Chapter 14

Äänettöminä riensimme eteen päin, jätimme Beth-Elin muistoineen suorittaaksemme sen päivän matkamäärän. Aurinko laskeutui ja iltarusko levitteli yli vuoriseudun punertavaa hohdettaan, joka loi esineisiin omituisen lumousvoiman. Lukemattomissa vivahduksissa vaihtelivat värit auringon viimeisten säteitten valaistessa vain korkeimpia paikkoja ympärillämme. Päivän loiste heikkoni heikkonemistaan, kunnes kuun ja tähtien kelmeä valo sen viimein voitti. Lopuksi valaisi tuona hiljaisena iltahetkenä vaan kuu polkuamme ja ympäristö näytti meistä niin ihmeellisen juhlalliselta ja omituiselta. Lukemattomat tähdet kirjailivat taivaankantta ja lisäsivät pilkkinällään seudun ihanuutta. Kuta lähemmäksi tulimme kylää, sitä tiheämmässä näkyi molemmin puolin kivistä tietä viljeltyjä peltoja ja puita, mikä seikka oli todistuksena asukasten uutteruudesta ja vireydestä. Ratsastaessamme alas vuoren rinnettä näimme kaukana siellä täällä valoja tuikkavan; siellä asui ihmisiä ja valmistivat luultavasti illallistaan päästäkseen sitten levolle. Pyhässä maassa asukkailla on, näet, tapana mennä aikaiseen levolle ja nousta varhain aamulla työhön. Lähellä kylää kuulimme vasemmalla puolella tietä pienen puron lorisevan, joka teki minuun kummallisen vaikutuksen tuona hiljaisena iltahetkenä. Mieleeni juohtui kotimaa kohisevine koskineen, lirisevine puroineen, joita matkustaja siellä kaikkialla kohtaa. Tultuamme ensimmäiseen asuntoon, joka oli harvinaisen suuri, meni opas sisään kysymään yösijaa, mutta se olikin autiona. Se kuului kauvempana kylässä olevaan luostariin, joka siellä omisti vieläkin suuremman rakennuksen. Suuntasimme matkamme sinne varmasti toivoen edes siellä saavamme suojaa yöksi, joka alkoi tuntua niin kostealta ja kolkolta. Ovathan luostarit niin hyvin Palestiinassa kuin muuallakin maailmassa yleensä tunnetut vieraanvaraisuudesta. Mutta turhaan pyysimme yösijaa, ei edes ovea avattu vieraille, ainoastaan eräs munkki eli palvelija avasi akkunan ja lausui äreästi muutamia meille käsittämättömiä sanoja. Vaikea on tietää syytä tällaiseen tylyyteen. Kenties vaikutti siihen se seikka, että me olimme protestantteja, mutta luostari oli katoolilainen. Opas ja mukari menivät kylään hakeakseen yösijaa muualla; me sillä välin istuimme luostarin portailla ihanassa kuutamossa ihmetellen tähtitaivasta. Yön viettäminen taivasalla ei tuntunutkaan niin kamalalta, kuten voisi luulla. Mieli, ajatus oli kiintynyt suurenmoiseen luontoon, joka meitä ympäröitsi. "Yksi yö taivasalla tuossa ihanassa luvatussa maassa, mitäpä se! Ottihan Mob kiven pään-alaisekseen ja nukkui rauhallisesti hätävaraisella vuoteellaan; Jumala ja Jumalan enkelit häntä suojelivat. Voipihan meillekin käydä samalla tavalla." Niin ajattelin ainakin minä, sydämmeni täytti pyhät ajatukset ja muistot. Ne pian keskeytti kumminkin oppaan tuttu ääni: hän oli saanut meille yösijan erään likellä asuvan arabialaisen luona. Tämä ystävällinen mies oli luvannut majoittaa meidät niin mukavasti kuin mahdollista. Seurasimme opasta ja pian olimme ensi kerran arabialaisessa tuvassa, joka eurooppalaiselle ja erittäinkin sivistyneelle sellaiselle näyttää hyvin omituiselta. Tutustaakseni lukijaa asuntoihin näissä kylissä, joihin matkailija itämailla joutuu, koetan antaa jonkinlaisen kuvauksen arabialaisen tuvasta. Siihen johti suuri ovi kartanon puolelta, missä oli kaikellaista likaa, joista ohi töin tuskin voi kulkea. Tuvassa oli kolme akkuna-aukkoa ilman lasia, sillä ne suljettiin yöksi ja päivälläkin, kun aurinko kovin paahtoi, puisilla luukuilla. Lattia oli savesta, kuten seinätkin ja katto, joka usein on kupulakinen tai tasanen. Mitään, jota huonekaluksi voisi kutsua, ei tuvassa ole, ei ainoata tuolia, ei sänkyä, sohvaa, pöytää eli muuta sellaista. Uunista ei tietysti voi olla puhettakaan, onhan se tarpeetoin tässä ilman-alassa, missä sadeaika korvaa talven. Lattialle levitetään tavallisesti olki- eli korsimatto, jonka päällä syödään ja levätään yö. Iltasilla valaistaan tupa jonkinlaisella öljylampulla tai kynttilällä, jos sellaista löytyy, monessa tapauksessa istutaan pimeässä, -- ruvetaan nukkumaan, kun päivä on laskenut, päivän valjetessa noustaan ylös ja mennään työhön. Köyhemmillä on vain yksi tupa, minne paitsi ihmistä myöskin eläimet ja välttämättömät tarviskalut sijoitetaan. Rikkaammilla on vähintäinkin kaksi tupaa, toisessa asuu talonväki, toisessa palvelijat (orjat), eläimet y.m. Meidän yömajassamme, jonka omisti eräs rikkaampi mies, oli kaksi tupaa, joista parempi annettiin meidän käytettäväksemme. Paitsi tavallista olki- eli ruohomattoa toi emäntä tupaan suuren joukon kauniita tyynyjä ja useita patjoja ja peitteitä, tehdäksensä olomme niin mukavaksi kuin mahdollista. Kaikki todisti omistajan varallisuutta. Hyvästi olisimmekin toimeen tulleet, kun vain turkkilaisten, arabialaisten ja muitten itämaalaisten tavoin olisimme oppineet istumaan jalat ristissä alla tai maan asukasten tavoin tottuneet noihin monenlaisiin veren-imijöihin, jotka nyt verrattomalla raatelemishalulla, kävivät kimppuumme. Mutta näissä suhteissa puuttui meiltä vielä alkuperusteetkin, jonka vuoksi yömajamme mukavuuden kannalta katsoen ei ollut liioin kehuttava. Istuimiksi asetimme useampia tyynyjä päällekkäin ja koetimme sillä tavoin toimeen tulla, kunnes veren-imijät alkoivat ilmoittaa läsnäoloansa. Illallisen söimme lattialla, ja mukana olevalla veitsellä ja kahvelilla koetimme sitä saada suuhumme niin sievästi kuin mahdollista. Maan asukkaat käyttävät siihen tarkoitukseen tavallisesti sormiansa ja tekevät he sen varmaankin yhtä taitavasti, kuin me syömme veitsellä ja kahvelilla. Isäntä ja emäntä katselivat käytöstämme hämmästyneinä, kenties surkutellen taitamattomuuttamme; luultavasti ei heillä usein ollut sellaisia vieraita. Muitten sivistyneitten ihmisten tavoin pitivät he velvollisuutenaan istua kanssamme tuntikaudet. Otsallaan oli emännällä jonkinlainen diadeemi (pääside), johon kuului kaikellaisia koristeita, ja rinnoillaan kantoi hän joukon erilaisia kauniita esineitä. Tämäkin vahvisti meidän luuloamme, että he olivat hyvin varakkaita ja että me vierailimme kylän rikkainten ja enin sivistyneitten ihmisten luona. Emmekä tässä luulossamme ollenkaan pettyneet, kuten jälkeen päin saimme kuulla. Kun tarjosin isännälle ja emännälle tupakkaa, oli ystävyyden liitto solmittu heidän ja kutsumattomien vierasten välillä. Todistukseksi siitä kannettiin sisään vielä useampia tyynyjä, peitteitä ja patjoja, tahdottiin tehdä yön viettoa vielä mukavammaksi. Mutta silloinpa lisääntyi myöskin veren-imijöitten luku ja pian olimme kokonaan heidän vallassaan. Sillä aikaa kantoi mukari sisään kaikki matkavehkeet, satulat y.m. hevoset jätti hän kuitenkin ulkopuolelle. -- Jonkun aikaa tulkin avulla keskusteltuamme kohteliaan talonväen kanssa, jonka vilkasta huomiota ja osan-ottoa meidän oli onnistunut herättää, aloimme valmistautua levolle tuolle pehmoiselle, patjoista, peitteistä ja tyynyistä rikkaalle vuoteelle. Ensiksi ripotimme kumminkin vuoteellemme hyönteismyrkkyä, jota ystäväni R. oli runsaasti ottanut mukaansa. Tällä keinolla taisteli ystäväni R. matkalla aina väsymättä veren-imijöitä vastaan. Kaikesta huolimatta eivät hyönteiset kumminkaan suoneet rauhaa ratsastuksesta ja vaivoista väsyneille ruumiillemme. Noin puoleksi tunniksi poistuivat ne luotamme, peljäten myrkkyä, jota olimme ympärillemme sirotelleet, mutta pianpa ne siihenkin tottuivat ja nyt ei auttanut muu kuin turha taistelu noita vihollisia vastaan, jotka eivät pitkään aikaan suoneet meille vähääkään rauhaa. Viimein väsymys sai voiton ja me nukuimme hetkiseksi, mutta jo aikaisin, ennen kuin aurinko säteillään ehti valaista seutua, heräsimme rientääksemme taas kohti uusia kohtaloita, näkemään uusia, tuntemattomia seutuja, jolloin uudet tapahtumat, uudet muistot herättävät uusia ajatuksia ja tunteita.

Herättyäni juohtui mieleeni, että olihan nyt toukokuun 1 päivä. Heti olin ajatuksissani kotona, mistä en vielä ollut tietoja saanut. Kuinka erilaisissa olosuhteissa olinkaan nyt kuin kotimaassani tänä päivänä. Siellä vaelsivat ylioppilaat valkoiset lakit päässä Alppilaan tai Kaisaniemeen. Oli kuin ylioppilaslaulu olisi soinut korvissani; olin näkevinäni tuon ihmispaljouden: siinä varmaankin monta tuttavaani, jotka nyt seuraten nnorisojoukkoa, vaelsivat tervehtimään kevättä, sanomaan kesää tervetulleeksi. Mutta -- ei ollut aikaa heittäytyä näiden mielikuvitusten valtaan; meillä oli suoritettavana vähintäinkin 8 tunnin matka, jos mieli saapua seuraavaan lepopaikkaan. Oli sen vuoksi välttämätöntä lähteä tielle niin aikaiseen kuin mahdollista. Lähteissämme vahvistimme voimiamme kahdella kupilla kakaota ja kahdella keittämättömällä munalla. Ennen kello viittä olimme jo satulalla. Ihana ja viileä aamu-ilma virkisti meitä suuresti ja olimme iloisella mielellä. Lauloimme lauluja Jumalan kunniaksi, kiittäen häntä siitä, että niin ihmeellisesti oli meitä eteen päin auttanut. Puolen tunnin perästä saavuimme erääseen kylään, nimellä Yebrud. Ulkopuolella sitä oli hautauspaikka, jossa kasvoi ääretön joukko valkoisia lempikukkia. Opas kertoi asukasten näillä kukilla ja niiden mehulla parantavan silmätauteja. Kuta edemmäksi tulimme, sitä rikkaammalta näytti kasvullisuus. Kaikkialla oli viljeltyjä ketoja ja kaikenlaisia ihania puita. Kaikki teki meihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Tähän asti olimme matkustaneet läpi kolkkojen, viljattomien, metsättömien seutujen, nyt oli luonto ympärillämme ikään kuin kokonaan muuttunut. Nyt voimme ihmetellä laaksoja, joissa kasvoi toisissa öljy, toisissa viikunapuita. Kaikkialla nautti silmä vihannasta, ihanasta luonnosta. Tie oli tosin monin paikoin kivistä ja epätasaista, usein saimme kulkea jalkaisin ja taluttaa hevosiamme. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä rehevämpänä esiintyi kasvullisuus, sitä vihannampana luonto. Täällähän juuri oli raja muinaiselle Efraimin sukukunnalle, josta sanottiin: "Josef on hedelmällisen puun oksa, tuore hedelmäpuu lähteen tykönä, jonka oksat nousevat yli muurin. On kuitenkin hänen joutsensa vahvana pysyvä ja nopsat hänen käsivartensa. Kaikkein väkevimmän kädestä Jakobista, häneltä, Israelin paimenelta ja kalliolta, siis Jumalalta, joka sinua on auttava, siltä kaikkivaltiaalta, joka sinua on siunaava, tulkoon sinulle taivaan siunaus ylhäältä ja syvyyden siunaus alhaalta, kuin myös nisäin ja kohtuin siunaus. Sinun isäs siunaukset olkoot minun isäni siunauksia voimallisemmat: ne ylettykööt hamaan ijäisten kukkulain ihanuuteen; ne tulkoot Josefin pään yli, Nasirin päälaelle veljeksistä." (1 Moos. 49:22, 24-26). Tuo siunaus ei ole vieläkään täydellisesti hävinnyt, vaan ilmestyy se siellä täällä, joskin kirouksen tuomio vuosisatoja on ikeellään sortanut hänen jälkeläisiänsä, joka sai siunauksen.

Sen jälkeen herätti huomiotamme tuo n.k. "_ryövärien lähde_" (Ain Haramîje), eräs kallioon hakattu lähde vasemmalla puolen tietä. Me pysähytimme hevosemme, sillä ystäväni R. tahtoi maistaa lähteen vettä, jota hän sitten kehuikin erittäin raittiiksi ja hyvänmakuiseksi. Se, joka ei ole matkustanut näillä seuduin, voipi tuskin mielessään kuvailla, kuinka suloisten vaikutusten alaisena retkeilijä on noina raittiina aamuhetkinä, jolloin ilma on viileänä vielä eikä aurinko ole noussut niin korkealle, että sen säteet tekisivät kuumuuden sietämättömäksi ja rasittavaksi. Joka laaksossa on kätkeyneenä vähäinen maailma. Oi jos ihminen voisi johtaa mieleensä kaikki muinaiset tapahtumat noissa laaksoissa, jos saisi tietää kaiken, mitä on puhuttu noitten lähteitten vieressä, missä omaisuuden kansan jäsenet kauvan, hyvin kauvan sitten juottivat karjaansa! Kaikkialla tarjoovat suuret puut viileää varjoansa väsyneelle matkustajalle, ne ovat kuin ystäviä, joiden vieraanvaraisuuden myöhään unhottaa. Suuret tutut nimet raamatusta juohtuvat mieleen, sellaiset kuin Samuel, Debora, Elia y.m. ja heidän elämäntyönsä esiintyy elävänä etehemme. Ne ovat nimiä, jotka maailma mielellään tahtoo unhottaa, mutta elämäntyöt, joihin ne kuuluvat, ovat Jumalan armontaloudessa paljosisältöisiä.

Kappaleen matkaa edempänä sijaitsee muinainen _Silo_, jota nykyään kutsutaan _Selun'iksi_. Se on oikealla puolen tiestä, siis itään päin. Matkustajilla on usein tapana poiketa tähän paikkaan, mutta meistä ei siihen ollut mitään syytä. Sillä voimmehan me muutenkin muistella tämän paikan merkitystä. Se oli aikoinaan Efraim'in sukukunnan hallussa ja oli liiton arkilla ensin paikkansa siellä. Sodassa filistealaisia vastaan sen kumminkin tästä säilöpaikasta anastivat pakanain voittoisat laumat. Todistuksen majassa, joka Josuan ajoista Eli'n aikaan asti oli täällä Silossa, jakoivat Israelin lapset luvatun maan arvalla eri heimokuntien kesken (Jos. 18). Tässä kaupungissa eleli myös pappi Eli, joka kuullessaan, että Jumalan arkki oli ryöstetty ja hänen molemmat poikansa tapetut, lankesi maahan taakse päin istuimelta ja kuoli (1 Sam. 4). Silon temppeliin vei hurskas kansa pienokaisen äskensyntyneen poikansa Samuelin, pyhittääksensä tämän kaikeksi elin-ajaksi Herralle, joka oli lahjoittanut hänelle lapsen, jota hän niin sydämmellisesti oli rukoillut. Hurskaasta, yksinkertaisesta lapsen sydämmestä lähti tuo hänen rukouksensa, jota vieläkin voimme pitää mallirukouksena (1 Sam. 1, 2). Kun valtakunta jaettiin kahteen osaan, tuli ilo kuulumaan Israelin valtakuntaan (1 Kun. 11:29; 14:2). Se sijaitsee jotenkin ylhäällä vuoriseudussa, mutta ei sanota paikan olevan erittäin kauniin. Muuten onkin se nykyään vaan pieni, vähäpätöinen kylä, jossa asuu arabialaisia ja beduiineja.

Ratsastettuamme herkeämättä neljä tuntia, pysähdyimme tien vieressä olevaan vähäiseen kylään, nimeltä _Lubban_, jossa oli rikasvetinen lähde. Kuumuus ja ratsastus olivat saattaneet hevoisemme aika janoisiksi niin, että ripein askelin syöksyivät lähteelle. Dragomaanimme huomautti, että kylässä matkustajat tavallisesti viipyvät aterioimassa; tätä varten olikin siellä varpukatolla varustettu pieni vaja, jonka lattialla olkimatto oli levitettynä, mitä ei koskaan saa puuttua. Mekin levitimme lattialle matkapeitteemme ja panimme matkatyynyjä pään-alaiseksi nauttiaksemme hetken lepoa, joka olisi ollut hyvinkin tarpeellista tuon rasittavan ratsastuksen jälkeen, johon emme edes olleet vielä oikein tottuneet. Huone olisi ollut hyvinkin sopiva tuohon tarkoitukseen, koska siellä vallitsi miellyttävä viileys; mutta lukemattomat kärpäset, jotka siihen vuoden-aikaan ovat oikeana maanvaivana niillä seuduin, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruoka maittoi hyvinkin, vaikk'eivät laitokset täälläkään olleet suurenmoisia eivätkä vaihtelevia. Pysyväisenä ruokalajina matkallamme olivat munat; joskus saimme sentään ostaa kanan tai kyyhkyläisen; ei siis juuri ruokalajia vaihdeltu. Heti k:lo 11 jälkeen suoriuduimme taasen matkalle. Kulku kävi suoraan muinaista Sikem'iä, nykyistä Nablusta kohti. Tien laadusta en voi muuta sanoa kuin, että se on väliin hyvää ja väliin hyvinkin huonoa. Mutta kaikkialla huomaa kasvullisuuden enenevän ja kylienkin luvun kasvavan todistukseksi, että maanlaatu on näillä seuduin parempaa. Kuta enemmän kello lähestyi kahtatoista, sitä sietämättömämmäksi kävi kuumuus. Niin helteisessä ilmassa emme olleet tähän saakka olleetkaan. Päässämme oli Jerusalemista ostettu korkkihattu, mutta sittenkin tuntui kärsimättömän lämpöseltä; tuskanhiki vieri otsalta. Oli vaikeata, mahdotontakin suojata itseään auringon säteiltä, jotka tunkeutuivat polttavina läpi kaiken. Eivät puutkaan voineet suoda meille varjoa, sillä aurinko oli korkeimmillaan ja sen säteet lankesivat melkein pystysuoraan päällemme. Olimme sitä paitse jotenkin lavealla kentällä, jossa ei siis juuri monta puuta ollutkaan. Etäällä näkyi kylä, jonne kulkuamme suuntasimme. Aluksi luulin sen olevan mahdollisesti määräpaikkamme, koska korkea vuori, jonka otaksuin olevan Garizim, näytti olevan aivan kylän vieressä. Luulossani erehdyin suuresti; raskaan matkamme perille emme vielä isoon aikaan tosiaan voineet päästä. Lisäksi vaivasi minua kovasti jano, joka näin kuumassa ilman-alassa on vaikeimpia tuskia, joiden rasitettavaksi ihminen voi joutua. Tulin taasen ajatelleeksi Vapahtajan sanoja: "Kuka ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen pidä palkata oleman." Eikä meitä ainoastaan janottanut vaan alkoi hirveästi väsyttääkin; jäsenetkin kävivät niin aroiksi, että jo alkoi tuntua ratsastaminen taakalta, vieläpä sietämättömältä taakalta. Useampia kertoja kysyin dragomaanilta, emmekö jo pian saavu edes Jakob'in kaivolle, jonka tiesin olevan vaan hiukan matkaa Nabluksesta. "Pian, pian", kuului aina vastaukseksi, mutta tämä "pian" kesti minusta liian kauan.

Olimme jo sen korkean vuoren juurella, jonka etäältä olimme nähneet, ja dragomaani ilmoitti sen olevan Garizim. Kaksi tietä oli valittavanamme tullaksemme kaupunkiin: toinen kulkee suoraan vuoren yli, toinen taas sen vieritse Jakobin kaivon ohi ja on vähän pitempi edellistä. Luonnollisesti valitsimme jälkimmäisen, koska halusimme nähdä tuon merkillisen kaivon, vähän huoahtaa sen vierellä ja virkistykseksi juoda sen "eloisaa vettä." Mieleemme ja sydämmeemme oli syvästi painuneena tuo kaunis ja opettavainen kertomus Jesuksen keskustelusta Samarian vaimon kanssa Jakob'in kaivolla. Kertomus tuosta heidän kohtauksestaan on ihanimpia evankeelisessa historiassa. Kaivolle kulkiessamme palautinkin muistiini tämän kertomuksen eri kohdat. Varmaankin oli Herra Jesus kulkenut opetuslapsinensa juuri samaa tietä, jota me nyt tulimme, kun hän aikoi Judeasta Galileaan. Saman lavean, polttavan lakeuden poikki, jonka juuri olimme jättäneet, oli hän tullut päivän kuumimpana aikana, nim. k:lo 12, koska sanotaan, että hän "liki kuudetta hetkeä" tuli Jakobin kaivolle. Matkasta väsyneenä istahti hän levähtämään tuon vilvastuttavan, eloisan veden luo. Sillä välin käväsivät opetuslapset läheisessä kaupungissa ostamassa ruokaa. Kun he olivat poissa ja Jesus istui siellä yksinänsä, tuli eräs Samarian vaimo vettä ammentamaan. Jesus alkoi puhella hänen kanssaan. Väsymyksestä välittämättä oli ihmiskunnan Vapahtaja nyt, kuten aina, kun tilaisuus tarjoutui, valmis johtamaan syntisraukkoja autuuden tietoon, antamaan heille ijankaikkisen elämän vettä. "Anna minun juodakseni", sanoi Jesus vaimolle. Mutta vaimopa ei heti täytäkään hänen pyyntöänsä, vaan viitaten siihen vihamielisyyteen, joka vallitsi juutalaisten ja samarialaisten välillä, ja siihen ylenkatseeseen, jolla edelliset kohtelivat jälkimmäisiä, lausui: "Kuinka sinä minulta juoda tahdot, joka olet juutalainen, ja minä olen samarialainen?" Jesus, joka rajattomasti rakastaa ihmisraukkoja, tarjoo nyt vaimolle, joka ei tahdo antaa hänelle edes Jakobin kaivon vettä juoda, elämän vettä s.o. Jumalan armahtavaa armoa, joka yksin sammuttaa sielumme ijankaikkisuuden-janon. Ennen kuin vaimo kumminkin voi tätä vettä juoda, täytyy hänen tuntea janoavansa, tuntea hengellistä janoa. Tätä herättää Jesus paljastamalla hänelle hänen syntinsä ja syvän lankeemuksensa. Hän tuo salatun asian päivän valoon ja osottaa olevansa profeetta, joka voi nähdä peitetytkin synnit. Tämä seikka sekä Vapahtajan puhe tuosta merkillisestä vedestä, joka sammuttaa janon ijankaikkisesti, saivat vaimon vakuutetuksi siitä, että hän oli tekemisissä profeetan kanssa; sen tähden sanookin hän: "Herra, minä näen, että sinä olet profeetta." Ja tämän keksittyään alkaa hän kysellä Jesukselta ylevämpiä asioita; tuo salassa, sydämmen syvyydessä uinaileva tarve oli herännyt. Ijankaikkisuuden jano polttaa tätäkin synnin ja hengellisen li'an syvälti haavoittamaa ja tahraamaa sydäntä. Vaimo alkaa puhua rukouksesta, jumalanpalveluksesta, jonka suhteen hän oli erhetyksessä, josta ainoastaan Hän voi päästää, joka oli taivaasta tullut ilmoittamaan Isän pyhää neuvoa ja tahtoa meidän autuudestamme. Hyvä, että hän kääntyi luottaen Jesuksen puoleen, sillä ainoastaan siten voi hän saada vastauksen ja selvikettä syntisille muuten selviämättömiin, tajuamattomiin kysymyksiin. "Meidän isämme ovat tällä vuorella (Garizim'illa) kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltaman." Tällä tavoin esittää hän suoraan, mitä tietää Jumalan palveluksesta, päästäkseen selvemmälle ja saadakseen enemmän tietoja tästä tärkeästä kysymyksestä. Hän saakin. Jesus sanoo: "Vaimo, usko minua: se aika tulee, ettette tällä vuorella ettekä Jerusalemissa Isää rukoile. Ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta me tiedämme, mitä me rukoilemme; sillä autuus on juutalaisista. Mutta hetki tulee, ja jo nyt on, että totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman." Näiden yksinkertaisen ja samalla syvämielisten sanojen johdosta vastaa vaimo "Minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus: koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki." Hän tietää siis Messiaksestakin, ja näistä sanoista kentiesi voimme huomata hänen aavistaneen, että mies, jonka kanssa hän puheli, oli juuri tuo Messias, jolta hän odotti tietoja kaikesta, mikä vielä oli salattua ja peitettyä. Samoin kuin salama, joka äkkiarvaamatta kirkastaa synkän pilvitaivaan, paljastaa valollaan esineet, selkenee hänellekin totuus, kun Jesus sanoo: "Minä olen se, joka sinun kanssas puhun." Mutta nyt, kun opetuslapset palasivat kaupungista ruokavaroineen, ei vaimolla enää ollut aikaa viipyä. Hän jätti vesiastiansa ja kiiruhti kaupunkiin levittämään tietoa tuosta merkillisestä miehestä, jonka hän oli tavannut kaivolla. "Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?" Suuri joukko kaupunkilaisia noudattikin hänen kehoitustaan ja läksivät katsomaan. Ihmisjoukkoja toisensa perästä kiiruhti Jakobin kaivolle; he eivät menneet kumminkaan juomaan sitä vettä, joka ainoastaan hetkeksi sammuttaa janon, vaan elämän vettä, jota oli niissä sanoissa, jotka tulvivat tuon lähteen luona istuvan miehen suusta. He löysivät lähteen, josta todella eloisaa, oikeata elämän vettä pulppusi. Vielä hämärtäessä istui Jesus kaivolla tuo kuunteleva joukko ympärillään. Jäipä hän pyynnöstä kahdeksikin päiväksi heidän kaupunkiinsa täyttämään Isän tahtoa, joka oli hänet lähettänyt. Ja useat uskoivat häneen vaimon puheen tähden; mutta vielä useammat sen tähden, että he itse kuulivat ja tiesivät, että hän oli totisesti Kristus, maailman Vapahtaja. -- Sydän ja ajatukset näihin tapahtumiin suunnattuina me saavuimme perin väsyneinä ja janoisina tuolle kaipaamallemme kaivolle, josta toivoimme virkistäytyvämme. Toivo petti kumminkin kokonaan, sillä, vaikka kaivo oli 25 metriä (84 jalkaa) syvä, ei siinä kumminkaan ollut vettä. Lähellä sitä tapasimme erään fransiskaani-munkin, joka ystävällisesti tarjoutui opastamaan meitä kaivolle, joka on muutamia askelia tiestä, heti vuoren jyrkänteen alapuolella. Tämä ystävällisyys näytti lähtevän toivosta saada meiltä vähän rahaa palkkioksi. Kaivon yli on rakennettu kurjannäköinen, rikkinäinen pieni kivirakennus, joka kentiesi on aikoinaan ollut jollekulle pyhimykselle pyhitetty.