Chapter 11

Vähän jälkeen kello 10:n saavuimme perille kaupungin luo, joka on korkealla mäellä, ympärillä reheviä vainioita sekä puu- ja kukkatarhoja. Jo ensi katsauksella täytyy myöntää, että tämä kaupunki on viehättävimpiä kaikista "pyhän maan" paikoista. Itse asema ja rikas kasvullisuus kaikkialla ympärillä tekevät, että kaupungin ulkomuoto niin viehättää. Sen tähden olikin sisään ratsastaessa mielessämme mitä iloisimpia toiveita; mutta heti portilta sisään päästyä haihtuivat kaikki luulokuvat. Itämainen kurjuus tuli täälläkin heti näkyviin. Siivoton likaisuus vallitsee kaikkialla Betleheminkin ahtailla kaduilla. Tässä kaupungissa, jonka valkoisiksi rapatut huoneet enimmäkseen ovat yksikerroksiset, sanotaan olevan lähes 9,000 asujanta, kaikki kristittyjä, suurimmaksi osaksi kreikkalais- tai roomalais-katoolilaisia. Ainoastaan muutamia satoja protestantteja on, ja heillä oma kokoushuone, mutta ei tällä kertaa omaa sielunpaimenta, koska se, joka heillä oli viimeksi ollut, oli noin vuosi sitte kutsuttu Köln'iin Saksanmaalle.

Me laskeuduimme ratsuiltamme maahan lähellä _Syntymäkirkkoa_, saadaksemme niin pian kuin mahdollista nähdä sen merkillisyydet. Tämä kirkkohan tietysti on se paikka, joka paraiten vetää puoleensa matkustavaista. Heti kokoutui ympärillemme tunkeileva lapsijoukko, poikia ja nuoria miehiä, jotka kaikki myöskentelevät meille teoksiansa, paraastaan öljypuusta ja perlemosta tehtyjä. Heillä näytti olevan tavaton kyky kaupitella niitä, enimmäkseen arvottomia tavaroita, ja pyytää niistä moninkertaista hintaa. Mistä he ensin pyysivät koko frankkia kappaleelta, myötiin sitte kuitenkin neljännestä osasta ja vähemmästäkin. Niin tunkeilevia he olivat, että meidän täytyi väkisin pelastautua heidän käsistään ja rientää kirkkoon, jonka ovi muuten olisi kohta suljettu. Se ovi on hyvin matala ja kapea, ja muutenkin on koko sisäänkäytävä hyvin yksinkertainen. Meille kerrottiin, että ovi on tehty niin ahtaaksi sen tähden, että ei kukaan voisi ratsastaen päästä sisään saastuttamaan temppeliä. Luultavasti voisi sellaista tapahtuakin tässä maassa, jossa tuskin on mitään järjestyksen pitoa. -- Astukaamme kirkkoon! Ensi silmäyksellä huomaamme sen ikivanhaksi basilikaksi, jonka rakennusmuoto on ehkä 4:ltä vuosisadalta. Siinä on viisi laivaa. Sivulaivat ovat isoilla pilareilla erotetut päälaivasta ja kuori rumalla kivimuurilla muusta kirkosta. Pilarein muodosta voidaan aavistaa niiden kerran olleen jonkun pakanallisen temppelin koristuksina. Koko sisus ei vaikuta vähääkään suurenmoisesti. Jäännöksiä mosaikkimaalauksista, joissa on ollut kuvattuina tapauksia raamatusta ja kirkkohistoriasta, on muistoina kirkon muinaisesta kauneudesta. Mainitun muurin takaa alkaa roomalais-katoolisen kirkon omistusoikeus. Fransiskaani-munkki tuli luoksemme, vahakynttilöitä kädessä, joita hän sytytti ja antoi yhden kullekin meistä, että siten tulisi valaistuksi sen paikan pimeys, johon pyrimme. Meidän oli näet astuttava alas kapeita, pimeitä rappusia siihen paikkaan, jossa Jesuksen luullaan syntyneen. Se on vaja, lattia kivestä, keskellä suuri, kallis hopeatähti osottamassa suurta tapausta. Ainiaan palavat kalliit lamput valaisevat luolan, niin että näkee lukea kultakirjaimiset sanat: "_Hic de virgine natus est Christus" (tässä Kristus syntyi neitseestä.) Ihan sen paikan vastapäätä näytetään seimeä, johon Jesus laskettiin kapaloihin käärittynä. Muiden merkillisyyksien joukossa näytetään kammiota, jossa pyhä Hieronymus (k. 30 p. Syysk. v. 420) lepää y.m. -- Toisessa kirkossa, joka on näiden takana ja yleensä paljon yksinkertaisempi ja sievempi, veti huomiotamme puoleensa saarnatuoli, joka oli koristettu kaikkein kauneimmilla, katoolilaisen munkin tekemillä öljypuuleikkauksilla. Ne kuvaavat kohtauksia Jesuksen aikaisimmasta elämästä.

Käytyämme Syntymäkirkossa kävimme myöskin pienemmässä katoolilaisessa kappelissa, joka on lähellä. Siitä kerrottiin meille, että se on rakennettu erääseen paikkaan, jossa neitsyt Maria -- katoolilaisen tarinan mukaan -- imetti Jesus-lasta ja johon pisara maitoa putosi maahan. Ei sen ulko- eikä sisäpuolessa ole mitään huomioon pantavaa. Katoolilainen nunna myöskenteli siellä n.s. "maitokiviä", jotakin valkeaa kiveä, joita hedelmättömät vaimot ostavat ja kantavat tenhokaluina. Tuo ei meitä viehättänyt; me läksimme pois, inhoten epäpyhyyttä, joka ulkonaisesti koristautuu kristillisyydellä, Palatessamme pitkin kapeita, likaisia katuja, kerjääviä lapsia kaikkialla ympärillämme, astuimme koulun ohitse, josta juuri tuli ulos suuri joukko poikalapsia kaksittain opettajansa kanssa, joka ystävällisesti tervehti meitä. Puhtaus ja järjestys näyttivät vallitsevan siinä joukossa. Lapset olivat iloisia, terveitä ja hyvään kuriin totutettuja, joten he tekivät meihin erittäin hyvän vaikutuksen.

Ostettuamme muutamia pikku kaluja eräältä kauppiaalta, joka, merkillistä kyllä, puhui vähän saksaa, jota oli oppinut matkoillaan Euroopassa, söimme aamiaista tai päivällistä, miksikä sitä sanon, avonaisessa ravintolassa, joka monin puolin oli oikea siivottomuuden mallikuva. Se oli juuri sen säännöttömän torin laidassa, joka on Syntymäkirkon edessä. Dragomaani oli hyvin matalalle pöydälle, ehkäpä ainoalle, kuin koko ravintolassa oli, latonut kaikki, mitä oli meitä varten tuonut Jerusalemista: muutamia paistettuja kyyhkysiä, paistetun kanan, kylmiä, kovaksi keitettyjä munia y.m. Sekä suuren appelsiinin kullekin jälkiruuaksi. Lasi Betlehem'in viiniä täytyi tietysti myöskin olla ruokavarain joukossa. Aterioimistamme katselemassa oli suuri parvi kaupungin nuorisoa, jota se näytti erittäin huvittavan, jos saa päättää alinomaisesta naurusta, jolla he lyhentelivät ruokailuamme.

Ennen kuin lähdemme Betlehemistä, täytyy minun johtaa mieleen suuret muistot, jotka tässä paikassa aina kajastavat matkustavaisen edessä ja vastustamattomalla voimalla tulevat esiin levähtäessä. -- Jo lapsuuden aikana iloisen joulujuhlan päivinä sekä köyhässä että rikkaassa kodissa, kun joulukuusen kynttilät on sytytetty, on jokainen ajatuksissaan siirtynyt Betlehemin talliin seimen luo ja hengessä katsellut pikku lasta, Jumalan poikaa, joka tässä kaupungissa otti ihmisluonnon, tuli veljeksemme, ihmislapseksi, antamaan meille sitä sanomattoman suurta oikeutta, että me tulemme Jumalan lapsiksi. Kuvat, jotka olemme itsellemme luoneet, ovat aivan kirkkaat ja puhtaat, niin ihanteelliset ja suloiset. Näiden unikuvien muistot valtaavat tässä paikassa epäilemättä jokaisen matkustavaisen. Tosin on totta, että todellisuus ei edes sinne päinkään vastaa mielikuvia; mutta kaikissa tapauksissa voidaan iloita, että on kerrankin oltu siinä paikassa, jossa suuri, koko maailmaa muodosteleva tapaus tapahtui. Historialla on tässä hiljaisessa ja vähäisessä Judean kaupungissa ollut niin sanoaksemme käännekohta, joka kajasti jo vanhan testamentin ennustajille ja pukeutui täksi ennustukseksi: "Ja sinä Betlehem Efrata, joka vähäinen olet Juudan tuhanten seassa, sinusta on minulle se tuleva, joka Israelissa on hallitsija oleva, jonka uloskäymys on ollut alusta ja ijankaikkisuudesta" (Mika 5:1.)

Tänne kerran vaelsivat tietäjät itäiseltä maalta monen puutteen ja vaaran lävitse osottamaan kuninkaallista kunnioitusta Jesukselle Kristukselle. Raamatullisten henkilöiden: _Saulin ja Davidin, Jeremiaksen, Rakelin ja Ruthin_ nimet liittyvät eroamattomasti tähän paikkaan. Kukapa kristitty ei Betlehemissä käydessään elävästi muistaisi kaikkia näitä ja heidän elämänsä työtä Jumalan armon taloudessa! Sen tähden tämän nyt yksinkertaisen ja monin puolin huononpäiväisen kaupungin kuva kiintyykin haihtumattomasti mieleen ja muistoon.

Rasittavassa puolipäivän helteessä heti k:lo 1:n jälkeen läksimme Betlehemistä, koska vielä oli noin 3 tunnin matka Mar-Saban luostariin, johon aioimme pysähtyä seuraavaksi yöksi. Matka alas vuoren rinnettä, jonka päällä Betlehem on, kävi ensin kauniiden hedelmäpuistojen ja kukkatarhojen välitse. Sieviä vainioitakin oli ympärillämme ja niiden rehevä kasvullisuus osotti maanlaadun voimaa. Kaikki teki hyvän vaikutuksen, ja hiljaisen nautintorikkaan hetken meille siten valmisti kesän täyteen kauneuteen pukeutunut luonto. Matkakumppaneissani näkyi elävän erittäin suuri halu koota muistoksi kukkia, joista kauneimmat kasvoivat korkealla pengermällä tien varrella. Hyväluontoinen "Hamed" koetti tavallaan olla siinä apuna. Tässä kukkain poiminnassa hukkui toht. H:lta keppinsä, kun hän sillä koetti urkkia kukkia pengermältä.

Noin 1/4 tunnin matkan päässä kaupungista levisi silmäimme eteen ruohoketo, jota dragomaani sanoi siksi paikaksi, jossa paimenet kaitsivat laumaansa sinä merkillisenä yönä, kuin Jesus syntyi Davidin kaupungissa, joksi Betlehemiä myöskin sanottiin. Sen evankeelis-historiallisen tapauksen muisto levitti taas omituista, ihanaa valoa yli tämän paikan. Siinähän siis olivat enkelit ja taivaan sotajoukko kerran liidelleet ilmassa. Lukemattomia öitä olivat paimenet sitä ennen vartioineet siellä laumaansa odotellen auringon nousua, jolloin heidän vaarallinen ja vaivaloinen työnsä loppui, eikä mikään merkillinen tapaus ollut heidän rauhaansa keskeyttänyt. Heitä kenties oli silloin tällöin säikyttänyt jonkun pedon kiljunta, joka uhkasi heidän laumaansa; mutta sitte oli taas kaikki hiljaista ja rauhallista. Mutta tänä yönä keskeytti hiljaisuutta taivaallinen ilmestys. Enkeli tuli alas ja julisti heille: "Älkää peljätkö, sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka tuleva on kaikelle kansalle: teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungissa. Ja tämä on teille merkiksi: Te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä. Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaallisen sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalata ja sanoivat Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!" (Luuk. 2.) Tämä paikka on siis muistorikkaimpia, ja se välttämättä vetää puoleensa matkustajan koko huomion. -- Johtuipa meille tässä mieleen myöskin pieni paimenpoika David, jonka profeetta Samuel voiteli Israelin kuninkaaksi. Ehkä oli hänkin kaitsessaan isänsä lampaita monesti käyskennellyt juuri tässä paikassa, vieden lampaita viheriöille laitumille, joita täällä oli runsaasti.

Seutu, jota sitte ratsastimme, tuli, mitä edemmäs ehdimme, sitä paljaammaksi, jylhemmäksi ja vuorisemmaksi. Rinteet olivat hyvin jyrkät, niin että meidän täytyi aina välistä laskeutua ratsuiltamme maahan, ett'emme syöksyisi noihin syvyyksiin. Tällä tiellä tapasimme ensin muutamia paimenia, jotka olivat puetut valkoisiin lammasnahkoihin, karvapuoli ulospäin, ja näyttivät hyvin vastenmielisiltä ja hirvittäviltä pitkine pyssyineen, joita he kantoivat olkapäillänsä. Heidän lammas- ja vuohilaumansa käyskentelivät siellä jyrkillä vuoren rinteillä, jotka olivat suurimmaksi osaksi paljaat. Laidun ei suinkaan ollut runsas, ainoastaan sieltä täältä saattoivat elukat ehkä löytää jonkun ruohonkorren tai pienen puuntaimen. Täällä me myöskin ensi kerran koko matkallamme tapasimme beduiineja, jotka olivat pystyttäneet leirinsä juuri meidän kuljettavamme tien varrelle. Heidän telttansa olivat mustista, repaleisista kangaskappaleista, jotka seipäille sovitettuina häilyivät ilmassa. Ehkä ne sentään voivat hiukan suojella auringon paahteelta sekä sadeaikaan sateelta. Elukoita oli syömässä siellä täällä leirin lähellä. Näiden ihmisten elämä näytti olevan täydellistä luonnon elämää. Kaikki perheen jäsenet asuivat yhdessä, niin sanoaksemme saman katon alla, eläinten kanssa täydellisimmässä rauhassa, sovussa ja ystävyydessä. Köyhyys, kurjuus ja lika näyttivät vallitsevan noissa n.s. teltoissa. Miehillä, vaimoilla ja suuremmilla lapsilla oli yllään rikkinäisiä vaatteita, juuri sen verta, että ruumis paraiksi peittyi, mutta pienemmät lapset olivat ja elivät paratiisin puvussa ja viattomuudessa. -- Usein ovat nämä aavikon asujamet hyvin pahat, häijyt ja vihamieliset matkustaville muukalaisille, jonka tähden täytyy olla varoillaan heidän hyökkäyksiänsä vastaan. Tavallisesti he vaativat matkustavaisilta lunnaiksi rahaa ja, jos eivät saa niin suurta summaa, kuin vaativat, ryöstävät heidät niin puhtaiksi, että eivät jätä edes vaatteitakaan ylle, niin että matkustavainen saa sitte paratiisin puvussa etsiä apua sivistyneiltä ihmisiltä. Henkeä he tavallisissa oloissa harvoin riistävät uhreiltansa. Prof. Orelli kertoo "pyhän maan" esityksessään tapauksen, joka saakoon tässä tilaa sen valaistukseksi, mitä edellä on sanottu. -- Eräs saksalainen pappi läksi matkustelemaan tässä maassa. Köyhyytensä tähden hän ei voinut hankkia itselleen dragomaania eikä suojelusta, vaan astuskeli hän ihan yksinään, laukku seljässä. Jerikon seuduilla hyökkäsivät hänen päällensä beduiinit, riistivät häneltä kaikki, yksin välttämättömimmät vaatteetkin, niin että hän oli tyhjä kuin taivaan lintu. Jäätyään ilman matkarahoja ja vaatteita istahti hän kivelle ja alkoi rohkeasti ja iloisesti veisata kovalla äänellä virttä uskonsa vahvistukseksi, Usko Herraan Jesukseen antoi hänelle rohkeutta ylistää tässäkin surkuteltavassa tilassaan Jumalaa. Beduiinit siitä niin oudostuivat, että luulivat häntä mielipuoleksi ja antoivat hänelle takaisin kaikki, mitä olivat ryöstäneet. Muhammedin uskonto ja yleinen tapa kieltävät näet ottamasta hullulta mitään, pidetäänpä aivan syntinäkin hullun loukkaamista.

Ne beduiinit, jotka tapasimme tässä leirissä, olivat vastoin luuloa hyvin ystävälliset, vastasivat tervehdykseemme _nhrâk sa'id_ (= hyvää päivää) ystävällisesti _nharak mbârak_ ja toivat meille juoda likaista vuohenmaitoa, luultavasti parasta, kuin heillä oli. Se oli tosin hyvin hapanta ja likaisimmassa läkkiastiassa, kuin ajatella voi; mutta meidän kuitenkin täytyi sitä nauttia, vaikkapa vastenmielisestikin, ja antaa bachschisch; sillä ei olisi muuten asiat olleet hyvin.

Tie tuli yhä vaivaloisemmaksi ja seutu jylhemmäksi. Usein täytyi meidän laskeutua alas taluttamaan hevosiamme suitsista, koska olisi ollut vaarallista ratsastaa alas jyrkistä rinteistä kammottavien syvyyksien vieritse, jotka ammottivat vastaamme. Yksi ainoakin hevosen harha-askel olisi voinut syöstä sekä ratsun että ratsastajan alas pohjattomuuteen. Aurinko alkoi lähestyä laskuansa, varjot pitenivät yhä enemmän. Kun olimme tottumattomat ratsastajat, kävi jo väsymyskin hyvin tuntuvaksi. Kolmetuntisen ratsastuksen jälkeen näimme jo eräältä kukkulalta _Mar-Saban_ kaksi karkeatekoista tornia ja luostaria ympäröivän muurin. Jäännösmatka, joka onneksi ei ollut pitkä, oli vaivaloisin. -- Viimein kuitenkin pääsimme perille; dragomaani kolkutti porttia, ja karkeaa ääntä kuului takaa vastaukseksi. Luultavasti se ääni tiedusti, kuka tai kutka nyt pyrkivät luostarin pyhäin ja rauhallisten muurien sisälle. Lyhyen keskustelun jälkeen, josta me, sitä kieltä taitamattomina, emme ymmärtäneet sanaakaan, avattiin lukko, saranat narisivat raskaan portin auetessa ja me astuimme rauhoitetulle alalle. Kun munkki sai tarkastaneeksi Jerusalemin patriarkan meille antaman lupakirjan ja hevoset olivat jätetyt hoitajiensa huostaan, saimme ruveta laskeutumaan rappusia, joissa oli 150 porrasta, alas luostarin pihaan. Olimme siis päässeet ihmisasunnoille tässä jylhässä, autiossa erämaassa. Mutta ah, miten omituinen, ihmeellinen tämä ihmisasunto tässä yksinäisessä seudussa oli! Mitään sellaista en ollut vielä koskaan ennen nähnyt, enkä ollut voinut sitä kuvitellakaan. Munkki saattoi meidät vierashuoneeseen, joka oli toisessa siipirakennuksessa suuri, yksinkertainen huone, keskellä lattiaa pitkä pöytä ja kolmella puolen pitkin seiniä pitkät rivit sohvia. Niillä oli tyynyjä, joita sopi yöllä käyttää pään-aluksena. Väsymystämme ensi päivän ratsastuksesta ei käy sanoin kuvaaminenkaan. Hetkiseksi ojentauduimme noille houkutteleville sohville, joilla luultavasti monikin "pyhiinvaeltaja" ennen meitä oli levännyt, edes hiukan virkistämään uupuneita voimiamme. Eipä lepo kuitenkaan pitkä ollut, sillä vielä ennen auringon laskua oli tarkemmin katseltava tätä merkillistä luostaria.

Luostari on _Juudan erämaan_ (korven) synkimmässä, jylhimmässä osassa, säännöttömäin vuorien keskellä, erillään kaikista muista ihmis-asunnoista. Omituisesti, suurenmoisesti vaikuttaa se katselijaan. Kalliojoukot nousevat huimaavaan korkeuteen Kidronin laaksosta, noin 6-800 jalkaa ylähälle, ja vuoren huipulla on kallioon kiinnitettynä luostarin muuri, "kuin kukka varren päässä." Kirkot ja muut rakennukset ovat mestarillisimmalla tavalla sovitellut kiinni näihin paljaihin kallioihin. Luostarin vieritse juoksee puro, jonka sanottiin sadeaikaan olevan hyvin virtava, mutta jossa nyt ei ollut yksistään vettä. Kun sen toisella puolen, jonne meitä auringon laskiessa munkki opasti kaikenmoisten salaovien ja käytävien kautta, katselee itse luostaria, näyttää se varsin linnoitukselta. Ja sinä se on ollutkin sekä myöskin monta vuosisataa turvapaikkana pyhiinvaeltajoille. Usein ovat vihamieliset beduiinit hyökkäelleet sitä vastaan; usein on sodan pauhu seoittunut hurskasten munkkien rukouksiin ja ylistysvirsiin. Kävellessämme kopeissa, joista moni on enemmän vuorenluolan, kuin tavallisen huoneen kaltainen, näytettiin meille kuvia sotatapauksista, joissa munkit olivat käsikahakassa villien laumojen kanssa, uhraamassa henkensä ja verensä. Eräässä tuollaisessa luolassa on asunut pyhä _Saba_, josta luostari on saanut nimensä. Tarina kertoo hänen ensin täytyneen taistella luolan isännyydestä leijonan kanssa, jonka toverina hän sitte monta vuotta eli aivan hyvässä sovussa ja rauhassa. Täällä muuten usein kuuluu shakaalein, hyeenain ja muiden petojen ulvontaa yht'aikaa kellojen helinän ja rukous- ja veisuuäänen kanssa.

Luostarin historia johtaa kauas taa päin. Muutamia piirteitä siitä pantakoon tähän. Pihassa seisoo yksinäinen palmu, jonka latva nytkin nuokkui hiljaisessa iltatuulessa. Sen palmun on Saba omin käsin istuttanut, ja sen tähden sitä pidetään pyhänä. Siitä munkit mielellään kertoelevat ja siten helposti johtuvat itse luostarin perustajaan. _Saba_ oli erakko (eremiitti), syntynyt v. 439 j.Kr. Kappadokiassa, josta hän vaelsi Palestiinaan. Matkalla häntä eivät Galilean viljavat, hymyilevät kedot pysäyttäneet, ei Samarian hedelmälliset laaksot, vaan hän kulki yhä edelleen jylhään Judeaan ja etsi sieltä yksinäisimmän, autioimman seudun, juuri sen paikan, jossa luostari nyt on. Ja hän viihtyi hyvin siinä paikassa, josta kaikki kasvullisuus oli kuollut kokonaan, noissa kallionkoloissa ja luopääsemättömissä rotkoissa, petojen keskellä, joiden hirvittävä ääni seoittui hänen rukouksiinsa ja virsiinsä. Kauan ei hän kuitenkaan ollut yksin synkässä olinpaikassaan; hänen pyhyytensä maine levisi laajasti joka taholle ja houkutteli hänen luoksensa 3-400 erakkoa, jotka rakensivat itselleen majoja Kidronin laakson viereisten vuorten rinteille. He oleksivat hänen ympärillään, kuin lapset isänsä ympärillä, ja osottivat hänelle lapsellista kunnioitusta. Hän rakensi luostarin sen luolan päälle, jonka hän oli valinnut asunnokseen, teki luostarinsäännöt, istutti palmun, siunasi opetuslapsensa ja läksi pois 95 vuoden ijässä v. 534. Siinä hänen historiansa.

Nykyään tämä kreikkalaiselle kirkolle kuuluva luostari ei ole suuri: siellä on nykyänsä ainoastaan 50 munkkia, joista se, joka meitä palveli, osasi muutamia sanoja venättä. Yksinäisen asemansa tähden pidetään luostaria jonkinlaisena rangaistuslaitoksena; sinne lähetetään sellaisia munkkeja, jotka jollakin tavalla ovat rikkoneet luostarisääntöjä vastaan tai muuten olleet kovakorvaiset. Illan suussa tulivat he ulos kopeistansa ja näyttivät erittäin unteloilta ja välinpitämättömiltä. Syrjäinen, laiska elämä oli painanut leimansa koko heidän olemukseensa. Ikävä ja köyhyys kajasti heidän kasvoistaan, jotka ruumiillisesti kyllä osottivat hyvää vointia. -- Meidän palatessamme kävelyltä luostarissa ja sen ympäristössä oli eräällä hurskaalla isällä koko kauppatavara-varastonsa levitettynä pihalle; hän kaiketi toivoi saavansa meistä hyvätkin ostajat. Oli siinä karkeatekoisia keppejä, helminauhoja, jumalankuvia, y.m. Ainoastaan "maantuomari", jolta keppi hukkui kukkain urkinnassa Betlehemin luona, ryhtyi kaupan tekoon hänen kanssansa ja sai uuden kepin.

Kun astuimme jälleen vierashuoneeseen, oli dragomaanilla jo valmiina meidän illallisemme, joka väsymyksen ja uupumuksen tähden ei kuitenkaan maistunut juuri ollenkaan. Ainoastaan teellä oli menekkiä; sitä nautimme runsaasti. Lepo oli mieluisempi; mutta sitäkin usein häiritsi kissain parunta ja muu melu. Ehkäpä väsymyskin ja liika ponnistus osaltansa pitivät unta kaukana. Aikaisin, jo ennen auringon nousua, olimme siis jo kaikki jalkeella ja matkalle varustautumassa, koska matkan vaikein ja pisin osa oli suoritettava sinä päivänä. Kuluipa kuitenkin kappale aikaa ennen, kuin kaikki oli valmiina. Itä hohti purppuran karvaisena ja ilma oli kirkas ja vilpoinen, kun me noin k:lo 5 läksimme tästä merkillisestä luostarista, käytyämme vielä ennen lähtöä luostarin kirkossa, jossa muutamat munkit pitivät jumalanpalvelusta jo niinkin aikaisena aamuhetkenä. Samoja korkeita, epämukavia rappusia, joita eilis-iltana olimme tänne laskeutuneet, astuimme taas ylös. Pitkä avain avasi meille taas raskaan, suuren portin ja me olimme omassa vapaudessamme. Kaikkialla vallitsi autiuden hiljaisuus tässä erämaan seudussa; silloin tällöin vain keskeytti sitä kirkonkellon läppäys, joka kuului pitkät matkat meidän poistuessamme luostarista. Tie kulki ensin pitkin Kidronin laakson rinnettä, johon toiselta puolelta säännöttömät, kammottavat pengermät näkyivät. Sitte edelleen vuoria ylös ja alas; välistä ajoimme ratsastaen, väliin taas astuskelimmekin, milloin vuori oli niin kivinen ja jyrkkä, että emme uskaltaneet emmekä raskineet istua satulassa. Varsinkin tällä tiellä huomasin, miten metsättömät ja ruohottomat, miten perin paljaat nämä vuoret ja laaksot tosiaan ovat. Täällä saa matkustaa tuntikausia, näkemättä mitään muuta, kuin kiviä, vuoria, hiekkaa ja somerta. Usein ovat vuoren muodot erittäin omituiset. Muutamin paikoin näyttää ihan, kuin olisi jonkun yhtenäisen periaatteen mukaan tehty kauneita hiekka-aloja tien varrelle. Palattuani matkalta kyselin moneltakin, olivatkohan nuo vuoret ja laaksot aina olleet yhtä metsättömät ja ruohottomat vai olivatko ne viime aikoina, aikaisemmin tai myöhemmin, tulleet niin paljaiksi, ja mistähän syistä. Minulle vastattiin puita ennen olleen, jopa suuria metsiäkin, vaan aikain kuluessa on ne haaskattu. Että nyt ei siellä kasva mitään uutta metsää, johtuu siitä, että lukemattomat siellä käyskentelevät vuohilaumat syövät ja pureksivat pilalle kaikki nuoret puun taimet. -- Hyvin harvoissa paikoissa Judeassa, enimmäkseen vain ihmisasuntojen ja yleisten laitosten ympärillä näkyy kasvavia puita ja vihreyttä. Muuten on kaikki ihan paljasta ja hävitetyn näköistä. Turkin hallitus vaatii, kuten meille kerrottiin, suuren veron joka puusta, kuin istutetaan; sen tähden ihmisillä on niin vähä halua uhrata siihen aikaa ja vaivaa. Mikä viheliäinen hallitus! ja mikä onneton maa, jonka täytyy kuulua sellaisen hallituksen alle! Mikä surkuteltava kansa, jonka täytyy elää sellaisen hallituksen alaisena! Niin kauan, kuin olot pysyvät sellaisina, kuin nyt ovat, pysyy maa kolkkona ja autiona, vaikka se muuten voisi monin puolin olla yrttitarhana, koskapa maanlaatua sanotaan hyväksi ja hedelmälliseksi, ja kansa pysyy tietämättömyydessä ja kurjuudessa.