Chapter 22

Mutta itämaisessa kaupungissa eivät viehätäkään enimmän rakennukset, eivät uudet eivätkä vanhat, vaan ihmiset. Täytyy tunnustaakseni, että valitettavasti liian pintapuolisesti opin tuntemaan damaskolaisia voidakseni arvostella heitä. He näyttivät olevan leppeätä, uutteraa ja raitista väkeä. En minä puolestani lainkaan huomannut heidän olevan yltiöpäisiä tai epäluuloisia muukalaisia kohtaan, kuten matkustajat tavallisesti kertoilevat; tuo herttainen saksan konsulikin, Herra L., oli saanut saman suotuisan käsityksen heistä. Oli oikein hauskaa nähdä heidän vireästi ja taitavasti toimivan basaareissaan, jotka samalla olivat työhuoneita; niissä kutoivat he aivan alkuperäisellä tavalla värillisiä rahavöitään, naputtelivat vaskilevyjä tai valmistelivat nahkakappaleita. Hyvin hupaista oli nähdä heidän leipovan. Heillä oli yläpuolelta avoin uuni, joka oli ikään kuin suurta pesukattilaa varten tehty; se lämmitettiin kuivilla kaisloilla ja oljilla, ja erittäin ketterästi leivotut taikinakakut paistettiin äkkiä muurin sisässä polttavan tulen hehkulla ja otettiin sitte pois täysin kypsyneinä. Kuljimme ohi erään puodin, jonka luulin olevan nahkakaupan; oppaamme vaati tarkemmin katselemaan sitä ja, mitä kummaa, nuo nahkatukut olivatkin puristettuja, pitkiksi liuskoiksi leikeltyjä aprikoita, joita veteen liuventamalla saa hyvää ja halpaa limonaadia. Hyvin kummastutti meitä, kun näiden puhtaasti itämaisten tuotteiden, tavaroiden ja työaseiden joukossa näimme uutteraan työskenneltävän eurooppalaisilla ompelukoneilla; niitä paitsi eivät nuo vanhoillaan olevat damaskolaiset kumminkaan ole voineet olla. "Todellisia damaskolaisia miekkoja" emme lainkaan tiedustelleetkaan, koska ne tiettävästi valmistetaan Solingen'in kaupungissa Saksanmaalla. Tuon entis-aikoina kuuluisan silkki- ja fajanssiteollisuuden hävitti kokonaan vuonna 1400 j.Kr. päällikkö Timur; sama mies tapatti useimmat asesepät ja siirsi eloonjääneet Samarkand'in kaupunkiin, jossa sanotaan vielä nytkin harjotettavan damaskolaista teollisuutta. -- Damaskuksen basaareissa kulkiessa saa olla kaikessa rauhassa myyjien ahdistuksilta, eikä niissä kukaan pakota ostamaan, kuten Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Kairossa on tapana. Siellä on kaikki puhtaasti itämaista, siis myös arvokasta.

Vaatimatonta ja säädyllistä näyttää kansa huvituksissaankin olevan. Tuolla kahviloissaan Baradan rannoilla tai puutarhoissaan, joissa vaan raikasta lähdevettä tai limonaadia on saatavilla, virkistävät he itseään kaikkein vaatimattomimmilla keinoilla: he nauttivat ainoastaan varjoa, vilvostuttavaa vettä, elähyttävää vihannuutta ja lukemattomien kukkien hurmaavaa tuoksua, tietysti on heillä lisäksi suussaan nargileh'insa (vesipiippunsa.) Varsinkin perjantai- ja sunnuntai-iltapäiviilä kulkevat he suurissa joukoissa ihaniin puutarhoihinsa, ja silloin näkyy kaikkialla juhlapukuisia ihmisiä; he istuskelevat viattomasti iloiten ja pakisevat keskenään, poltellen piippua. Heidän joukossaan on harvinaisen kauniita naisia; ainoastaan kristittyjen naisten kasvot saa nähdä, sillä muhammettilaisten ovat hunnun peitossa.

Eräästä haschisch-polttajasta, joka melkein alastonna ja puoleksi mieletönnä kierieli maassa, huomasimme, ett'ei nautinnonhalu sentään aina ole niin viatonta laatua. Mutta tämä olikin ainoa vastenmielinen näky, joka häiritsi meitä Damaskuksessa. Kaikki, mitä muuten Damaskuksessa satuimme näkemään, esim. kenraali, joka yhtä viatonna ja tyytyväisenä, kuin nuoret kauppamiehet ja muukin kansa, pureskeli hapanta kurkkua, tai kunnian-arvoisat arabialaiset, jotka huvikseen ajelivat lapsineen, tavallisesti tyttö edessä ja poika takana, aasin selässä pitkin katuja, kaikki nämä muistuttivat meille, että itämaat vielä ovat paljoa lähempänä ihmiskunnan lapsuuden ja viattomuuden tilaa, kuin sivistyksen nuoleskelema Eurooppamme. Siitä alkaen kumminkin kun Midhat-pasha onnellisenti damaskolaiset länsimaisella sivistyksellä oikein itämaiseen tapaan siten, että hän poltatti muutamia liiaksi ahtaita kaupungin-osia ja sitte toimitti kadut levennetyiksi, on länsimainen sivistys alkanut sekä hyvine että huonoine puolineen voittaa jalansijaa tuossa maailman vanhimmassa kaupungissa. Ompelukoneet ja vaunut ovat auranneet tien.

VII.

Baalbek ja Libanon.

Libanon'in yli kyllä kannattaa kulkea. Se matka on viehättävimpiä koko maailmassa ja palkitsee jo yksinään koko tuon pitkän Syrian retken vaivat. Niin oivallisella kivitiellä kulkemisesta tai ratsastamisesta, kuin on Beyroth'ista Damaskukseen, oikein siitäkin jo nauttii. Nautintoa lisäämässä on rehevä maakunta, jonka läpi tie kulkee, ja uhkeat maisemat, joita on nähtävissä. Mutkistellen menee tie Libanon'in ja sen 6,000 jalkaa korkean solan yli, sitten 3,000 jalkaa alas päin Bekaa'n hedelmälliselle tasangolle, sitten taas 1,500 jalkaa ylös päin Antilibanon'in vuorelle ja runsaasti 2,000 jalkaa verkalleen alas päin Damaskusta kohti; näin monta korkeuden vaihdosta tapahtuu 112 kilometrin (105 virstan) matkalla. Tällä retkellä, semminkin kun lähtee Damaskuksesta päin, tulee kokemuksesta huomaamaan todeksi tuon arabialaisen lauseen: Libanon kantaa päänsä päällä talven, olkapäillään kevään ja sylissään syksyn, suvi uinailee sen jalkojen juurella.

Joka päivä kulkee yksi päivä- ja yksi yöposti Beyroth'ista Damaskukseen ja matkaa koko välin 13 1/2 tunnissa. Tämä "diligence impériale ottomane" on erään ranskalaisen yhtiön oma, joka vuonna 1867 rakensi tienkin; sama yhtiö välittää suurilla vaunujoukoillaan tavaraliikettä ja kantaa tietullin. Yhtiön kyytivaunut ansaitsevat kyllä näkemistä. Ne ovat suunnattoman suuria laatikoita, joissa on kuusi sijaa pääosassa, kolme etuosassa ja viisi ylhäällä katolla; molempia viimemainittuja pidetään ensi luokkana ja sen, joka tahtoo ihailla luontoa, täytyy tyytyä näihin epämukaviin istuinsijoihin, vieläpä nousta tuulen liehuteltavaksi. Pitkän ajan ja oikein perusteellisesti punnittuamme asianhaaroja kokeneen oppaamme, Frans-paroonin kanssa, olimme me päättäneet kulkea näillä kuuluisilla ajoneuvoilla suurimman osan matkaa, aina Schtoran asemalle asti, sieltä tehdä pienen kierroksen Baalbek'iin ja sitten taas Schtorasta alkaen joko ratsastaa Libanon'in yli tai käyttää hyväksemme seuraavan päivän kyytivaunuja. Jos tahdoimme olla varmoja siitä, että saamme määrätyn paikan vaunuissa, olisi meidän täytynyt maksaa kahdenkertaisesti matkasta Schtoraan asti. Jospa olisin tiennyt, mitä meitä kohtasi, en olisi pitänyt tätä maksua liikanaisena. Noiden oivallisten hevostemme, jotka yhdentoista päivän kuluessa olivat käyneet meille rakkaiksi ja arvokkaiksi, täytyi joka tapauksessa heti palata mukarin kanssa Jerusalem'iin. Mutta dragomaani ratsasti Beyroth'iin eräällä sinne palaavalla hevosella.

Jo kello kolmen ajoissa aamulla kolisti Dimitri-ravintolan ylen innokas palvelija meidät hereille makeasta unesta. Olimme kyllä näin aikaiseen nousemiseen jo tottuneet noissa vähemmin miellyttävissä arabialaisissa yösijoissamme, mutta täällä hyvällä vuoteella maatessamme olisimme mieluisasti vähän palkinneet edellisiä laimiinlyömisiä. Olihan tämä, näet, koko viisiviikkoisella matkallamme, merkillistä kyllä, ensimmäinen varsinainen ravintola, jossa olimme yötä. Johanniittein vierasmaja Jerusalemissa, niin moitteeton kuin se onkin, ei vaatinutkaan ravintolan arvoa. -- Aamiainen ravintolan suuressa ruokahuoneessa lampun himmeässä valossa ei ottanut oikein maistuakseen; kumminkin jaoimme ruokailuamme katselleelle viinurille ja lukuisille muillekin haluaville tällä kertaa jotenkin mielellämme juomarahoja, ja meidät päästettiin talon pikkuportista kumarruksessa kadulle, käymään läheistä postitaloa kohti. Pimeydestä huolimatta oli siellä jo vilkas liike. Noah'in arkki oli jo valmiina. Koetimme anastaa itsellemme ylhäältä parhaat paikat, mutta eräs valkopukuinen, tukeva herra, joka siellä pimeässä kopeloi matka-arkkujen keskellä, esti meitä lausuen painavasti pari ranskalaista sanaa. Vihdoin pääsimme kumminkin sijoittumaan ja tyynimielisinä katselimme sitten, miten matkaseuramme yhä enentyi, hevoset valjastettiin ja eräs arabialaisvanhus, joka oli alhaalla olevaan paikkaansa perin tyytymätön, tuikeana rähisi.

Vihdoin, vähän epäsäntillisesti k:lo 1/2 5 jälkeen, avataan talon rautaiset portit ja nuo raskaat, kellervät vaunut lähtevät, kuuden hevosen vetäminä, rämisten täyttä vauhtia eteen päin. Hämärää kun on, ei Damaskusta eikä sen reheviä puutarhoja voi, valitettavasti kyllä, vielä juuri paljon nähdä; ainoastaan kukkien unelmat tuoksuivat erittäin viehättävästi hiljaisessa avaruudessa. Meistä itsestämme tuntui, kuin olisi Damaskuksessa olomme ollut unelma ja pysyäksemme tuossa kauniissa unelmassa tuuditutamme itsemme tässä salaperäisessä aamuhämärässä aivan mielellämme vienoon uinailuun. Pian valkenee kumminkin päivä, me tulemme varsinaiseen _Baradan_ jokilaaksoon ja nousemme sitten verkalleen vuorenselännettä ylös metsättömän, punervan _Kasiun_-vuoren ympäri. Mikä sanomattoman ihana maisema avautuu nähtävillemme! Jyrkkien, 1,000 jalkaa korkeiden kallioseinämien välissä kohisee Barada, ja sen sivulla kiertelee maantie hiljalleen eteen päin. Joen reunus on niin tarkoin rehevän, vihannan ruohoston peittämä, että virta on toisinaan aivan varjossa. Missä vaan vuorensola on hiukankin leveämpi, sieltä vilahtelee kukkivien hedelmäpuitten keskeltä sieviä maataloja, rikkaitten damaskolaisten kesähuviloita. En tiedä yhtään laaksoa, en edes Sveitsissäkään semmoista, jonka pitäisin tätä Baradan laaksoa ihastuttavampana. Erityisen viehätyksensä saa laakso sitä, että siinä on niin omituisesti yhtyneenä jylhänihana luonto ja etelämaiden runsas kasvullisuus. Ikävä kyllä kestää tätä nautintoa liian vähän aikaa. Jo tunnin kuluttua kääntyy maantie äkkiä laaksosta Antilibanon'in ylätasangolle, emmekä enään saa lainkaan nähdä Baradan laakson ihanimpia osia.

Sen sijaan kuljemme me aution aron poikki, joka kyllä voi olla damaskolaiselle sotajoukon-osastolle erinomaisen hyvä harjotuskenttä, mutta meitä se ei suinkaan miellytä. Olimme siksi korkealla, että jo alkoi viluttaa; vähän kadehdimme toista ajajaa, joka paksuun, kameelinkarvaiseen viittaansa kääriyneenä ja kasaan kyyristyneenä veti oikein autuaallista unta. Mutta kun me taasen olimme kulkeneet vuorten yli ja rohkeita kaarroksia tehden laskeuduimme erääseen syvään laaksoon, nousi hänkin ylös, muisti tärkeän virkansa ja alkoi voimakkaasti jarruttaa vaunuja. Toisella kyytimiehellä oli kyllin tekemistä hillitessään virkeitä hevosia, jotka mielellään juoksivat viheriöivää vuorenrinnettä alas. -- Noin 1 1/2 tunnin kuluttua tulimme me aina jollekin pysäyspaikalle, jossa vaihdettiin hevosia. Matkustajiakin se vähän virkistytti, kun saivat oikoa kangistuneita jäseniään ja kävellä itsensä lämpimiksi. Mutta kun Antilibanon'in solasta kiisimme Bekaan avaralle tasangolle, ei meidän enää lainkaan tarvinnut kaivata lämpimyyttä. Täällä Libanon'in ja Antilibanon'in korkeiden vuorijonojen välissä oli rasittavan kuuma ja molemmin puolin maantietä olevien pensastojen tuoksu oli aivan huumaavaa. Puut olivat täällä niin reheviä, että niiden oksat olivat usein vähällä temmata vaunujemme katon irti; aivan äkkiarvaamatta saimme me syyttömästi pienen selkäsaunan.

Tuskin 1 1/2 tuntiakaan oli kulunut, kun jo olimme matkanneet poikki tasangon; mutta vuoristomatka oli kestänyt 5 tuntia. Säntilleen k:lo 11 saavuimme Schtoraan ja samaan aikaan vieri myös Beyroth'ista tuleva vaunu paksuja tomupilviä ilmaan tuoksuttaen pääaseman eteen. Täällä oli kaksikin "ravintolaa," luultavasti molempien damaskolaisten haaraosastoja, mutta aamiainen, jonka vaatimattomammassa niistä söimme, ei ollut juuri kehuttava. Baalbek'iin vievät ajoneuvot, avonaiset, kevyet vaunut seisoivat jo oven edessä, emmekä me puolestamme viivytelleet kauan, vaan lähdimme kiitämään päämääräämme kohden. Turhaan yrittelin maata kuumimman ajan päivästä. Kun ei se siis onnistunut, koetin kiinnittää huomioni noihin siunattuihin ketoihin, joiden läpi kuljimme, ja iloitsin nähdessäni niin runsaasti viiniköynnöksiä ja laveita silkkiäispuu-metsiä. Muhkeita kyliäkin sivuutimme ja kuljimme vuolaitten purojen yli. Vilaukselta vaan näimme _Sahlen_ miellyttävän kaupungin, joka pilkisti esiin vähän syrjällä tiestä kallioiden välissä ikään kuin kaukalossa.

Baalbek'in kaupunki sijaitsee Antilibanon'in juuren länsipuolella, 45 kilometrin matkan päässä Schtorasta. Libanon'in rinteiltä laskeuduttuamme täytyi meidän kulkea vielä kerran Bekaan tasangon poikki tosin nyt vinoon, koilliseen suuntaan. Eräs hieno ranskalainen jesuiitti ja muuan baalbekiläisvanhus olivat matkakumppaneinamme. Edelliseltä särkivät vaununpyörät pirstoiksi sievän kepin, jota hän jo kymmenen vuotta oli kuljetellut toverinaan; onnettomuus saattoi hänet kovin haikeamieliseksi, mutta tyynenä hän pysyi kumminkin. Olimme hyvinkin väsyneitä, kun neljän tunnin ajan matkustettuamme pitkin autioita kenttiä auringon lämpimästi paahtaessa, kyytimies viittasi pönäkkänä muutamiin patsaisiin, jotka etäällä meistä kohousivat korkeuteen; siellä oli Baalbek. Me tulemme yhä lähemmäksi ja erotamme yhä selvemmin nuo merkilliset keltaiset temppelinrauniot. Vähää ennen kuin pääsemme niiden luo, huomauttaa ajaja meille erästä kivilohkaretta; laskeuduimme vaunusta ja käymme katsomaan sitä. Edessämme oli kivimöhkäle, joka oli kokonaan kalliosta irroitettu ja yläosasta tasaseksi hakattu; se oli oikein pelottava esine: 69 jalk. pitkä, melkein 15 jalk. korkea ja 13 jalk. leveä. Sellaisista neljäkäskivistä tekivät muinaiset Foinikialaiset rakennuksiaan. Kolme niin suurta kiveä on tosiaan käytetty Baalbek'in Akropoliksen muuria rakennettaessa ja liitetty 21 jalan korkeuteen muurin seinämäksi. Tuskin voisi uskoa, mutta kumminkin on se totta. Aivan ällistyy muurin luona seisoessa eikä voi käsittää, mitenkä tämä oli mahdollista sen-aikuisilla työaseilla ja apuneuvoilla. Muinais-ajan kansat kutsuivatkin koko temppeliryhmää "kolmen kiven pyhäköksi."

Kaupungin molemmat ravintolat koettivat kilvan saada meidät vieraikseen ja tarjosivat meille asunnon toinen toistaan halvemmalla; me olimme hyvin mahtavia, kun nyt ensi kertaa Jerusalemista lähdettyä esiinnyimme ilman opasta ja panimme liikkeelle kaiken ranskan kielen taitomme. Tietysti menimme vähemmän vaativaan ravintolaan ja hyvin siellä viihdyimmekin. Koska aurinko ei enää kauan ollut taivaalla pelottamassa, lähdimme me toteuttamaan päätarkoitustamme, joka oli kuuluisain temppelinraunioiden tarkasteleminen: Olen kyllä Roomassa ja Ateenassa ihaillut useita viehättäviä muinaisjäännöksiä, mutta en ole muualla nähnyt yhtään ainoata niin suuremmoista, niin valtavaa, kuin Baalbek'issa. Egyptiläiset rakennukset ja temppelit ovat tosin suuruudeltaan silmiinpistävämpiä, mutta eräs hienosti sivistynyt herra, jonka tapasimme Schtorassa, vakuutti Baalbek'in pyhäkköjen kerrassaan hurmanneen hänet, vaikka hän juuri palasi Egyptistä. Furrer esittää oivallisesti niiden vaikutuksen: "Syynä lumoamaan vaikutukseen, jonka tämä rakennus tekee, on se, että kreikkalainen taide on tosin käyttänyt egyptiläisten muistomerkkien suunnatonta suuruutta, mutta kumminkin lyönyt näihin tavattomiin suuruussuhteisiinkin vapaan ja kaikkivaltiaan hengen leiman."

Pyhäkköjen paikkaa lähestyessämme jouduimme puutarhaan, jossa oli pieni pyöreä temppeli. Tämä niinkutsuttu _Venus-temppeli_ oli sekä ulkopuolelta että sisästä kaunistettu somilla näkinkengän muotoisilla komeroilla. Muuan vanha akka kirkui meiltä almua, ja asettui puutarhanportille eikä tahtonut päästää meitä pois. Tämä tuntui minusta jo vähän liiaksi hävyttömältä. Työnsin tuon Venuksen vartiattaren syrjälle ja lähdin kumppanineni pois tuosta harmittavasta paikasta. Hetki sen purojen reunoilla harhailtuamme satuimme onneksi juuri Akropoliksen sisäänkäytävälle. Suoritettuamme virallisesti määrätyn neljän markan maksun lähdimme raunioille pitkän pimeän tunnelin läpi. Tämä kuuluu Akropoliksen alustarakennuksiin; joka on rakennettu samaan kummalliseen tapaan, kun Jerusalem'in temppeli, jossa myös moskean alitse astutaan "Salomon paikalle."

Aluksi on kovin vaikeata perehtyä paikkaan, kun aivan äkkiarvaamatta joutuu keskelle temppelipihaa ja näkee edessään jättiläiskokoisen _Zeustemppelin_ rauniot ja kuusi suunnattoman suurta pylvästä. Mutta lopulta löysimme kumminkin tuon jokseenkin hyvin säilyneen sisäänkäytävän ja ihmettelimme sen mahtavia patsaita ja korureunuksia. Kylläpä tämä osa mahtoi olla lujasti rakennettu, koska saraseenit aivan helposti muodostivat siitä linnoituksen. Erittäin omituisilta näyttävät ampumareiät temppelin pyhissä muureissa. Muista jäännöksistä ihmettelimme hienokomeroisia ulkoseinämiä ja noita kuutta pylvästä, jotka saattavat meidät aavistamaan, kuinka suuremmoinen tuo temppeli on muinoin ollut, ja selittävät meille syyn, minkä tähden sitä aikoinaan ylistettiin maailman ihmeeksi. Aavemaisina kohoavat ne 65 jalan korkeuteen; ovatpa läpimitaltaankin seitsemän jalkaa, niin ett'ei kolme miestä käsivarsiltaan uletu ympäri. Raa'an voitonhimon vallassa ovat ihmiset olleet, kun ovat melkein puoliväliin asti lohkaisseet jokaisen pylvään saadakseen niitä yhdistävät rautakoukut itselleen kiskotuiksi. Merkillistä kyllä pysyvät ne vielä pystyssä, vaikk'ei muuta kuin lujat liitin-ansaat yhdistä niitä.

Paljoa suuremmassa määrin, kuin nämät rauniot, huvitti meitä pienempi, mutta yhä vielä hyvin säilynyt _auringontemppeli_, -- sen pylväät ovat vaan 45 jalan korkuiset -- joka on muinaisajan suuremmista rakennuksista paraiten säilynyt. Siitä saa oppimatonkin selvän käsityksen vanhan-aikuisen temppelin muodosta ja kauneudesta. Hän näkee, miten sen sekä sisä- että ulkopuolella oli ihmeteltäviä pylväskäytäviä, miten sieviä olivat ne komerot, joissa muinoin jumalainkuvia säilytettiin; hän ihmettelee miten sirosti kivenhakkaustyöt pylväiden päissä ja katoissa ovat tehdyt. Pylväskäytävien la'et tosiaan näyttämät hyvin hienolta kiveen hakatulta pitsikankaalta. Maahan syöstyt mahtavat jäännökset ovat niin kunnioitusta herättäviä, että mielellään otaksuisi koko tätä ihmeteltävää ihmistyötä käytetyksi ylevimpään jumalanpalvelukseen. Mutta tämä olikin tuon hävyttömän, tuiki kelvottoman jumalanpalveluksen pesäpaikka, jonka kauneudesta pakanallisetkin kirjailijat inhoten kertoilevat. Kuinka perin toisellaisia muistoja herättää Jerusalem'in temppelipaikka! -- Ja sittenkin! Kuinka valtavilta nuo muinais-ajan jätteet näyttivät iltaruskon hohteessa, kun ravintolan eteiseltä vielä kerran silmäilimme niitä. Tuossa aivan lähellä meitä olivat nuo hohtavat marmorimuurit ja pylväät, kunnian-arvoisen ruosteen kauttaaltaan peittäminä. Hymyilevä vihannuus ympäröi niitä kaikkialla ja Libanon'in lumipeitteinen kukkula kohousi niiden takana. Ylevä, unehtumaton näky! Ateenan Akropoliksen kuva painuu kyllä lujasti herkkään mieleen, mutta tätä näkyalaa suuremmoisempana en sitä voi pitää. Edelliseen luot kyllä nöyrästi kunnioittaen silmäsi ylös, mutta tämä leviää aivan tuossa edessäsi perin mahtavana ja ihanana, kun ravintolan eteiseltä sitä katselet.

Olimme niin kerrassaan näiden suloisten vaikutusten vallassa, että unhotimme pahoinvointimmekin ja nousimme jo k:lo kuuden ajoissa vuoteilta lähteäksemme Beyroth'ia kohti. Tuo 91 kilometrin matka Baalbek'ista Beyroth'iin oli aivan liiaksi pitkä yhdessä päivässä suorittaa. Schtoraan asti sujui matka kumminkin aivan mukavasti; siellä odotti meitä dragomaanimme, Williams, hevosineen. Emme juuri paljoa hupia odottaneet jäljellä olevasta matkasta, sillä niin kurjilta näyttivät sekä hevoset että satulat. Matkakumppanini loikin sen tähden ikävöivän katseen kyytivaunuihin, jotka juuri tulivat molemmilta tahoilta Schtoraan. Kuinka mielellään olisi hän puikahtanut niihin! Kernaasti olisinkin sen suonut, sillä kovin horjui jo rohkeuteni. Olin huolissani siitä, miten itse pääsisin terveenä Beyrothiin enkä olisi tahtonut saattaa vaaraan toveriani, jonka olin taivuttanut poikkeemaan Baalbek'iin. Mutta hevoset olivat jo reilassa ja kyytivaunut täynnä ihmisiä. Rohkeutta siis. Nousimme ratsaille ja päätimme ennättää aika matkan kyytivaunujen edelle, jotka viipyivät 1/2 tuntia Schtorassa. Mutta heti ensi askeleesta huomaan, että istun viheliäisen eläimen selässä; se ei tahdo lähteä lainkaan liikkeelle. Lohduttelin itseäni arvellen, että kyllähän menee, jahka pääsee vähän alkuun ja lämpiää. Hutkin sitä vähän selkään: verkkaan liikahtaa se pari askelta eteenpäin. Mitähän tästä lopulta tulleekaan, kun tällaisella kelvottomalla konilla pitää ratsastaa 46 kilometriä! Miten riemuisaksi minä olin mielessäni kuvaillut Libanon'in yli ratsastamista, ja päiväkin oli niin herttainen! Kaikeksi onnettomuudeksi pisti vielä päähäni kulkea vanhaa karavaanitietä ja siten oikaista maantien mutkat, joita se tekee kulkiessaan jyrkkää vuoren rinnettä ylös päin. Mutta siinäkös vasta tuska tuli! Hevonen ei liikkunut paikaltakaan; tuo sorainen, kivinen tie oli sen mielestä kai liiaksi epämukava. Minun täytyi muutamin paikoin nousta seljästä ja vetää sitä perässäni. Silloin rohkeuteni melkein lannistui ja jo vähän toivotonna katselin, kuinka matkakumppanini varsin mukavasti ratsasti eteen päin kaukana minusta. Eikä Williams'iakaan, joka olisi vähän voinut auttaakin, näkynyt missään, hän kun oli, näet, taasen myöhästynyt. Vastaantulevat kameelin- ja aasin-ajajatkin eivät minua lainkaan miellyttäneet, ja muuan tien ohella oleva kameelinraatokin levitti oikein kauhistavaa löyhkää.

Vihoviimeinkin olin taasen maantiellä ja eteen päin pääsin, vaikka kyllä hitaasti. Ja saavuttaapa juuri samassa Williamskin minut ja huutaa jo etäältä: "No, eipäs hevosenne kuljekaan." Annahan olla, ajattelin, kylläpä saat vielä kärsiä siitä, että hankit minulle tällaisen kurjan konin! Nousin hevosen seljästä, annoin hänelle hevoseni ja matkalaukkunikin; kinastelematta ottikin hän ne vastaan ja antoi minulle sen sijaan hevosensa ja huonon satulansa. Uusi hevoseni käveleekin ripeästi, jopa juoksee ja hyppii iloisesti, maantiekin kun on oivallista. Hetken kuluttua on dragomaaniparka jo jäänyt kauvaksi kärsimään rangaistustaan, ja minä tunnen pelastuneeni. Mutta iloni ei kestänyt varsin kauan. Libanon'in huipulla näen rakkaan ystäväni ja matkakumppanini, H:n, istuvan epätoivoissaan erään postiaseman ääressä; hän aikoo heittää ratsastuksen sikseen ja odottaa kyytivaunua, vaikka olikin päässyt koko lailla eteen päin, tosin kyllä siten, että oli piiskansa jo poikki hakannut. Minä rohkaisin häntä, ja, kun taas yhdessä lähdemme matkalle, kävelee hänen hevosensa nytkin nopeammin. Hirmuista on ratsastaa, kun jalukset ovat huonot ja eripituiset; lopulta meni toinen poikkikin ja minun täytyi nousta hevosen seljästä sitä parantelemaan. Kun jalushihnatkin katkesivat, ei minulla enään ollut juuri paljon toivoa päästä tällä keinoin Beyroth'iin.

Kilometrin toisensa perästä pääsimme sentään eteen päin. Puolimatkassa huokasimme eräässä tien ohella olevassa ravintolassa, vahvistimme itseämme vähän -- koko päivänä emme olleet, näet, syöneet lainkaan -- ja odottelimme kyytivaunuja. Aivan oikein, kyytivaunut tulivatkin, mutta ystäväni H:n harmiksi, joka niitä tarkastettuaan oli luullut huomanneensa niiden olevan täpö täynnä matkustajia, hyppäsi niihin reippaasti vieressämme seisova turkkilainen ja sai, kuin saikin, niissä istumasijan. Emme kumminkaan liene ratsastaneet niinkään hitaasti, koska puolituntia myöhemmin lähteneet kyytivaunut, jotka tosin vaan hiljakseen olivat luikerrelleet vuoren rinnettä ylös, vasta tässä meidät saavuttivat. Mutta mitä vaivoja olikaan tämä ratsastus meille tuottanut! Williams'ista ja hänen kunnon konista emme tietysti vielä kuulleet hivaustakaan.