Chapter 3

Höyrylaivaan oli jo kokountunut suuri joukko matkustavaisia monesta maasta ja samoin kansallisuudeltaan ja kieleltään monenlaisia. Sopipa sanoa, että siinä hyörivässä joukossa vallitsi täydellinen kielten sekoitus. Itämaisista kielistä puhuttiin siinä Turkin, Arabian ja Egyptin kieliä ja länsimaisista Italian, Ranskan, Saksan ja Kreikan. Sellaista, joka olisi puhunut minun äidinkieltäni, suomea, ei ollut yhtäkään tässä suuressa itämaiden laivassa. Mutta sitä vastoin tapasi matkakumppanini saksalaisen lakitieteen tohtorin H:n, jonka kanssa hän oli ennemmin ollut kirjevaihdossa juuri tästä itämaiden matkasta. Hän yhtyi meihin, jonka tähden meitä nyt oli kolme ensi aikoina täst'edes. Hän oli miellyttävä, iloinen ja puhelias mies, joka monesti leikillään ja huvittavilla puheillaan sekä reippaalla laulullaan ilahutti suuresti meitä kumpaakin. Minun oli kuitenkin usein hyvin vaikea ymmärtää häntä, koska hän puhui Thyringin murretta, joka lienee vaikeimpia vieraan tajuta. Jokapäiväinen harjoitus tuotti sentään minullekin jonkin verran taitoa siinäkin. "Maantuomarin" nimellä hän sitte oli meidän seurassamme koko kolmetoista päivää. Hän kun oli matkoihin tottunut ja osasi kieliä, oli hänestä meille monesti suuri hyöty tällä matkalla. Molemmilla meillä säilyy hän rakkaassa muistossa.

Höyrylaivan lähtöajaksi oli määrätty k:lo 4, mutta olipa se 5 jopa 6:kin ennen, kuin ruvettiin nostamaan ankkuria. Odotus-aikaa käytimme seuran lähempään tarkasteluun, jossa nyt olimme ja olimme olevat koko seitsemän päivää kestävän matkan Jaffaan. Sarvikarjalle, jota Mustanmeren höyrylaivalla oli niin suuri joukko, ei ollut jätetty tilaa "jumalatar Dianan" kannella. Ainoastaan kaksi lehmää ja vähä siipikarjaa oli sinne tuotu matkan tarpeeksi. Mutta ihmisiin nähden oli seura niin kirjava kuin mahdollista. Keskikannella oli suuri joukko kreikkalaisia ja turkkilaisia kirjavissa repaleisissa puvuissa, monella päässä fez eli turbaani heidän uskontonsa, muhammettilaisuuden, merkkinä, muutamilla toisenlaiset päähineet. Laivassa oli täksi kertaa tehty tilaa "haremille", jossa muhammettilaiset saattoivat vastuksitta kuljettaa vaimojansa. Sitenpä oli matkalla tilaisuus tarkastella Muhammedin uskolaisen perhe-elämää. Oli laivassa vielä muutamia juutalaisia, miehiä ja naisia, jotka oli helppo tuntea israelilaisesta kasvojen muodosta. Sekä etu- että peräsali oli moneen eri kansallisuuteen kuuluvain matkustavaisten hallussa, vaikka heidän lukunsa verraten ei ollutkaan suuri. Mihin nämä kaikki aikoivat, mikä tarkoitus heidän matkallaan oli, ei voitu tietää. Se vain oli selvillä, että he kaikki aikoivat pois Euroopasta; sillä kohtahan oli Euroopan ranta jäävä kauas jäljelle, ja höyryn voimalla me riensimme houkuttelevaa itää kohti.

Ennen lähtöä saimme vielä nähdä muhammettilaisen "iltarukouksen", jota muutamat muselmannit toimittivat suurella avonaisella peräkannella. Koska se oli omituinen laatuaan ja antoi minulle aihetta muutamiin erittäin tärkeihin tutkistelemuksiin, kerron tässä yhteydessä sen menon. Kaikkein ensiksi he ottivat tarkan selon ilmansuunnasta suuren kompassin avulla, joka oli peräkannella, voidakseen kääntää kasvonsa sinne päin, jossa pyhä kaupunki Mekka on. Sitte levitettiin "rukouspeitteitä" kaikkialle kannelle; rikkaammat ja ylhäisemmät riisuivat päällyskenkänsä, köyhät jalkineensa. Ja nyt asettuivat he vierekkäin, säätyero heidän keskensä oli lakannut, kun astuivat Jumalan eteen: rikkaita ja ylhäisiä seisoi köyhäin ja alhaisten vieressä. Tuossa rikas ja ylhäinen pascha komeassa, kauniisti koristellussa puvussaan seisoi köyhän, repaleisen uskonveljensä vieressä. Ensin he seisoivat vähän aikaa ääneti, vakavina ja hartaina, kädet nostettuina korville, kuin olisivat kuunnelleet jotakin tai odottaneet jonkinlaista innostusta ylhäältä. Sitte he alkoivat hiljaa lausua muutamia sanoja ja kumartaa syvään; viimein he laskeutuivat polvilleen ja löivät otsaansa lattiaan. Kaikki tapahtui, kuten selvästi voi huomata, määrätyn kaavan mukaan, koskapa kaikki toivat niin tarkkaan seurata toimitusta, langeta yht'aikaa polvilleen, lyödä otsaansa lattiaan j.n.e. Miten monesti polvia oli notkisteltava ja otsaa lyötävä lattiaan, näytti olevan tarkkaan määrätty. Rukous muhammettilaisilla ei kuitenkaan ole rukousta siinä merkityksessä, kuin me kristityt sitä käsitämme. Muhammettilaiset eivät oikeastaan rukoile mitään Jumalalta; heidän rukouksensa on ainoastaan Jumalan ominaisuuksien, kaikkivallan, viisauden, hyvyyden, suuruuden j.n.e. tunnustamista. Syynä siihen, että he eivät rukoile mitään Jumalalta, on fatalismi eli edeltä määrättyyn kohtaloon uskominen, joka yleensä vallitsee muhammettilaisuudessa. Kaikki riippuu kohtalosta, sokeasta sattumuksesta; kaikki on sen muuttumattoman lain alaista; joka ihmisen täytyy välinpitämättömän tyynesti tyytyä siihen. Jos esim. olet köyhä, niin täytyy sinun tyytyä siihen ja napisematta nöyrästi taipua kovaan kohtaloon; jos on tehty paha työ, kohtalo se saa kantaa siitäkin syyn, j.n.e.

Kun katselin tässä rukoustoimituksessa ilmeisesti näkyvää vakavuutta, hartautta ja rohkeamielisyyttä, tuli mieleeni muutamia hyvinkin terveellisiä mietiskelyjä. Muhammettilainen ei tunne totista, elävää Jumalaa, joka on rakkaudesta ja laupeudesta ilmestynyt Jesuksessa Kristuksessa sovitettuna Isänä, jolta me saamme rukoilla itsellemme sekä ruumiillista että hengellistä hyvää. Ja hän kuitenkin rukoilee vakavasti ja hartaasti. Kristityt tuntevat Hänet, tai heidän ainakin pitäisi tuntea. Mutta ah, miten vähä vakavuutta, miten vähä hartautta useinkin on heidän rukouksessaan. He ovat varsin usein kylmät, välinpitämättömät rukouksessaan ja avuksi huutamisessaan. Muhammettilainen rukoilee ahkerasti, joka päivä muistaa hän säädetyt rukoushetket; hän pitää rukouksensa matkoillakin ja suuressa ihmishälinässä. Vaan eikö kristitty varsin usein laiminlyö ihanimpiakin tilaisuuksia kanssakäymiseen rukouksessa Herran kanssa ja saa siitä sanomatonta vahinkoa sielullensa! Muhammettilainen ei häpeä jumalanpalvelustansa; hän ei katso tarvitsevansa kammota julkisuutta. Siitä syystä hän onkin joka tilaisuudessa uskonsa tunnustaja. Mutta kristitty, eikö hän usein häpeä tunnustaa Herraansa maailman edessä ja ole vaiti silloin, kuin hänen pitäisi puhua Hänestä, joka on lunastanut hänet verellään. Häveten itseäni sekä uskonveljiäni ja sisariani ajattelin tätä kaikkea siinä katsellessani tätä rukoushetkeä, jota nämä muhammettilaiset pitivät. Ja sydämmen ahdistuksella ja levottomuudella minä tunnustin syntini Jumalalle ja huokasin itsekseni: "Herra, tee minut täst'edes vakavaksi ja rohkeaksi rukoukseen ja tunnustukseen!"

Vielä katsahdimme muutamia kertoja Konstantinopoliin viimeisiksi jäähyväisiksi. Olimmehan nähneet niin paljon yhdessä päivässä; olimme nähneet niin paljon luonnon kauneutta, mutta myöskin ihmiskurjuutta, pakanuutta, petollisuutta ja syntiä. Eivät siis tunteemme olleet seoittamattoman puhtaita lähtiessämme tästä niin monin puolin onnellisesta paikasta. Höyrylaiva lipui _Marmoramertä_ kohti. Sekin väylä on kaunis ja ihana, mutta ei Bosporoksen vertainen, jonka olimme aamulla nähneet. Aurinko viimeisillä säteillään kultasi minareetein huippuja, jotka meistä näyttivät uiskentelevan kullassa.

Ihana, suloisen vilpoinen ilta alkoi, jollaista ei voi ollakaan muualla, kuin näillä seuduin. Taaskin oli matkamme pää elävänä sisällisten silmäimme edessä; kohta olimme pääsevät ylisteltyyn itämaahan, aamuauringon maahan.

Herätessämme perjantaiaamuna 11 päivänä Huhtikuuta k:lo 1/2 6 olimme jo _Gallipolin_ kohdalla. Yöllä olimme siis joutuneet yli Marmorameren, ja nyt aikoi taas kapea väylä, _Hellespontti_ eli _Dardanellein salmi_. Sekä Euroopan että Vähän-Aasian puolella on korkeat rannat, ja monta oikein kaunista näköalaa on tässäkin salmessa matkustajan ihailla. Muutamien tuntien kuluttua, meidän ihmetellessämme näitä ihanoita näköaloja, jotka aamuauringon kirkkaassa valossa loistivat kevään täysinäisessä kauneudessa, lähestyimme muinaista _Troijaa_, jonka nykyinen nimi on _Kum Kaleh_. Siellä oli kuuluisa muinaistutkija Schliemann apulaisineen paraillaan kaivelemistyössä, josta muinaistiede varmaan saa paljon uutta lisää. Hänen väsymätön työnsä tähän suuntaan on jo paljon valaissut hämärässä muinaisuudessa eläneiden kansojen elämää ja tapoja. Ateenassa me sittemmin näimme kokonaisen museon hänen nimellään, ja siinä on iso kokoelma arvokkaita esineitä, kaivettuja paikoista, joissa muinoin on ollut kuuluisia kaupunkeja.

Noin k:lo 12 pysähtyi höyrylaivamme _Tenedos- eli Trinitatis_-saaren edustalle kahdeksi tunniksi purkamaan lastia ja ottamaan uutta. Tämä saari korkeine kukkuloineen, öljypuistoineen, puu- ja kasvitarhoineen on varsin kaunis. Vientitavaran sieltä sanottiin olevan parastaan öljymarjoja ja öljyä. Suuri joukko veneitä kokountui, meidän lähestyessämme rantaa, höyrylaivan ympärille kuljettamaan rahtitavaraa maalle. Veneiden väestössä syntyi hirveä hälinä; kuului kirkunaa ja huutelemista, näkyi käsien ja jalkain huiskuttamista; jokainen näkyi tahtovan saada jotain veneeseensä ansaitakseen jotakin, eivätkä he huolineet mitään järjestyksestä. Siinä saimme taaskin nähdä itämaiden säännötöntä, meluista elämää. Me itseksemme iloitsimme, että meidän ei tarvinnut joutua noiden ihmisten tunkeilevaisuuden tielle, joka varmaan ei olisi ollut vähääkään miellyttävää; me vain syrjästä katselimme heidän elämäänsä ja viitteitänsä. Läheiselle rannalle oli kokoutunut suuri ihmisjoukko, varsinkin naisia ja lapsia, jotka näyttivät suuresti nauttivan olemassa olon suloa ja iloitsevan edessään olevasta näytelmästä. Kaikki olivat juhlapuvussa, sillä nyt oli perjantai, joka on muhammettilaisten pyhäpäivä. Kaupunki saaressa ei ollut suuri. Huomiomme kiintyi varsinkin monilukuisiin ja hyvin omituisiin tuulimyllyihin, joita näkyi kaikkialta kunnailta. "Maantuomarimme" teki päiväkirjaansa kuvan niiden piirteistäkin, luultavasti näyttääkseen niitä joskus huvin vuoksi ystävilleen kotimaassa. Saattaahan sellainen olla jonkinlaisena luonteenkuvapiirteenä tästä pienestä Tenedos- eli Trinitatis-saaresta.

Enimmän kuitenkin minun ja matkakumppanini ajatukset kiintyivät siihen asiaan, että me kohta olimme nyt ensi kerran matkallamme pääsevät lähelle raamatussa mainittuja paikkoja. Olihan pakanain apostoli Paavali matkustellut näillä paikoin, kun hän 2:lla lähetysmatkallaan tuli Vähästä-Aasiasta Euroopan puolelle, kuten sanotaan Ap. T. 16:11: "Me purjehdimme Troadasta ja juoksimme kohdastansa Samotraakiaan." _Troas on Vähän-Aasian ja Samotraakia Euroopan puolella_. Tieto, että ap. Paavali, jonka matkoista olin niin monesti lukenut, saarnannut ja opettanut koulussa, oli matkustellut juuri näillä vesillä, täytti sydämmeni monenlaisilla ajatuksilla. "Kristuksen rakkaus" oli pakottanut häntä antautumaan kaikkiin vastuksiin ja puutteihin, joita hänen aikanaan ihan varmaan oli sellaisilla matkoilla näillä tuntemattomilla ja vaarallisilla vesillä. Hän piti evankeliumin-virkaa niin korkeana, että ei vaara eikä puute, ei vankeus eikä marttyyri-kuolema voinut pidättää häntä julistamasta _Kristuksen evankeliumia_, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi (Rom. 1:16). Tämän evankeliumin puolelta ja sen julistamisen tähden uhrasi hän kaikki tässä mailmassa. Eikö siinä kauniissa esimerkissä ole suuri opetus, neuvo ja kehoitus jokaiselle evankeliumin sanansaattajalle? -- Täst'edes jouduimme usein lähelle niitä paikkoja, joissa raamatullinen kertomus liikkuu.

Illan tullessa samana päivänä, kun jo alkoi hämärtää ja aurinko oli viimeisillä kultasäteillään punannut välimeren sinipintaa, saavuimme _Mytilini-, Mitylene eli Lesbos_-saaren rannalle, jossa laiva taas pysähtyi erittäin ihanaan pikku lahteen, _Midlidi_-kaupungin edustalle. Koko saaressa, mutta varsinkin kaupungin ympärillä on kauneimpia näköaloja. Korkeita kunnaita näkyi sen takaa maisemaa kaunistamassa. Ilta oli kaunis ja lämmin. Vieno tuuli tosin saattoi veden sinipintaa väreilemään; mutta pian lahti, jossa laiva oli ankkurissa, oli rasvatyyni. Valot rantatalojen ikkunoista heijastivat salaperäistä valoansa vedessä, ja kaikki teki koko näyttämön erinomaisen ihastuttavaksi. -- Lähdettyä tästä lumoavasta paikasta istuimme kauan kannella ihmetellen kirkasta, ihmeellistä tähtitaivasta, joka näytti sitä kauniimmalta, mitä kauemmin sitä katselimme. Yhä useampia tähtiä sukelsi esiin, niin että taivas viimein oli kuin täpö täyteen kylvettynä kirkkaasti loistavia pikku kynttilöitä. Pohjantähtikin näkyi ja muistutti rakasta kotia ja rakkaita omaisiamme, jotka ehkä juuri nyt myöskin katselivat samaa tähteä, vaikka olimmekin satojen peninkulmain päässä toisistamme. Sekä suruisia että iloisia tunteita liikkui yht'aikaa sydämmissämme. Sellaisina hetkinä matkoilla tuntee enemmän kuin tavallista koti-ikävää, vaikka mieli onkin enimmäkseen kääntynyt eteen päin. Sellaista tähtitaivasta kuin täällä etelässä ei koskaan saada nähdä ylhäällä pohjolassa.

Seuraavana aamuna, 12 p:nä Huhtikuuta, laski höyrylaiva Smyrnan lahteen ja jo k:lo 6 ja 7 välillä pysähtyi satamaan samannimisen kaupungin edustalle. Me olimme siis Vähän-Aasian rannalla. Kapteeni ilmoitti meille täällä seisottavan aina seuraavan päivän iltapuolelle k:lo 2:teen asti. Tämä ilmoitus oli meille suloinen sanoma, koska siten saimme tehdä pikku retkiä lähistöön ja muutenkin ottaa selkoa niiden kristittyjen seurakuntain jäännöksistä, jotka kirkon ensi aikana olivat täällä olleet niin merkilliset, joissa Herran omat apostolit olivat vuosikausia eläneet, vaikuttaneet ja opettaneet, ja joille he olivat kirjoittaneet monta niistä lähetyskirjeistä, joista armoa isoova sielu vielä nykypäivänäkin voi saada lohdutusta, kuritusta, neuvoa, rauhaa ja iloa elämän vaivaloisella tiellä.

Alkuperäisen aikeemme, jonka olimme tehneet jo kotona, saimme nyt toteuttaa, nimittäin käydä muinaisessa _Efesoksessa_. Me kyllä tiesimme jo edeltä päin, että Efesosta ei enään ole, että se kaikkine suuruuksineen ja kauneuksineen on kokonaan hävinnyt ja että ei edes sen nimeäkään enää näy kartoissa; mutta olihan kuitenkin jäljellä se maa, se paikka, jossa tämä kaupunki muinoin oli ollut. Käveltyämme vähän matkaa erittäin kaunista meren rantaa pitkin nousimme rautatiejunaan, jonka sanottiin menevän muinaisen Efesoksen raunioille. Tie kulki mitä kauneimpien seutujen kautta. Molemmin puolin oli kauniita mäkiä, reheviä, suloisia viini- ja puutarhoja, siellä täällä kyliä ja tuon tuostakin pikku jokia, jotka kuitenkin tähän vuoden aikaan jo olivat osaksi kuivuneet. Vähän matkan päässä Smyrnasta näimme karavaanitiellä joukon kameeleja, noita erämaan laivoja, jotka ajajinensa hitaasti astuivat yksitellen rivissä, sälytettyinä kaikenlaisilla tavaroilla, joita oli kuljetettava edelleen merta myöden höyryn avulla, ehkäpä länsimaille. Siinäkin näimme erään puolen itämaiden elämästä, joka niin monessa kohdassa eroaa länsimaiden elämästä. Klo 10.20 saavuimme rautatiematkamme perille huononlaiseen _Ayasuluk_-nimiseen kylään, jossa on noin 300 asukasta, ja jonka lähellä muinaisen Efesoksen rauniot sanottiin olevan. Päivä oli ensin kirkas ja lämmin; mutta siellä oleskelumme loppu-aikana vetäytyi taivas vähän pilveen, ja putoilipa muutamia sadepisaroitakin. Asemalle päästyä alkoi 2 1/2 tunnin raskas astunta rasittavassa kuumuudessa. Ensin kävelimme maantietä, joka tässä oli merkillisen hyvä, niin että sitä olisi voitu ajaa vaunuillakin. (Ohimennen mainittakoon, että tiet yleensä ovat hyvin huonot, paraastaan polkuja vain, joita myöten ei käy matkustaminen muuten, kuin jalkaisin tai ratsain.) Hetkisen päästä täytyi meidän kuitenkin kääntyä ylös vuorelle päin, joka oli edessämme ja jossa toivoimme tapaavamme kaupungin muinaisjäännöksiä. Luulomme toteutuikin hyvin pian, sillä raunioita löysimme korkealta rinteeltä, ja ne olivat karttamme mukaan muinaisen Efesoksen jäännöksiä. Suuri marmorimöhkäle oli ensimmäinen, kuin löysimme, ja siitä hakkasimme itsellemme paloja muistoksi. Vähän matkan päässä siitä olivat koko kaupungin rauniot, joista voimme saada jotenkin täydellisen kuvan tästä merkillisestä kaupungista, joka ennen muinoin oli seisonut uhkaavana ja ylpeänä kaikessa kauneudessaan ja komeudessaan. Koimme saada selon sen "kilpailukentän", "teaatterin", y.m. paikoista. Kameeleja käveli siinä syömässä, jossa muinoin iloiset ihmiset olivat uhranneet mailman alttarilla ja vaeltaneet synnin huumauksissa turhuuden markkinoilla. Palatessamme kylään vaivaloisen kävelyn jälkeen rasittavassa helteessä tarkastelimme vielä "suuren _Dianan temppelin_" raunioita, josta ylpeät efesolaiset muinoin olivat kerskanneet. Lähellä temppelin nyt jo hyvin vähäpätöisiä raunioita ovat myöskin vanhan turkkilaisen moskean jätteet. Siispä pakanuuden jäännöksiä kaikkialla, mihin päin hyvänsä katsoo. Missä muinaisten kristittyjen kirkko, Jesuksen opetuslasten kokouspaikka, jossa apostoli Paavalikin pitkänä oloaikanaan tässä kaupungissa ja Jesuksen rakas opetuslapsi Johannes monivuotisena vaikutus-aikanaan olivat saarnanneet, missä se oli, ei kukaan enää tiedä; sen jäännöksetkin ovat joutuneet ihan unhotuksiin. Koko siellä ollut seurakunta on hävinnyt maan päältä. Ja se oli kuitenkin kerran ollut kukoistava, jopa kukoistavimpia, voimme sanoa. Kristuksen henki vaikutti siellä voimakkaammin ja täydellisemmin, kuin missään muussa paikassa. Se opetuslapsi, jota Herra rakasti ja joka ensimmäisessä ehtoollispöydässä nojasi Jesuksen rintaa vasten, Johannes, oli siellä vaikuttanut ehkäpä kolmekymmentä vuotta ja apostoli Paavali koko kolme vuotta. Tälle seurakunnalle on Paavali kirjoittanut yhden syvällisimpiä kirjeitänsä, jossa hän tuo ilmi jumalallisen armon täydellisyyden ja salaisuuden. Sen vanhimmille hän kerran _Mileetoksessa_ matkallansa Jerusalemiin puhui ne kauniit, sydämmelliset jäähyväissanat, jotka vieläkin saamme lukea Ap. T. 20 luvussa. Johannes on Ilmestyskirjassa maanpakopaikastaan _Patmos_-saaresta, Herransa käskystä kirjoittanut tämän seurakunnan enkelille seuraavat huomioon otettavat sanat: "Näitä sanoo se, joka niitä seitsemää tähteä pitää oikeassa kädessänsä joka käy seitsemän kultaisen kynttiläjalan keskeltä: Minä tiedän sinun työs ja tekos ja sinun kärsivällisyytes, ettet sinä voi kärsiä pahoja; sinä olet niitä jo kiusannut, jotka heitänsä apostoliksi sanovat ja eivät ole, ja löysit heidät valehtelijoiksi. Ja sinä kannoit ja kärseit, ja minun nimeni tähden sinä työtä teit, ja et väsynyt. Mutta minulla on sinua vastaan, että sinä sinun ensimmäisen rakkautes annoit ylön. Muista siis, kustas lankesit pois, ja tee parannus ja tee niitä ensimmäisiä töitä! Vaan jos ei, niin minä tulen sinulle pian ja syöksen pois sinun kynttiläjalkas sijaltansa, ell'et sinä tee parannusta. Mutta se sinulla on, että vihaat Nikolaitain töitä, joita minäkin vihaan. Jolla korva on, se kuulkaan, mitä Henki seurakunnalle sanoo! Sen, joka voittaa, annan minä elämän puusta syödä, kuin keskellä Jumalan paratiisia on." (Ilm. k. 2:1-7.) Luultava on, että tämä seurakunta ei tehnyt parannusta, ei johtanut mieleensä lankeemustaan, ei tehnyt ensimmäisiä töitä, johon Herra kehoitti. Senpä tähden kynttiläjalka syöstiinkin pois sijaltansa vakavaksi muistutukseksi jälkeentuleville, kuinka suuri Herra on rakkaudessa ja hyvyydessä, mutta samalla ankara niitä kohtaan, jotka eivät ota vaaria hänen varoituksistaan eivätkä tee parannusta. Ehdottomasti johtui minulle seisoessani Efesoksen raunioilla mieleen nämä läpi kaikkein aikojen kuuluvat varoitussanat: "Joka luulee seisovansa, katsokoon, ett'ei hän lankee." Ja samalla ajatellessani Dianan komeaa temppeliä, muinaisten Efesolaisten kerskaamisen aihetta, elpyi sydämmessäni ajatus: "Mitä on kaikki maailman suuruus ja ihanuus? Ainoastaan tomu ja tuhka." Rauniona on se kerran saarnaava jälkimaailmalle: "kaikki on katoavaista, kaikki on turhuutta; kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä, niinkuin kedon kukkainen. Ruoho kuivuu pois ja kukkainen lakastuu, sillä Herra puhalsi siihen; kansa tosin on ruoho. Ruoho kuivettuu ja kukkainen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy ijankaikkisesti." (Jes. 40:6-8.) Suruisissa ajatuksissa ja väsyksissä palasimme rautatien asemalle, josta höyryhepo vei meidät takaisin Smyrnaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai, "Herran päivä", joksi Johannes U. Testamentissa sanoo lepopäivää (Ilm. k. 1:10.) Aamu oli sumuinen ja sateinen. Mutta siitä huolimatta läksimme jo aikaisin kävelemään kaupungille. Hyvinhän vähän olimme sitä vielä tähän asti nähneet. Astuskelimme ensin pitkin viehättävää rantalaituria, jota matkakumppanini sanoivat monin puolin voivan verrata Neapoliin. Kun sittemmin näin suuresti ylistellyn "kauniin Napolin" ja muistin tämän matkakumppanieni lauseen, täytyi minunkin siihen yhtyä. Sitte alkoi pitkä, vaivaloinen kävely ylös päin juutalaisten, muhammettilaisten ja armenialaisten hautausmaitten ohitse, jotka ovat kaupungin itäisessä ulkolaidassa, linnaa kohden, joka taas on mäellä pohjoispuolella melkein ihan raunioina. Sieltä korkealta katsoen näyttää kaupunki oikein sievältä ja miellyttävältä. Alaltaan se ei ole suuri, mutta sen kadut ovat hyvin kapeat, joten siihen voi mahtuakin se suuri asujanten paljous, kuin siinä sanottiin olevan. Meyerin matkakäsikirjan mukaan asuu siellä 155,000 ihmistä seuraavissa ryhmissä: 75,000 kreikkalaista, 45,000 turkkilaista, 15,000 juutalaista, 10,000 katoolilaista, 6,000 armenialaista ja 4,000 muukalaista. Muuten kaupungin sisustasta mainittakoon, että kadut ovat synkät ja likaiset, eivätkä kartanotkaan ulkonäöltä juuri puoleensa vetävät. Ainoastaan sataman rannoilla on monta rakennusta, jotka ulkopuoleensakin nähden voivat kilpailla monenkin muhkean eurooppalaisen rakennuksen kanssa. -- Palattuamme kävelyltä menimme "_basaariin_", jossa, kuten kaikkialla itämaisissa basaareissa, oli suuret joukot ostajia ja myyjiä koolla. Tavallinen meluinen elämä kohtasi meitä täälläkin. Muutamia vähäpätöisiä muistoja ostimme ja tietysti täytyi niistä maksaa moninkertainen hinta. Muuten huomautettakoon tässä, että myyjät tavallisesti pyytävät kolmin-, nelinkertaista hintaa tavarastaan; mutta muukalainen tietysti ei voi sitä alussa arvata, jonka tähden hän saa maksaa runsaasti oppirahaa. Kerrottiinpa minulle erään myyjän kerran pyytäneen matosta 75 frankkia, vaan myöneen sitte 10 frankista.