Part 7

Kun sota syttyi, olivat heidän välinsä kireät. Feodor astui vaimonsa huoneeseen ilmoittaakseen hänelle aseisiinastumis-käskystä. Vera seisoi silloin suuren seinäpeilin edessä koettelemassa uutta, loppukesää varten ostettavaa hattua. Pitkin huonetta oli muotiliikkeestä koeteltaviksi lähetettyjä hattuja. Vera otti niistä toisen toisensa jälkeen, pani päähänsä ja koetteli.

— Vai sota! — Vera naurahti. — No, siihen sinä olet omiasi! — Hän tutkisteli tarkoin, pukiko päässä oleva hattu häntä paremmin, kun se oli suorassa tai kun se oli hieman vinossa. Hieman vinossa sopi varmaan paraiten. — Sinä olet kuin luotu sota-aikoja varten, huomautti hän ohimennen.

Feodoria raivostutti. Hän näki kaikesta, että hänen lähtönsä oli Veralle mieleen. Ja hän kosti. Ennen kuin hän läksi rintamaan ajoi hän biilissä kotinsa ikkunoiden alatse nuoren, tumman kaunottaren kanssa. Vera seisoi ikkunassa, ja Feodor hiljensi biilin vauhtia.

Tämäkin muisto raivostutti häntä nyt. Vera oli voittanut. Hän oli vapaa, vapaa tekemään mitä ikinä halutti. Hän tietysti maksoi tuonkin illan. Ja sisimmässään hän ilkkui miestä, joka makasi sokeana, raajarikkona sotavankina.

Feodor puri hammasta.

Pietarissa oli näihin aikoihin paljon kauniita, uljaita upseereja. Heillä oli kaksin-, kertaiset palkat ja hyvä halu tuhlailla hyvyyttään muillekin. Vera rakasti makeisia, kauniita vaatteita ja huvituksia. Feodor ei tarvinnut paljon mielikuvitusta voidakseen seurata Veraa. Hän näki kaikki — sokeudestaan huolimatta.

Ja täällä hän makasi!

Päivä päivältä kävi Feodorille yhä selvemmäksi, miten kokonaan eristetty hän oli kaikista muista. Ainoa maailma, joka oli hänelle avoin, oli ajatusten ja muistojen.

Hän rupesi kaipaamaan äitiä ja Dunjaa. Heiltä hän ainakin olisi saanut hellyyttä. Ennen hän monesti oli ajatellut Dunjan rakkaudesta, että se oli kuin koiran, joka nuolee häntä pieksevän isännän kättä. Silloin se oli häntä kiusannut. Joskus kyllä oli ehkä mielessä liikkunut jotain sentapaista, ettei hän osannut antaa arvoa sille mitä sai, että hän ei ansainnut sitä. Mutta hän oli karistanut kaikki sellaiset ajatukset luotaan. Ja se kävi helposti, kun oli voimissaan, teki työtä ja antoi elämän kuohuvan virran kiskaista muassaan. Mutta kun joutui tällaiseksi — — —

— Dunja, sanoi hän itsekseen, — minä olin kova ja minä petin sinua usein.

Hm, niin! Ajatukset luistivat toiseen uomaan. Uskoton hän myöskin oli ollut. Mutta kukapa sinä suhteessa oli toisenlainen? Se kuului isän ja esi-isien laskuun.

Nyt hän kuitenkin katui sitä. Sokeana ja rampana maaten tuli ihminen hentomieliseksi.

Oli sillä äidilläkin ollut yhtä ja toista kestettävänä. Hänen ilmeensäkin oli pysyväisesti arka ja säikkyvä. Ainoastaan viime vuosina oli se muuttunut. Feodorkaan ei silloin enää ollut kotona. Äiti oli muuttanut vanhimman, naimisissa olevan tyttärensä luokse, ja hänen oli siellä hyvä olla.

Feodorin valtasi äkkiä hänelle aivan sopimaton tunne. Hän ikävöi äitiä. Hänestä tuntui siltä, kuin kipu hänen ruhjoutuneissa jäsenissään ja noissa näkemättömissä silmissä asettuisi, jos äiti laskisi kätensä hänen päälaelleen niinkuin silloin, kun hän vielä oli hyvin, hyvin pieni.

Eikä hän olisi tahtonut ainoastaan saada ja vastaanottaa. Nyt hänellä olisi ollut antaakin, sitä mitä äiti ehkä pitkin elämäänsä turhaan oli kaivannut: hyviä, ystävällisiä sanoja.

Mutta äitikin oli poissa. Hän oli sairastellut pitkin kevättalvea, ja pari kuukautta ennen sodan puhkeamista hän oli kuollut.

Se tapahtui juuri näihin aikoihin viime vuonna, kukaties vaikka juuri tänä päivänä. Silloin oli kevät paraiksi puhjennut täyteen kukkaansa. Nyt mahtoi olla samoin, päättäen niistä tuoksuvista tuulahduksista, joita Feodor tässä maatessaan tunsi, arvatenkin jostain avatusta ikkunasta.

Jos hän olisi ollut kotona, olisi hän tiedustellut. Siellä olisi hän voinut seurata päivien kulkua aivan toisella tavalla kuin täällä. Mutta täällä hän ei tahtonut. Jokainen tiedonanto tuntui armopalalta, joka viskattiin hänelle kuin koiralle. Niillä, jotka hoitivat häntä, oli aina kiire. Koko sairassali tuntui olevan täynnä kiireen touhua. Hän ymmärsi sen oven avauksista, askelista ja ihmisten tavasta puhua. Hän ei tahtonut armopaloja näiltä ihmisiltä.

Ikkunasta lehahtavat tuulet panivat Feodorin tästäpuoleen aina ajattelemaan äitiä. Tuntui viihdyttävältä selailla kaikkien varhaisimpia lapsuuden muistoja. Niissä oli kaikesta huolimatta jotain hyvää ja kaunista, jota jaksoi ajatella näin sairaana maatessaankin.

Sen hyvän, mikä sieltä löytyi, ojensi hänelle aina naisen käsi. Tavallisesti äiti, joskus Tatjanakin, vanha uskollinen "njanja", jota hän oli potkinut ja lyönyt, mutta joka sittekin rakasti häntä.

Sisarista ei hänellä ollut paljon muistoja. He olivat enimmäkseen karttaneet häntä. Hyvin ymmärrettävistä syistä. Mutta äidin kuoltua olivat he koettaneet lähennellä, etenkin vanhempi, jolta puoli vuotta myöhemmin oli kuollut lapsi, älykäs, kaunis poika, jota todella kannatti surra.

Sisar oli senjälkeen hyvin muuttunut. Siihen kai vaikutti sisaren anoppimuorikin, joka asui talossa. Hän oli hyvin uskonnollinen eukko, kuului johonkin lahkoon. Hänen omituisuuksiaan oli — etenkin kuolemantapauksissa, — mutta usein muutenkin, puhua "suuresta todistajien joukosta", "Taas on yksi liittynyt todistajien joukkoon", se oli hänen lempilauseitaan.

Sisarenkin ajatukset olivat nähtävästi kääntyneet samaan suuntaan. Feodor muisti erityisesti erästä hetkeä, jolloin he rinnan seisoivat äidin arkun ääressä. Ketään muuta ei ollut läheisyydessä.

"He näkevät meidät sellaisina kuin olemme, — kaikessa alastomuudessamme, sanoi sisar. — Täällä rakkaus kaunistaa meitä, lisäsi hän kuin itsekseen. — Minä olen kärsinyt siitä, etteivät toiset tiedä mitä sitä sisimmässään on."

Feodor muisti, että häntä nauratti. Häh kysäsi mitä sisarella oikeastaan oli tunnollaan. Eikö hän aina ollut viettänyt sangen siveätä ja kunniallista elämää.

— Feodor, sanoi sisar äkkiä aivankuin heräten muistamaan kysymystä, — he ovat menneet perimään jotain niin hyvää, niin ihanaa, ettei ajatuksemme pysty sitä aavistamaankaan. Mutta he eivät ole menneet ainoastaan saadakseen jotain parempaa, vaan myöskin tehdäkseen meidät paremmiksi.

Feodor ei vastannut. Hän oli mies eikä kaivannut tuollaista naismaista lohdutusta. Mutta hän sattui huomaamaan, että sisaren katse kuin siunaten hyväili kuollutta, ja hän kuuli hiljaisen kuiskauksen: Se suuri todistajien joukko auttaa meitä.

Kumma kun tuo kaikki sittekin oli tarttunut mieleen, huolimatta siitä, ettei hän ensinkään siitä välittänyt.

Hänen tuli äkkiä ikävä sisarta. Varmaan olisi sisar hellä ja osaaottava näin kovia kokeneelle veljelle. Hänessä oli aina ollut jotain, joka oli muistuttanut äitiä, vaikka se oikeastaan vasta lapsen kuoltua oli päässyt esille.

Ihmeellistä oli, että tuollaiset pienet lapset vaikuttivat niin paljon vanhempiinsa. Eräs hänen upseeritoverinsakin, joka uskollisesti oli ottanut osaa kaikkiin hänen hurjasteluihinsa, oli aivan kuin muuttunut sen jälkeen kun hänelle syntyi kauan toivottu poika. Ja kuinka isä rakasti sitä poikaa, vaikka tämä oli sokea, tuomittu kuten Feodorkin ainaiseen pimeyteen. Isä syytti itseään siitä. Se se ehkä niin vaikutti häneen. Mutta toiseksi muuttui sekä mies että koti, ainoastaan sen pienen, sokean pojan kautta.

Olisikohan lapsi voinut vaikuttaa Feodoriinkin? Hän ei oikeastaan koskaan ennen ollut ajatellut sitä. Mutta olihan hän toivonut poikaa nimensä jatkajaksi. Vaikka parempihan sittekin oli näin. Nyt etenkin, kun hän oli tullut katsoneeksi asioita toiselta kannalta kuin ennen, ei hän olisi suonut että toinen olisi peri — —

Hän käännähti levottomasti.

Olihan niitä maailmalla jossain. Aivan jäljettömiin ei hänenkään elämänsä hukkuisi, ei, vaikka hän kuinka soisi. Hän oli varhaisemmassa nuoruudessaan pitemmän aikaa asunut maalla iso-äitinsä tilalla, ja — —

Feodorilta pääsi ärähtävä tuskan huudahdus. Huomasiko hän nyt vasta, miten hänen ruhjottua ruumistaan särki, vai oliko siihen syynä nuo muistot?

Hoitajatar kiiruhti hänen luokseen kysyen, saattoiko hän ehkä auttaa jollain tavoin? Nyt hänellä oli aikaa.

Feodor pyysi vettä juodakseen. Sitte tiedusteli hän kelloa. Hän ihmetteli tätä tehdessään itse sitä, että hänen äänensä, joka tähän asti oli ilmaissut selvää vastenmielisyyttä jokaista viholliskansaan kuuluvaa kohtaan, nyt oli lauhtunut, melkeinpä kohtelias.

Mutta tästä päivästä asti keskittyivät Feodorin ajatukset yhteen ainoaan asiaan; siihen, miten hän pääsisi elämän taakasta. Hän ei jaksanut kantaa tuskiaan enempää kuin noita muistoja, jotka joka puolelta irvistivät häntä vastaan. Hän tunsi siinä todistajien suuren joukon, ja hän vihasi sitä. Se vain korkeuksistaan ilkkui häntä ja hänen tuskiaan.

Feodor tarkkasi tästä puoleen ympäristöään vakoilevasti kuin saalistaan vaaniva peto. Hänen kuulonsa oli äärimmäisyyteen asti jännitetty. Hän voitti vastenmielisyytensä kyselläkseen ja tiedustellakseen. Hän teki välimatkoja ja ympäristöä koskevia johtopäätöksiä.

Kerran hän kuuli hoitajattaren läheisyydessä käsittelevän jotain kilahtelevaa, arvatenkin saksia. Hoitajatar laski ne kädestään läheiselle pöydälle.

Feodor teki laskelmiaan. Hänen toisella puolellaan makasi toinen sokea, toisella oli vuode aamulla jäänyt tyhjäksi. Jos hän äkkiä nousisi pystyyn terveelle säärelleen, voisi hän ehkä siepata sakset käteensä ja työntää ne suoraan sydämeen.

Hän makasi jännitettynä odottaen hoitajattaren poistumista. Toinen sisar liikkui tosin etäämpänä, mutta hän kuuli äänestä, että sinne oli matkaa.

Nyt poistui sisar. Feodor kokosi kaikki voimansa ja ryntäsi pystyyn. Mutta hänen ainoa käyttöön ja kannattamiseen tottumaton jalkansa petti. Kiljahtaen hän suistui maahan, tunsi kipeitten silmiensä kohdalla tulista kipua ja menetti tajuntansa.

Ainoastaan vähitellen hän palasi muistamaan mitä oli tapahtunut. Hän ymmärsi silloin, että hän oli tahtonut paeta, mutta että hänet sen johdosta vain oli entistä kovemmin kytketty kidutuspihteihin.

Sotilas hänessä nousi. Hän oli aikonut paeta! Hän, käskijäksi syntynyt Feodor Feodorovits!

Hän ei aikonut uudistaa tekoaan.

Kaatuessaan hän oli pahasti loukannut sekä silmiään että otsan alaosaa. Ruumiilliset tuskat olivat entistä suuremmat. Siteitä muutettaessa hän usein puri hammasta. Mutta hän ei äännähtänytkään.

Lääkärin ja hoitajan käsistä päästyään hän makasi hiljaa ja liikahtamatta. Hän tiesi, että hänen täytyi _voittaa alistumalla_. Ja se mitä hän kärsi, ei ollut vain häneen kohdistuva kova, katkera kohtalo. Se oli jotain, joka muodossa tai toisessa tuli jokaisen osaksi. Häntä kidutuspenkissä pitelevä pihti oli hänen oma entisyytensä, ja se kiertyi kerran, varemmin tai myöhemmin, eteen joka-ainoalle.

Feodor ei enää vihannut suurta todistajien joukkoa. Hän uskoi niinkuin sisarkin, että kaikki siihen kuuluvat tahtoivat auttaa häntä paremmaksi. Hän unohti yhä enemmän kaiken näkyvän. Suuri todistajien joukko oli hänen seuranaan.

Sentähden hän hätkähti, kun hoitajattaren käsi kerran kosketti häntä tavallista kepeämmin, ja ääni, jonka pehmeys oli kieltämätön, hänelle ilmoitti: — te pääsette pian pois täältä — kotiin.

Kotiin! Mitä se merkitsi? Sisar oli puhunut kuoleville kotiin menosta. Oliko Feodorkin kuolemaisillaan.

— Ei, ei! Mitä te tarkoitatte? Minä en tahdo kuolla. Minä tahdon kärsiä elämäni kiirastulen.

— Kuollako? — Feodorista tuntui siltä kuin sisar olisi hymyillyt. — Ei kuolla. Saksa ja Venäjä vaihtavat sotavankeja. Teidät viedään kotiin.

Koko matka oli hänelle kuin ihmeellinen uni. Häntä kuljetettiin eteenpäin junassa, milloin maitse, milloin meren poikki. Hän kuuli ympärillään ensin saksaa, sitte kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sitte kotimaansa kieltä. Hän sai tietoja sodasta ja sen vaiheista, ja kaikki olivat hyviä hänelle. Näkevät kertoivat näkemiään, kädelliset olivat kätenä hänelle.

Hän ei voinut käsittää, että elämällä vielä oli niin paljon hyvää hänelle.

— Te olette kadottaneet paljon, sanoi hänelle, "sisar", joka hellävaroen muutti hänen siteitään läpi Suomen kulkevassa sairasjunassa. Sisar oli muuttanut säären ja olkapään siteet ja siirtyi nyt silmiin. Feodor kuuli samassa jotain nyyhkytyksen tapaista.

— Itkettekö, kysyi hän osaaottavasti. Vailla kättä, vailla jalkaa ja ainaiseen pimeyteen tuomittu! Sisar ei saanut puhutuksi.

— Älkää itkekö, Feodorin täytyi lohduttaa. — Minä en saa nähdä kotimaatani enkä omaisiani, mutta minä näen sen suuren todistajien joukon.

Hoitajatar asetti hellävaroen uuden siteen paikoilleen. — Te kestätte sankarillisesti, sanoi hän.

— Se suuri todistajien joukko auttaa minua, vastasi Feodor.