Part 5

Dimitri vastasi lopputunnilla kahdesti väärin. Se oli ennen kuulumatonta, ja pojat käänsivät päätään, mutta itse hän ei ollut siitä milläänkään. Hän ajatteli yksinomaan Paulia.

Paul Paulovits oli todella katsomisen arvoinen. Hänen ihonsa oli harvinaisen punainen ja valkoinen, solakka varsi oli ryhdikäs, ja koko olennossa oli jotain viattoman koskematonta.

Latinantunti oli päivän viimeinen. Sen loputtua tehtiin tavanmukainen rynnäkkö päällysvaatteiden kimppuun. Paul Paulovits pysyttelihe muista syrjässä. Hän näytti odottavan sopivaa hetkeä. Sen ilmaannuttua pujottelihe hän lähemmäksi ja tarttui päällysvaatteisiinsa, mutta siirtyi kohta uudelleen tunkeilevasta joukosta syrjään.

Viheltäjä vasemmalta sivulta kulki samassa hänen ohitsensa, uudistaen mielenilmaisunsa. Vihellys oli nyt pitkä ja paljon ilmaiseva. Dimitri kaapasi viheltäjää niskasta ja pasitti portaita ales. Sitte hän lähestyi Paulia.

— Missä sinä asut?

— Paul Paulovits rävähytti heikkoja, likinäköisiä silmiään niin nopeaan, ettei Dimitri nähnyt niistä muuta kuin vilahduksittain kirkasta sineä, sitte mainitsi Paul osoitteensa.

Heillä oli sama matka, ja he läksivät yhdessä koulusta, Dimitri käyttäen tilaisuutta tiedusteluihin. Hän sai niukkoja vastauksia, mutta ne olivat tyydyttäviä. Paul Paulovitsin isä oli ollut lääkäri. Hän oli vasta kuollut, ja äiti poikansa kanssa oli muuttanut Pietariin.

He olivat kotvan aikaa kulkeneet vaieten toistensa rinnalla, kun Dimitri keskeytti äänettömyyden.

— Sinä teit reilusti viime tunnilla. Et sinä änkyttänytkään, niinkuin sinä usein teet.

Paul Paulovitsin silmäluomet rävähtivät hermostuneesti. — Minä ajattelen aina — —

— Kunko vastaat? Etkö sinä _tiedä_ mitä sinun pitää vastata?

— En aina. Minulta unohtuu usein kaikki juuri kun pitäisi vastata. Ja vaikka muistankin, niin minä kuitenkin ajattelen.

— Mitä ihmeessä?

— Kaikenlaista. Kun puhutaan kasveista tai eläimistä, täytyy minun aina ajatella sitä, että tahtoisin omaa maata ja omia kotieläimiä. Ja kun luetaan sodista tai murhista, täytyy minun ajatella sitä, miltähän tuntuisi jos ottaisi hengen joltakin.

— Sinä olet mukava, Paul Paulovits! Tule meille tänä iltana. Sisareni saa vieraita, ja he keittävät tschenuskia.

— Kiitoksia, jos minä ennätän. — Se sanottiin arvelevan hitaasti. — Paul Paulovits ei nähtävästi ymmärtänyt mikä armonosotus tämä kutsu oli. Mutta se vain kannusti Dimitriä. Hän ei ollut tottunut hyljättyihin tarjouksiin, eikä tahtonutkaan tottua. — Minä odotan sinua illalla, huusi hän kääntyessään kulmauksesta kotikadulle.

Tällainen oli heidän ystävyytensä alku ollut. Ja sitä jatkui siitä sekä läpi koulun että yliopistossa.

Dimitri Konstantinovits huomasi pian, että hänen monessa suhteessa oli pidettävä huolta ystävästään. Paul oli hajamielinen, epäitsekäs ja yksipuolisesti aatteen mies, — niin käytännöllisiin haluava kuin hän olikin. Hän oli samalla liian rehellinen, liian hyvä ja liiaksi valmis uskomaan hyvää muistakin. Hän tarvitsi rinnalleen jonkun, joka oli sekä kykenevä että halukas silloin tällöin tarttumaan ohjaksiin kääntääkseen asiat Paulille suotuisaan suuntaan, jonkun, joka tunsi elämää ja ihmisiä tarpeeksi katsellakseen niitä epäilevinkin silmin. Ja Dimitri asettui itseoikeutettuna tälle paikalle. Hän oli tottunut olemaan ensimäisenä. Hän tahtoi olla sitä myöskin suhteessaan Pauliin, ulkonaisesti ainakin. Sisimmässään hän oli tietoinen siitä, että ystävä luonteenjaloudessa seisoi asteella, jolla ei muita näkynyt hänen rinnallaan. Siksi Dimitri olikin valinnut hänet ystäväkseen.

— Paul, Paul, mutisi Dimitri. Hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän ehkä tulisi myöhään, että kun hän kerran palaisi kotiin, Paul ei enää — —

Dimitri kiskaisi hermostuneesti päänaluksensa pystyyn ja asettui istumaan vuoteessa. Sitte hän koetti päästä puheisiin vierustoverinsa, erään saksalaisen opettajan kanssa. Mies oli pari viikkoa häittensä jälkeen joutunut rintamaan ja ikävöi nyt hurjasti kotiin. Lisäksi oli hänellä erään vasta kaatuneen toverin jäähyväistervehdys tämän vanhemmille perille vietävänä. Sekin lisäsi hänen haluaan parantua ja päästä kotiin.

Mutta kohta kun puhelu saksalaisen kanssa päättyi, luistivat Dimitrin ajatukset uudelleen Pauliin. Luonnon pyhäinen sunnuntailepokin vaikutti sen. Siinä oli samaa mitä Paulin koko olennossa: sopusointua, rauhaa ja kirkkautta.

Dimitri muisti iltaa Sofia Nikolajewnan, Paulin äidin, kuoleman jälkeen. Paul ja hän istuivat yhdessä äidin vanhanaikuisilla mahonkikaluilla sisustetussa huoneessa. Huone oli Paulin pyhäkkö ja se oli täynnä pyhäkön tunnelmaa, mutta Dimitri tahtoi saada ystävänsä pois sieltä. Hän ehdotti yhteistä ulkomaanmatkaa.

Paul Paulovitsin hienohipiäiselle kasvoille lehahti tavallista kirkkaampi puna. Hän oli ymmärtänyt. Hän ojensi molemmat kätensä Dimitrille, ja hänen katseensa kiitti. Mutta hän ei voinut suostua. Hän ei pitänyt siitä, että ihmiset ulkonaisin keinoin koettivat tukahuttaa sitä mikä voimakkaana eli heidän sisimmässään. Ensiksi se tavallisesti oli turhaa. Ei kukaan matkustelemalla voinut paeta sitä mikä asui omassa povessa. Se seurasi kaikkialle. Toiseksi oli luonnotonta pyrkiä kaipausta pakoon. Kaipaus oli alati uudistuva muistutus siitä miten paljon ihminen oli saanut ja omistanut.

Dimitri muisti karistaneensa tuhkaa savukkeestaan mahonkijalustalla seisovan palmun lautaselle, mutta sitte hän katui pyhäkölle sopimatonta tekoaan, pyyhkäisi tuhan käteensä ja vei sen viereiseen, Paulille kuuluvaan huoneeseen, jossa häntä varten sinne sijoitettu tuhkakuppi seisoi tietyllä paikallaan. Palattuaan Sofia Nikolajevnan huoneeseen hän jatkoi keskustelua. Hän myönsi, että Paul tavallaan oli oikeassa. Mutta hän näki, kuten ihmiset yleensä, vain asian toisen puolen. Ulkonaisistakin seikoista saattoi olla sekä apua että vahinkoa sisäiselle kehitykselle.

Dimitri astui edestakaisin lattiata pitkin. Hänellä oli jotain sanottavaa, ja se oli hyvin yksinkertaista, mutta sittekin hän arasteli.

Hän loi ajatuksissaan pikaisen yleissilmäyksen Paulin ja omaan yliopistoaikaansa. He olivat kumpikin lueskelleet vain "omaksi sivistyksekseen", kuten hänellä oli tapana sanoa. Hän itse ei ajatellut mitään erikoista uraa, ja Paulin mieli paloi käytännölliselle alalle. Hän tahtoi omistaa edes kaistaleen intohimoisesti rakastamaansa maata. Hän tahtoi kaunistaa ja viljellä sitä, saada omia alustalaisia — muutamia vain — ja tehdä heille hyvää. Hän uskoi, että sadat, tuhannet tällaiset vähässä uurastajat voisivat jouduttaa uuden paremman päivän koittoa maalle.

Paulilla itsellään ei kuitenkaan ollut riittävästi varoja tähän.

— Paul sanoi Dimitri, äkkiä koettaen alkaa leikkisästi, — kuten tiedät olen tuollainen koroilla eläjä, jolla ei ole kansalais- tai sanoisinko elämisoikeutta sinun uudessa ihanneyhteiskunnassasi.

Paul Paulovits kääntyi äkkiä ystäväänsä päin. Hänen likinäköiset silmänsä räväyttivät nopeasti luomiaan, ja hän hymähti hänelle ominaiseen hyväänsuopaan tapaansa.

Dimitrikin hymähti. He tunsivat kumpikin tässä hymähdyksessä jotain vapauttavaa, jotain joka pani heidät iloitsemaan siitä, että heidän ystävyytensä kaikista eroavaisuuksista huolimatta oli sitä mitä se oli, voima, joka tänä surunkin aikana oli tuntuva tekijä heidän elämässään.

Dimitri jatkoi kävelyään. Hänen oli siten helpompi sanoa sanottavansa. Paulin ystävänä oli hän tietysti vastaanottanut vaikutuksia tältä. Hän oli siitä syystä halukas lohkaisemaan osia perintötilastaan, esimerkiksi Paulille, — sopivasta hinnasta tietysti.

Dimitri pisti taasen hymähdykseksi ja joudutti astuntaansa. Mutta Paul ei hymähtänyt. — Dimitri, sanoi hän, ja ääni pyrki salpautumaan, — monet ajavat aatteitaan sanoin, sinä teoin. Minä tunnen ja ymmärrän enemmän kuin voin ilmaista.

He syleilivät toisiaan, ja asia oli sillä ratkaistu.

Keväällä toteutettiin aie. Dimitri rupesi asumaan perintötilaansa, ja Paulista tuli pienviljelijä. Kukin sai järjestää elämänsä ja työnsä omien periaatteitensa mukaan.

He viettivät kerrassaan ihanteellista elämää näihin aikoihin. Sukulaiset ja naapurit tekivät parhaansa jouduttaakseen heitä naimisiin, mutta itse eivät pitäneet kiirettä. Heidän ystävyytensä oli tehnyt heidät vaateliaaksi. He tahtoivat täyspainoista. Siksi he odottivat.

Tällä kannalla olivat asiat, kun sota puhkesi. Se repi kohta kuin pohjan heidän jalkojensa alta. Pitkään aikaan he eivät puhuneet siitä mikä tässä asiassa oli kipeintä heille. Mutta kerran se purkautui kuin vahingossa.

Dimitri oli juuri ratsastaen saapunut Paulin luokse. Hän kertoi viime tiedot sodasta.

— Yleisistä asioista en kuitenkaan huolehdi. — Dimitri kohautti olkapäitään. — Sinä tunnet mielipiteeni. Se tulee minkä tuleman pitää. Seisahtunut ja paha veri vaatii joskus suoneniskua.

— Pahasta ei koskaan tule hyvää. — Paul talutti Dimitrin hevosen takapihan kaidepuun luokse, irroitti kuolaimet sen suusta ja sitoi riimunvarresta kaidepuun renkaaseen.

— Eikö suoneniskun tarpeellisuus ole sinun periaatteitasi?

* * * * *

— Paul kantoi sylyksellisen tuoreita heiniä hevoselle, sitte kääntyivät he astumaan talolle päin.

— En minä muusta huolehdi, sanoi Dimitri, kyllä yleiset asiat selviävät. Mutta mitä _sinä_ aiot?

— Noudattaa omaatuntoani. — Ääni oli tyyni ja kirkas.

— Hinnasta mistä hyvänsä?

— Hinnasta mistä hyvänsä.

Enempää ei asiasta puhuttu. Ulkonaisesti solui kaikki entiseen uomaansa. Kukin teki töitään, mutta he olivat tietoiset siitä, että ukkospilvi, joka singautti salamoitaan pitkin maata, milloin tahansa saattoi purkautua heidän kohdallaan.

Dimitri oli huomaavinaan, että Paul, joka ei koskaan ollut pitänyt omaisuuttaan oikein itselleen kuuluvana, vaan ainoastaan väliaikaisesti hänelle suotuna välikappaleena sen toteuttamiseksi mikä oli hänelle henkeäkin kalliimpaa, nyt entistä enemmän oli irtautumassa kaikesta häntä ympäröivästä. Eikä se irtautuminen tapahtunut tuskatta. Hyvästijätön haikeutta oli kaikessa. Elonkorjuu — kaiketi Paulin viimeinen — oli kuin hyvästijättöä. Uuden siemenen kylvö oli siemenenkylvämistä toisille sadoksi.

Enin raateli Paulin mieltä kuitenkin mahdollinen ero kodin palveluskunnasta ja kotieläimistä. Hän ei sietänyt ajatusta, että kylmät, koko hänen olemukselleen ja hänen maailmankatsomukselleen vieraat, ehkäpä vihamieliset voimat ottaisivat haltuunsa kaiken, mitä hän oli hellinyt ja hoitanut ja mikä oli ollut hänelle rakkaiden lasten asemassa.

Hän koetti välttää näitä ajatuksia. Mutta Dimitri näki hänen kerran ryntäävän ulos tallista paeten kuin henkensä edestä. Ja Dimitri ymmärsi.

Paul Paulovitsin kasvot

* * * * *

— "Sisar", huudahti Dimitri äkkiä ohikulkevalle sairaanhoitajattarelle. — Tulkaa tänne, minulla olisi asiaa.

Sisar oli mustiin puettu ja arvokkaan näköinen, mutta hän hymyili hieman. Dimitri Droscheffskyllä oli ystävänsä vihollismaan sairaalassakin.

Dimitri puhui hätäisen kiireisesti. Sisarella oli monta vaalittavaa ja ainainen kiire, mutta Dimitrin asia oli kerrankin puhuttava. Se oli tärkeä. Hänen täytyi välttämättä, jos suinkin mahdollista, saada puhutella jotakuta siinä kahakassa ollutta, jossa hän itse oli haavoittunut. Oli kai heitä ainakin jokunen täällä.

Sisar koetti muistella. Oikeastaan oli aivan mahdotonta pyytää, että hoitajatar voisi pitää tällaista mielessään. —

Huomautus katkesi kesken. Dimitrin kaunista hymyä oli mahdoton vastustaa. Sattuikin niin mainiosti, että sisarella sairaalan toisessa osassa oli nuori haavoittunut sukulainen. Hän voisi ehkä antaa tietoja. Hän oli itse jotakuinkin samoihin aikoihin tullut haavoitetuksi ja oli tänä tai seuraavana päivänä lähdössä kotiin.

Sisar kiiruhti toiselle vuoteelle. Dimitri painui takaisin omalleen. Hänen oli helppo odottaa, kunhan hän vain lopultakin pääsisi selvyyteen. Tapahtuma oli siksi ihmeellinen, ettei hän voinut jättää sitä sikseen. Hän tahtoi tietää, oliko hän nähnyt ilmestyksen, oliko kaikki mielikuvitusta, vai oliko tapahtumalla ehkä todellista, aistimaailmaan kuuluvaa pohjaa.

Odotellessaan rupesi Dimitri käymään tilille itsensä kanssa. Hän oli aluksi ollut kokolailla tyytyväinen oloonsa rintamassa, — lukuunottamatta tietysti hetkiä, jolloin hän ajatteli Paulia. Hän tiesi uskollisena isänmaansa palvelijana tehneensä maansa viholliselle kaikenmoista haittaa. Itse hän ei kuitenkaan pitkiin aikoihin joutunut katsomaan vihollista silmästä silmään.

* * * * *

Joutuessaan näkemään sodan tekemää tuhoa, auttoi Dimitriä hänen valoisa, optimistinen katsantokantansa ja hänen uskonsa, että sota sittekin terveellisenä suoneniskuna oli edistävä ihmiskunnan parasta. Sodan raaistava puoli oli sitäpaitsi suuresti vähentynyt sen kautta, että nykyajan murha-aseet usein panivat joukot taistelemaan silmänkantomattomissa olevaa vihollista vastaan. Ja sillähän jo oli jotain voitettu.

Dimitrin tyytyväisyyttä lisäsi tietoisuus, että hän monesti oli voinut säästää toisia ja lieventää heidän kärsimyksiään. Hänen miehensä jumaloivat häntä, ja sekä ylempänä että alempana olevat pitivät häntä onnen lellipoikana, jota haluttiin matkaan, kun oli kysymyksessä jokin uskalias yritys. Onni petti harvoin Dimitri Droscheffskyn ollessa matkassa.

Juuri tällaisella matkalla Dimitri ensi kertaa joutui katsomaan vihollista kasvoista kasvoihin. Ja silloin tuo ihmeellinen tapahtui.

Heitä oli pieni joukkue tiedusteluretkellä vihollisen rintamaan päin. He kulkivat omilla alueillaan, mutta siellä liikkui myöskin paljon vihollisia. Kaikki tapahtui yks kaks. He olivat juuri päässeet pienelle mäen rinteelle, kun metsästä vingahtava kuula kaatoi yhden heistä. Vihollinen oli niskassa. Nyt oli taisteltava.

Dimitri ei muistanut Paulia. Yhtävähän hän ajatteli sitäkään, että hän nyt ensi kertaa seisoi surmanase kädessään lähimmäisensä edessä. Hän taisteli henkensä puolesta.

Mutta tarkasti tähdätty ase hervahti yhtäkkiä hänen kädestään. Silmänräpäys senjälkeen hän tunsi vihlovaa kipua oikeassa käsivarressaan. Repäisevä kuula silpoi sen sijaltaan. Dimitri horjahti, satutti päänsä johonkin ja meni tainnoksiin, Hän heräsi saksalaisten sotavankina.

Hän ei oikeastaan ollut pahoin haavoitettu. Oikea käsi tosin oli poissa, ja hän oli saanut tärähdyksen aivoihinsa. Mutta tärähdyksestä johtunut tiedottomuus oli nyt ohi. Paraneminen edistyi nopeaan.

Sairassalin ovi avautui samassa. Kynnykselle ilmestyi nuori, solakkavartaloinen ja hienohipiäinen vänrikki, joka joskin hiukan ontuen kiiruhti salin läpi Dimitri Droscheffskyn vuodetta kohti.

Kävi kuin sähkövirta Dimitrin koko olemuksen läpi. Se oli hän, juuri hän! Ja hän muistutti todellakin Paulia.

Dimitri kohoutui kyynärpäälleen, esitti itsensä ja ojensi tulijalle vasemman kätensä. — Ettekö istu?

Nuori vänrikki kumarsi, — Kiitoksia, minulla on kiire. Olen juuri kotiin lähdössä.

Mutta te olitte pyytänyt — —

— Niin, minä pyysin saada tietoja siitä miehestä, jota aijoin ampua, mutta joka sensijaan ampui minulta käsivarteni. Ja nyt sainkin tavata teidät itsenne!

Nuorukainen kumarsi. Hän näytti hämmentyneeltä. — Sota on sotaa, hän sanoi.

— Sota on sotaa. Minä ymmärrän. Älkää luulko että syytän teitä. Te teitte parhaanne ja minä samoin. Mutta nähkääs, minä en voinut ampua teitä.

Vänrikki vilkastui. Oliko sillä siis todella syynsä? Hän muisti tapahtuman selvään. Se hämmästytti häntä silloin. Mutta sitte se painui unohduksiin. — Te tähtäsitte. Luulen että olisitte ehtinyt ennen minua. Mutta kätenne painuikin samassa, ja minä ammuin.

Dimitri kohoutui sotilaallisen suoraksi vuoteellaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja suu oli hymyssä.

— Sillä _oli_ syynsä. Minulla on hyvä ystävä, — teidän näköisenne. Minun oli mahdoton ampua.

Vänrikin katse painui. Ihminen ja sotilas taistelivat keskenään. — Minulla ei ole lupa kiittää tekoanne, — mutta äitini siunaukset tulevat seuraamaan teitä. — Hänen huulensa vavahtivat. Oli monta, joille hänen nuori elämänsä oli kallis.

— Seuratkoot ne ystävääni. — Dimitrin ääni värähti.

— Missä hän on? Sodassako? kysäsi vänrikki.

Dimitri epäröi hetken. — Ei, en tiedä, sanoi hän hiljaa. —

— Mutta teillä on kiire, — kiire kotiin. Kiitos että tulitte!

Vänrikin pää painui syvään. Hänen kätensä liikkeetkin ilmaisivat hellyyttä, kun hän tarttuen Dimitri Groscheffskyn vasempaan käteen kunnioittavasti painoi sen huulilleen, Sitte hän kääntyi ja kiiruhti pois.

* * * * *

Oikeasta poissilvotusta käsivarrestaan ei Dimitri sen jälkeen puhunut, ennenkuin häntä kuljetettiin kotimaata kohden. Hän oli sillä matkalla entistäänkin iloisempi ja tartutti iloa koko ympäristöönsä. Kuitenkin häntä yleisesti säälittiin hänen käsivartensa tähden. Hänhän vielä oli nuori, ja käsivarsi sattui, olemaan oikea.

— Se nuori, voimakas käsi olisi vielä voinut tehdä paljon hyvää, sanoi säälivästi sisar junassa, joka kuljetti palaavia läpi Suomen.

— Minä näin ystävän kasvot vihollisessani. Se ratkaisi asian.

Sisar, jolla oli rinnallaan punainen risti, merkki rakkaudesta, joka antoi henkensä ihmisten edestä, ei häntä ymmärtänyt. Mutta hän hymyili, sillä Dimitri Droscheffskyn hymyilyyn täytyi vastata.

VIERUSTOVERIT

Matkalla he eivät tietäneet mitään toisistaan. Mutta perille jouduttuaan —, tai oikeammin kotimatkan etäisessä pohjoismutkassa, he tulivat naapureiksi. Toinen heistä sijoitettiin sotavankisairaalan suuren salin etäisimpään nurkkaan, toinen vieressä seisovaan vuoteeseen.

Näytti melkein siltä kuin järjestelyssä olisi piillyt jokin ajatus, niin perin erilaiset olivat nämä vierustoverit. Toinen oli joukkonsa iloisin mies, toinen oli ainoa, joka ei ilmaissut vähintäkään iloa kotiinpääsöstä. Toisella ei ollut yhtään mitään matkassaan, sillä iloisella oli tavallista suurempi matkapussi, jota hän ei, ellei se käynyt välttämättömäksi, hetkeksikään heittänyt luotaan. Toinen katseli tuontuostakin osaaottavasti vierustoveriinsa, toinen ei koskaan edes kääntänyt päätäänkään toveriinsa päin. Hän oli sokea ja hänellä oli side silmillä.

Näkevä, joka oli iloinen luonteeltaan, puheli aina kun vain sai tilaisuutta siihen. Hänen täytyi jakaa iloaan muillekin. Ja sekin, että hänen vierustoverinsa oli sokea, kehoitti häntä puhumaan. Täytyihän sokean edes saada kuulla, kuulla jotain iloista. Ja hänellä oli iloista puhuttavaa.

— Tiedättekö, meillä on vain laskettavana pitkä alamäki läpi Ruotsin. Sitte olemme kotona.

Sokea kuuli riemuväreen joka sanassa, ja se vihlasi hänen sisintään kuin miekan terä. Hän ei vastannut.

— Jos uskaltaisin, niin soittaisin teille. Mutta en vielä tiedä, onko se luvallista, — Hän puhui kuiskaamalla. — Soitto on oivallista lääkettä.

Sokea päätti mielessään, että hänen vierustoverinsa oli hyvin nuori. Vanhemman ääni ei koskaan voisi ilmaista tuollaista yli äyräitten tulvehtivaa iloa, ei ainakaan sen, joka sodan kauhut nähtyään palaa rintamasta.

— Koetelkaahan mitä minulla on tässä!

Sokea kuuli vierustoverinsa kopistelevan tavaroitaan. Sitte hän tunsi, että jotain työnnettiin hänen viereensä. Hän kuljetti käsiään tunnustelevasti peitettä pitkin ja sai käsiinsä viulun.

Toinen vetäisi jousella pari kertaa kielien poikki ja naurahti.

— Oletteko kuulleet moista senjälkeen kuin läksitte kotoa! — Ääni oli ylpeä kuin kepposistaan kehuskelevan koulupojan.

Taas vetäisi hän muutamia rajun iloisia säveleitä, sitte hän alkoi kertoa. Hän puhui nyt matalalla äänellä, melkein kuiskaamalla, mutta nytkin värisi joka sana hillittyä iloa. Viulu oli koko ajan seurannut häntä. Hän oli peljännyt sen kadottamista melkein enemmän kuin henkeään. Kukapa oikeastaan ennätti ajatella henkeään sodassa. Vaaraa hetkenä oli muuta ajattelemista, ja kun vaara oli ohi, oli hän aina ajatellut viuluaan.

Tämä ei ollutkaan mikään tavallinen viulu. Se oli aito Cremonalainen. Se puheli, itki ja iloitsi ihan kuin ihminen. Sillä oli sisimmässään kaikki ihmisrinnan säveleet, ja se ilmaisi ne ymmärrettävämmin, täyteläisemmin ja ihanammin kuin konsanaan sanat.

Tämä viulu oli myöskin hankkinut hänelle sen pikku vaimon, joka nyt kotona odotti häntä.

Sokea makasi liikahtamatta. Ei mikään hänessä ilmaissut, kuuliko hän vai eikö, oliko hän tyytyväinen vai tyytymätön.

Mutta kukapa ei mielellään kuulisi tuollaisesta herttaisesta pikku vaimosta, joka oli sulaa päivän paistetta kullalle vivahtavista ruskeista kiharoistaan kiiltonahkaiseen kengänkärkeensä saakka.

Sentähden toinen jatkoi.

Jo heidän ensi tutustumisensa oli ollut kuin kirkasta kevätpaistetta. Tosin se alkoi kuutamokävelyllä, mutta siinä ei ollut mitään haikeamielistä haaveilua, sulaa iloisen kirkasta kevätaurinkoa vain.

Hän oli lähtenyt virkistysmatkalle Sveitsiin. Cremonalainen, jonka hän äsken oli saanut isoisältään, oli hänellä matkatoverina. Rajattoman hyvällä tuulella hän kierteli Zürichin nähtävyyksiä ihailemassa. Illalla hän hankkiutui Zürichbergiin, sai viimeisen vapaana olevan huoneen, tilasi illallisen itselleen ja asettui parvekkeelle nauttimaan sekä näköalasta että illallisesta.

— Ehkäpä hän nukkuu. — Kertoja katsoi hetkisen kysyvästi vierustoveriinsa. Sitte hän ajatuksissaan jatkoi keskeytynyttä kertomustaan. Kaikki oli yhtäkkiä käynyt niin eläväksi hänelle kuin olisi se vasta tapahtumassa.

Hänen siinä istuessaan ja nauttiessaan on hänen katseensa yhtäkkiä kiintynyt pieneen vaaleapukuiseen olentoon, joka kepeät matkakapineet kädessään seisoo parvekkeen kynnyksellä. Se vaaleapukuinen puhelee vahtimestarin kanssa. Hän koettaa saada yösijaa itselleen, mutta tilaa ei ole muuta kuin etäämpänä olevassa pienessä huvilassa. Vaaleapukuinen ei kuitenkaan siitä säikähdä. Levollisesti hän tilaa illallista itselleen, valitsee parvekkeelta paikan josta on mitä ihanin näköala ja asettuu siihen.

Cremonalainen on näihin asti rauhallisesti maannut kotelossaan. Mutta nyt muistuttaa se olemassaolostaan, — Mitä te täällä istutte kahden ja vaiteliaina. Olenhan minäkin matkassa.

Cremonalainen pääsee kotelostaan. Sen täytyy saada puhua.

Neiti syö huomattavan hitaasti. Kun hän vihdoin nousee, lähenee hän soittajaa, — Kiitoksia! Te soitatte ihanan kauniisti, — Katse säteilee ja kiharoissakin, jotka vallattomasti kurkkivat esiin yksinkertaisen matkalakin alta, oli kuin kimmellystä.

Kun he viimein yhdessä lähtevät kulkemaan yömajaksi suositeltuun huvilaan, ovat he jo kuin vanhat tuttavat. Mutta mistä he puhuvat, sitä hän ei tiedä, ei tietänyt silloin eikä tiedä jälestäkään päin. Hän tietää vain sen, että hänen rinnallaan kulkee pieni vaaleapukuinen olento, jonka astunta on joustavaa kuin nuoren vuorikauriin, ja jonka ympärillä kaikki paistaa ja kimaltelee kuin auringon kirkkaassa valossa.

Ja sitte, sitte, kun he olivat sanoneet hyvää yötä, teki hän _sen_, tuon tavattoman, jota hän ei koskaan ollut katunut niin monesti kuin sille olivatkin yhdessä nauraneet. Hän vetäisi esille matkakynän ja nimikorttinsa ja kirjoitti kuutamon valossa suurin juhlallisin kirjaimin: Huomentervehdys oppaaltanne. Sitte hän pujotti kortin sisään oven rakoon siinä huoneessa, jonne hänen vaaleapukuinen tyttönsä oli kadonnut. Kortti tarttui juuri ovenrivan kohdalle, ja hän iloitsi ajatellessaan, että siitä se varmasti putoaa maahan huomen aamuna, kun hän avaa oven.

Minkälaisia lapsia he silloin kumpikin olivat! Mutta miten onnellisia lapsia! Nyt he jo olivat paljoa vanhemmat, vaikka siitä ei vielä ollut kovinkaan pitkä aika. Mutta he olivat kokeneet paljon, se pikkuinen kotona ja hän sekä rintamassa että sotavankina. Ja kuitenkin pyrki nyt ihan lapsettamaan, kun hän ajatteli sitä, että matka lyheni ja koti läheni. Ja siellä kotona oli kaksi odottamassa, se rakas pikku vaimo ja ihmeellinen pieni, pehmeä, punainen ja valkoinen käärö.

Sokea viereisessä vuoteessa liikahti. Toinen käytti kohta tilaisuutta hyväkseen.

— Oletteko valveilla? Kuulkaa, sanokaa minulle, ymmärrättekö, miten mies voi erota herttaisesta pikku vaimosta kolmenkuukautisen avioliiton jälkeen ja sitte elää näkemättä häntä enemmän kuin sitä pehmeätä pikku olentoa, joka on saapunut kotiin isän poissa-ollessa?

— Elämässä on paljon, jota ei kukaan ymmärrä. — Sokea puhui kuin jatkoksi omiin ajatuksiinsa.