Chapter 17

Uhraaminen alettiin. Baalin papit ottivat kalpein, valmistivat ja huusivat Baalin nimeä huomenesta puolipäivään asti sanoen: "Baal, kuule meitä!" Mutta vastausta ei Baal voinut antaa. Kun jo puolipäivä oli, pilkkasi heitä Elia ja sanoi: "Huutakaat vahvasti; sillä hän oli jumala, hän ajattelee jotakin, eli on jotakin toimittamista, eli on matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräisi." Ja he huusivat suurella äänellä ja viileskelivät itseänsä veitsillä; mutta vastausta ei vaan kuulunut. -- Kun puolipäivä jo kulunut oli, otti Elia kaksitoista kiveä, rakensi niistä alttarin ja teki kuopan ympäri. Sitten hakkasi hän kalpein kappaleiksi, pani sen puitten päälle ja antoi kaataa vettä, kunnes kuoppakin täyttyi. Sitten rukoili hän: "Herra, Abrahamin, Isakin ja Israelin Jumala! Ilmoita tänäpänä, että sinä olet Israelin Jumala ja minä sinun palveliasi." Ja heti lankesi Herran tuli ja poltti polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta. Kun kaikki kansa näki sen, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on Jumala, Herra on Jumala." Näin oli siis päästy päätökseen. Elia sanoi: "Ottakaat Baalin profeetat kiinni." Pian nämät vangittiinkin ja otettiin sittemmin hengiltä.

Karmel on siis vuori, jossa Herra, kaikkivaltias Jumala, ihmeen kautta saattoi kansansa huomaamaan, että Hän on oikea, totinen Jumala, jota ainoata on palveltava, mutta että muut ovat kuolleita epäjumalia, jotka eivät voi mitään vastausta antaa eivätkä auttaa hädän hetkellä. Kaikkivallan ja armon ihme oli se, minkä hän valitun profeettansa Elian kautta teki. Mutta Hän osotti myös vanhurskauttansa siten, että kaikkien Baalin pappien täytyi pahuutensa palkaksi kärsiä kuolema.

Toinen tapaus, josta on tässä kohden muistutettava, löytyy kirjoitettuna 2 Kun. 4, jossa kerrotaan, että profeetta Elisa, voimallisen Elian seuraaja, oleskeli Karmel'in vuorella, kun eräs sunemilainen vaimo, jonka huoneessa Jumalan mies jonkun aikaa oli asunut, tuli hänen luokseen puhumaan murheestaan. Kuolo oli näet temmannut vaimolta pojan, ja siitä huolissaan tuli hän etsimään lohdutusta, vieläpä pyytämään Elisaa herättämään lapsen kuolleista. Hän meni Karmel'in vuorelle, tarttui Jumalan miehen jalkoihin ja rukoili apua surullisessa tilassaan. Profeetta lähetti silloin palvelijansa Gehasin vaimon asuntoon ja käski häntä panemaan Elisan sauvan pojan kasvoille. "Mutta pojan äiti sanoi Elisalle: niin totta kuin Herra elää ja sinun sielus elää, en minä päästä sinua." Hän tahtoi kaikin mokomin profeettaa itseä tulemaan mukana. Ja hän nousikin, meni vaimon kanssa ja herätti hänen poikansa kuolleista.

Edessämme levisi siis Karmel'in vuorijono ja Välimeren ihana vedenkalvo. Tuo näköala oli niin viehättävä ja suuremmoinen, että meidän oli vaikea siitä kääntää katsettamme ja lähteä pois. Me nautimme sanomattomasti uudestaan ja taas uudestaan katsellen ihanaa näköalaa. Ja silmätessämme seutua ympärillämme näimme kaikkialla runsaasti moninaisia kauniita kukkaisia, jotka koristivat hedelmällistä maata. Tämä ympäristökin herätti meissä muistoja pyhästä kertomuksesta. Samallaisia ihania, mutta kuihtuvia kukkasiahan oli täällä, tällä vuorella, taiminut, puhjennut ja vuosi vuodelta kautta vuosituhanten ihastuttanut matkailijan silmää. Eiköhän Jesus usein niinä monena vuotena, joina hän asui Nazaret'issa, liene vaeltanut juuri tällä vuorella, näissä laaksoissa, poiminut näitä samoja kukkasia ja myös nauttinut niiden katoavasta kauneudesta? Saarnaavathan nekin vuosi vuodelta kautta vuosituhanten sekä tämän elämän katoavaisuutta että toiselta puolen ylösnousemista tämän jälkeen; vuosituhansia ovat ne olleet ja ovat vieläkin todistuksena Jumalan kaikkivallasta, hyvyydestä ja rakkaudesta meitä ihmisparkoja kohtaan. Eiköhän Jesus hyvin usein liene vetäynyt näille vuorille ja näihin laaksoihin hiljaisessa rukouksessa seurustellakseen taivaallisen Isänsä kanssa?

Aurinko oli jo mailleen menemäisillään, kun teimme lähtöä siitä paikasta. Ystävä R:n teki mieli mennä kauvemmaksi katselemaan erästä komeata laitosta, joka oli saman vuoren rinteellä eikä kovin kaukana. Matkakäsikirjasta päättäen otaksui hän sen olevan englantilaisen laitoksen, jossa orpolapsia kasvatetaan kristillisiksi ja siveiksi ihmisiksi. Hänen otaksumisensa toteutuikin siellä käydessä. Hän kertoi palattuaan, että hänet oli otettu ystävällisesti vastaan. Minä en voinut seurata häntä sinne, sillä päänsärky, jonka kuumuus ja edellisten päiväin rasitukset olivat tuottaneet, vaivasi minua kovasti. Hitaasti palasin vuorelta siellä täällä levähdellen sen rinteellä kukkaisten keskellä, joita poimin muutamia muistoksi. Matkalla kohtasin muutamia vaimoja, jotka olkapäällä kantoivat pikku lapsiaan, ja suuremmat pojat ja tytöt kulkivat jälessä. He huomasivat heti, että olin muukalainen ja alkoivat kaikki kerjätä "bachschisch." Tämä itämaiden paha tapa oli siis löytänyt tiensä hiljaiseen, syrjäiseen Nazaret'iinkin, eikä tämä tienoo siinä suhteessa ollut pyhän maan muista paikoista poikkeava.

Kaupunkiin astuessani tapasin erään kaivon luona useita naisia, jotka kantoivat vesiastioita päänsä päällä. He olivat enimmäkseen aivan nuoria tyttöjä, useimmat jotenkin kauniita, jopa kauniimpia, kuin mitä siihen asti olin nähnyt koko Palestiinassa, siihen lukien Betlehem'inkin naiset, joita matkustajat ylimalkaan kehuvat kauniiksi. Ilomielisiä he näyttivät olevan, sen huomasin heidän lystikkäästä puhelustaan toistensa kanssa. Siistissä puvussakin olivat ja puhtaita aivan vasten tavallisuutta.

Kadut ovat tässäkin kaupungissa hyvin kapeita ja säännöttömiä, ja siksipä on vaikea löytää takaisin, joll'ei tarkkaan ole katsonut, mistä kohden läksi. Minä en ennen lähtöäni vielä ennättänyt oikein hyvin tutustua kaupunkiin, jonka vuoksi hairahduinkin väärälle kadulle kaupunkiin tullessani ja eksyin vihdoin niin, ett'en tietänyt, missä olin. Kysyä en voinut keneltäkään, kun en, näet, taitanut kieltä. Käveltyäni pitkän aikaa sinne tänne rupesi vähitellen tuntumaan aika kamalalta, kun alkoi tulla pimeä. Oli oikein onnen potkaus, että kumminkin vihdoin löysin englantilaisen lähetystalon. Siihen auttoi minua protestanttinen kirkko, jonka lähtiessäni olin tarkannut olevan lähellä. Kohta kotiuduttuani palasi ystävä R:kin retkeltään ja kertoeli, mitä uutta hän oli nähnyt. Siitä olimme yksimieliset, että huvimatkamme oli ollut semmoinen, jotta se oli jättänyt mielestä haihtumattomia muistoja.

Poissa ollessamme oli oppaamme, joka hyvin tiesi, että nälkämme edellisinä päivinä oli tullut niukasti sammutetuksi, valmistanut illallisen semmoisen, jotta ei paremmasta apua. Hän oli jostakin hapuilut tuoreen lampaankäpälän, jonka oli paistanut ja sitten toi sen sisälle pannussa kehoittaen meitä ottamaan käsille mukana tuodun veitsen, jonka käyttämiseen heti ryhdyttiin. Toinen paistinpala toisensa perästä leikattiin ja hävisi. Lopetettuamme lausuimme hänelle suuret kiitokset tästä atriasta, joka epäilemättä oli parhain, minkä moneen aikaan olimme syöneet. Vielä seuraavaksi aamiaiseksi pyysimme tuota samaa hyvänmakuista ruokaa, joka ei kumminkaan ollut voinut kuumuudessa säilyä aivan hyvänä. Halulla odotimme seuraavaa päivää, sunnuntaita, jonka siis saimme viettää Nazaret'issa.

Lepo oli meille jo suuresti tarpeen. Oli tullut pimeä; aurinko oli jo aikoja sitten luonut viimeiset säteensä kaupunkiin ja sen tienoille; sanomaton hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yö ei meiltä kumminkaan kulunut niin hiljaisesti ja mieluisesti, kuin suotava olisi ollut, sillä täälläkin syöpäläiset meitä ahdistivat. Lieneekö suurempi väsymys tai joku muu syy vaikuttanut, että minä kumminkin nukuin jotenkin rauhallisesti, mutta ystävä R. valitti aamulla, ett'ei hän ollut ollenkaan nukkunut eikä sen tähden voinut oikein hyvin. -- Kumpikin olimme pahoillamme, ett'ei kaupungissa pidetty jumalanpalvelusta semmoisella kielellä, jota me olisimme ymmärtäneet. Me halusimme kumpikin saada viettää jumalanpalvelusta seurakunnan kanssa ja menimme sen tähden läheiseen protestanttiseen kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta pidettiin arabian kielellä. Kirkko on kookas, gootilaismuotoon tehty rakennus ja tekee juhlallisen vaikutuksen sisääntulijaan. Siellä oli sillä kertaa koolla noin 100 henkeä, parhaasta päästä nuorisoa ja lapsia siisteissä puvuissa. Koska jumalanpalvelus oli alkanut ennen meidän tuloamme, emme oikein saaneet selkoa, mitä kirkko-käsikirjaa siinä seurattiin, kun lisäksi kieli oli tuntematonta. Veisuu oli kaunista ja sointuvaa, aivan toisellaista, kuin mitä maan asukkaiden keskuudessa oleksiessa tavallisesti kuulee. Sen säkeet olivat lyhyitä ja rytmillisiä. Paitsi veisuuseen otti seurakunta osaa myös tekstin lukemiseen siten, että käytettiin vuorolukemista. Seurakunnan palvelija eli se, joka johti jumalanpalvelusta, luki yhden värsyn, ja seurakunta luki seuraavan, ja sillä tavalla jatkettiin tekstin loppuun; sitten seurasi lyhyt selitys. Jumalanpalvelus kokonaisuudessaan teki hyvän vaikutuksen: siinä ilmaantui lämpöä ja hartautta.

Kirkosta menimme roomalais-katooliseen luostariin, joka epäilemättä on suuremmoisin rakennusryhmä koko kaupungissa. Siinä on kirkko, jolla on nimi "_Marian ilmestyskirkko_." Sen sisällä on luola, jossa neitsyt Marian sanotaan ottaneen vastaan enkeli Gabrielin, joka toi hänelle tuon ihmeellisen tervehdyksen, että hänen piti tulla Jumalan ainoan pojan äidiksi. Luola on 25 jalan pituinen ja 10 jalan levyinen, ja kaikenmoisia kalleuksia on käytetty sen koristamiseksi. Kaksi pilaria osottaa paikkaa, missä Maria seisoi kuunnellessaan tuota ihmeellistä tervehdystä enkelin suusta. Kaupungissa on sitä paitse nähtävänä "Josef'in työhuone", "Marian keittiö" ja "Kristuksen pöytä"-kappeli ("Mensa Christi"-kappeli), jossa viimemainitussa alttarin edessä on pöydän kaltainen kallio. Tällä pöydällä on Kristus "turmeltumattoman muinaistarun" mukaan syönyt opetuslastensa kanssa sekä ennen että jälkeen ylösnousemistaan.

Merkillisyyksistä mainittakoon vielä synagooga, johon Jesus ensi kerran opettajana esiintyessään meni sabbatin päivänä ja nousi lukemaan profeetta Jesaian kirjaa, joka hänelle annettiin käteen. Hetki, jolloin hän siitä luki nämä sanat: "Herran henki on minun päälläni, sen tähden on hän minun voidellut ja lähettänyt minun saarnaamaan köyhille hyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämmiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta", ja sitte selitti ja sovellutti sanat näin: "Tänä päivänä on tämä kirjoitus täytetty, kuin te nyt kuulette", hetki, jolloin tuo tapahtui, oli syrjäisen, huonomaineisen Nazaet'in asukkaille todella juhlallinen ja tärkeä hetki. "Kaikki antoivatkin hänelle todistuksen ja ihmettelivät niitä armon sanoja, kuin hänen suustansa läksivät." (Luuk. 4:16-22).

Kun palasimme tältä kävelyltä, oli jo puolisen aika. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi, sillä "sirokko", tuo kuuma tuuli, jota jokainen matkustaja lämpimissä maissa pelkää, oli jo edellä puolenpäivän alkanut puhaltaa. Sen edellä oli lakkatyyni, jonka ei sanottu ennustavan hyvää. Sai siinä ruumis kestää hikikylvyn toisensa perästä, jotka kovasti väsyttivät. "Sirokon" noustessa on aina kuumetauti tarjona, joka alkaa ankaralla vatsakivulla. Kun olo Nazaret'issa alkoi käydä tukalaksi, heräsi meissä halu päästä ylempiin seutuihin, joissa toivoimme viileyttä ja virkistystä. Päätimme siis jälkeen puolenpäivän ratsastaa Tabor'ille, jonne oli ainoastaan kahden tai kolmen tunnin matka.

Vaan ennen kuin, lukijani, seuraat minua sille vuorelle, muistelkaamme vielä jotakin Nazaret'ia koskevaa, siitä kun ei ole niin helppo erota. Hämmästyttävää on, miten lapsipuolen tavoin tätä paikkaa kohdeltiin vanhan testamentin pyhissä kirjoissa verrattuna Judean ja Samarian maakuntiin ja niissä oleviin seutuihin. Profeetat eivät tiedä kertoa ainoastakaan ihmeellisestä Jumalan armotyöstä tällä seudulla; ei ainoatakaan suurta Jumalan miestä ole lähtenyt sieltä. Syyttä ei siis _Natanael_ kysynyt _Filippukselta_: "Tulleeko Nazaret'ista jotakin hyvää?", kun hän jälkimmäiseltä sai kuulla: "Me olemme sen löytäneet, josta Mooses kirjoitti laissa ja profeetat, Jesuksen, Josefin pojan Nazaret'ista." (Joh. 1:45-47). Jesuksen vaelluksen aikana sanotaan vielä tästä paikasta: "Ei yhtäkään profeettaa ole tähän asti tullut Galileasta." Kenties oli tämä seutu, verrattuna luvatun maan toisiin tienoihin, tunnettu huonomaineiseksi. Ja kumminkin oli juuri tästä syrjäisestä, hiljaisesta, vähäisestä kaupungista maailman valkeus tuleva ja leviävä yli koko maan piirin. Ennustajan silmällä oli profeetta jo vuosisatoja ennen nähnyt sen tulemisen. Samoin kuin muinaisaika talveksi Sebulonin ja Naftalin maata, samoin oli tuleva aika kunnioittava järven rannatse kulkevaa tietä tällä puolen Jordania, pakanakansojen Galileaa. "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa." (Jes. 9:1). Nazaretin valkeus on valaissut maailmaa kohta kaksituhatta vuotta, ja sen säteet ovat valtaavan lämmön voimalla ja kirkkaudella tunkeuneet sen pimeimpiinkin osiin. Ei tuo valkeus vieläkään ole tukehtunut eikä sammunut, vaan se leviää yhä kauvemmaksi. Ja mihin ikinä se pääsee tunkeumaan, siellä herää kurjissa, viheliäisissä ihmissydämmissä uusia ijankaikkisuuden elonvoimia. Tämä valo, joka on syntyään taivaasta, on sen Jumalan lähettämä, joka asuu valkeudessa, johon ei yksikään ihminen voi tulla, ja jonka tykönä ei ole valkeuden ja pimeyden vaihetusta. Eikä tämä valo sammu, vaan valaisee heikentymättömän kirkkaana ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen. Sillä Nazaret'issa syntynyt Jesus Kristus on oleva aurinko, jonka loiste ja kirkkaus kaikki voittaa uudessa taivaassa ja uudessa maassa, jota me lupauksen mukaan odotamme, sinä päivänä, jolle ei tule iltaa ja jota ei seuraa yö.

Kun päivän kuumin aika oli ohi, nousimme ravakasti ratsaille, ehtiäksemme Tabor'ille ennen iltaa. Ennen kuin aivan poistuimme kaupungista, pysähdyimme kumminkin sen pohjoislaidalla n.k. "_Marian lähteen_" tykönä, jossa viivyimme muutaman silmänräpäyksen. Lähteellä on osaksi kivinen katos; voimakkaasti suihkuaa vesi torvesta. Lähteen ympärillä seisoi joukko nuoria naisia savi-astioineen, joita he kantavat päälaellaan niin taitavasti, ett'eivät tarvitse käsien apua, ja odottivat vuoroansa päästäkseen täyttämään astioitaan. Oli aika hauska nähdä heidän viatonta iloisuuttaan. Moni on sanonut, ja onhan luultavaakin, että Jesus usein on noutanut savi-astiallisen vettä tästä lähteestä. Sivumennessä täytti myös meidän "mukarimme" astiansa ja tarjosi meille juoda tuota virkistävää, raikasta vettä.

Nyt annoimme hevosten hiljaa käydä ihanaa Taboria kohti, jota jo kahtena päivänä kaukaa olimme katselleet halullisin silmin. Tiellä, joka muutamin paikoin oli hyvin huonoa, viivyimme noin kaksi tuntia. Seutu, jonka kautta kuljimme, oli kaunis, kasvullisuus paikoin rehevä. -- Nouseminen vuorelle kävi meiltä hyvin hitaasti, ja oli se erittäin rasittavaa sekä hevoselle että ratsastajalle. Vuoren rinne oli, näet, hyvin jyrkkä, ja sitä paitsi on sinne vielä tie kovin kivinen ja raivaamaton. Harvoin tapaa pyhässä maassa, jossa jalkatiet kumminkin ylimalkain ovat aivan huonoja, tietä, jota olisi vaikeampi kulkea, kuin tätä. Hevosen täytyy koko nousumatkan, jota kestää vähintäin tunnin, hyvin varovaisena haeskella jalan sijaa kivien välistä. Noin 300 metriä (1000 jalkaa) korkealla kohoaa vuoren huippu aivan yksinään Jesreel'in tasangolla. Uhkealta ja majesteetilliselta näyttää se jo kaukaa katsojan silmiin. Sen rinteillä kasvaa taajassa tammimetsää, korkeaa ja matalaa.

Hyvin vaivaantuneita olimme, kun auringon laskun aikaan jouduimme vuoren kukkulalle. Siinä on suurenlainen pinta-ala, jolla kaksi luostaria, toinen kreikkalainen, toinen roomalais-katoolinen, sijaitsee. Tiellä oli opas jäänyt kauvas jäljelle meistä, hänen hevosensa kun ei ollut niin tottunut vuorta kiipeämään kuin meidän ratsumme. Koska emme tietäneet, kumpaanko luostariin meillä oli "suosituskirje", ratsastimme kreikkalaiseen, jonka portit ystävällisesti avattiin meille, kenties syystä siitä, että tervehdimme vastaan tulevaa munkkia venäjän kielellä. Ainakin kymmenen minuuttia odotimme luostarin pihamaalla opasta, jota ei kuitenkaan kuulunut. Työlästyneinä turhaan odottamiseen ratsastimme takasin samaa tietä, jota olimme tulleet, ja löysimme oppaan, joka ilmoitti, että meillä toisessa luostarissa, joka olikin aivan lähellä, "suosituksen" takia oli odotettavissa vieraanvarainen vastaan-otto. Ilomielin ratsastimme sisälle portista, ja eräs munkki, syntyisin hollantilainen, joka puhui murteellista saksaa, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Onneksi olivat kaikki "pyhiinvaeltajat" päivää ennen lähteneet luostarista, jotta olimme aivan yksinämme ja saimme valita parhaimmat makuusijat luostarin tilavassa vierashuoneessa. Lasillinen voimakasta viiniä, jonka luostarin-esimies itse, syntyisin saksalainen, tarjosi meille, vahvisti meitä sanomattomasti tukehduttavassa kuumuudessa, jonka "sirokko" oli tuottanut. Mutta huoneessa emme malttaneet viivähtää. Ystävällinen "hollantilainen", josta täällä oli tullut katoolilainen munkki, tarjoutui hyväntahtoisesti opastamaan meitä ihanalla Taborilla. Hän vei meidät vanhoille raunioille, joilta hän sanoi näköalan olevan mitä suurenmoisimman ja laajimman. Siinä hän olikin aivan oikeassa. Kiivettyämme raunioille ja jouduttuamme korkeimmalle kohdalle oli meillä maisemat mitä kauneimmat joka taholla. Lännessä näimme Välimeren, jonka pinta nyt illan tullen, samoin kuin edellisenäkin päivänä, oli aivan rasvatyyni. Sen ääressä kohosi majesteetillinen, muistorikas Karmel, jonka historian jo ennen olen kertonut. Aivan ikään kuin jalkaimme alla, etelässä päin, näkyi Jesreelin laaja keto ja vähän matkan päässä siitä huomasimme n.k. pienen-Hermon'in. Tämän vuoren pohjoisella rinteellä saatoimme nähdä _Endor'in_ ja _Nain'in_, joita kumpaakin pyhä raamattu kuvaa ihmeellisessä valossa. Ne ovat nyt vaan pieniä kyliä. Jälkimmäisen asema on hyvin kaunis: se on tuuheiden puiden ja vihertävien viljavainioiden ympäröimä.

Endor'in nimi herättää kammoa uskovaisessa raamatunlukijassa, se kun on niin likeisesti yhtyneenä tuon onnettoman, Jumalasta luopuneen Saul kuninkaan liikuttavaan historiaan. Siihen aikaan kun Israel, Saulin hallitessa, kävi sotaa filistealaisia vastaan, asui Endor'issa noitavaimo, jonka puoleen Saul hädissään kääntyi, kun pelko valloitti hänen sydämmensä, ja vaimo kutsui Saulin pyynnöstä esiin Samuelin hengen, jotta Saul saisi kysyä häneltä, miten sodassa oli käypä (1 Sam. 28). Tämä Saul, jonka sama Samuel oli voidellut Israelin kuninkaaksi, oli kadottanut uskon elävään Jumalaan, ja nyt hänen täytyi turvautua semmoiseen keinoon, jonka Jumala nimenomaan oli kieltänyt, nimittäin kuolleitten hengiltä kysymiseen. "Ei yhtäkään pidä sinun seastasi löytymän, joka poikansa eli tyttärensä käyttää tulen lävitse, eli joka on ennustaja, päivän valitsija, eli tietäjä, eli velho, eli lumooja, eli noita, eli merkkein tulkitsija, eli joka jotakin kuolleilta kysyy", oli Herra sanonut (5 Moos. 18:10, 11). Mutta kun Saul oli hyljännyt Herran Jumalan tahdon ja neuvon, ja Herran Henki oli luopunut hänestä, horjui hänen sydämmensä sinne ja tänne, ja hän haki epätoivossa jotakin muuta tukea, mutta ei löytänyt.

Nimi _Nain_ sitä vastoin johtaa mieleemme erään uuden testamentin suloisimmista kertomuksista, jossa ajatus kernaasti viivähtää. Evankelista Luukkas on säilyttänyt meille sen kertomuksen evankeliuminsa 7 luv. Herra Jesus oli opetuslapsineen matkalla Kapernaum'ista, hän kulki siis pohjoisesta etelään päin. Koska hän Nain'in kaupungin porttia lähestyi, kannettiin sieltä hautapaarilla nuorta miestä, joka oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Paaria seurasi sureva leski ja suuri joukko kansaa, joka, saattamalla kuollutta hautaan, osotti myötätuntoisuuttaan. Kaikki itkivät, nyyhkivät ja valittivat, kuten on tapana siinä maassa, silloin kun kuollutta kannetaan viimeiseen leposijaan. Ruumissaaton lähtiessä kaupungin portista tulee sitä vastaan miesjoukko, jonka etupäässä kulkee henkilö, joka sanojensa ja voimallisten töittensä takia jo on tullut laajalta kuuluksi. Tässä miehessä asuu elämä, ja hän voipi paljaalla sanalla, joka lähtee hänen suustaan, hallita kuolemaa. Hänen käskystään seisahtuu ruumissaatto. Hän puhuttelee ensiksi erinomaisen ystävällisesti ja lempeästi murheellista, huolen painamaa äitiä, sanoen: "Elä itke", ja sitte virkkaa hän kuolleelle nuorukaiselle: "Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!" Kuollut nouseekin ja rupee puhumaan. Ja tuo henkilö antaa hänet äidille. "Pelko tuli kaikille ja he kunnioittivat Jumalaa, sanoen: suuri profeetta on noussut meidän sekaamme ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen likimaakunnan ympäri."

Mutta palatkaamme taasen Tabor'ille katselemaan maisemia.

Etäällä kaakossa näkyy Gilead'in vuori sekä Gilboan selänne toisella puolella Jordania, joka suikerrellen kuin käärme rientää Kuollutta merta kohti. Pohjoisessa nähdään osa Genezaretin merta ja vielä tuonnempana suuren Hermonin hopealle välähtelevä lumikukkula. Ja vielä kauvempana haamottaa ihanan Libanonin uhkea vuorijono. Tuskin missään koko pyhässä maassa näkee ihanampia näkyaloja, kuin tältä vuorelta; ne ovat niin suuremmoisia ja laajoja, että eräs tanskalainen taiteilija, joka oli ollut siellä vähää ennen meitä, ei ollut sanonut saattavansa maalata mitään, koska kaikki, mitä hän näki, oli niin hurmaavaa, ett'ei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään määrättyyn kohtaan, jonka hän olisi saattanut ottaa lähtökohdaksi kuvatessaan maiseman kankaalle. Vielä hämärän tullessa seisoimme vanhan luostarikirkon raunioilla, vaikka ilma, vielä auringon laskettuakin, oli tuskastuttavan lämmin tuon kuuman sirokkotuulen vaikutuksesta, jota yhä vielä kesti. Koko ajan olimme kuin hikikylvyssä. Emme siis saaneetkaan vuorella nauttia toivomaamme viileyttä.

Olihan aivan luonnollista, että Taborilla oleskellessamme muistui elävästi mieleemme kertomus Kristuksen kirkastamisesta (Mat. 17, Mark. 9 ja Luuk. 9), jonka erään, ainakin kolmannelta vuosisadalta johtuvan, muinaistarun mukaan luullaan tapahtuneen täällä. Ei ollenkaan kummastuta sitä, joka kerran on käynyt tällä vuorella, että taru juuri sinne sovittaa tuon ihmeellisen tapahtuman, jolloin Kristuksen jumaluus tunki läpi ruumiillisen, inhimillisen verhonsa, Mooses ja Elia ilmestyivät ja puhuivat Jesuksen kanssa, ja opetuslapset kuulivat äänen taivaasta. Itse paikka on erittäin sopiva siihen. Ajatuksissa voipi aivan asettautua heidän tilaansa silloin, kun innokas, tulevan elämän voimalla täytetty Pietari huudahtaa: "Herra! Meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden, Moosekselle yhden ja Elialle yhden." Tuskin tarvinnee huomauttaakaan, että tähän muinaistaruun ei ole historiallista perustusta. Se on vaan varmaa, että kirkastaminen tapahtui korkealla vuorella. Paljon on väitetty sitä vastaan, että kirkastusvuori olisi ollut Tabor, ja erittäinkin sen nojalla, että Tabor Jesuksen aikaan luultavasti oli tiheästi asuttu eikä siis lainkaan yksinäinen paikka, jommoista tilaisuus sellainen, kuin kirkastaminen, ehdottomasti vaatii. Miten tämän asian laita oikeastaan lienee, siitä väitelkööt tiedemiehet. Sen verta lausuttakoon vaan, että mainittuun muinaistaruun myös on syitä; luopihan se sitä paitse kauniin valon vuorelle.

Vasta hämärtäessä palasimme retkeltämme luostarirakennukseen, jossa iltanen jo odotti. Kun juuri olimme aikeissa käydä ruo'alle, tuli kolme katoolilaista pappia, synnyltään ranskalaisia, jotka olivat matkalla Damaskuksesta Jerusalemiin ja tietysti toivoivat saavansa yösijaa luostarissa.