Chapter 5

Vähän matkan päässä kaupungista alkoi _Saronin lakeus_, jonka erittäin kauneita lempikukkia mainitaan raamatussakin. Muun muassa vertaa ylkä Salomon "Korkeassa veisussa" morsiantansa Saronin kukkaiseen sanoen: "Minä olen Saronin kukkainen, kukoistus laaksossa. Niinkuin ruusu orjantappuroissa, niin on minun armaani tytärten seassa" (K. v. 2:1, 2.) Jesus pitäessään voimallista saarnaansa elämän suruista, joiden ihmiset niin usein antavat mieltänsä raskauttaa (Luuk. 12:27), ottaa esimerkiksi "kukkaiset kedolla" ja kehoittaa ihmisiä katsomaan niitä, ihmettelemään ja iloitsemaan niiden kauneudesta. Paha kyllä oli lempikukkien kukoistus-aika päättynyt jo pari, kolme viikkoa sitte, jonka tähden emme saaneet nähdä niiden kauneutta. Profeetta Herran käskystä ennustaessaan Judan kansan onnettomuutta, turmiota ja hävitystä vertaa sitä Saronin kuivaan, tasaiseen ketoon (Jes. 33:9; 65:10.) Kuivat kuin kanervakankaat ovat Saronin tasangot tähän asti olleetkin, mutta ne alkavat taas kukoistaa. Molemmin puolin tasaista tietä, jota ajoimme, oli nyt valtavia vainioita, joissa nisu juuri tähän aikaan aikoi puhjeta tähkälle. Vuodenaika oli siis kasvillisuuteen nähden edistynyt niin pitkälle, kuin kotimaassa Heinäkuussa. Siellä täällä näkyi myöskin maanviljelijöitä kyntämässä härjillä, jotka "olivat ikeen alla." Suureksi kummastukseksemme näimme erään miehen kyntävän myöskin kameelilla, jota tavallisesti käytetään kuormain kantajana. Ensi kerran elämässäni näin juutalaisen maata viljelemässä. Näillä seuduin, kuten muutamissa muissakin paikoin "pyhässä maassa," on joitakuita n.s. "juutalais-siirtoloita", joissa juutalaisia kasvatetaan maanviljelijöiksi.

Noin tunnin matkan päässä Jaffasta on vasemmalla puolen _Lud_ eli _Lyd_, joka lienee muinainen _Lydda_, jossa apostoli Pietarin kerrotaan parantaneen _Eneaksen_ ja oleskelleen silloin, kun opetuslapset lähettivät kaksi miestä pyytämään häntä tulemaan Joppeen, jossa hän sitte herätti _Tabitan_ kuolleista ja näki merkillisen näkynsä parkkari Simonin huoneen katolla, josta hänelle selvisi, että evankeliumin saarna ei ollut aiottu yksistään juutalaisille, vaan myöskin pakanoille (Ap. T. 9:38 seur. ja 10 luk.) Lähellä on pieni kylä, nimeltä Dedshan, s.o. "Dagonin temppeli", viimeinen muistomerkki filistealaisten historiasta, muistuttavana sitä aikaa, jolloin he veivät pois Jumalan arkin ja asettivat sen Dagon-jumalansa viereen hänen temppeliinsä (1 Sam. 5:2 seur.). Sen lähellä ovat myöskin _Gazan_ ja _Aschdodin_ palatsit, jotka muistuttavat niitä kohdannutta hävityksen kauhistusta, niin kuin profeetta Amos on niitä ennustanut vuosituhansia sitte. Gazassahan vahvoista ruumiinvoimistaan tuttu Simson, joka oli 20 vuotta ollut tuomarina Israelissa, kukisti Dagonin temppelin haudaten sen raunioihin itsensä ja filistealaiset, kun hänet sokeana vietiin sinne soittamaan suureen Dagonin uhrijuhlaan (Tuom. 16 l.). Melkein joka hetki tulee siis tällä tiellä näkyviin paikkoja, joita mainitaan raamatussa. Niissä nyt kuitenkin on ainoastaan huononpäiväisiä arabialaiskyliä tai pelkkiä raunioita. Kaikki osottaa, miten Israelin maa on hävitetty ja autioksi tehty, miten Jumalan tuomio ja kirous sitä raskaasti painaa.

Kahden tunnin matkan päässä Jaffasta on kylä _Ramleh_, johon ensi kerran pysähdyimme lepuuttamaan ja juottamaan hevosia. Se lienee ollut muhkea kaupunki, ennenkuin ristiretkeläiset sen valloittivat. Nyt se ei enää ansaitse huomiota muusta syystä, kuin siitä, että se on sama paikka, kuin raamatussa mainittu _Arimatia_. Sen tähden se veti puoleensa erittäin meidänkin huomiotamme. Sen ympäristö on kaikkialla sangen hedelmällinen ja monin paikoin hyvästi viljelty. Lähitienoilla näimme kaikkialla suuria lammas- ja vuohilaumoja, joita paimenet käyttelivät laitumilla. Monella vuorenrinteellä oli niitä sadoittain. Kuin katselin näitä laumoja, joissa lampaat ja vuohet olivat sekaisin, muistui elävästi mieleeni Kristuksen vertaus viimeisestä tuomiosta (Math. 25 l.). Minulle oli kerrottu, vai lienenkö jostakin matkakertomuksesta lukenut, että lampaat Palestiinassa ovat valkoisia ja vuohet mustia, jonka tähden nyt tarkastelin näitä laumoja ja tulin siihen käsitykseen, että usein kyllä on niinkin, mutta ei aina; sillä olipa siellä myöskin mustanpilkullisia lampaita ja valkeanpilkullisia vuohia. Minun vielä katsellessani näitä laumoja ja paimenten käytöstä tuli sisällisen silmäni edessä ihan selväksi Jesuksen vertaus hyvästä paimenesta ja hänen lampaistaan (Joh. 10 l.). Paimen astuu edeltä, kutsuu lampaitaan monella, hyvin erilaisella ja varsin omituisella äänellä, joita lampaat tuntevat ja seuraavat paimentansa. Ne äänet ovat sellaiset, että kukaan ei voi niitä matkia: Vieras, olkoonpa hän niihin kuinka hyvänsä tottunut, ei saa houkutelluksi lampaita pois hänen luotansa. Lampaat aina tuntevat oman paimenensa äänen. Usein ottaa paimen pikku lampaita syliinsä tai myöskin suurempia olallensa. Paimenen ja lammasten suhde näyttää olevan hyvin tuttava ja ystävällinen.

Ramleh eli Arimatia on pyhässä raamatussa mainittu hurskaan _Samuelin_ vanhempien _Elkanan_ ja Hannan asuinpaikaksi. Siellä siis syntyi Samuel, jota Hanna oli niin ahkerasti ja sydämmestänsä rukoillut Herralta, josta hän sitte niin sydämmestänsä Herraa kiitti (1 Sam. 1 ja 2 l.), ja jonka hän sittemmin vei _Silon_ temppeliin ja pyhitti siellä Herralle koko hänen ijäksensä. Samuel oli sitte, kuten tietty, Israelin jaloimpia tuomareja, joka teki oikeutta kansan kesken siihen aikaan, kun Israelilla ei vielä ollut kuningasta. -- Ramleh'issa asui myöskin se "rikas mies", Josef, joka Nikodemuksen kanssa rohkeni, Jesuksen häpeällisen kuoleman jälkeen ristinpuussa maailman syntein tähden, kunniallisesti haudata hänen ruumiinsa. Rikkaalla Josefilla luultavasti oli, kuten monella muullakin rikkaalla ja ylhäisellä henkilöllä, oma hautapaikka pyhän Jerusalem-kaupungin lähellä. Hän oli valmistanut sen itseään varten, hakkuuttanut sen kallioon, ja toivoi saavansa siinä kerran levätä viimeistä untansa. Taikka hänellä kenties oli, paitsi maatilaansa Arimatiassa (Ramlehissa), myöskin huvila Jerusalemin muurien lähellä ja sen vieressä hautakumpu. Siihen aikaan oli hyvin tavallista, että rikkailla oli sellaisia huviloita ja niiden vierellä hautapaikat, joihin perheen jäsenet kuoltua laskettiin. Siitä voi vielä nytkin saada vakuutuksen, jos katselee muinaisia hautoja, joita on koko joukko lähellä Jerusalemia. Sellaiset hautapaikat välttämättä vielä tänäänkin vetävät puoleensa matkustavaisten huomiota, koska niitä katsellen voidaan saada jotenkin selvä kuva Jesuksen hautauksesta. Seuraavassa luvussa, jossa tulee puhetta Jerusalemista ja sen ympäristöstä, aion tarkemmin kertoa niiden laadun. Kun hautapaikka oli asunnon vieressä, se alinomaa siinä muistutti tämän elämän katoavaisuutta ja pysymättömyyttä. Niin Josefillekin, kun hän näki kukkain taimivan, kasvavan ja taas lakastuvan oman hautansa kummulla. "Ihminen on eläissänsä niinkuin ruoho; hän kukoistaa, niinkuin kukkainen kedolla. Koska tuuli käy sen päällitse, niin ei hän enää kestä, eikä hänen sijansa tunne häntä ensinkään. Mutta Herran armo pysyy ijankaikkisesta ijankaikkiseen, hänen pelkääväistensä päälle" (Ps. 103:15-17). Varmaan muistuttivat viereisellä haudalla kasvavat kukat hänelle lakkaamatta näitä sanoja ja vaikuttivat, että hän odotti Jumalan valtakunnan täydellisyyttä. Kun Herra Jesus, jota hän rakasti, kuoli ristinpuussa, antoi Josef hänelle oman hautansa ja ennustus (Jes. 53 l.) siten toteutui.

Lähellä Ramleh'ia tavataan useimmiten joukottain "spitaalisia", näitä viheliäisiä, jotka ovat parantumattomia sairaita, hyljättyinä ja erotettuina kaikista omaisistaan, jätettyinä omaan viheliäisyyteensä, köyhyyteensä ja kurjuuteensa, ja joista Jesus vaeltaessansa maan päällä paransi monta. He tavallisesti myöskin nyt, kuten Jesuksen aikana, seisovat etäämpänä ja rukoilevat käheällä, läpitunkevalla äänellään almuja ohikulkevilta, näytellen hirveästi typistyneitä jäseniään ja huutaen "lepro." Minä en heitä vielä nähnyt täällä, sillä kuumuudesta väsyksissä jäin minä kylään levähtämään. Mutta matkakumppanini käydessään tornissa, joka on vähän matkan päässä ja lienee pystytetty jonkun arabialaisen pyhimyksen muistoksi, ja josta on lavea näköala yli koko seudun, sanoi nähneensä kaksi spitaalista ja antaneensa heille "bachschisch" (lahjaa).

Ramleh'issa viivyimme ainoastaan noin tuntikauden; olihan vielä samana päivänä ehdittävä Jerusalemiin. Ajettuamme vähän matkaa saavuimme _Ajalon'in laaksoon_, joka on vuorensolan edustalla ennen kuin päästään Juudan vuoristoon. Monesti olin minä raamatusta lukenut merkillisen kertomuksen, kuinka aurinko seisoi alallansa Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa, Israelin sotiessa Josuan johdolla _Amorealaisia_ vastaan (Jos. 10:12, 14). Epäuskon sankarit ja Jumalan hylkääjät (ateistit), jotka eivät voi tahi eivät tahdo käsittää Jumalan kaikkivaltaa, vaan koettavat mitata Jumalan voimaa ja olemusta oman inhimillisen lyhytnäköisyytensä mittakepillä, usein pilkkaavat ja nauravat tätä kertomusta, jossa kaikkivaltiaan Jumalan voima yli luonnon, samoin kuin hänen armonsakin, ilmestyy niin suurena ja ihanana. Kun ystävällinen Hahn vanhus meille huusi, että me nyt olimme Ajalonin laaksossa, katselin minä tarkkaavasti ja kunnioittavasti paikkaa, saadakseni sen kuvan oikein pysyväiseksi mieleeni ja muistiini. Josuan kirjan kertomus herätti minussa kunnioitusta tätä paikkaa kohtaan; olihan Herra siinä tehnyt mitä suurimman ihmetyön. Laakso on avara ja nykyään varsin hedelmällinen; noin puoli tuntia kului sitä ajaessa.

Tasanko loppui ja seutu muuttui vuoriseksi. Niin sanotut _Juudan vuoret_ alkoivat; niiden rinteitä, jotka monin paikoin ovat hyvinkin jyrkät, ajoimme sitte ylös alas. Mutta miten paljaita ja metsättömiä ne olivat! Ainoastaan siellä täällä näkyi joku öljypuu; yksin ruohonkin olivat lukemattomat lammas- ja vuohilaumat syöneet. Muuta ei näkynyt kuin hiekkaa ja pikku kiviä. Seutu oli myöskin hyvin autio, joten se teki minuun ihan toisenlaisen vaikutuksen, kuin olin odottanut. Siellä täällä kukkuloilla oli turkkilaisten vahtimajoja. Viljelyksen merkkejä näkyi harvoin. Vasemmalla puolen oli kaksi pikkukylää "_El Rubab_" ja "_Latrun_", kuten ajuri niiden nimet ilmoitti. Viimemainitusta sanottiin olleen kotoisin sen katuvaisen ryövärin, joka ristiinnaulittiin yhdessä Jesuksen kanssa. Päästyämme niiden ohitse ajoimme sitte vielä _Amoas_-kylän ohi, jota muutamat luulevat entiseksi _Emaukseksi_, jonne kaksi opetuslasta meni Jesuksen ylösnousemispäivänä, kuten Luukkas kertoo 24:ssä luvussaan. Mutta hyvin luultavasti siinä luulossa ei ole mitään perää, koska matka Jerusalemista siihen kylään on paljon pitempi, enin 60 vakomittaa eli n.s. Sabbatin matka.

Jo alkoi aurinko lähetä laskuansa (se menee maille vähän jälkeen 1/2 7:n) ja pimeä tulla, jonka tähden emme enää voineet tarkkaan nähdä seuraavia merkillisiä paikkoja, niin kuin _Kirjat-Fearimia_ ja _Ain-Rarimia_, joista viimemainitussa kylässä kerrotaan _Johannes Kastajan_ syntyneen, joten se siis oli ollut hurskaan _Sakariaan_ ja _Elisabetin_ asuinpaikka. Se oli oikealla puolen tiestä.

Levähdettyämme vähän aikaa pienessä kestikievarissa, joka oli tien varrella, jatkoimme matkaa määräpaikkaamme kohti. Taivas oli kirkas ja lukemattomat loistavain kynttiläin kaltaiset tähdet valaisivat sitä lumoavalla loisteellaan. Äänetön hiljaisuus vallitsi ympärillämme ja omituinen hämärä kaikkialla koko luonnossa. Sellainen hiljaisuus ja hämärä herättävät aina omituisia ajatuksia risteilemään mielessä. Mekin vaivuimme kokonaan ajatuksiimme, joita muu ei keskeyttänyt, kuin silloin tällöin vanhan Hahnin yksityiset sanat. Siellä täällä näkyi tulia välkkyvän ikkunoista, joita ei ole monta arabialaisissa kylissä. Usein niitä ei ole ollenkaan noissa savimajoissa. Tavallisesti näyttävät kylät hyvin viheliäisiltä, kuten ne todella ovatkin. Matkan päästä katsoen on sellainen kylä, kuin savikasa, pikku reikiä siellä täällä, joista auringon valo niukalti pääsee sisään. Meidän ajatustemme pääesineenä oli se ihmeellinen tosiasia, että me olimme jonkun tunnin päästä saapuvat Jerusalemiin. Yhä korkeammalle kävi matka hiljakseen. Kaupunkihan on noin 3,000 jalan korkeudessa meren pinnasta lukien.

Kun kello jo lähestyi yhdeksää ja me olimme päässeet eräälle mäelle, huusi vanha Hahn, käännyttyä eräästä tien polvikkeesta, ihan yht'äkkiä: "kas, tuossa on Jerusalem!" Tulia näkyi monista ikkunoista välkkyvän. Tuntui kuin olisimme heränneet jostakin horrostilasta, johon olimme väsymyksestä vaipuneet, ja sanaa sanomatta me hattua nostaen tervehdimme paikkaa, johon liittyy niin paljo sekä iloisia että suruisia muistoja. Jerusalem oli siis edessämme ja muutaman minutin päästä pysähtyivät vaunut _Jaffan portille_. Kaupunkiin ei voi eikä saa ajaa vaunuilla, sillä kadut muurien sisällä ovat senlaatuiset, että niitä myöten on ajoneuvoilla mahdoton päästä. Monin paikoin ovat ne niin kapeat, että levittäen kätensä ulottuu seinään kummallekin puolen, ehkäpä jostakin paikasta vieläkin kapeammat. Usein ne sitä paitsi ovat kivitetyt loiviksi rappusiksi tai käytäviksi. Ratsain tai jalkaisin käy liikkuminen kaupungissa, mutta ei ajaen. Matkakalut sentähden nostettiin kahden arabialaisen kantajan selkään, jotka läksivät hitaasti astumaan pitkin pimeitä, likaisia katuja majapaikkaamme kohti. Montakin kantajaa tunkeutui taas ympärillemme, kaikki etsien ansiota ja koettaen melkein väkisin kiskoa itselleen meidän tavaroitamme, jonka tähden meidän taaskin täytyi käyttää käsivoimaa ja kovia sanoja, ennen kuin pääsimme heistä eroon. Seuratessamme kantajiamme, jotka olivat erittäin omituisessa puvussa, heillä kun näet oli yllä pitkä paita ja sen päällä venäläisen niinimaton kaltainen, pitkä viitta, johon oli leikattu reiät päätä ja käsiä varten ja joka aikoinaan ehkä lienee ollut hyvinkin kirjava, kaunis ja siisti, mutta josta nyt oli jäljellä ainoastaan likaisia repaleita, ajattelin ainakin minä vähän peljäten tätä arveluttavaa matkaa vieraassa kaupungissa ja senlaisten miesten seurassa, joiden kieltä emme ymmärtäneet sanaakaan. Saattoivathan he viedä meitä mihin hyvänsä. Kaikki pelko oli kuitenkin turha, sillä kymmenen minuutin päästä seisoimme rappusten edessä, joiden päällä me lampun valossa näimme "Johanniittiritarien" tutun ristin ja siitä tiesimme, että olimme oikein perillä. Nyt enää vain soittaa kelloa, niin ovi aukesi ja meidät ystävällisesti otti vastaan "Johanniittein vierasmajan" "hoitaja", vanha Bayer, joka sujuvalla Saksan kielellä toivotti meille tervetuloa. Vielä kerran oli meillä pieni kiista kantajain kanssa. Vaikka olimmekin sopineet maksusta, vaativat he nyt moninkertaisesti. Ukko Bayer, kun tunsi maan olot, pelasti kuitenkin hyvin pian meidät siitä pulasta. Siispä olimme päässeet rauhaan. Tuntui oikein suloiselta tieto, että nyt olimme matkamme ensimmäisessä määräpäässä, matkustettuamme yöt päivät kaksi viikkoa. Illallinen teen ja bayerilaisoluen kanssa vahvisti väsyneitä voimiamme. Kello lähestyi kymmentä, jonka tähden kävimme levolle, nukkumaan ensi yötä Jerusalemissa. Tuntui tavattoman suloiselta riisuutua kahden viikon päästä vaatteistaan, käydä pelotta levolle ja oikoa väsyneitä jäseniään kunnollisessa vuoteessa, jota emme olleet saaneet tehdä koko matkalla aina siitä asti, kuin läksimme kotoa. Iloisella mielellä kiitin minä Jumalaa, joka oli niin ihmeellisesti auttanut meitä kaikissa vaaroissa ja vastuksissa aina tähän asti. Hän oli kuullut minun rukoukseni ja suojellut oikealla kädellään sekä osottanut voimaansa heikkoudessa.

II.

Jerusalem ympäristöineen.

Edellä on matka kotoa Jerusalemiin ollut esitykseni aineena. Nyt koetan tehdä niin tarkan kuvan kuin mahdollista tästä merkillisestä kaupungista ja sen avarasta ympäristöstä. Se kuitenkin käy monin puolin hyvin vaikeaksi, koska aine on niin rikas, että tuskin tietää, mistä alkaa ja mihin lopettaa. Jerusalemhan on, kuten kaikille tietty, se keskus, jota kohti kaikkein itämaille matkustavaisten ajatukset paraastaan kääntyvät. Sehän on se paikka, johon Vapahtajamme Jesuksen Kristuksen maallisen vaelluksen suurimmat ja tärkeimmät tapaukset lähimmin liittyvät. Ja kukapa voisikaan täydellisesti kuvata niitä tapauksia, kuka piirtää täydellistä kuvaa niistä ja siitä paikasta, jossa ne ovat tapahtuneet. Matkakertomukselta ei sitä voida kohtuudella vaatiakaan, koska matkustaja tavallisesti kertoo, mitä hän itse on omin silmin nähnyt ja tarkkaavasti huomannut. Eikä kenenkään ole mahdollista nähdä kaikkea, ei huomata kaikkea. Vaikeinta tähän paikkaan nähden on se, että kukaan ei ihan varmaan tiedä, ovatko kaikki paikat, joita näytellään matkustavaisille, oikeita eli niitä, joissa raamatulliset suuret asiat Kerran tapahtuivat. Täytyy aina muistaa, että sitä Jerusalemia, joka oli Jesuksen aikana, ei enää ole olemassa. Kaupungille ja temppelille kävi niin, kuin Jesus oli ennustanut: "He (viholliset) eivät jätä sinussa kiveä kiven päälle, ettes sinun etsikko aikaa tuntenut" (Luuk. 19:44). Kauheasti kohtasi Jumalan rangaistus tätä kaupunkia ja sen temppeliä Jumalan vanhurskauden todistukseksi jälkimailmalle. Matkustavaisen täytyy siis aina pitää hyvästi mielessään, että varmasti ei tiedetä, onko mitään muuta jäljellä, kuin maa, jota Jesus kerran astui pyhillä jaloillaan, kun hän suurina juhlina oleskeli tässä kaupungissa ja veriylkänä kävi raskasta ja vaivaloista tietänsä ristille.

Vaikka kuvaukseni siis tuleekin hyvin vaillinaiseksi, niin kerron kuitenkin kaikki, mitä näin ja mitä kokemuksia sain. Ja seuraan tässä matkalla tekemiäni päiväkirjamuistiinpanoja.

Huhtikuun 19 päivän aamu koitti; auringon kirkas paiste ennusti ihanaa päivää. Ei yhtään pilveä näkynyt sinisellä, ihanalla, läpikuultavalla taivaalla. Raitista aamu-ilmaa tulvi avatusta ikkunasta sisään virkistämään sydäntä ja mieltä. Yö oli ollut rauhallinen ja lepo suloinen. Matkasta väsyneet voimat olivat palanneet. Kello oli vasta 6, kun nousimme vuoteiltamme. Itämailla noustaan, näet, tavallisesti hyvin aikaisin; sillä muuten tuskin ehdittäisiin tehdä tehtäviä, koska kuumuus päivällä on niin rasittava, että silloin oikeastaan ei käy tekeminen mitään. Omituiselta tuntui herääminen ensi kertaa tässä kaupungissa, jonne niin monesti ennen olin ajatuksissani siirtynyt ja josta olin niin paljon lukenut ja saarnannut. Olivathan siellä tapahtuneet asiat niin usein olleet ajatusteni esineinä. Sydämmessäni heränneet kysymykset olivat nyt kerrankin saavat vastauksensa. Missä on se ja se paikka: missä Golgata, missä Getsemane, missä Öljymäki, missä -- -- -- missä -- -- --? Minkä näköiset ne paikat ovat? Ovatko ne ollenkaan niitten kuvien kaltaiset, jotka niistä oli mielessäni muodostunut? Tällaiset kysymykset heti herätessäni valtasivat mieleni kokonaan.

Meidän suuri, kaksi-ikkunainen makuuhuoneemme, jossa, kuten majatalon hoitaja kertoi, Saksan keisarivainaja Fredrik I oli perintöruhtinaana Jerusalemissa ollessaan asunut, oli niin sovelias, että, kun noustuaan vuoteelta katsoi ulos ikkunasta, oli edessä temppelipaikka, Öljymäki ja sen juurella Getsemane Kidronin laakson tuolla puolen. Katsellessani näitä paikkoja aamu-auringon kirkkaassa valossa luulin niiden olevan ihan lähellä, muutaman sadan askeleen päässä. Ilman kirkkauden ja läpinäkyväisyyden tähden näyttävät matkat niin lyhyiltä; yksin etäisetkin, monen peninkulman päässä olevat paikat ovat ikään kuin ihan lähellä.

Aamiaisen jälkeen, joka syötiin k:lo 7:n ajoissa, läksimme katselemaan kaupunkia ja kansan elämää. Emme olleet vielä tehneet mitään varsinaista "ohjelmaa" siksi päiväksi, vaan tahdoimme ainoastaan yleensä vähän tutustua kaupunkiin. Sen tähden astuskelimme katuja edes takaisin. Sillä kävelyllä heti selvisi, että tässä kaupungissa ei mikään pyhyys vallinnut, vaikka sitä ammoisina aikoina onkin sanottu "pyhäksi kaupungiksi." Sen pyhyys on jo aikaa sitte kadonnut; sen alaa sotkevat pakanain jalat; sen päällä lepää Jumalan vihan tuomio raskaana ja hirmuisena. Tavallinen itämainen kansan-elämä, johon jo matkalla olimme tottuneet, vallitsi kaikkialla: ihmisiä omituisissa, tavallisesti hyvin kuluneissa puvuissa, usein ihan repaleissa, joskus puolialastominakin, jotka puhuivat meidän korvillemme varsin merkillistä kieltä (Arabian kieltä, jossa on paljo karkeita kurkkuääniä), kirkuivat, pauhasivat ja sysivät toisiaan, sekä suuri joukko kerjäläisiä, jotka, nähtyään jonkun parempipukuisen, jo etäältä huusivat korviin-koskevalla äänellä "chavadja, chavadja", joka merkitsee: herra, herra, eli "seigneur, seigneur", "bachschisch, bachschisch" (= lahjaa, juomarahaa). Useimmiten ovat ne niin tunkeilevia, että on mahdoton päästä heistä eroon antamatta ropoa, vaikka koettaisikin kiiruhtaa astuntaansa. Jos ei muu auta, heittäytyvät he maahan astujan eteen, näyttävät typistyneitä jäseniään j.n.e. Kerjääminen näyttää kukoistavan tässä kaupungissa suuremmassa määrässä, kuin missään muualla, ehkäpä enimmin siitä syystä, että saanti usein on varsin hyvä, koska siellä aina on paljo muukalaisia mihin vuodenaikaan hyvänsä, mutta varsinkin suurien juhlien aikoina. Muuten on katujen molemmin puolin kaikenlaisia myymälöitä, avonaisia vajoja, joissa on kaupan sekä itä- että länsimaiden tavaroita, työpajoja, joissa käsityöläiset kaikkein näkyvissä tekevät tavaroitansa, ruokapaikkoja ja kahviloita, joihin voi pysähtyä katselemaan, miten ruuan ja juoman laittaminen tapahtuu. Sitä paitsi makaa siellä täällä auringon paahteessa koiria, joista enimmillä ei ole isäntää ollenkaan; kameeleja, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia kävelee joukottain. Elämä kaduilla on siis niin kirjava, kuin suinkin mahdollista. Kadut ovat likaiset ja kapeat sekä monin paikoin kivitetyt oikeiksi rappusiksi. Sitä paitsi on niissä monin paikoin päällä holvikatto pitkät matkat: ihmiset ovat rakennelleet asuntojansa katujen päälle joko tilan puutteesta tai muusta syystä. Rakennukset ovat vanhoja, ulkonäöltä huononpäiväisiä, tehtyjä jonkinlaisista auringon paisteessa kuivatuista tiileistä ja savesta. Useimmissa on itämaiseen tapaan tasakatto, jolla voi nauttia lepoa. Siellä täällä näkyy myöskin pieniä parvekkeita. Kaupungin sisäosa näyttää hyvin ahtaalta ja ummehtuneelta. Ympärillä on 12 metriä (40 jalkaa) korkea muuri ja siinä 34 tornia. Muurissa on oikeastaan 7 porttia, joista kuitenkin nykyään ainoastaan 5 on auki: _Jaffan portti, Damaskoksen, Stefan'in, Sion'in ja Miftportti_. Niissä seisoo yöt päivät joku tai joitakuita unisia turkkilaisia sotamiehiä vartioimassa, en tiedä mitä. Kuudetta porttia oltiin juuri avaamassa, mutta siitä ei vielä ollut pääsyä.

Kävellessämme kaupungilla saimme selville, että se ei tee mitään miellyttävää vaikutusta rakennustapansa, katujensa, eikä kansansakaan puolesta, joka liikkuu edestakaisin näillä kaduilla sekasotkussa, jossa tottumattoman muukalaisen on vaikea selvitä tai päästä eteen päin. Sen tähden tuntee sisällistä ahdistusta ja mielellään palaa pois kävelyltä, ikävöiden päästä näkemään niitä historiallisia muistoja, joita tässä kaupungissa on.