viikoksi. Eivätkä nuo kaksi viikkoa kovin suuri asia ole: ja näenhän jo muutaman päivän kuluessa, kuinka hän käyttäytyy. -- Mutta kun sitten jälleen ajattelin hänen ja itseni välistä juopaa ja hänen nyttemmin avonaisesti tekemäänsä rakkaudentunnustusta, kuten hän sitä nimitti, ja että hän tämän jälkeen haastaisi minulle asiasta _selvemmin_ kuin koskaan ennen ja minä kenties olisin heikompi ja _aseettomampi_ häntä vastustamaan, niin silloin tuumin: -- Ka, ellei hän tarkoittanut mitään häpeällistä, niin hän puhuisi rouva Jervisin kuullen; ja inhoittava, hirveä komeroselkkaus, josta töin tuskin olin pelastunut, muistui taas mieleeni; ja minä ajattelin, kuinka helppo hänen olisi lähettää rouva Jervis ja palvelustytöt tieltä pois, ja että kaikki hänen minulle aivoittelemansa tuho voisi tapahtua lyhemmässä kuin siinä ajassa: ja niin päätin lähteä talosta ja jättää kaikki kaitselmuksen huomaan, luottamatta ollenkaan itseeni. Ja kuinka kiitollinen tulisi minun tästä päätöksestä ollakaan, kuten saatte kuulla! Mutta päästyäni juuri tähän kohtaan kirjettäni John lähettää minulle sanan, että hän ihan hetikohta lähtee teille päin. Toimitan siis teille sen, mitä olen kirjoittanut, ja toivon jo huomen-illalla anovani siunauksianne omassa köyhässä, mutta onnellisessa majassanne ja kertovani teille lopun suusanallisesti. Jään siis siihen asti ja ainiaan _teidän velvollisuudentuntoiseksi tyttäreksenne_.

31. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Tahdon vielä jatkaa kirjoitustani, koska ehkä mielelläni luen sitä teidän luoksenne tultuani, nähdäkseni mitkä vaarat olen kyennyt välttämään; vaikka tuonkin kirjeen itse mukanani.

Kerroin teille päätöksestäni -- onnellisesta päätöksestäni, jollaisena minulla on syytä sitä pitää; ja juuri silloin isäntäni palasi hyvin ystävällisen näköisenä ja virkkoi: "En epäilekään, Pamela, että minun mielikseni viivyt vielä nämä kaksi viikkoa." En tiennyt, miten asettaa sanani kielloksi häntä kuitenkaan raivostuttamatta.

"Mutta", sanoin minä, "antakaa anteeksi, hyvä herra, poloiselle hätääntyneelle palvelijattarellenne, -- tiedän etten voi hyveellisenä pysyen ansaita teiltä minkäänlaista suosiota, ja minä pyydän, että sallitte minun mennä köyhän isäni luo".

"Kah", päivitteli hän, "sinä olet suurin hupsu mitä olen koskaan tavannut. Sanonhan sinulle, että tapaan isäsi; minä lähetän huomenna noutamaan hänet matkavaunuillani tänne, jos niin tahdot. Ja minä annan hänen tietää, mitä aion tehdä _hänen_ ja _sinun_ hyväksesi."