Chapter 16

Me jätimme Samarian kukkulan ja ratsastimme eteen päin määrättyä päämäärää kohden. Yhä ihanammaksi muuttui seutu ja runsaammalta näytti kasvillisuus; me saavuimme viljaville paikoille, joissa lähteet ja lorisevat ojat kostuttivat maata. Milloin kuljimme vuorien rinteitä ylös, milloin kulki tiemme alhaalla laaksoissa, joissa vilja tähkäpäisenä aaltoili, jopa joskus hedelmöivänäkin. Siellä täällä näkyi arabialaiskyliä ihanien, rehevien puitten välistä, jotka ympäröivät vuorten rinteitä. Seutu kuului muinoin Efraimin sukukuntaan; patriarkka Jakob'in siunaus lepää vielä jossain määrin siinä. Päästyämme yhdelle näistä vuorista, sitten kun olimme puolentoista tuntia ratsastaneet, näimme etäällä suuren, Hermon'in valkoisen huipun, joka koko komeudessaan näytti olevan aivan lähellä, vaikka me olimme siitä ainakin kolmen päivän matkan päässä. Ilman selkeyden tähden näyttää kaikki olevan hyvin lähellä. Erään Djeba nimisen kylän läheisyydessä pysäytimme hevosemme, siinä kun oli runsasvetinen lähde, josta raikasta vettä viehättävästi kumpueli, ja suuret viikunapuut, joita oli kokonainen metsistö, tarjosivat suloista suojaa paahtavan auringon helteeltä. Paikka oli aivan kuin matkustavaisia varten valmistettu suurus- ja leposijaksi. Vatsan vaatimukset ja väsymys alkoivatkin jo hyvinkin tuntua. Ihanammassa ruokasalissa olen tuskin milloinkaan syönyt, kuin tässä lorisevan lähteen reunalla suuren viikunapuun alla, jonka sakeat oksat antoivat runsaasti siimestä meille kaikille. Ensin tuo hyvänmakuinen kahvi, jota emme juoneet tavallisista pienistä kupeista, vaan suurista läkkimitoista, ja sitten ruoka vahvisti ja virvotti ruumiin ja sielun voimia. Aterioidessamme kokoontui vähitellen ympärillemme joukko pieniä kauniita poikalapsia, jotka tietysti kaikki kerjäsivät "bachschisch." Pojat nauroivat hyvin ivallisesti, kun katselivat meidän syömistapaamme, ja heidän silmäyksensä meidän laitoksiimme ilmaisivat ilman pyytämättäkin, että he toivoivat niistä saavansa vähän maistaa. Hetki sen jälkeen saapui myös muutamia täys'ikäisiä miehiä, ja heidän ohessa vanha vaimo, joka näytteli meille hyvin muodostettua saviastiaansa. Hän kertoi, että samoja saviastioita, joista hän oli tuonut yhden näytteille, kuljetetaan aina Stambul'iin (Konstantinopoliin) asti, jossa hän itsekin sanoi kerran käyneensä. Lipeämpikielistä vaimoa en ole juuri milloinkaan tavannut: puheen ainetta ei häneltä puuttunut silmänräpäykseksikään koko aikana, kun viivyimme viikunapuun alla. Hänen puhelunsa loppui, niin kuin ennakoltakin voi arvata, kerjäämällä meiltä rahaa. Kerjääminen on helmasynti, josta ei juuri kukaan ole vapaa tässä maassa. Yksin pienet lapsetkin, jotka tuskin vielä osaavat sanoa "isä" ja "äiti", ymmärtävät kerjätä; he kurottavat pienen, likaisen kätensä ja sopertavat, vaikka tosin suurella vaivalla ja epäselvästi, sanan "bachschisch."

Hyvin tarvitsemamme lepoaika oli päättynyt ja me jätimme paikan, vaikk'emme ilman kaipuutta; sillä raikkaan veden juonti ja puitten siimes olivat suuresti virkistäneet meitä ja sulostuttaneet silmiämme ja mieliämme. Ilomielisinä pitkitimme matkaamme näillä ihanilla seuduilla, joilla viljarikkaat pellot todistavat maan olevan voimakasta ja asukkaiden uutteria. Me kuljimme sitten, pysähtymättä sivu monien paikkojen, joista mainittakoon _Dotan_, joka raamatullisessa suhteessa ansaitsee huomiota. Siellähän Herra prof. Elisan pyynnöstä löi syrialaiset sokeudella, näiden ollessa sodassa Samariaa vastaan (2 Kun. 6), ja teki siten uuden ihmeen sekä ilmoitti kaikkivaltansa ja laupeutensa. Samalla paikalla, joka sijaitsee ahtaassa vuorensolassa, tapasi Josef veljensä paimentamassa karjaa, kun hän isänsä käskystä meni heitä katsomaan, ja siellä hänen veljensä myivät hänet ismaililaisille, jotka veivät hänet Egyptiin (1 Moos. 37).

Ennen kuin olimme saapuneet seuraavaan majapaikkaan, alkoivat "dragomaani" ja "mukari" riidellä keskenänsä, kumpanenko kahdesta edessä olevasta tiestä olisi oikea ja suorin. Riita päättyi siten, että dragomaani, jota me seurasimme, ratsasti yhtä ja mukari toista tietä. Ja nyt alkoi kilpailu, kumpanenko heistä ennättäisi ensin kylään. Pian selvisi nyt, samoin kuin monesti ennen ja jälkeen, että mukari, tuo vanha Muhammed, joka lukemattomia kertoja oli kulkenut tätä tietä, oli oikeassa. Vaikk'ei hän luullaksemme sanottavasti rientänyt, saapui hän kylään ennen meitä, jotka kaikin voimin hätyytimme hevosiamme kiirehtimään. Suuresti olimme me kumminkin voitolla siten, että meidän kulkemamme tie meni läpi ihanien maisemien, pitkin miellyttävää laaksoa, jossa avautui näkyviimme monta kaunista näköalaa ja puutkin tarjosivat runsasta siimestä.

Ollessamme vielä vähän matkan päässä _Djennin'in_ kylästä, johon aijoimme seuraavaksi yöksi, huomasimme jo etäältä sellaisia puita, joita emme vielä tähän asti matkallamme olleet nähneet, nim. palmuja sakeine, kummallisine latvoineen. Paikan nimi oli En-Gannim siihen aikaan, kun Israelin lapset omistivat maan. Se kuului Isaskar'in sukukuntaan, ja oli tunnettu suuresta hedelmällisyydestään (Jos. 19:21; 21:29; 1 Moos. 49:15). Että paikka nytkin on hedelmällinen ja sen ohessa vesirikas, huomaa helposti katsellessa ympäristöä, jossa lähteet ja ihanat puutarhat viehättävät matkustajan silmää. Kylässä on noin kolme tuhatta asujanta, joista suurin osa on muhammettilaisia, joilla on ainakin kaksi moskeaa, toinen suurempi ja toinen pienempi.

Illalla, kun aurinko oli laskenut ja täysikuu kelmeällä valollaan valaisi kauniin iltataivaan, menimme lähemmin tarkastamaan paikkaa ja kansan tapoja. Sitä ennen olimme hankkineet itsellemme yösijaksi yksinkertaisen savimajan, joka suuruudeltaan ei voinut vertoja vetää sille huoneelle, joka meillä oli Djifnassa. Iltakävelyllämme kylän likaisilla kujilla olimme tilaisuudessa tarkastamaan kansan käyntiä moskeassa. Kaikki miehet olivat saapuneet kotiin päivän töistä ja valmistautuivat menemään levolle. Mutta sitä ennen piti heidän toimittaa iltarukouksensa moskeassa, joka sijaitsi kylän toisessa syrjässä. Me seurasimme heitä aina moskean sisäänkäytävän luoksi. Sisäänpääsy moskeaan oli meiltä kielletty. Esikartanossa pesivät kaikki itsensä suuressa lähteessä, jonka jälkeen he menivät itse pyhäkköön ja yhdistyivät siellä iltarukoukseen, joka kesti noin kaksikymmentä minuuttia. Iloisina ja laskein keskenänsä leikkiä palasivat he sieltä suurissa joukoissa illalliselle, joka odotti heitä kodissa. Verrattoman ahneesti he syöksyivät ruoan kimppuun: yksikään ei ollut, näet, syönyt eikä juonut, sitten kun aurinko nousi aamusella. Ramadan, muhammettilaisten paaston-aika, joka kestää kokonaisen kuukauden, oli alkanut lauvantaina Huhtikuun 19 p:nä k:lo 6 illalla. Silloin ei ole kenenkään lupa syödä, juoda eikä polttaa tupakkaa auringon ollessa taivaalla. Illallinen kesti, niin sanoaksemme, aamuun asti. Yön käyttävät he paaston-aikana tavallisesti samalla tavalla kuin päivän muina kuukausina. Läpi koko yön kuulimme hirmuista metelöimistä, puhetta ja laulua, joka teki sen vaikutuksen, ett'ei meille tullut uni silmään. Paitsi tavallisia veren-imijöitä, oli nyt tullut häiriötä lisäämään tuo metelöiminen, joka teki nukkumisen mahdottomaksi. Mitään pelkoa emme sentään tunteneet, vaikka huoneen ovea ei voitu lukita. Varmuuden vuoksi annoimme tosin dragomaanin, kaikki puolustus-aseet vieressään, maata aivan oven alla; mutta, jos jokin vaara olisi uhannut, olisi hän ollut viimeinen meitä puolustamassa, sillä hän makasi huolimatta kaikista elävistä niin sikeessä kuin kaikkein parhaammassa vuoteessa ainakin. Hän oli varmaankin tottunut näihin yövieraisiin; ne eivät näyttäneet häiritsevän häntä vähintäkään. -- Joka vaan pääsee arabialaisen majaan, hänen ei yleensä tarvitse peljätä päällekarkausta. Arabialaisten kesken on, näet, vieraanvaraisuus hyvin korkeassa arvossa. Vaikkakin olisit joku hänen vihollisistansa, niin, kun sinun vaan on onnistunut päästä hänen kattonsa alle, pitää hän velvollisuutenansa suojella sinua kaikesta vaarasta. Vieraanvaraisuus on syvään juurtunut hänen sydämmeensä, se on yksi hänen uskontonsa kauneimmista ohjeista, jota vastaan hyvin harvoin rikotaan. Sen tähden voipikin muukalainen arabialaisen halvan katon suojassa turvallisesti heittäytyä levolle, jos hän vain muuten voipi nauttia sitä.

Lauvantaina 3 p. Toukokuuta lähdimme liikkeelle hyvin aikaisin. Satulaan istuessa oli mieli alakuloinen ja ruumis väsynyt: yö kun oli ollut levoton ja uneton. Ainoa mikä antoi jonkinlaista lohdutusta, oli toivo vielä sinä päivänä päästä _Nazaret'iin_, jossa arvelimme saavamme levähtää ei ainoastaan seuraavan yön, vaan vieläpä koko sunnuntainkin.

Djennin'in kylän jätettyämme saavuimme pian Palestiinan suurimmalle lakeudelle. Kysymykseemme, mikä sen nimi on, saimme dragomaanilta vastaukseksi, että se on _Jesreel'in lakeus_ eli, niin kuin maan asukkaat sitä nyt kutsuvat, _Merdsch ibn Amir_. Kutsutaan sitä raamatussa vielä _Esdrelon'iksi_ ja _Megiddoksi_. Sitä ympäröivät koillisessa Galilean maakunta, idässä pikku-Hermon ja Gilboan vuoret, joitten takana, Jordanin toisella puolella, häämöttää Gilead'in vuori, lännessä taasen Karmel ja etelässä ja lounaassa _Efraim'in vuoriselänne. Ainakin neljä tuntia kuluu lakeuden poikki ratsastaessa. Se on kauttaaltaan hyvin viljavaa. Molemmin puolin tietä rehottavat vainiot, joilla vilja parhaallaan hedelmöi. Silmämme kohtaa kaikkialla kyliä, joissa asuu toimeliasta, ahkeraa kansaa. Tähän tasankoon liittyy suuria historiallisia muistoja sekä muinaisilta että uudemmilta ajoilta. Syystä voipi sanoa, että se on ollut Palestiinan tappelukenttä. Se on aikojen vaihdellessa saanut olla sotatantereena, ja siinä on taisteltu monta mainiota taistelua, joissa verta on vuotanut virtanaan.

Jo "tuomarien aikana" mainitaan tätä tasankoa sotatantereena. Siellä asuivat kananealaiset, jotka suurine sotavoimineen ja rautavaunuineen olivat israelilaisten vaarallisia vihollisia. Jos. 17:16 sanotaan: "Kananealaisilla, jotka asuvat maan laaksoissa, on rautavaunut, ja Beth-Sean'in asuvaisilla ja hänen tyttärillänsä, ja Jesreelin laaksossa asuvaisilla." Eräällä näiden kananealaisten kuninkaista, nimeltä Jabin, joka asui Hazor'issa, oli Sissera niminen sotapäällikkö; tämä asui Haroset-Gojim'issa ja vaivasi Israelin lapsia kaksikymmentä vuotta, koska he olivat tehneet pahaa Herran edessä. Debora profetissa, joka silloin oli Israelin tuomarina, määräsi, Herran käskystä, Barak'in kymmenen tuhannen miehen kanssa menemään Tabor'in vuorelle ja sieltä käsin hyökkäämään Sisseraa vastaan. Siinä syntyi tappelu, verta virtasi, ja Israel voitti taistelussa, jonka jälkeen Debora ja Barak veisasivat Jumalan kunniaksi tuon ihanan kiitosvirren, joka vielä on luettavana Tuomar. K. 5 l.

Sen jälkeen kun israelilaiset olivat voittaneet kananealaiset, tunkeusi kansoja idästä, jotka taas kovasti vaivasivat heitä; midianilaisia ja amalekilaisia ne olivat. Nämä menettelivät niin hurjasti, että hävittivät viljankin, joka kasvoi vainiolla. Niitä villejä joukkoja vastaan, jotka olivat asettautuneet Jesreelin laaksoon, meni Gideon johtaen valittua joukkoaan ja voitti midianilaiset kovan tappelun jälkeen (Tuom. K. 6, 7 l.). Ja samalla paikalla voitti David amalekilaiset (1 Sam. K. 30 l.) Mainitulla tasangolla voittivat filistealaiset onnettoman Saul kuninkaan. Epätoivoisena asemastaan lopetti mies parka itsensä syöksyen miekkaansa, sitten kun aseenkantaja oli kieltäytynyt pistämästä häntä kuoliaaksi (1 Sam. K. 31.) Siellä kuoli Juudan valtakunnan kuningas Ahasia Jehun pahasti haavoittamana (2 Kuning. 9:27.) Siellä sai myös juutalaisten kuningas Josia kuolin haavan tappelussa farao Nekoa vastaan. Myöskin roomalaisten ja ristiretkien ajalta tietää historia monesta tappelusta tällä tasangolla. Ja uudemman ajan historia kertoo ranskalaisten Napoleon Bonaparten ja Kleber'in johtamina Huhtik. 16 p. 1799 siellä voittaneen monivertaisesti suuremman turkkilaisen sotajoukon. "Tälle tasangolle ovat siis juutalaiset, pakanat, saraseenit, kristityt ristiretkeilijät ja antikristilliset ranskalaiset, egyptiläiset, persialaiset, drusilaiset, turkkilaiset ja arabialaiset, siis sotilaita kaikista taivaan kannen alla asuvista kansoista, asettaneet telttansa ja nähneet sotalippunsa Taborin ja Hermonin kasteen kostuttamina." (Clark).

Tämän tasangon reunalla oli Nabot'in viinitarha, jota julma Isebel niin kovasti halusi, että hän, voidakseen tyydyttää himoaan, tahrasi kätensä Nabotin viattomalla verellä. Siellä oli Ahabin ja Isebelin huvilinna (1 Kuning. 21), jossa Jumalan tuomio hirmuisena kohtasi Isebel'iä tämän ja monen muun julman työn ja epäjumalten palvelemisen tähden (2 Kun. 9.)

Sekä raamattu että historia antaa siis kaikkina aikoina jokaiselle, mutta erittäinkin matkustajalle, aihetta viipymään ajatuksineen tällä tasangolla. Tuntui kummalliselta kulkea juuri niillä paikoilla, missä koko kansojen ja niin monen yksityisen henkilön kohtalo on ratkaistu miekka kädessä, missä Israelin Jumala, Kaikkivaltias, ihmisten vihamielin ja katkerina verta vuodattaessa, on johtanut taistelevien kohtalon. Nykyään on hiljaista tasangolla: ratsastaessamme sen poikki näimme ainoastaan muutamia henkilöitä, jotka joko matkustivat päinvastaiseen suuntaan kuin me tai toimielivat maatöitä. Omituista oli nähdä, miten kivetöntä maa on tällä tasangolla; ja missä paikoin se ei ole viljeltyä, siinä kasvaa korkeata ruohoa. Itse ratsastus kävi joutuun, koska emme lainkaan kohdanneet noita Palestiinassa niin tavallisia vastuksia. Mutta eipä sittenkään tasanko näyttänyt tahtovan ikinä loppua. Pieni-Hermon ja Tabor jäivät oikealle, kun vihdoinkin lähestyimme sen laitaa. Jo loitolla näkyi valkeita kattoja, joiden oppaamme sanoi kuuluvan Nazaret'in taloihin. Sen kaupungin asema on todella omituinen; se on rakennettu vuorelle, eikä sitä kumminkaan matkustajan silmä juuri näe. Ihmeellinen tunne valloitti minut, kun aloimme nousta vuorelle, jolla kaupunki sijaitsee. Ajatukset ja kuvittelut, jotka minulla lapsuuteni ensi hetkistä saakka oli ollut Nazaret'ista, alkoivat käydä yhä selvemmiksi. Nouseminen kävi hitaasti, kun vuori oli niin jyrkkä ja kivinen, että hevostemme oli vaikea suoriutua. Auringon säteet pilvettömältä taivaalta nekin puolestaan vaikuttivat, että väsymys ja jano rupesivat minua kovasti vaivaamaan. Sen tähden hartaasti toivoinkin lepoa ja virvotusta. Kuuma auringon paiste keskellä päivää ja kuuden tunnin ratsastus tekivät koko ruumiin hirveän araksi. Mutta siitä huolimatta oli mieli avoinna ulkoa päin tuleville vaikutuksille. Halumme, kerran saada astua tähän kaupunkiin, oli nyt tyydytetty, eikä vaivojemme palkka ollutkaan vähäinen. Olihan Jesus maan päällä vaeltaessaan niin monta, monta kertaa jaloillaan polkenut tätä samaa vuorta, jota myöten me nyt hitaasti ratsastimme. Itse kaupunki on siveän ja kauniin neitosen kaltainen, joka on jäänyt yksin asumaan. Sen asema korkeiden vuorten keskellä ja kumminkin niin piilossa ihmisten katseilta on valtava. Kaunis, suuremmoinen Tabor, jolla tammimetsää kasvaa, kohoaa siitä vaan puolentoista tunnin matkan päässä, ikään kuin erakko tasangolla.

Ensimmäinen huolemme kaupunkiin tultua, jossa sanotaan olevan 3 tai 4 tuhatta asukasta, suurimmaksi osaksi kristityitä, oli yömajan hankkiminen. Mutta siinäpä jouduimme pulaan. Olimme toivoneet saavamme asua sikäläisessä fransiskaani-luostarissa, vaan se oli mahdotonta, kun kaikki paikat olivat täynnä englantilaisia ja ranskalaisia pyhiinvaeltajia, joita päivää ennen oli tullut kaupunkiin noin 500.

Päivystäjänä oleva munkki, joka sujuvasti puhui saksaa, otti meidät ystävällisesti vastaan ja vei vierasmajaan, jossa hän varsin kohteliaasti tarjosi meille hyvää viiniä, joka suuresti virkisti meitä; mutta asuntoa hän ei sanonut voivansa antaa meille. Kenties oli syy hänen epäävään käytökseensä meitä kohtaan osaksi siinä, että olimme protestantteja. Kaikki majatalot kaupungissa olivat täpötäynnä. Ensi silmänräpäyksessä arvelimme, pitäisikö vielä samana päivänä ratsastaa Tabor'ille; mutta pelkäsimme, että siellä voisi käydä samalla tavalla, sillä meille kerrottiin, että sinnekin oli saapunut sadottain pyhiinvaeltajia. Ja miten oli siinä tapauksessa käypä pyhälepomme Nazaret'issa, josta jo edeltäkäsin niin paljon olimme iloinneet. Vihdoin onnistui meidän saada majaa englantilaisen lähetyssaarnaajan asunnossa, jonka ovet meille ystävällisesti avattiin, vaikka hän itse sillä kertaa oli matkoilla. Iloisina siitä, ettemme tarvinneet jäädä taivasalle seuraavaksi yöksi ja päiväksi, asettausimme hänen vierashuoneeseensa niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat. Syötyämme yksinkertaisen atrian nautimme hetkisen lepoa, kunnes päivän kuumin aika oli ohi. Jälkeen puolenpäivän teimme pitkän kävelyretken ympäristön vuorille. Länteen päin kaupungista, aivan sen läheisyydessä, kohoaapi eräs jotenkin jyrkkä vuori. Tämän me valitsimme ensimmäisen vaelluksemme päämääräksi emmekä katuneet tätä valintaa, sillä näköalat siitä juuri ovat mitä laajimpia ja kauneimpia koko "pyhässä maassa."

Vuoren kukkulalla oli muutamia puolitekoisia kivirakennuksia; niissä asui eräs mies kolmen tyttärensä kanssa, jotka ystävällisesti tarjosivat meille istuimia ja kukkasia. Mies oli, jos oikein ymmärsimme häntä, kristitty arabialainen, joka oli jäänyt leskeksi ja eli yhdessä kolmen tyttärensä kanssa, jotka näyttivät miellyttäviltä ja ystävällisiltä naisilta. Hän kertoi meille olleensa 20 vuotta kristittynä ja asettauneensa asumaan tälle kukkulalle, että alati saisi nauttia yksinäisyyttä ja olla piilossa muilta. Aivan luonnollista on, että muukalaisia kumminkin usein on käynyt ja käypi heidän yksinäisessä asunnossaan. Se kai lienee ollut syynä siihen, että kaikilla talon asukkailla oli niin hieno, sujuva käytös, kun vierasvaraisuuden harjottaminen tuli kysymykseen.

Meidän aikamme meni kumminkin enimmästi katsellessa ihanoita, laajoja näköaloja, joiden joukossa Välimeri ja Karmel etunenässä vetivät huomiomme puoleensa. Parin viikon kuluttua näimme täältä taas tuon meren, jolla olimme matkustaneet öitä ja päiviä päästäksemme siihen maahan, jossa nyt olimme. Tällä kertaa päilyi sen pinta tyynenä kuin kuvastin. Sieltä näkyi valkeita purjeita ja useita höyrylaivoja, muutamat liikkeessä, toiset ankkuroituina satamassa. Katsellessani tuota tunsin vienon tuulahduksen koti-ikävää sydämmessäni. Auringon säteet loivat lämpöistä valoa, suloisia purppuravivahduksia sen siniselle ulapalle, ja värien vaihtelu oli verrattoman kaunis. Ah, miten monen monta kertaa, ajattelin, lienee Jesus pitkät ajat oleskellessaan tässä hiljaisessa, syrjäisessä kaupungissa Galilean ylängöllä tältä samalta vuorelta katsellut tuota suurta, ihmeen ihanaa merta! Eiköhän Vapahtaja usein liene ajatellut, miten sanansaattajat vastaisuudessa veisivät evankeliumia hänestä, ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, tuonne meren takaisiin maihin, kauvas, hyvin kauvas joka maailman ääreen.

Välimeren rantamaalla kohoaa Karmel'in vuoriselänne niin mahtavana ja majesteetillisena, että se ehdottomasti vetää puoleensa matkustajan huomion. Ptolemais'in kaupungin vierellä olevan merenlahdelman eteläsivulta lähtee tämä vuoriselänne, joka aikoinaan oli Asser'in ja Isaskar'in sukukuntien rajana. Sittemmin erotti se Galilean Tyruksen alueesta. Meillä ei ollut tilaisuutta käväistä tällä vuorella, koska sellainen matka olisi vienyt ainakin päivän määrätystä ajastamme. Sen tähden halusimme hartaasti Nazaret'in kukkulalla seisoessamme painaa Karmel'in kuvan mieliimme niin tarkoin kuin mahdollista. Ja vuorta katsellessamme esiintyivät raamatussa kerrotut tapahtumatkin sielun silmien eteen elävinä. Tuona tyynenä iltahetkenä, kun aurinko loi omituisen kirkkaan hohteen vuorille ja laaksoihin, tuntui kuin olisimme eläneet noiden asiain tapahtuessa, jotka ovat yhdistettyinä Karmel'in nimeen. -- Jo siitä seikasta, että profeetta Jesaia mainitsee Karmel'in kauneutta yhteydessä Saron'in kanssa (Jes. 35:2), voi päättää, kuinka erinomaisen kaunis tuo vuori mahtoi olla. Sen metsällä peitetyt huiput, joilla seisoessa näki joka taholla viljavia, vesirikkaita laaksoja ja ihania maisemia, tarjosivat paimenillekin reheviä syöttömaita. Paljon oleskeli siellä myös erakoita ja pakolaisia (Amos 9:3; 2 Kun. 2:25). Vielä nytkin kasvaa Karmel'illa siellä täällä sievää metsää, vielä voi se yhä vetää kauneudessa vertoja useimmille pyhän maan paikoille. Korkeudeltaan on se 1750 jalkaa yli merenpinnan. Vuodesta 1826 oli siellä ollut luostari, jonka kaunista asemaa suuresti kiitetään; siinä kehutaan myös muukalaisia kohdeltavan erittäin ystävällisesti.

Muistettavin tapahtuma Karmel'in vuorella on se ihme, jonka Herra teki käyttäen välikappaleenaan prof. Eliata, jonka koko elämäkin ja teot olivat läpeensä ihme Jumalan omaisuudenkansan historiassa. 1 Kun. 16, 18 ja 21 kerrotaan, että kaikki Jerobeamin jälkeiset Israelin kuninkaat tekivät pahaa Herran edessä ja palvelivat epäjumalia. Jumalattomimpia niistä oli Ahab, joka otti emännäksensä Gibon'in kuninkaan tyttären, Isebel'in, hyvin viekkaan ja juonikkaan naisen. Ahabin ja Isebelin aikoina alettiin Israelissa palvella Baal'ia. Ei milloinkaan ollut pakanuuden kauhistus niin selvään ilmaantunut, kuin tämän kuninkaan aikana. Israelin Jumalasta ei enää välitetty. Hänen sijaansa asetettiin Baal. Pian kohosi Samariassa alttari ja temppeli tämän kunniaksi ja satakunta pappia uhraili hänelle. Mutta silloin astuu esiin profeetta Elia, tuo Jumalan koulussa kasvatettu ja hyvillä hengen lahjoilla varustettu mies, äkkiä kuin salama synkältä taivaalta. Ja voimakkaasti taistellen kansan epäjumalanpalvelusta vastaan onnistuikin hänen saada jumalaton kuningas kutsumaan kansa ja Baalin papit Karmel'in vuorelle, jossa sitten oli päätettävä, kumpiko oli oikea Jumala: Baaliko vai Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala, sekä kumpaako Israel tahtoi palvella. "Lähetä siis nyt kokoomaan minun tyköni koko Israel Karmel'in vuorelle, ja neljäsataa viisikymmentä Baal'in profeettaa ja neljäsataa metsistöin profeettaa, jotka syövät Isebel'in pöydältä." Näin käski tuo mahtava profeetta ja uhmailevan kuninkaan täytyi inttämättä totella. Israel ja epäjumalan papit kokoontuivat Karmel'ille. -- Vielä nykyäänkin osotetaan matkustajille heidän kokouspaikkansa. Sen nimi on _Mahrata_ ja on se koko vuoriselänteen korkeimmalla kohdalla, josta on hyvin lavea näköala joka taholle. -- Ankarasti vaatii profeetta kansaa tekemään päätöksensä. "Kuinka kauvan", sanoo hän, "te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä." Mutta kansa vaikenee; se huomaa tehneensä väärin, mutta ei voi asettua vielä Herran puolelle, sillä ei ole rohkeutta tarpeeksi. Silloin tuo Elia esiin erään ehdotuksen: "Minä olen ainoasti jäänyt Herran profeetoista, mutta Baalin profeettoja on neljäsataa viisikymmentä miestä. Niin antakaat nyt meille kaksi kalpea ja antakaat heidän valita toinen ja hakata kappaleiksi, ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen panko tulta: ja minä otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten päälle, ja en pane siihen tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne nimeä, ja minä huudan Herran nimeä: kumpi Jumala vastaa tulen kautta, hän olkoon Jumala." Ja vastaten: "Se on oikein", suostuikin kansa hänen ehdotukseensa. Herran piti siis tulen-merkin kautta luotettavasti todistaa itsestään ja siten saattaa Israelin tekemään ratkaisevan päätöksen.