Chapter 20

Kylä on oikeastaan eräs muutamia vuosia sitten perustettu juutalaissiirtokunta, nimeltä _Roschpinah_. Se sijaitsee ihanalla paikalla saman vuoren rinteellä kuin Safedkin. Juutalaiset, yhteensä noin 40 perhettä, ovat vuokranneet pieniä maatiloja ja viljelevät maata. Maa siirtokunnan tienoolla onkin viljavaa; sitä todisti rehevä kasvullisuus kaikilla viljellyillä aloilla. Kun ajattelee, että siirtokunta on vaan muutaman vuoden ikäinen, täytyy tunnustaa, että tänne asettuneet juutalaiset ovat ahkeria ihmisiä. Sitä paitse näyttävät he elävän rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa ja pitävät likeistä yhteyttä sama-uskoisten kanssa Safedissa. Viininviljelyskin onnistunee tällä tienoolla; ja jo saattoi nähdä useita viinitarhoja, joissa istutukset menestyivät. Siirtokunnan maan on alkuaan lunastanut Turkin sultanilta rikas ylimys Rotschild, ja hän antaa nyt huokeasta hinnasta sen vuokralle uskonheimolaisilleen, jotka siten ovat löytäneet turvapaikan, johon voivat paeta vainoomista, mikä heitä viime vuosikymmeninä on kohdannut. Siirtokunnan asujamet ovat muuttaneet sinne eri maista ja puhuvat useita eri kieliä. He viettävät täällä hiljaista, suuresta maailmasta erotettua elämää. Hekin ikävöivät ennustusten toteenkäymistä ja uskovat, että juutalaiset vielä joskus pääsevät maailman hallitsijoiksi. He odottavat ja toivovat, että kirouksen tuomio kerran otetaan pois, vaikka he eivät tahdo tunnustaa Jesusta Messiaksekseen ja kuninkaakseen. Tämän toivonsa lausui isäntämme useita kertoja keskustellessaan meidän kanssamme.

Eräs näistä Abraham'in jälkeisistä, nimeltä _Jehosua Ben-Ari_, antoi meille asunnon. Hän oli 35 vuoden vanha, oli ollut naimisissa kolme vuotta, mutta lasta ei hänellä ollut. Hilpeä ja ponteva oli Jehosua luonteeltaan sekä hyvin lahjakas. Hän oli ahkeralla työllä saanut peratuksi pienen viinitarhan ja viljelykselle voittanut pieniä peltotilkkuja; olipa rakentanut sievän huoneustonkin, jossa oli kaksi pientä kamaria sekä keittiö toisessa päässä ja talli lehmälle ja aasille toisessa. Hän keskusteli mielellään kanssamme, ja se kävikin hyvin päinsä, sillä hän puhui jotenkin selvää saksaa. Koska häntä ennen kaikkia miellytti kuulla sitä, mikä koski hänen uskonveljiään Euroopassa, otti hän kohta keskustelu-aineeksi juutalaisvihollisen liikkeen, jolle hän oli kovasti suutuksissa. Hänen puheestaan huomasi selvästi, että hän oli asiaa harkinnut ja sen kulkua seurannut; hän tiesi henkilöiden nimiäkin, jotka olivat ottaneet osaa tähän taisteluun. Muun muassa kysäsi hän minulta tunsinko hovisaarnaaja Stöder'iä Berliinistä. Kun vastasin myöntävästi, lausui hän: "Jos tapaatte hänet, niin sanokaa, että Palestiinankin juutalaiset vihaavat häntä." Tuli puheeksi myös juutalaisten asema yleensä, ja hän lausui teeskentelemättä ja vaatimattomasti mielipiteensä siitä. Kaikesta näkyi, että hän oli lukenut mies ja oli seurannut aikaansa paremmin kuin useimmat hänen uskolaisistaan. Hän sanoi olevansa erään hebrealaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja ja lupasi kirjoittaa lehdellensä meidänkin käynnistämme. Sen tähden pyysi hän käyntikorttejamme voidakseen tarkoin mainita nimemme. Olen sittemmin nähnyt eräässä meidän maan sanomalehdessä mainittuna hänen kirjoituksensa sisällyksen; hän täytti siis lupauksensa. Hupaisesti kului koko iltapäivä hänen kanssansa keskustellessa. Koska meidän seuraavana päivänä oli ratsastettava ainakin kahdeksan tuntia, menimme aikaiseen levolle uusia voimia kokoamaan. --

Levosta ei kumminkaan tullut paljon mitään, sillä vuode oli hyvin kova, tavallinen puulavitsa vaan, ja lukemattomat veren-imijät, joita täälläkin oli yllin kyllin, kiusasivat minua koko yön ja tekivät nukkumisen aivan mahdottomaksi. Sen tähden nousimme ylös ani varhain tekemään lähtöä. Meni kumminkin enemmän aikaa, kuin mitä olisimme suoneet, ennen kuin jouduimme taipaleelle. Aurinko nousi jo ja loi vienon purppuravalonsa viehättävälle seudulle. Pohjoiseen päin menevä tiemme kulki rehevien peltojen ja kaunisten rinnemaiden poikki. Kaikkialla näimme ahkeria työmiehiä, jotka jo niin varhain aamulla olivat joko kyntämässä peltoa "ikeen-alaisilla", härjillä tai leikkaamassa ohraa, joka siellä täällä jo oli tuleentunutta. Etäällä vilahteli _Meroe_-järven välkkyvä pinta, jossa toivoimme muutaman tunnin perästä, kun kuumuus on käynyt rasittavammaksi, saada virkistykseksi kylpeä. Mutta tämä toivo petti, sillä tiemme ei ollenkaan vienyt järven luo, ja sitä paitse sanoi dragomaanimme sen rantoja niin suoperäisiksi, että uppoaa liejuun heti kun niille astuu. -- Noin 1 1/2 tuntia ratsastettuamme jouduimme pienen järven tai, oikeammin sanoen, lammikon luo, jonka rannoilla kauniit, suuret lehtipuut tarjosivat toivomaamme siimestä. Me päätimme siis siinä syödä aamiaista. Paikan nimi oli _Emballah_. Pieni lammikko oli hyvin matala, ja sen rämeisillä rannoilla näkyi suuret joukot sammakoita väsymättä kurnuttelemassa. Kaloja ja kalanmaimaa oli siinä myös yltäkyllin. Vesi oli kumminkin kirkasta ja viileää, jonka tähden viskasimme vaatteet pois ja heittäysimme uimaan. Ainakin 10 minuuttia viivyimme vedessä kun paahtava aurinko teki olon maalla hyvin tukalaksi. Vilvastuneina nousimme vedestä; hyvän ruokahalun oli uinti myös tuottanut. Dragomaanimme olikin meidän uidessamme valmistanut aamiaisen ja mainiota kahvia, jota ahnaasti joimme. Uupuneet jäsenemme olivat taasen virkistyneet, ja rauenneet elinvoimat elpyivät.

Syödessämme keräytyi useita beduiineja ympärillemme, jotka haluisin silmin katselivat ateriaamme. Vähän ajan perästä rupesi eräs heistä kerjäämään tupakkaa kun näki minun polttavan. Ja sitte toinen ja kolmas j.n.e., vihdoin koko seurue. Ja kuta kauemmin istuimme siellä, sitä suuremmaksi kasvoi heidän lukunsa. Näytti kuin niitä olisi kasvanut maasta. Ja kaikilla oli aseet. Kuta enemmän heitä karttui, sitä uskaliaammiksi he tulivat ja sitä lähemmäksi meitä he tunkeutuivat. Ei ollenkaan voinut tietää, mitä heillä oli mielessä. Eräs heistä rupesi tutkimaan "dragomaanin", maassa olevaa pyssyä, kenties nähdäkseen, oliko se panoksissa vai ei. Olo näiden villein keskellä rupesi tuntumaan aika kamalalta, sillä heitä oli yli kahdenkymmenen miehen, ja kaikilla oli ampumakojeet; meitä oli ainoastaan neljä, ja yhdellä vaan oli aseet. Sen tähden katsoimme parhaaksi panna lähdöksi niin pian kuin mahdollista ja jättää heidät pitämään seuraa toisilleen. Kun ratsastimme pois, seurasivat he meitä jonkun matkaa yrittämättäkään karata kimppuumme. Moniaat nuoret miehet juoksivat pitkät matkat perässämme ja kerjäsivät tupakkaa. --

Tästä eteen päin kulki tie ruohokentän poikki, jossa oli lorisevia puroja ja lähteen silmiä, ja suuret karjalaumat kävivät siinä laitumella. Tien vieressä oli beduiinitelttoja pitkissä riveissä. Eräällä kohdalla laskin niitä olleen viiteenkymmeneen. Naisilla oli suurten ruokokasain kantaminen työnä; nämä olivat sokuritopan muotoon ladotut heidän päälailleen. Etäältä katsoen olivat nämä liikkuvat olennot ruokopyramiidien näköisiä, jotka omituisesti kiikkuen kulkivat eteenpäin. Hevosemme säikähtivät heitä, emmekä tahtoneet saada niitä eteen päin menemään. Tarkemmin katsoessa huomasi parin mustia silmiä vilahtavan näiden ruokotornien alla.

Kuta lähemmäksi seuraavaa yömajaamme tulimme, sitä miellyttävämmäksi kävi seutu. Vettä oli viljalta ja puita runsaasti suomassa suloista siimestä. Kaikesta näkyi, että maa tällä tienoolla oli hyvin viljavaa. Paikka paikoin oli tie vähän ventopohjainen, ja saimme ratsastaa varovasti, ett'eivät hevoset uppoaisi liejuun, jota peitti ainoastaan ohut kuori kovaa maata. Hevosilla on tässä suhteessa usein tarkempi vaisto kuin ihmisellä, jonka tähden on parasta tämmöisissä paikoin antaa hevosen kulkea mieltään myöden. Tätä sain kokea useita kertoja tällä taipaleella. "Mukarillemme", joka tavallisissa oloissa matkusti vähän matkan päässä meistä, oli vähällä käydä sangen pahasti. Hänen hevosensa, jolla oli kannettavana sekä ratsastaja että meidän tavaramme, vajosi mahaa myöten erääseen puroon, jonka yli ratsastimme. Ei sentään ollut mitään hätää, vaikka vaaralliselta näytti. Omin voimin pääsi hevonen tukalasta asennostaan ja oli yhdellä hyppäyksellä taas kuivalla maalla.

Näin lähestyimme _Baniasta_, joka on tuo raamatussa mainittu _Filippuksen Kesarea_. Oli ihmeen suloista ratsastaa tuuheiden lehtipuiden siimeksessä, joiden juuria lirisevät ja kohisevat puroset ja ojaset runsaasti kastelivat. Lintujen sulolaulu miellytti korvaa, ja kaikkialla, minne ikinä katsahti, näki virkeyttä ja elämää koko luomakunnassa. Olisipa todella suurinta välinpitämättömyyttä, jos ei tämmöisellä tienoolla mieli kävisi iloiseksi ja raittiiksi. Täällä likitienoolla jossakin olivat Jordanin lähteet suuren Hermonin juurella, jonka hopealle hohtava, luminen kukkula tuskin kertaakaan oli kadonnut silmistämme, sitte kun läksimme Tabor'ilta.

Ennen kuin ennätimme kylään, näimme suuren, itämaalaisen karavaanin, joka oli sijoittunut muutamain paksujen tammien siimekseen. Siinä he kaikki, miehet, vaimot, lapset, kameelit ja aasit nauttivat huolettomina lepoa. Näkyä kannatti kyllä ihailla. Saadakseen levätä niin mukavasti kuin mahdollista, olivat he alleen levitelleet loistavan värisiä patjoja, tyynyjä ja peitteitä. Tuo oli oikein itämaalainen kuva! Näyttipä siltä, kun noilla ihmisillä ei olisi ollut mitään huolta maailmassa. Ja kumminkin todistivat heidän laihat naamansa, joihin elon tuskat olivat ryppyjä uurtaneet, että hekin tiesivät elävänsä surun laaksossa, jossa jokaisella on oma osansa kärsimystä ja murhetta kestettävänä.

Ensimmäinen huolemme kylään tultua oli taaskin yösijan hankkiminen, joka ei ollut kovinkaan helppoa. Dragomaani vei meidät tietysti kylän parhaimpaan taloon, jossa hevosinemme saimme seistä vähän aikaa pihamaalla, ja nyt alettiin tinkiä yömajan hinnasta. Vaatimukset mahtoivat tällä kertaa olla kovin suuria, koska läksimme sieltä pois. Muutamia askeleita ratsastettuamme tuli emäntä meidän jäljessämme ja puhui muutamia meille käsittämättömiä sanoja dragomaanille, ja tuossa paikassa oli kaupasta sovittu. Meidät vietiin yläkertaan suureen huoneeseen, jossa oli kolme ikkuna-aukkoa, tietysti lasitonta, puuluukut vaan, ja lattialla tuo tavallinen olkimatto. Toisella seinällä seisoi erittäin kaunis, matala piironki ja toisella kasa hyviä sänkyvaatteita: patjoja, tyynyjä ja peitteitä, joita meille levitettiin vuoteiksi. Kun astuimme huoneeseen, oli siellä kätkytkin ja siinä puolivuotias lapsi, jota äiti, miellyttävän näköinen ja siististi puettu nuori vaimo, hoiteli. Hän poistui kumminkin lapsineen oitis meidän huoneeseen tultua. Kaikki todisti, että tämän talon omistajat olivat tavallista varakkaampia. Kuumuuden ja väsyttävän ratsastuksen uuvuttamina heittäysimme levitetyille sänkyvaatteille siksi aikaa, kun dragomaani valmisti kahvia, joka on parhain virkistyskeino tämmöisissä oloissa. Siinä loikoillessamme ja ajatellessamme menneitä päiviä, joina olimme viettäneet tätä kovin omituista elämää, joka kumminkin aikaa myöten rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta ja väsyttävältä, huomasimme iloksemme katossa pääskysen pesän, jota pari pääskystä huolellisesti hoiteli vuorotellen tuoden ruokaa pojillensa. Annettuaan ruo'an nälkäisille lemmityilleen, visersivät he iloisesti ja lensivät pois toista hakemaan. Tätä tehdessä olivat he niin väsymättömiä ja iloisia, että sen kautta voimakkaasti saarnasivat meille Herran hyvyyttä heitä ja kaikkia luotuja olentoja kohtaan. Näiden armaiden lintujen näkeminen johti ajatukset kotiin ja kotimaahan, jossa kenties jo nyt kotiutuvat pääskyset ilmoittivat kesän tuloa ja ilahuttivat ihmisten sydämmiä. Merkillistä on, miten kodista kaukana ollessa joka seikka, jopa pieninkin, johtaa sinne mielen. Koti, sen liesi, sen kieli, sen tavat, kas niissä lumousvoima suurempi kuin missään muussa, olkoonpa sitte olo muualla miten hupaista, hyvää ja mieluista tahansa! Ja kumminkin on maallinen koti vaan majatalo, ja vaellus maan päällä vaan toivioretki oikeata kotia kohti, sitä Jerusalemia, joka ylhäällä on. Kun jo täällä ikävöimme maalliseen kotiin, ja sinne pääseminen on ilohetki, -- miten suuri lieneekään ilomme, kun pääsemme oikeaan kotiin, "hyvään maahan", jossa kaikki vaivat ja tuskat päättyvät ja jossa täydellinen onnellisuus kestää ijankaikkisesti.

Nämä mietteet piti kumminkin keskeyttää, sillä jäljestä puolenpäivän olimme aikoneet mennä katsomaan Jordan'in lähteitä, jotka ovat tämän kylän läheisyydessä. Me suuntasimme kulkumme kylän läpi suureen-Hermoniin päin. Noin neljännestunnin matkan päässä kylästä tulimme eräälle paikalle, jossa monta vesirikasta lähteensilmää kumpusi vuoren alta. Itse vuoressa, joka tällä puolella kohoaa melkein kohtisuoraan, löytyy joukko onteloita ja koloja, jotka muodostavat suuria luolia, joihin voipi mennä sisälle. Vettä pulppuaa vuoren alta joka suunnalla, ja se on vuosituhansien vieriessä uurtanut itselleen omat tiensä. Se on siellä täällä muodostanut vesisäiliöitä ja juoksee ensin liritellen pieninä puroina, kunnes nämät edempänä yhtyvät ja muodostavat Jordan'in joen, joka sittemmin eteen päin virratessaan saa vettä useilta muilta haaroilta.

Meillä oli siis edessämme tuon merkillisen joen lähteet, jonka mutkia vähä väliin olimme matkustaessamme nähneet. Suuret vesivaransa saapi se Hermonin vuorelta, joka on osa mahtavasta Antilibanon'in vuorijonosta. Seistessämme näiden kohisevien lähteiden ääressä, missä veden pauhina teki meidät melkein kuuroiksi, ei ystäväni R. malttanut olla riisuutumatta ja vielä kerran peseytymättä tässä vedessä, ikään kuin jäähyväisiksi Jordanille, joka meidän tuli jättää ainaiseksi. Nuori poika, joka oli tunkeunut meille oppaaksi, katseli tätä tointa kummastuneena ja suuresti ihmetellen. Kenties hän juuri siitä hämmästyi niin, että sitte jätti meidät rauhaan tunkeilemiseltaan. Hyvin minunkin teki mieleni seurata ystäväni esimerkkiä, mutta tyydyin kumminkin vaan siihen, että pesin silmäni ja käteni, koska pelkäsin vilustuvani, kun ilma rupesi tuntumaan viileältä. Iltaan saakka viivyimme tällä somalla, viehättävällä paikalla, milloin käyskennellen, milloin istuen tuuheiden puiden siimeksessä. Itsestään juolahtivat mieleen ne historialliset ja raamatussa kerrotut tapaukset, jotka koskevat tätä paikkaa. Banias tai Banjas, kuten nimeä myös äännetään, on tunnettu ikivanhoista ajoista; siellä lienee muinaisina aikoina ollut sivistys korkealla kannalla. Paikkaa on kohdannut monta vaihetta. Aivan varmana pidetään, että se on sama kuin _Baal Gad_, eräs Baal'ille pyhitetty paikkaa josta puhutaan Josuan kirjan 11:17. "Kun Kreikkalaisia oli muuttanut Baal Gad'iin, sai tämä vaihtaa vanhan nimensä nimeen Baneas, jonka se sai eräästä läheisyydessä löytyvästä vuorenrotkosta, joka oli pyhitetty Ban'ille ja varustettu lukuisilla koverroksilla, joihin asetettiin epäjumalan metsänneitojen kuvia. Tämän Baneaksen valitsi tetrarkka Filippus pääkaupungikseen; samalla nimitti hän kaupungin oman ja suojelusherransa, keisari Tiberiuksen nimellä." Sittemmin olikin se yleensä tunnettu nimellä Filippuksen Kesarea. Nimi Banjas taas, kuten paikkaa nykyään kutsutaan, on sana Baneas Arabian kielen lakien mukaan lausuttuna. -- Tämä oli pohjoisin paikka, mihin Josua voittajana tunkeusi valloittaessaan luvattua maata. Seutu oli siis Kanaanin maan pohjoisessa syrjässä.

Tälle tienoolle suuntasi Herra Jesuskin kerran askeleensa, sitten kun hänen "voi"-huutonsa oli kaikunut Korazin'ille, Kapernaum'ille ja Betsaida'lle. Matkalla oli hänen sydämmensä raskaan surun vallassa; hän suri niiden ihmisten uskottomuutta ja kovuutta, järjen pimeyttä ja sokeutta, jotka olivat pakottaneet hänet jättämään seudun, joka oli hänelle niin rakas. Banjaksen paikoille tultuaan rukoili hän ensin hiljaisuudessa taivaallista isäänsä ja teki sitte opetuslapsillensa kaksi painavaa kysymystä: "Kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen Pojan, olevan? -- Kenenkästä te sanotte minun olevan?" Ensimmäiseen kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean, syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta. Sen tähden vahvistaakin Herra tämän tunnustuksen lisäämällä: "Autuas olet sinä, Simon Jonaksen poika; sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja helvetin porttien ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa." (Mat. 16:13-28; Mark. 8:27; 9:1; Luuk. 9:18-27.) -- Voipi sanoa tämän olleen opetuslapsille äärettömän tärkeän ja ratkaisevan hetken. Näillä paikoin kulkiessa johtuu tämä tapaus ehdottomasti jokaisen kristityn mieleen, joka Pyhän Hengen avulla on oppinut tunnustamaan Jesuksen Jumalan Pojaksi ja palvelemaan häntä Herranaan ja jumalanaan. Sielun täyttää syvä hartaus, varsinkin kun koko luontokin kehoittaa kiittämään Jumalaa.

Palatessamme kylään vähän ennen auringon laskeumista, huomasimme erään seikan, joka teki tämän kylän muista eroavaksi. Tasaisille katoille oli tehty lehtimajoja asukasten nukkuma- ja lepopaikoiksi. Yön tullessa näkyivät he toinen toisensa perästä vetäytyvän sinne kuten simpukka kuoreensa. Luultavasti niissä on viileämpi nukkua, ja saa paremmin olla rauhassa hyttysiltä, kärpäsiltä ja muilta veren-imijöiltä. Semmoista majaa teki meidänkin mielemme, mutta täytyi tyytyä siihen, minkä olimme saaneet, vaikka pian tulimmekin vakuutetuiksi, että lepoa ei ollut ajattelemistakaan. -- Illan kuluessa saimme vielä nähdä surullisen, mutta samalla hullunkurisen kohtauksen, jossa talon emännän ilkeä luonne tuli ilmiin. Koko perhe oli kokoontunut tupaan, kenties illalliselle. Yht'äkkiä kuului sieltä kiukkuisen naisen kimakka ääni, jonka omistaja nähtävästi yhä yltyi äkäsemmäksi, kuta kauemmin hän vihaansa purki. Toinen toisensa perästä pujahti säikähtyneenä ulos huoneesta; viimeksi itse isäntäkin. Tuo rakas puoliso ei ollut säästänyt häntäkään. Mikä tuon huonon tuulen syynä tällä kertaa oli, siitä tietysti en voinut saada selkoa, kun en ymmärtänyt kieltä. Vähitellen taukosi kumminkin myrsky, mutta sanottiin sen hyvin usein uudistuvan tässä talossa. -- Ylimalkaan ei luulisi tuommoisen tulevan kysymykseenkään muhammettilaisten keskuudessa, jossa vaimo on miehen orja, jopa kauppatavara vaan, jonka voipi ostaa muutamilla sadoilla markoilla. Ollessamme Jerusalemissa kuulin kerrottavan, että eräs beduiini oli ostanut vaimon 16 napoleon'illa (= 320 mk.). Naisella ei luulla olevan sielua, eikä hänen arvella ikinä tulevan paratiisiin; sen tähden voidaankin häntä kohdella kuin orjaa ja käyttää kauppatavarana. Oikein värisyttää tuota ajatellessa. Siitä näkyy, miten syvälle ihminen vaipuu, kun hän kadottaa jumalallisen totuuden valon ja joutuu pakanuuden ja eksytyksen pimeyteen. Minkä urostyön on kumminkin tuo niin monen hylkäämä ja halveksima kristinoppi tässäkin suhteessa tehnyt antamalla jokaiselle ihmiselle todellisen ihmisarvon, eikä vaan ajaksi, vaan samalla myös ijankaikkisuudeksi. Kristinuskon ylevä oppi on: "Ei ole tässä juutalainen eli kreikkalainen, ei orja eli vapaa, ei mies eli vaimo; sillä te olette kaikki yksi Kristuksessa Jesuksessa. Mutta jos te olette Kristuksen, niin te olette myös Abrahamin siemen ja lupauksen jälkeen perilliset" (Ga1. 3:28-29.) Me tuskin voimme pitää kyllin suurena sitä siunausta, minkä kristinusko parantamalla naisen asemaa on tuonut mukaansa. Mies ja nainen ovat Jumalan edessä molemmat yhdenvertaisia ja vapaita, vaikka kummallakin on tässä elämässä omat taipumuksensa ja lahjansa.

Oli tullut pimeä, ja aika oli mennä levolle. Tämä yö oli mitä tukalampia koko matkalla; sillä ruumis oli arka, ja hyttysten ja syöpäläisten matkaansaattamia ajettumia kirvelti ja pakotti hirveästi. Unettomina hetkinä, jotka kuluivat hitaasti, en voinut muuta kuin väännellä käsiäni ja toivoa, että aamu kerran koittaisi. Mutta tieto siitä, että meillä nyt oli jäljellä vaan kahden päivän matka Damaskukseen, tuotti kumminkin lohdutusta tässä kurjassa tilassa. Lähtö tapahtui jo ennen kello 5, ja tietä, joka ensiksi vei muinaisen "Filippuksen Kesarean" raunioiden sivutse, oli jotenkin vaikea kulkea sillä vuoren kalteet olivat hyvin jyrkkiä. Hermonin lumenpeittämä huippu näkyi yhä vasemmalla kädellä. Kun olimme ratsastaneet noin kahden tunnin ajan, rupesi tiellä näkymään runsaasti laavaa, joka selvästi osotti tulenpurkauksen joskus maailmassa täällä tapahtuneen. Kenties on Hermon, jota nyt lumi ja jää paksulta peittää, ennen muinoin sisuksestaan syössyt kaiken tämän laavan paljouden, jonka yli nyt saapi matkustaa tuntikausia. Vuoristossa löysimme pienen kylän eräässä laaksossa, jossa "druseja" asui. Kylän ympärillä oli reheviä peltoja, joilla ahkeraa työkansaa, miehiä ja vaimoja, työskenteli. Druseja pidetään ylimalkaan vihamielisinä kristityille, mutta nämä olivat ystävällisiä meille.

Monta vaivaa ja vastusta kestettyämme ja kerran eksyttyämme oikealta suunnaltakin, saavuimme seuraavaan yöpaikkaamme, _Kafr-Hauvar'iin_. Mutta voi, miten kurja ja likainen tämä kylä oli! Olimme kyllä tähänkin asti saaneet kärsiä ruo'an puutetta ja maata huonoilla vuoteilla, mutta mitään senkaltaista, joka nyt oli kestettävänämme, emme vielä olleet kokeneet. Huone, jonka saaminen oli tiukassa, oli kurjin savihökkeli, mitä ajatella saattaa, ja sen eteen kokoontui iltasella joukko hevosia, lehmiä, aaseja, koiria ja kissoja. Heti sisään astuessamme löyhähti meitä vastaan kauhea katku, joka oli saastuttanut ilman ja teki olon huoneessa mahdottomaksi. Asukkaat olivat sinne -- muka ilman puhdistamiseksi -- ripustaneet erään pajulajin oksia, jolla on hopeankarvaiset lehdet. Meistä oli kumminkin niiden haju niin paha, että tahtoi ruveta oksettamaan. Eikä haju haihtunut, vaikka heti annoimme dragomaanin ja mukarin viedä pois oksat. Koko yön täytyi meidän pitää ovea auki. Mutta siitä oli seurauksena, että kissoja ja koiria tuli huoneeseen, eikä aikaakaan, niin niiden välillä syntyi hirveä taistelu, joka teki kaiken nukkumisen mahdottomaksi. Niitä ei saanut pois ajetuksi, sillä pimeässä ne piiloutuivat pieniin koloihin, joita oli huoneen seinässä. Vaikka kylä olikin köyhä ja sen rakennukset pahanpäiväisiä savimökkiä vaan, teki kaunis ympäristö sen kumminkin tavallaan miellyttäväksi. Lähellä kylää kasvoi tiheä metsikkö, jonka lehtipuiden suloisessa siimeksessä lähteet pulppuelivat ja purot lirisivät.

Lähtöä tehdessä aamulla Toukokuun 10 p. emme paljon muuta ajatelleet, emmekä muusta olleet iloissamme kuin siitä, että erämaan matkamme toki pian oli päättyvä. Seitsemän tunnin ratsastus vaan, ja sittenhän olimme Damaskuksessa. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat dragomaani ja mukari riitautuneet keskenään, jonka tähden matka kävi hyvin hitaasti. Tie oli hyvänpuoleista, mutta silmää ei ollut mikään huvittamassa. Kulkumme kävi melkein koko matkan alhaalla laaksossa. Hermon'in vuori oli yhä vaan vasemmalla puolella ja vähän kauvempana Antilibanonin vuorijono. Maa näytti olevan hedelmällistä, mutta vähän viljeltyä. Siellä täällä näki pieniä, kurjannäköisiä kyliä. -- Ratsastettuamme melkein neljä tuntia tulimme erääseen kylään, jonka läpi virtasi kaunis joki. Joen äyräillä saimme me taasen istuskella ja levähtää komeitten lehtipuitten varjossa. Mutta tämä lepo oli vähällä tulla meille kovin kalliiksi. Mukari ei viitsinyt ruveta nostelemaan tavaroitamme hevosen seljästä, mikä oikeastaan olisi ollut tehtävä joka syöttöpaikassa, vaan jätti hevosen kuormineen päivineen oman onnensa nojaan. Elukka meni joelle juomaan ja vajosi meidän suureksi kauhuksemme siihen mahaa myöten. Ei ollut suinkaan helppoa saada sitä taasen ylös. Matkalaukkumme uiskentelivat jonkun aikaa vedessä, mutta onneksi ei sentään tullut suuria vahinkoja.