Chapter 15

Kaivo itse on syvemmällä rakennuksen alla. Ystäväni R. astui heti munkin avulla alas, toivoen saavansa sieltä vettä, ja olin minäkin juuri aikeissa ryhtyä tähän vaivaloiseen yritykseen; mutta kun huomasin, ett'ei vettä ollut lainkaan saatavissa, luovuin aikeestani, koska muutenkin voin selvästi nähdä kaivon ympyriäisen aukon. Muutamia pikku kiviä pudottelimme sinne saadaksemme tietää, oliko se syvä. Ja omasta kokemuksestani voin todistaa, että se tosiaan, kuten vaimokin Jesukselle sanoi, on hyvin syvä, koska viipyi useita silmänräpäyksiä, ennen, kuin kuulimme pudottamamme kiven paiskahtavan pohjaa vasten, joka tuntui olevan lujaa kalliota. Heti kaivon ulkopuolella näkee oikealla puolen laveita vainioita, joiden takana voi erottaa kaksi kylää, joista toinen lienee muinainen _Sikar_, nykyinen _Askar_, josta äskettäin mainitsemamme vaimo oli tullut kaivolle vettä noutamaan. Katsellessani näitä kenttiä, joilla nytkin hiljaisen tuulen tuudittama vilja kypsyi leikattavaksi, muistui ehdottomasti mieleeni, että nämät varmaankin olivat ne vainiot, joilla kypsynyt vilja odotti leikkaajia silloin, kun Vapahtaja puhui tässä opetuslapsilleen ja vaimolle. Kenttä muistuttaa myös sitä tapausta, kun Jakob'in pojat paimensivat laumaansa ja myivät veljensä Josef'in, joka sittemmin oleskeli Egyptissä (1 Moos. 37:12-36).

Olimme siis pettyneet odottaessamme saavamme virkistävää vettä. Janon ja ylellisen ponnistuksen väsyttäminä käännyimme lähintä kaupunkia kohti, joka oli noin 1/2 tunnin matkan päässä. Emme enää viivytelleet tarkemmin katsellaksemme Josef'in hautaa, joka on muutaman minuutin matkan päässä pohjoiseen Jakob'in kaivosta. Se on vähäinen neliskulmainen valkeaksi sivuttu rakennus, joka muistuttaa muhammettilaista rakennustapaa. Todennäköistä on ja niin oletetaankin, että tämä on sama paikka, johon Josefin, Jakobin pojan, luut asetettiin, kun Israelin lapset olivat tuoneet ne Egyptistä luvattuun maahan. Kuolinvuoteellaan antoi, näet, Josef Israelin lapsille käskyn: "Jumala on totisesti teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä" (Moos. 50:25). "Ja Josefin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet Egyptistä, hautasivat he Sikemiin, siihen pellon kappaleeseen, kuin Jakob osti Hemorin, Sikemin isän, lapsilta sadalla penningillä. Ja se tuli Josefin lasten perinnöksi" (Jos. 24:32).

Kaupunkiin matkustaessa jää Garizim'in vuori vasemmalle ja Ebal-vuori oikealle. Kaupunki, jonka nykyinen nimi on _Nablus_, muinoin oli se _Sikem_, sijaitsee näiden korkeiden vuorien välillä vesirikkaassa ja hedelmällisessä laaksossa, jossa joka suunnalla on puu- ja hedelmätarhoja silmää viehättämässä. Kun ratsastimme kaupunkiin, kuljimme ensin ohi erään sotilaskasarmin, jonka vieressä ulkopuolella on rikasvetinen lähde. Aioimme ensin kulkea kasarmin puolelta lähdettä, mutta eräs sotilashenkilö tuli uhkaavin liikkein käskemään meitä ajamaan toista tietä kaupunkiin. Kaupunkiin tulijaan tekevät nuo rehevät öljy-, viikuna-, ja oranssipuutarhat, jotka seppeleen tavoin ympäröivät sitä, oikein hurmaavan vaikutuksen. Joka taholla näkee moskeoita kupukattoineen ja minareetteineen. Moskeoita lienee luvultaan 5. Kaupungin asukasluku nousnee noin 13-14 tuhanteen, joiden joukossa on muutamia satoja kristittyjä ja noin 150 samarialaista, jotka ovat jäännöksiä siitä kansasta, joka jo muinoin asui tässä pyhän maan osassa. Muut asujamet ovat muhammettilaisia; löytyypä joitakuita juutalaisiakin. Kaupunki on myös erään pashan asuntopaikkana. Villakauppansa ja silkkitehtaidensa tähden on Nabluksella suuri merkitys: lähinnä Jerusalemia on se maan sisäosassa olevista tärkein. Vilkkaan kaupan sekä viljavien ja vesirikkaiden lähiseutujen avulla ovat sen asujamet päässeet oikein hyvään varallisuustilaan. Näytti ainakin siltä, kuin köyhyys ei täällä olisi ollut niin silmiinpistävä, kuin monella muulla seudulla. Kokonaista kaksikymmentä lähdettä sanottiin löytyvän kaupungin alueella ja porinaa kuuluikin joka taholta, minne vain kääntyi. Asukkaiden ei siis tarvitse koota sadevettä säiliöihin, kuten Judeassa. Ratsastaessamme englantilaiseen lähetyshuoneistoon, jonne Jerusalemissa tapaamamme saksalainen lähetyssaarnaaja F. oli kutsunut meitä asumaan, kuljimme ohi hautausmaan, joka sijaitsi kaupungin luoteisessa laidassa. Tämä muistutti meille siitä levosta, johon ne ovat tulleet, jotka ovat Herrassa nukkuneet. Puitten ja yrttitarhain viehättävä tuoksu muistutti elosta ja kukoistuksesta tässä elämässä ja nuo meluavat, reuhaavat ihmisjoukot taasen, jotka karsain silmin katselivat meitä, siitä levottomuudesta, joka vallitsee tässä maailmassa. Tuntui tosiaan oikein suloiselta astua lähetyshuoneeseen, jonka yksikerroksisessa kivirakennuksessa täkäläisellä seurakunnalla on kirkkonsakin. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen, mutta kauneuden aistia osottava. Saimme taasen nähdä pöytiä, tuolia, sohvia ja sänkyjä, niin kuin sivistyneessä Euroopassa. Täällähän olimme saavat rauhassa levätä seuraavana yönä. O, mikä ero edellisen yösijamme ja tämän välillä! Ehdottomasti tulimme tehneeksi vertauksia, vaikka se olikin aivan tarpeetonta. Lähetyssaarnaajan rouva, jolle meillä oli mukanamme kirje hänen mieheltään, joka oli vielä jäänyt Jerusalemiin, otti meidät vastaan oikein harvinaisen ystävällisesti, eikä hän ainoastaan sanoin osottanut ystävällisyyttään, vaan myöskin työssä ja toimessa. Hän tunsi hyvin sikäläiset olosuhteet, vuosikymmeniä kun oli jo elänyt niissä, ja arvasi heti, että jano ja väsymys rasitti meitä. Sen tähden valmisti hän paikalla kylmästä vedestä, sokerista ja sitruunamehusta suloista limonaadia ja tekipä heti vuoteenkin, johon saimme asettua lepäämään. Kaikki sujui häneltä hiljaan ja tyynesti, mutta kumminkin huolekkaasti. Hän osottautui tosikristityksi, joka on tottunut palvelemaan muita Herransa tähden.

Hetkisen levähdettyämme lähdimme tarkemmin katselemaan kaupunkia ja sen ympäristöä. Itse kaupungissa ei ole juuri mitään huomattavaa: rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaita ja likaisia, kuten tavallista itämailla. Kaikesta huomaa, että runsaasti on sillä jo ikää. Kerta kävellessämme kaupungilla, poikkesimme basaariinkin, joka yleensä on itämaalaisille lempipaikka, mutta Nabluksessa ei kumminkaan ollut suuressa arvossa. Jotenkin kevyesti puettu lapsijoukko ympärillämme pysähdyimme erään basaarissa olevan lähteen reunalle, jossa oli runsaasti vettä. Meidän siinä seisoessamme ammensi lähteestä eräs mies vettä nahkasäkkiinsä, sitte tuli toinen, joka kaikkien nähtävissä otti kylvyn ammeessa, vähintäkään välittämättä katselijalaumasta, joka seisoi lähteen vierellä. Kaikki näytti käyvän aivan luonnollisesti: samaa vettä, jota käytettiin ammeessa huuhtelemaan lian ruumiista, samaa vettä vietiin nahkasäkeissä kotiin juomavedeksi. Puhtaudesta ei täällä näytetty muutenkaan juuri suurta huolta pitävän.

Kaupungin ympäristö herättää eloon paljon muistoja muinaisilta ajoilta ja tekee pysyväisen vaikutuksen matkustajaan. _Garizim'in_ ja _Ebal'in_ vuoret kohoavat jyrkästi taivasta kohti kaupungin molemmin puolin. Molempien nimet pakottavat jokaisen ehdottomasti ajattelemaan aikoja sitten vierineitä tapauksia. Samassa laaksossa, näet, jossa nykyinen Nablus on, sijaitsi muinoin Sikem'in kaupunki. Luokaamme hetkeksi katseemme kaupungin muinaisuuteen, ennen kuin jätämme sen. Raamattu antaa siitä ihmeen selvän kuvan. Paikan historia ulottuu Abraham'in, tuon suuren uskonsankarin, aikoihin saakka. Herran käskystä oli tämä jättänyt Mesopotamian lähteäksensä sille maalle, jonka Herra oli hänelle osottava. Hän vaelsikin "hamaan Sikem'in paikkakuntaan, Moren lakeuteen asti" (1 Moos. 12:6). Siellä näkyi Herra Abraham'ille ja antoi hänelle merkillisen lupauksen: "Sinun siemenelles annan minä tämän maan." Tämän ilmestyksen johdosta rakensi Abraham alttarinkin Herralle.

Sittemmin mainitaan Sikem'iä pyhässä historiassa, kun kerrotaan, että patriarkka Jakob palatessaan maanpaosta Mesopotamiasta "tuli rauhoitettuna siihen kaupungin Sikem, joka on Kanaan maalla, ja sijoitti itsensä kaupungin kohdalle." Hänkin "rakensi sinne alttarin ja rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä" (1 Moos. 33:18, 20.)

Tärkein tapahtuma Sikem'in historiassa on epäilemättä kumminkin se, josta kerrotaan Moos. 27 ja Josuan kirjan 8:30-34. Edellisessä paikassa kerrotaan, kuinka Herra Mooseksen välityksellä käski, että Israelin kansa, mentyään Jordan'in ylitse pyhään maahan, kokoontuisi juuri tähän laaksoon, ja että puolet sukukunnista nousisi Garizim'in vuorelle ja toinen puoli Ebal'ille. Näillä vuorilla seisoen saisivat he kuulla Herran käskyt ja kiellot ja vahvistaa ne sanoen: amen. Jälkimmäisessä raamatunkohdassa mainitaan, että "Josua rakensi Herralle, Israelin Jumalalle, alttarin Ebalin vuorella, niin kuin Mooses, Herran palvelija, Israelin lapsille käskenyt oli, niin kuin Mooseksen lakikirjassa kirjoitettu on. Ja he uhrasivat Herralle sen päällä polttouhria ja kiitos-uhria. Ja hän kirjoitti siellä kiviin sen lain muodon, jonka Mooses Israelin lapsille kirjoittanut oli. Ja koko Israel heidän vanhempainsa, päämiestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat molemmilta puolin arkin tykönä pappein Leviitain edessä, jotka kantoivat Herran liiton arkkia, niin muukalaiset kuin kotonakin syntyneet, puoli heistä Grifim'in (Garizim'in) vuoren kohdalla ja toinen puoli Ebal'in vuoren kohdalla, niin kuin Mooses, Herran palvelija, käskenyt oli, ensisti siunaamaan Israelin kansaa. Sitte kuulutti hän kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen jälkeen, kuin kirjoitettu on lakikirjassa." Tuo hetki mahtoi tosiaan tuntua sanomattoman suurenmoiselta kansasta, joka oli juuri valloittamassa maata, jonka Herra oli luvannut heidän isilleen, heille ja heidän jälkeläisilleen. Molemmista joukoista kajahti yksimielinen "amen", johon kaiku vastasi kummastakin vuoresta, jotka ikään kuin sisarukset toinen toisensa vieressä kohosivat kohti korkeutta. -- Sivumennen olkoon tässä mainittuna, että Garizim'in vuorelta (870 metriä korkea), joka on hiukan korkeampi kuin Ebal, on lavea näköala: idässä kohoaa Gilead'in vuori, pohjoisessa Ebal ja Hermon, lännessä pilkottaa Välimeren pinta.

Sikem'in historiasta voisin vielä esittää verisen kertomuksen kuningas Abimelek'istä (Tuom. 9:6) ja mainita jotakin valtakunnan jakamisesta Salomon poikien, Rehabeam'in ja Jerobeam'in välillä (1 Kun. 12), mutta edelläkerrottukin jo riittää huomauttamaan meitä, ett'ei tällä kaupungilla ollut niinkään vähäpätöinen asema siihen aikaan, kuin Israel, Jumalan omaisuudenkansa, sijoittui Kaanaan maahan.

Ohimennen mainitsin jo, että kaupungin nykyisten asukkaiden joukossa on myöskin jätteitä vanhoista samarialaisista. Jokaiselle niillä tienoin matkustavalle ovat ne vielä nytkin merkillisiä ilmiöitä. Heidän historiansa ulottuu kauvas entisiin aikoihin. Koskapa se vaimo, jonka keskusteluista Jesuksen kanssa Jakob'in kaivolla äsken kerroin, kuului niihin, tahdon mainita jotakin heidän alkuperästään ja omituisuuksistaan.

Erityisenä kansana ovat samarialaiset olleet siitä ajasta asti, kun Assyrian kuningas Sargon II (vv. 722-705 e.Kr.) heti valtaistuimelle noustuaan valloitti Samarian ja siirsi suuren joukon muukalaisia sinne. Nämät siirtolaiset lainasivat osaksi maahan jääneiden israelilaisten uskonnon; he sekoittivat kumminkin siihen pakanallisia arveluja, tapoja ja muotoja. Heidän uskontonsa oli siis juutalaisuuden ja pakanuuden sekoitusta; itse kansakin muuttui sekakansaksi, sitten kun maahan muuttaneet siirtolaiset alkoivat solmia avioliittoja alkuasukasten kanssa. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epäjumaliansa pakanain tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat." (2 Kun. 17:24, 33.) Heidän keskuudessaan toimi kyllä juutalaisia pappeja, ja nämät opettivat heitä palvelemaan yhtä ainoata Jumalaa, mutta pakanallista epäjumalanpalvelusta ei voitu sittenkään kokonaan karsia pois. He hyväksyivät vaan Mooseksen kirjaa ja muutamia ulkonaisia juutalaisten tapoja. Jumalanpalveluspaikakseen päättivät he Garizim'in vuoren, kuten selvästi huomaa vaimon puheesta Vapahtajalle. Kun juutalaiset palasivat Babel'in vankeudesta, eivät he tahtoneet lainkaan seurustella samarialaisten kanssa, koska he pelkäsivät omaankin uskontoonsa tunkeutuvan jotakin pakanallista ja tahtoivat kaikin mokomin säilyttää itsensä ja jumalanpalveluksensa niin puhtaina ja saastumattomina kuin mahdollista. He asettuivat täydelliselle vastustuskannalle samarialaisten suhteen ja osottivat tämän kantansa jo Jerusalem'in temppeliä rakennettaessa. Samarialaiset tarjoutuivat, näet, auttamaan tässä työssä, mutta saivat kieltävän vastauksen. Sanballât'in johdolla koettivat samarialaiset väkivallalla estääkin Jerusalem'in muurien tekemistä (noin 440 e.Kr.). Kun ei heidän sallittu yhtyä rakentamaan temppeliä Jerusalem'iin, lienevät he juuri tästä syystä rakentaneet Garizim'in vuorelle pyhäkön, jonka sittemmin Johannes Hyrkanus hävitti vuonna 129 e.Kr. Kiivaana pysyi vihamielisyys juutalaisten ja samarialaisten välillä Kristuksen aikoihin asti. Sanaa "samarialainen", käyttivät juutalaiset pilkkanimenä, kuten selvästi näkyy Joh. 8:48. -- Huolimatta ankarista vainoomisista ovat samarialaiset kumminkin pysyneet erityisenä uskonnollisena lahkokuntana meidän aikoihimme asti. Vähääkään ei sentään löytyne tämän lahkon jäseniä muualla kuin Nabluksessa, jossa heillä on oma synagoogansa elijumalanpalvelushuoneensa. He ovat ankaria monoteistejä (yhdenjumalanpalvelijoita) ja kuvainpalveluksen vihaajia, Uskovat hyviä ja pahoja henkiä olevan olemassa, kuolleiden nousevan ylös ja Messiaksen ilmestyvän 6000 vuoden kuluttua maailman luomisesta. Viettävätpä he juutalaisten sabbatia ja muita juutalaisia juhlapäiviä, muiden muassa pääsiäisjuhlaa uhraten pääsiäslampaan Garizim'in vuorella, sitä uhratessa lienevät juhlamenot hyvin omituisia, ja uhraamisenkin sanotaan käyvän niin raamatunmukaisesti kuin mahdollista. Me olisimme kyllä olleet tilaisuudessa näkemään näitä juhlamenoja, jos olisimme viivähtäneet seuraavan päivän Nabluksessa, sillä pääsiäislammas piti teurastettaman juuri saman päivän illalla, jonka aamuna me lähdimme kaupungista matkoihimme. Me emme luulleet voivamme lykätä lähtöämme kokonaista päivää eteen päin, Me tahdoimme viettää levollisina sunnuntain Nazaret'issa, sittemmin kumminkin kaduimme tätä seikkaa, kun huomasimme, että olisimme kyllä erityisittä ponnistuksitta ennättäneet sunnuntai-aamuksi Nazaret'iin. -- Mainittakoon samarialaisista vielä, että heillä on myös sakramenttina ympärileikkaaminen ja että heidän keskuudessaan on sallittu naida kahdesti, siinä tapauksessa, ett'ei ensimmäisessä avioliitossa ole ollut lapsia. Ylimmäisen papin virka on perinnöllinen. Heidän huostassaan väitetään olevan viiden Mooseksen kirjan vanhimman käsikirjoituksen. Professori Orelli mainitsee kirjassaan "pyhässä maassa", että hänen onnistui saada nähdäkin tämä käsikirjoitus.

Tuossa kestiystävällisessä lähetyshuoneessa olimme saaneet levätä yömme tyynesti ja nauttineet rauhaa, jota kyllä jo olimme kaivanneetkin. Sen tähden olimmekin erittäin kiitollisia isäntäväellemme, kun seuraavana aamuna k:lo 8 lähdimme matkalle. Sinä päivänä oli meidän vaan 7 tuntia ratsastettava. Olimme jo ratsastaneet noin kaksi tuntia ohi useiden kylien, kuten Râfidian, Savâtan, Bêt Ufênin, Bêt Ilan, ja seudulla, joka enimmiten oli hyvin viljeltyä ja jossa kaikkialla näki runsaasti puita, kun edessämme korkealla kummulla kohousi muinainen pääkaupunki, Samaria, eli nykyinen Sebastije, josta näkee lavealti ympäröiville seuduille. Neljännestunniksi pysähdyimme sinne, oppiaksemme tuntemaan tätä paikkaa, joka historiallisessa suhteessa on tärkeäarvoinen. Nykyään on se vaan pieni kurjannäköinen kylä, jossa elelee noin 300 asukasta. Ne ovat muukalaisia kohtaan hyvin ilkeitä, jonka tähden täytyykin olla varoillaan seurustellessa heidän kanssaan. He myyvät mielellään "vanhanaikuisia" kaluja ja rahoja ja vaativat niistä hyvinkin kalliita hintoja. Mutta varallaan saa hyvin olla, sillä he saattavat pitemmittä mutkitta ryöstääkin matkustajan. Tuo mainitsemani prof. Orelli kertoo eräästä tällaisesta epämiellyttävästä tapahtumasta hänen käydessään kylässä. Me puolestamme emme lainkaan ryhtyneet kauppoihin heidän kanssaan. Mitään muuta mainittavaa ei tässä paikassa ole, kuin ristiretkien aikuisen kristityn Johannes-kirkon jäännökset ja niiden vieressä muhammettilainen moskea. Nykyinen Sebastije ei olekaan aivan samalla paikalla, kuin muinainen Samaria. Kun olimme kulkeneet kylästä vähän matkaa, näimme vasemmalla puolen rivin korkeita pylväitä, jotka selvään osottivat, että muinainen Samaria oli ollut sillä paikalla, siis vuoren huipulla. Pylväiden luku on nykyään 15; ne todistavat vieläkin jälkimaailmalle, että kaupunki, joka tässä uljaili, oli suuri ja mahtava. Muitakin raunioita on täällä herättämässä matkailijan huomiota. Katsellessaan näitä muhkeiden rakennusten ja taideteosten jätteitä juohtuu epäilemättä matkustajan mieleen tuo ennustus, jonka profeetta Mika lausui juuri tästä kaupungista: "Minä teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja vieritän hänen kivensä laaksoon, ja särjen perustukseen asti maahan. Kaikki heidän epäjumalansa pitää rikottaman, ja kaikki heidän paikkansa tulella poltettaman, ja minä hävitän kaikki heidän kuvansa; sillä ne ovat porton palkasta kootut; sen tähden pitää heidän jälleen porton palkaksi tuleman." (Mika 1:6, 7.) Ei kukaan, joka vaan on käynyt sillä vuorella, jolla Samaria on sijainnut, ja hiljalleen astuskellut sen alapuolella olevaan laaksoon, voi kieltää, että tämä ennustus on käynyt sanasta sanaan toteen. Herra on totuutta harrastava sanoissaan, tuomioissaan ja teoissaan; synnin täytyy saada ansaittu palkkansa, kun koston hetki on tullut.

Suuria muistoja liittyy Samarian nimeen; paljon synnin tekojakin saastuttaa sitä. Katsaus kaupungin historiaan saattaa meidät siitä vakuutetuksi.

Kaupungin perustamisesta kerrotaan 1 Kun. 16:23, 24 seuraavaa: "Assan Juudan kuninkaan ensimmäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Omri Israelin kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Tirzassa kuusi ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella hopeasentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, kun hän rakensi, Semerin, vuoren herran, nimellä Samariaksi." Tuo Omri, joka kaupungin perusti, oli kumminkin jumalaton mies, joka "teki pahaa Herran edessä." Suurenmoisesti, muhkeasti elettiin kaupungissa, ylellisyydellä ei ollut mitään rajoja. Ei missään muualla, kuin tuossa kaupungissa, jonka asemakin oli paljon ihanampi, kuin Jerusalemin, ollut niin paljon tilaisuutta silmäin pyyntöön, lihan himoon ja elämän koreuteen, siellä kun, näet, oli suurenmoisia palatsia ja epäjumalain temppelejä. Sattuvammin, kuin profeetta Jesaia 28:1, ei voi kuvata kaupunkia ja sen elämää. Hän sanoo: "Voi sitä ylpeätä juopuneitten kruunua Efraim'ista (Samariaa), jonka kaunis kunnia on pudonnut kukkainen, joka on ylemmäisellä puolella lihavata laaksoa, jossa he viinasta hoipertelevat." Voimakkaammin ei voi sen häviötä ja kukistusta ennustaa, kuin sama profeetta heti seuraavissa sanoissa: "Katso, väkevä ja voimallinen Herralta, niin kuin raesade, niin kuin vahingollinen tuuli, niin kuin vesimyrsky, joka väkevästi lankee, pitää väkivallalla maahan päästettämän, että juopuneitten ylpiä kruunu Efraim'ista jaloilla tallataan. Ja ne hänen kunniansa kaunistuksen pudonneet kukkaiset, jotka lihavata laaksoa ylemmäisellä puolella ovat, pitää tuleman niin kuin se, joka varhain suvella kypsyy, jonka joku nähtyänsä ja käsillä pidellessänsä syö." Eikä ainoastaan Jesaia vaan profeetat Amos ja Hoseakin ovat lausuneet tästä kaupungista tuomitsevia sanoja, ja heidän sanojensa totuuden todistavat jälkimaailmalle raunioina makaavat kaupungit. Tämän kaupungin historiaan liittyy läheisesti tuon surullisesti kuuluisan Ahab'in, Omrin pojan ja seuraajan, elämäntoimi. Tämä Ahab nai Sidon'issa pakanallisen kuninkaan tyttären, Isebel'in, joka toi mukanaan Israelin kansan keskuuteen Baalinpalveluksen. Tälle epäjumalalle rakennettiin temppeli ja alttari Samariaan (1 Kun. 16:31, 32.) Vaikeata on nyt enään tarkemmin määrätä, missä tämä temppeli sijaitsi.

Monta kertaa piiritettiin tätä kaupunkia. Jo kuningas Ahab'in aikana kokosi Benhadad, Syrian kuningas, kaikki sotaväkensä piirittämään Samariaa, ja häneen yhtyivät kaksineljättäkymmentä kuningasta. Ihmeellisesti pelasti Herra kaupungin kumminkin sillä kerralla. Kukistuksen aika ei ollut silloin vielä tullut (1 Kun. 20.) Tässä kaupungissa oleskeli silloin taas, kun sitä toista kertaa piiritettiin ja kovat ajat koittivat, suuri profeetta Elisa, Elian seuraaja. 2 kun. 6 ja 7 mukaan sai kaupunki silloinkin kokea Jumalan laupeutta. Lopulta kumminkin, kun synninmitta oli kukullaan, ja Jumalan hyvyyttä, armahtavaisuutta, pitkämielisyyttä ja armoa halveksittiin, koitti kaupungille samoin kuin koko kansallekin häviön päivä. Assyrian kuningas Sargon II valloitti ja hävitti kaupungin vuonna 722 ennen Kristusta. Tosin se sittemmin rakennettiin uudelleen, mutta toisen vuosisadan lopulla e.Kr. hävitti sen perinpohjin Johannes Hyrkanus. Vuonna 63 e.Kr. joutui Samarian maakunta roomalaisten haltuun, ja entisen pääkaupungin linnoitti uudestaan roomalainen sotapäällikkö Gabinius. Keisari Augustus antoi tämän pääkaupungin vuonna 30 e.Kr. lahjaksi Herodes suurelle, joka antajaa kunnioittaakseen kutsui sen Sebastijeksi ja kaunisti komeilla rakennuksilla. Mutta vaikka hän sijoittikin sinne suuren sotajoukon, ei se enää entiseen mahtavuuteensa kohonnut; naapurikaupunki Nablus pääsi, näet, voitolle. Kuudennelle vuosisadalle saakka j.Kr. oli Sebastijessa piispanistuin. Perustivatpa ristiretkeläisetkin näille seuduin hiippakunnan, mutta se ei kumminkaan kauvan pystyssä pysynyt.

Tämän kaupungin historia todistaa siis Jumalan armosta ja laupeudesta, mutta toiselta puolen osottaa se myös, että ankaria ovat ne tuomiot, joiden alaisiksi synti ja vääryys saattavat. Jumalan sanan totuus esiintyy taas tähänkin paikkaan nähden niin selvänä, ett'ei yhdenkään pitäisi sitä epäillä.