Chapter 4

Kaikkialla on kahviloita, joissa näkyi runsaasti käyvän ihmisiä nauttimassa kahvia turkkilaistapaan, ja "nargileh" (turkkilainen vesipiippu) on myöskin tarjona niille, joilla on halua polttaa sellaista. Pitkissä rivissä istuu turkkilaisia ja muita kaduilla ja avonaisissa, ainoastaan kolmeseinäisissä huoneissa, imeskellen jaloa tuoksua ja savua, jota näistä "nargileheista" lähtee. Tietysti minunkin, kun olin polttaja, piti koettaa sitä kumppanieni suureksi huviksi. Tässä en voi jättää kertomatta n.s. aamiaista, jonka söimme tällä kävelyllä kaupungissa. Meillä oli ollut pitkä ja väsyttävä kävelymatka ja vatsani vaatimukset alkoivat tulla yhä tuntuvammiksi. Tulimme sitte erääseen paikkaan hyvin kapean ja likaisen kadun varrelle, jossa mies, paidanhihat ylös käärittyinä, hiki otsassa, hyvin innoissaan ja vakavana paistoi kauniita kotletteja, joita ohi kulkevat, ahnaat ruokavieraat himokkaasti söivät. Ruoka näytti erittäin hyvin maistuvan ja paljo siellä kävi syöjiä, koska tuon omituisen kokin täytyi paistaa pannu toisensa jälkeen. Meidän nälkämme tuli vielä kahta tuntuvammaksi tätä omituista ruokaa nähdessämme; mutta paikka muuten näytti niin vähän miellyttävältä kuin mahdollista, koska huone eli koju oli kaikkein huonoimpia ja likaisimpia. Mutta ruoan laitto oli kuitenkin oikein siisti ja säännöllinen, jonka tähden rohkenimme pysähtyä kokin hyvältä tuoksuvan, tilapäisen kyökin eteen. Ja heti meidän pysähtyessämme pyyhittiin tuolit ja pöytä; sillä ehkä näytimme siistimmiltä, kuin tavalliset ruokavieraat. Tuotiinpa meille myöskin veitset ja kahvelit, joka ei suinkaan aina ole tavallista sellaisissa paikoissa, vaan ruokaa enimmäkseen pidellään sormin. Eteemme tuotiin syvä lautasellinen lämpöisiä, hyvänmakuisia kotletteja, seassa arabialaista leipää. Sitä paitsi tuotiin kullekin meistä juomalasillinen kirkasta Smyrnan viiniä, joka maistui hyvältä, mutta oli kovin voimakasta. Harvoin minusta on aamiainen maistunut niin hyvältä edes hienompi- ja runsaampivaraisessakaan pöydässä, kuin tässä huonossa kojussa näiden omituisten naamojen keskellä. Eikä ruoka ollut kalliskaan, -- ainoastaan noin 40 p:iä mieheltä. Ohi kulkevat tosin vähän kummastellen katselivat meitä, mutta mitäpä me siitä. Jos valokuvaaja olisi siinä sattunut olemaan läsnä, olisi hän varmaankin meistä saanut hyvän aiheen harjoittaa taitoansa.

Vahvistuneina ja virkistyneinä läksimme etsimään "_Diakonissa-laitosta_", jota aioimme tarkastella. Sillä etsintämatkalla, joka ei suinkaan ollut helpointa, satuimme armenialaisten kirkolle, jossa paraikaa pidettiin jumalanpalvelusta. Väkeä oli läsnä sangen paljo; me yhdyimme kirkkoväkeen ja olimme hetkisen siinä varsin omituisessa jumalanpalveluksessa. Monin puolin oli se kreikkalais-katoolisen jumalanpalveluksen kaltaista; mutta samalla kuitenkin perin toista. Laulu, jolla tässäkin oli tärkeä sija, oli vallan toinen, kuin tavallisessa kreikkalais-katoolisessa jumalanpalveluksessa: vastenmielistä kirkumista ja huutamista. Sulosointuista, pehmoista, sointuvaa kuorolaulua, jota aina kuulee kreikkalaisissa kirkoissa, ei täällä ollut. Muuten näyttivät armenialaiset hyvin rakastavan kuvia ja ulkonaisia muotoja, kuten on tavallista venäläisilläkin. Itse jumalanpalvelushuone oli hyvin tavallinen eikä ansainnut erinäistä huomiota.

Sieltä saavuimme pitkän etsinnän jälkeen _Diakonissa-laitokselle_, joka on Kaiserswerthin päälaitoksen haaraosasto. Omituiselta ja miellyttävältä tuntui hiljaisuus ja rauha, joka siellä vallitsi kaikkialla, kun juuri olimme tulleet pauhuisesta ja meluisesta katuelämästä. Laitoksessa on oma suuri, mukava ja kaunis kartano sievine puutarhoineen, jossa sitrunna- ja pomeranssipuita ja palmuja kasvaa. Tässä laitoksessa on ainoastaan "pensionaatti" ja "orpohuone"; "sairashuonetta" ei ole. "Sisaria" on kahdeksan, kaikki oppineita Kaiserswerthissä ja kotoisin Saksasta. Johtajatar valitti, että työllä ei yleensä ollut niin hyvää menestystä, kuin oli toivottu ja oli ollut syytä toivoa. Sen oikeata syytä hän ei sanonut varmaan tietävänsä, mutta luuli siksi paraastaan sitä asianhaaraa, että kaupungissa oli niin monta muutakin, muiden kirkkokuntain perustamaa, saman laatuista armeliaisuuslaitosta.

Smyrnassakin oli muinoin kukoistava kristitty seurakunta, koskapa Herra apostolillansa Johanneksella kirjoitutti sen enkelille seuraavat sanat: "Näitä sanoo ensimmäinen ja viimeinen, joka oli kuollut ja elää: Minä tiedän sinun tekos ja vaivas ja köyhyytes (mutta sinä olet rikas), ja niiden pilkan, jotka heitänsä juutalaisiksi sanovat ja eivät olekaan, vaan ovat saatanan joukko. Älä sinä niitä ensinkään pelkää, kuin sinun kärsimän pitää! Katso, perkele on muutamia teistä heittävä vankeuteen, kiusattaa; ja teillä pitää oleman vaivaa kymmenen päivää. Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä sinulle elämän kruunun annan. Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnille sanoo! Joka voittaa, ei se toisella kuolemalla vahingoiteta." Tässä seurakunnassa oli suuri kirkko-isä Polykarpus (kuoli marttyyrikuoleman v. 167) kerran piispana ja vaikutti sen vaurastukseksi ja kasvamiseksi hengen ja voiman todistuksella. Kerrotaan hänen olevan siellä haudattuna, vaikka nyt ei enää tiedetä, missä paikassa hänen hautakumpunsa on, koska kaupungissa on sen ajan jälkeen tapahtunut monta muutosta ja hävitystä. Tämän seurakunnan kynttiläjalkaa tosin ei ole kokonansa syösty pois sijaltansa, mutta totinen jumalanpelko ja elävä kristillisyys lienee kuitenkin hyvin vähäinen tässä paikassa. Kerrottiin meille, että siellä myöskin on saksalais-protestanttinen seurakunta, jossa on noin 70 jäsentä ja oma pappi, joka kuitenkin oli meidän siellä ollessamme poissa matkalla. Omaa kirkkoa seurakunnalla ei ole, vaan täytyy sen pitää jumalanpalveluksiansa yhdessä hollantilaisten ja ranskalaisten kanssa heidän jumalanpalvelushuoneessaan. Protestanttisessa jumalanpalveluksessa meillä ei tänä sunnuntaina ollut tilaisuutta käydä.

Ennen kuin lopetan kertomukseni tästä kaupungista, mainittakoon vielä omituisuutena lakkaamaton ammunta, joka alkoi jo lauantai-yönä. Joka taholta kuului paukahtelemista yhtenään. Kaikkialla tarjoeltiin kävelijöille paperipusseissa joitakin laitoksia, joita saattoi heittää kadulle tai seinään, jolloin ne aikalailla paukahtivat. Sitä leikittelivät kaikki, mutta varsinkin pikku pojat. Se näytti olevan useimpien pääsiäisiloa, vaikka se vieraalle olikin hyvin vierasta ja vastenmielistä. Muuten juhla oli jotenkin saman kaltainen, kuin viikon muut päivät.

K:lo 2 nostettiin taas ankkuri ja "Diana", levättyään 1 1/2 vuorokautta, läksi uusia vaiheita ja toiveita kohti. Vähän ennen illan tuloa laskettelimme _Mileetoksen_ ohitse, jossa Paavali piti edellä jo mainitun jäähyväispuheensa Efesoksen seurakunnan vanhimmille. Seuraavana aamuna jo aamupäivällä matkasimme _Kios- ja Samos_-saarten ohitse, jotka myös ovat oikein kauniit ja tarjoavat matkustavaiselle vaihetusta. Matkan päästä näkyi yksinäinen _Patmos_-saari, joka meille ei ollut merkillinen kauneutensa tähden -- sitä noilla paljailla kallioilla ei ole --, vaan siitä, että se opetuslapsi, jota Herra rakasti, apostoli Johannes, oli tässä saaressa yksinäisyydessä maanpakolaisena viettänyt vuosikausia ja nähnyt ne merkilliset näyt kristillisen kirkon kehityksestä ja lopputarkoituksesta, jotka hän on kirjoittanut muistiin Ilmestyskirjaan. Saarien ja luotojen ohitse jatkui matka yhä, kunnes viimein iltapäivällä saavuimme _Rodokseen_, jossa laiva taas seisoi muutamia tunteja. Koska päivä oli kaunis ja vanha Johanniitti-kaupunki raunioineen, keskiaikaisine linnoineen, varustuksineen ja muureineen tuntui houkuttelevalta, päätimme lähteä sinne. Seuraamme oli tullut lisäksi eräs diakonissa Smyrnasta, joka aikoi Beyrothiin. Kaupunki, vaikka erinomaisessa paikassa meren rannalla, tekee surettavan vaikutuksen hävityksen tähden, joka sitä on kohdannut. Kapeat, säännöttömät kadut, jotka pikemmin näyttävät vain kylän kujilta, ovat muistoina sen vanhuudesta. Suuri ihmisjoukko oli kokoutunut satamaan; suuri varovaisuus oli tarpeen säilyäkseen taskuvarkailta, joiden sanottiin tällä saarella olevan erittäin harjautuneet ammattiinsa. Tunkeilevampaa väkeä tuskin lienee muualla tavattavana. Nähtyään muukalaisen tunkeutuvat kaikki oppaiksi, tietysti maksusta. Yksin pienet pojatkin juoksevat jäljestä, pyytävät "yhden frankin" ja tarjoutuvat oppaiksi. Varsinkin oli meillä paljo vastuksia eräästä keski-ikäisestä, jotenkin kevytpukuisesta miehestä, joka ihan väkisin tuppautui oppaaksi. Vaikka hänelle ilmoitimme, että hänen apuansa emme tarvinneet, astuskeli hän kuitenkin edellämme, kertoen sotkuisella Ranskan ja Saksan kielellä, mitä omituista tiesi mistäkin paikasta. Matkakumppanini koettivat vuorotellen sanoa hänelle niin voimakkaasti ja jyrkästi, kuin osasivat, sekä ranskaksi että saksaksi, että hänen oli ihan turha kuluttaa aikaansa meidän tähtemme. Mutta turhaan; mies ei ollut kuulevinaankaan heidän sanojansa. Koetettuaan kaikkia keinoja sanoivat kumppanini, tietysti leikillä, minulle: "entä jos sinä koettaisit puhutella häntä suomeksi; ehkä hän menisi matkoihinsa!" Antamatta itseäni useammin tuohon pyydellä menin miehen luo ja sanoin jyrkästi: "Mitä tahdotte meistä; menkää matkoihinne!" Mies katsoi vähän kummastellen ja kysyvästi minuun, kääntyi pois ja sanaakaan sanomatta meni tiehensä matkakumppanieni suureksi huviksi. Luultavasti hän ei koskaan ennen ollut kuullut sanaakaan sellaista kieltä. Matkakumppanejani se tästä lähtein usein huvitti; he ihmettelivät Suomen kielen voimaa ja, milloin vastuksia sattui, toivoivat he Suomen kielestä pelastusta. Yksin sanatkin kiintyivät niin heidän mieleensä, että luultavasti muistavat ne koko ikänsä. -- Ilta oli sitte kirkas ja lauhkea; kauan yötäkin istuimme kannella, laulellen isänmaallisia lauluja kukin omalla kielellään, ihaellen ihmeen kaunista tähtitaivasta, joka meillä oli yllämme kaikessa komeudessaan ja majesteettiudessaan. Varsinkin rakastettava "maantuomarimme" väsymättä viritti laulun toisensa perästä, vaikka ei ollutkaan varsinainen laulaja. Laulukirja, jonka hän oli ottanut kotoa mukaansa, useinkin johdatteli hänelle mieleen isänmaallisia säveliä.

Seuraava päivä, jolloin laskettelimme _Kyprosta_ kohti, oli sateinen ja myrskyinen, jonka tähden enimmät matkustajat voivat pahoin ja pysyivät hyteissään. Korkeina vieriskelivät Välimeren laineet, joiden poikitse "Diana" raskaasti ponnisteli yhä eteen päin määrättyä levähdyspaikkaa kohti. Aamulla 16 päivänä lähestyimme Kyprosta, jossa laiva pysähtyi _Limasol_-kaupungin edustalle. Sieltä tuli paljo matkustavaisia laivaan, jotka kuitenkin sitte jäivät saman saaren toiseen satamaan, _Larnaca_-kaupunkiin. Tämä saari ei ole kirkon vanhimmassa historiassa muuten merkillinen, kuin että apostoli Paavali lähetysmatkoillaan oleskeli täälläkin ja että Justus oli täältä kotoisin (Ap. T. 4:37.) Saari lienee kauneudelta ja hedelmällisyydeltä muiden vertainen ja kuuluu nykyään Englannille, joka näkyi siitäkin, että parikymmentä englantilaista punanuttuista ja valkolakkista sotamiestä nousi _Limassol'ista_ laivaan. Tänäkin päivänä satoi vähän, ja laivan ollessa _Larnacan_ edustalla kulki päällitsemme ankara ukkonen, jolloin vähän aikaa satoi aika rankasti.

Nyt käännettiin laivan keula suoraan _Beyrothia_, erästä Syrian rantakaupunkia kohti, jonka edustalle pysähdyimme seuraavana aamuna. Me olimme siis itse "pyhän maan" ovella, jonne päin jo matkalla olimme niin monesti ikävöiden katselleet. Taas oli ryhdyttävä tinkimään venemiesten kanssa, joita melkoinen pauhaava ja huuteleva joukko tuota pikaa kokoutui ympärillemme. Oli se oikea huutokauppa siitä, kuka heistä veisi meidät huokeimmasta maalle ja toisi takaisin laivalle. Palkkio määrättiin, me sanoimme jäähyväiset muutamille tutuille, jotka aikoivat jäädä tässä maalle, ja reippaat miehet veivät meidät kauniiseen kaupunkiin, jossa matkakumppanini on muistiin kirjoittanut seuraavat sanat, jotka kauniisti ja sattuvasti lausuvat totuuden (Sanomal. Finland n:o 148 v. 1890):

"Miten lumoavasti meitä siellä viehätti, jopa oikein huumasi Itämaa rehevine rikkauksineen! Mikä ihmeellinen puutarha tuolla ylhäällä, saksalaisen 'Johanniitti-hospitaalin', muhkean rakennuksen ympärillä; miten komeita palmuja, öljypuita -- kuka niitä kaikkia voi luetellakaan, näitä itämaiden kalliita kasveja! Meidän täytyi yhtyä diakonissan mielipiteeseen, hänen, joka meitä opasti tässä ihanassa puutarhassa, että Beyroth olisi myöskin luettava pyhään maahan, koska Herra varmaan oli vaeltanut myöskin tällä Libanonin siunatulla rinteellä, mennessään Tyroksen ja Sidonin maan ääriin" (Mark. 7:24.) Beyroth'issa ihanan Välimeren rannalla, mitä kauneimmassa seudussa, on noin 100,000 asujanta, muhammettilaisia, roomalais- ja kreikkalais-katoolilaisia, maraniitteja ja vähäinen joukko protestantteja. Se on rikas kaupunki ja harjoittaa suurta kauppaa; kaikenlaisia itä- ja länsimaiden tuotteita kokoutuu sinne ja menee pian kaupaksi. Asujanten luku, joka muutamia vuosia sitte oli 120,000, on vähennyt, mistä syystä, lienee vaikea tietää.

Täällä heti tultuamme tutustuimme saksalaiseen hammaslääkäriin Gl:iin, joka oli asunut siellä kolmattakymmentä vuotta. Hänestä meille oli sekä meno- että paluumatkalla suurta apua, jota paitsi saimme häneltä nauttia viehättävintä ystävyyttä. Hän vei meidät maatilallensa, joka oli Libanonin juurella. Sillä huvimatkalla saimme jo joksikin osaksi nähdä ihmeen ihanaa luontoa ja rehevää kasvirikkautta, jonka Luoja on suonut tälle seudulle. Kaikki oli viehättävää, tunsipa melkein joutuvansa vallan huumauksiin.

Vaihettelevasti vietetyn päivän jälkeen palasimme höyrylaivaan, joka levättyään muutamia tunteja nosti ankkurinsa ja lähti _Jaffaan_. Lähtiessä moni ennusti, että maalle pääsy Jaffassa oli tuleva vaikeaksi seuraavana aamuna, koska tuuli kiihtyi yhä enemmän ja taivas, joka oli enimmäkseen koko matkan ollut kirkkaana, muuttui synkän näköiseksi. Välimeren laineet hyökkäilivät "Dianaamme" vastaan yhä suuremmalla voimaila; laivan heilumiset tuntuivat monesti varsin vastenmielisiltä, mutta yhä kuitenkin vähitellen lähenimme "luvatun maan" rantaa. Yöllä matkustimme _Haifan_ ohitse, joka on ihmeellisen, majesteetillisen _Karmelin_ juurella, jolla vuorella profeetta kerran koko Israelin edessä toimitti merkillisen uhrin kuningas Achabin aikana (1 Kun. 18.) Jo aikaisin aamun koitteessa oli _Saronin_ lakeus silmäimme edessä. Aurinko nousi kirkkaana ja lämpöisenä idän taivaalle ja tuuli heikkeni, mitä selvemmin "luvatun maan" piirteet alkoivat näkyä. Aikaisimmasta aamusta asti seisoimme ylhäällä kannella tähystellen lakkaamatta sitä maata, jota nähdäksemme olimme antautuneet pitkän matkan vaivoihin ja puutteihin. Alkoipa odotus tuntua pitkältäkin; olisimme suoneet, että "Diana" olisi vähän jouduttanut vauhtiansa, mutta se pysyi yhtä levollisena, kuin tähänkin asti. Viimein ilmestyi näkyviin kaupunki, jonka arvasimme _Jaffaksi_ eli muinaiseksi _Jopeksi_. Sen edustalle pysähtyi laiva k:lo 9 aamulla. Jo paljon ennen, kuin ankkuri laskettiin, kokoutui ympärille lukematon joukko veneitä, soutajina kirkuvia, huutavia ja pauhaavia, mustanruskeita, valkoisia tai mustia miehiä jotenkin keveässä puvussa, matkustavaisten "kiusanhenkiä." Siihen olimme jo vähän tottuneet Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Beyrothissa. Uskomattoman notkeasti ja tottuneesti kiipesivät he apinain tavalla joka taholta laivan sivuja pitkin ylös kannelle, ja ennen, kuin oikein ehti tointuakaan, olivat ne jo ympärillä. Niille, jotka eivät ennen ole käyneet itämailla, on elämä siellä vähän outo, se kun ihan kokonaan eroaa Euroopan elämästä. Tuntui, kuin olisi yht'äkkiä joutunut toiseen maailmaan. Euroopassa laivat tavallisesti pysähtyvät satamoihin ja matkustavaiset saavat kaikessa mukavuudessa jonkun tai muutamien, edes jotenkin hiljaisten kantajain avulla lähteä mihin tahtovat. Mutta itämailla on ihan toisin. Jaffassa olisi ihan mahdotonkin päästä satamaan, sitä kun ei olekaan, vaan ranta vielä lisäksi on täpö täynnä salakareja. Matkustajan täytyy sen tähden aina tinkiä näiden venemiesten kanssa, sillä mitään taksaa heillä ei ole ja tavallisesti he vaativat hyvinkin suurta maksua tuosta rantaan viennin vaivastaan. Kaikki tuo on hyvin ikävää. Ja yhä ikävämpää se vielä on tunkeilemisen tähden, jota nuo sivistymättömät, raa'at ihmiset osoittavat koko käytöksessään. Sill'aikaa, kuin jonkun kanssa tingitään maksusta, koettavat jo toiset väkiste kiskoa käsiinsä matkakapineita. Usein tuossa kinassa täytyy käyttää käsivoimiakin, sillä sanat eivät aina tee toivottua, riittävää vaikutusta. Matkustavaisen ympärillä on usein kymmenkuntakin miestä, jotka kaikki koettavat saada ansiota. Ja vaikka viimein onnistuukin sopia määrätystä maksusta, niin hyvin harvoin tai tuskin koskaan he kuitenkaan siihen tyytyvät rantaan päästyä, vaan vaativat aina jotakuta markkaa enemmän ja koettavat väkivallalla ja hellittämättömyydellä pakottaa matkustavaista maksamaan. Tässä, niinkuin paljossa muussakin, tulee selvään ilmi itämainen epärehellisyys, joka näyttää olevan syvälle juurtunut kansan luonteeseen. Sellaisessa tapauksessa pitää matkustajan pysyä ihan tyynenä ja maksaa sovittu summa sekä olla muka ihan ymmärtämättä kiusanhenkensä tarkoitusta ja ryhtymättä enää mihinkään puheluun. Kyllä hän viimein menee tiehensä tyhjennettyään tosin ensin koko varastonsa julmimpia ja raa'impia haukkumasanoja, joita matkustavaisen tietysti täytyy vain kärsivällisesti kuunnella. Eiväthän ne ihmisparat tiedä parempaa. Ennemmin kuin ruveta vihassa haukkumaan takaisin, on varsinkin kristityn velvollisuus tuntea sääliä näitä ruumiilliseen ja hengelliseen viheliäisyyteen syvälle vaipuneita olentoja kohtaan.

Me antauduimme tavaroinemme erään venemiehen, neekerin, haltuun, joka oli yli koko maailman tunnetun englantilaisen asiamiehen Cookin lähettiläitä; siten, näet, pääsimme paraiten kaikista vastuksista, vaikka saimmekin maksaa vähän runsaammin. Muutaman minuutin päästä jo olimme tällä erittäin vaaralliseksi kuvaillulla matkalla luotojen ja salakarien välitse rantaan. Vaarallinen se matka tosiaan onkin, koska siellä kaikkialla on kiviä ja kareja, joihin vene voi myrskysäällä ja aaltojen pauhatessa helposti tarttua kiinni sekä pahimmassa tapauksessa kaatua ja auttamattomasti joutua hukkaan. Yksi väylä siinä vain on, jota myöten vene voi päästä onnellisesti perille. Meille kävi matka hyvin, koska myrsky oli tyyntynyt ja aaltojen pauhu hiljennyt. Voimakkaat miehet vetelivät reippaasti muutamia kertoja airoilla, niin me jo olimme kaikkien vaarojen ohitse tyynessä rannassa, jossa asiamiehen käskyläinen otti vastaan meidät sekä tavarammekin niin hyvin, että meidän ei tarvinnut edes avata matkalaukkujammekaan tullimiehille. Luultavasti hän pisti muutamia piastereja tullimiehen käteen ja siten oli siitä selvitty, sillä piastereilla niistä herroista itämailla helpoimmin pääsee. Antamatta rahaa on vaikea päästä mihinkään, vaikka ei olisikaan mitään kiellettyä. Jos sitä ei heti itsestään huomata tai ei tahdota antaa, niin he pyytävät, ja jos ei pidetä lukua heidän ensi pyynnöstään, kertoelevat he sitä lakkaamatta, kunnes saavat hyvityksensä. Vaan jos annetaan heille vaikkapa vähänkin, niin hän tullaamatta kuljettaa mitä hyvänsä, mikäli kunkin omatunto sallii. Tämä kaikki tavallansa osoittaa kansan huonoa siveyskantaa ja vielä enemmin alamaisiansa hirveästi turmelevan hallituksen, joka antaa rankaisematta sellaista tapahtua. Mutta mitäpä puhunkaan siveydestä ja hallituksesta? Laista, siveydestä, oikeudesta, hallituksesta ei tiedetä paljoakaan "Ottomanin" valtakunnassa. Monta päivää sitte olimme jo saaneet siitä kylliksi kokemusta.

Konstantinopolissa saamamme turkkilaiset passit täytyi näyttää ennen, kuin saimme astua "pyhän maan" alueelle. Ohimennen mainittakoon, että tätä passia täytyi sittemminkin tuon tuostakin tarkastuttaa ja siitä maksaa palkkiota virkamiehille. Kaikessa rauhassa saimme sitte kävellä kapeita, likaisia katuja kesäauringon paahteessa asiamiehen palvelijain opastuksella. Huomiomme kiintyi varsinkin kirkuviin, likaisiin, repaleisiin ihmisiin, kaikenlaisiin itämaiden kauppatavaroihin, laihoihin kameeleihin, aaseihin, aasinajajiin y.m. Itämaiden tavallinen pauhuinen elämä vallitsi kaikkialla. Asiamiehen palvelija saattoi meidät saksalaisen siirtolan majataloon ja isäntä valmisti siellä meille yksinkertaisen, maukkaan aamiaisen -- ensimmäisen aamiaisemme "pyhässä maassa" -- meidän odotellessamme matkatavaroitamme. Tuntuipa oikein suloiselta levähdys tässä majatalossa, jossa puhtaus ja hiljaisuus vallitsi, kun juuri olimme tulleet meluavan, likaisen ihmisjoukon keskeltä.

Mielemme kuitenkin paloi _Jerusalemiin_. Sen tähden kysyimmekin heti isännältä, millä tavalla paraiten ja niin pian kuin mahdollista pääsisimme sinne. Meidän onneksemme hellä juuri sattumalta oli saksalainen _Hahn_, asuva Jerusalemissa ja kuuluva "templarilahkoon"; hän oli juuri tuonut kyytiä Jaffaan ja aikoi nyt lähteä paluumatkalle. Sopimus hänen kanssansa saatiin pian tehdyksi ilman mitään vaikeuksia; hän sitoutui viemään meidät perille jo samana päivänä. Klo 12 ajoi hän vaununsa, kolme hevosta edessä, majatalon rappusten eteen, me nousimme niihin, vaikka näyttivätkin perin yksinkertaisilta, ja nyt alkoi kymmentuntinen ajo matkan perille, _Jerusalemiin_. Tasaisesti vierivät vaunut erinomaisen hyvää tietä myöten, jonka molemmilla puolin kasvoi lukematon joukko viljeltyjä, kukoistukseensa paraillaan puhkeavia kaktuskasveja. Minua kummastutti, että niin paljo viljeltiin noita kaktuksia, jotka eivät näöltään suinkaan ole kauniit, vaan päin vastoin rumentavat muuten kauniita tietä, mutta vanha Hahn selitti niiden tekevän hyviä hedelmiä, viikunia, joita syödään, ja sitä paitsi olevan pitkien, teräväin piikkiensä tähden mainiona puutarhan aitana. Tuosta seikasta minulla ei ollut tähän asti vähintäkään tietoa. Jaffassa, joka on rakennettu amfiteaatterin muotoon, on paljon pomeransi-, sitruuna- ja muita hedelmäpuu-tarhoja. Ilman-ala tässä Välimeren rannalla on erittäin sovelias hedelmäpuiden viljelykselle. Pomeranssit olivat juuri nyt kypsiä ja myöskenneltiin niitä tavattoman huokeasta hinnasta. Piasterilla (= 21 1/2 Suomen pennillä) voitiin saada 40 suurta, mehukasta pomeranssia.

Ennen olin lukenut ja kuullut tien Jaffan ja Jerusalemin välillä olevan huonoimpia maailmassa, niin että sitä tuskin voi matkustaa muuten, kuin kameelilla, aasilla tai hevosella ratsastaen ja ainoastaan hyvin vaivaloisesti vaunuilla. Tämän tähden minä vähän pelkäsinkin, mitenkä jaksaisin istua kymmenen tuntia vaunuissa, kun jo ennestäänkin pitkä ja väsyttävä matka oli paljon rasittanut voimia. Tämä pelko oli kuitenkin ihan turha, koska tie oli sileä ja tasainen, kuin lattia, mitä oivallisin viertotie, tehty pari vuotta sitte. Kuumuus, joka keskipäivän hetkinä k:lo 12-3 on oikein paahtava, tuntui meistä hyvin tuskalliselta, mutta pahin vastus oli kuitenkin miljoonista kärpäsistä, joita kokoutui vaunuihimme, niin että meillä oli aika työ suojellessa kasvojamme ja käsiämme.