Part 1

PALAAVIEN PARISSA

Kirj.

Marja Salmela

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

"Kunnes kuolema meidät eroittaa" Ilja Riffkin Paul Pavlovitsin kasvot Vierustoverit Suuri todistajain joukko

(S.H.)

He palasivat. Sodan kelmeät, ruhjotut ja vankeutensa näännyttämät uhrit palasivat kotiin.

Pohjolan kuulakan kirkas ilma ympäröi heitä. Riisuutumiseensa alistunut luonto heille hymyili. Liput liehuivat, torvet raikuivat heidän kunniakseen. Ystävälliset kädet ojentautuivat heitä palvelemaan. Mutta heidän katseensa puhui kärsimyksistä, jotka olivat siirtäneet heidät etäälle kaikesta mikä heitä ympäröi.

Paljon kokeneina, paljon kadottaneina, sodan kauhut syvälle syöpyneinä sieluun he kaikki palasivat. Mutta kullakin heistä oli oma tarinansa, niin raskas ja kipeä, ettei sitä jaksanut yksin kantaa, ei toiselle uskoa. Lyhyt pieni sana, viittaus vain, — alla piili järkyttävä todellisuus.

Tällaisina he palasivat elämään, joka ei koskaan enään voinut asettua entiselleen.

"KUNNES KUOLEMA MEIDÄT EROITTAA"

I.

Istuimme yöjunassa vastakkain. Matkustajia oli ihmeen vuoksi siksi vähän, että hyvin olisimme voineet paneutua pitkäksemme, mutta maattuamme jonkun aikaa silmää ummistamatta, olimme kumpikin asettuneet istumaan.

Jo maatessani olin tuon tuostakin salaa koettanut tarkastaa toveriani. Hän oli ollut vaunussa minun noustessani siihen ja huomioni oli kohta kiintynyt häneen sekä hänen ystävällisen käytöksensä, että hänessä silmäänpistävän väsymyksen johdosta.

Toverini oli erittäin miellyttävä, oikeinpa kaunis nainen. Hänen piirteensä olivat hienot ja tumma, hiukan aaltoileva tukka oli upean runsasta. Erityisesti kiintyi kuitenkin huomioni hänen hienoon, läpikuultavan valkoiseen ihoonsa, joka antoi koko hänen ulkomuodolleen erehdyttävän germaanilaisen leiman.

Monista, tuohon hienoon hipiään uurtautuneista rypyistä päätin, että toverini, joko oli kärsinyt paljon, tai oli vanhempi kuin miksi häntä aluksi luulin. Muutama hänen tummasta tukastaan esiin pilkistävä, hopeankarvainen hiussuortuva todisti myöskin samaa.

Asetellessani tavaroitani junaverkkoon, olimme vaihtaneet muutamia sanoja. Myöhemmin sattui eräs ruusuistani putoamaan lattialle, (Eräs ystäväni oli osaaottavassa rakkaudessaan tuonut minulle kolme tummanpunaista ruusua, joiden merkityksen kohta ymmärsin.) Kumarruimme yhtaikaa nostamaan ruusuani ja jouduimme siten katsomaan toisiamme aivan silmästä silmään. Silloin näin, että hän oli itkenyt, ja että katse oli kärsimyksestä väsynyt.

Ajattelin rakkaita, reippaita poikiani, ja päätin mielessäni että toverini oli yksi niistä lukemattomista, joiden sisin viime-aikaisten tapahtumien kautta oli verille raastettu.

Olisin mielelläni sanonut jotain, mutta lämmin osanotto, joka avaa monen suun, sulkee sen usein minulta. Niin nytkin.

Olimme istuneet kotvan aikaa kumpikin ajatuksiimme painuneena, kun toverini yhtäkkiä, junan seisoessa jollain asemalla, katkaisi äänettömyyden.

— Mikä kauhea yö! Kuuletteko tuulen vaikerrusta?

Olin sitä jo kauvan tarkannut. Olin kysynyt itseltäni oliko se vain kuvittelua, heijastus omista tunteistani, vai säestikö luonto todella ihmissydänten tuskaa. Taivaskin tuntui minusta kätkeytyneen niin etäälle, että sen ainoa ilmaus olemassa olostaan oli virtanaan valuva sade. — Taivaskin itki maan lasten kanssa.

Toverini tarttui kohta ja tulisesti sanoihini.

— Mutta maa ei itke, se riehuu. Kuuletteko? Ettekö jo iltapäivällä huomanneet miten armottomasti myrsky ahdisti nuorta nousemassa olevaa metsää. Se pani vanhat, jäykkäniskaiset puutkin taipumaan. Ja siellä, missä ei metsä ollut suojaamassa, pieksi se maata kuin raipaniskut alastonta selkää. — Kuulkaa! Ilma on täynnä temmellystä.

En kohta vastannut. En ollut selvillä siitä, mistä jatkaa. Sitä paitse tahdoin jättää johdon toverini käsiin, nähdäkseni, mihin suuntaan hänen ajatuksensa kääntyisivät.

— Onko teillä ketään rintamassa, kysäisi hän äkkiä.

— Kolme kukoistavaa poikaa. Minä olen leski.

Matkatoverini kasvojenilme muuttui äkkiä. Sisar ei olisi voinut osoittaa sydämmellisempää osanottoa kuin hänen katseensa.

— Kolme, — kolme! — Hän huojuttelihe edes takaisin.

— Kolme, vahvistin katsoen ruusuihin. Hän ymmärsi heti ja se vaikutti odottamattoman voimakkaasti häneen. Hän painoi nenäliinan silmilleen ja istui pitkän aikaa siten, luullakseni taistellen itkua vastaan, — Tummanpunaisilla ruusuilla on erityinen merkityksensä miehelleni ja minulle, sanoi hän selittävästi ottaessaan nenäliinan silmiltään, — Siinäkin kukkaisvihossa, jonka hääpäivänämme sain, oli valkoisten ruusujen joukoissa vihon toisella kulmalla kimppu hehkuvan punaisia.

— Miehenne on rintamassa, arvelin varmana siitä, että selitykseni hänen mielenliikutukseensa oli yhtä oikea kuin luonnollinen. Mutta minä erehdyin.

— Ei,— ei vielä ainakaan — — Ja sittekin — — Minä olen jo maistamassa sitä tuskaa, — (hän katsoi minuun kuin vaa'alla punnitakseen tyyneyttäni) johon te jo ehkä olette tottuneet, lisäsi hän hieman epäröiden.

Tottunut? Saattoiko, senlaiseen tottua. Siihen alistuttiin: tyynesti, kapinoiden tai murtuen. Senlaiseen ei kukaan tottunut, ei äiti ainakaan. Sanoin sen suoraan.

Mainitessani äitiyttä ja äidin tunteita, näin hänen katseessaan terävän, miltei loukkautuneen välähdyksen, mutta muuten näkyivät sanani herättäneen vastakaikua hänessä. Hän tarttui kaksin käsin minun käteeni ja puhkesi puhumaan kai enemmän oman mielensä kevennykseksi kuin uskoutuakseen minulle.

— Miten hyvää tekeekään kuulla tuollaista! Löytyy oikeastaan niin vähän ihmisiä, jotka osaavat rakastaa, todella _rakastaa_. Mutta se, joka sitä osaa, hän on samalla avannut sydämensä elämän suurimmalle ilolle ja sen suurimmalle tuskalle. Ne käyvät usein käsityksin. Olen kokenut sitä ennen ja nyt taaskin, — Katsokaa, — hän alensi äänensä kuiskaukseksi, — mieheni on paraikaa Pietarissa, Hän on siinä asemassa, että oikeastaan voisimme olla aivan rauhalliset, mutta tämä kauhea sota on kuin myrsky, joka ei säästä suojatuintakaan lahden poukamaa. — Me saimme viime viikolla huolestuttavia uutisia. Boris matkusti silloin heti Pietariin. Hän lupasi minun tähteni koettaa kaiken voitavansa. Ja minä tiedän että hän koettaa. Vaan en sittekään saanut rauhaa kotona.

Lausuin arveluni, että asiain näin ollen oli ymmärtämätöntä surra ennen aikojaan. Olihan monta mahdollisuutta.

Hän käsitti minua väärin. Näin sen hänen katseensa tulisesta leimauksesta ja tavasta, jolla hän kohotti päätänsä.

— Boris ei koskaan, ei koskaan alennu ostamaan itselleen etuuksia! Tietäisitte minkälainen hän on. Oikeus merkitsee hänelle enemmän kuin mikään muu maailmassa. Oikeus merkitsee enemmän kuin elämä ja onni!

Hänen äänensä värähti ylpeätä, ihanoivaa rakkautta.

— Oh, jatkoi hän, ja sanat tulivat kuin ryöppynä, — kukaan ei oikeastaan tunne häntä. Hän näyttää usein ympäristölleen karun pinnan. Monet arvelevat, ettei hänessä ole mitään, ei kerrassaan mitään erikoista. Mutta minä tunnen ja tiedän. — Olisinko minä muuten valinnut juuri hänet niiden monien joukosta, —

Lause katkesi kesken. Tuntui siltä kuin hän olisi hämmästynyt omaa avomielisyyttään. Mutta vaikka sanat olivatkin aivan kuin vahingossa luiskahtaneet hänen huuliltaan, en voinut olla tarttumatta niihin. Olin alunpitäen arvellut, että toverini oli voimakas, eheäpiirteinen persoonallisuus. Ja koko hänen esiintymisensä oli vahvistanut käsitystäni. Sentähden minä hyvilläni kaikesta mikä houkutteli häntä puhumaan, tartuin äsken katkenneen puheen päähän. Sanoin hieman hymyillen hyvinkin uskovani, että hänellä tyttönä oli ollut paljon pyytäjiä. Olihan hän kaunis vieläkin.

Kohteliaisuuteni näkyi ilahduttavan häntä, vaikka hän puolittain torjui sen. — Mitä vielä, minähän jo olen vanha. — Mutta hän naurahti samassa, ja minusta tuntui siltä kuin hän tietämättään olisi nauttinut siitä, että ajatukset hetkeksi suuntautuivat pois hänen sisintään raatelevasta surusta. Ehkäpä hän juuri siitä syystä puoleksi naurahtaen jatkoi: Eihän sitä oikeastaan tällaisesta jutella, mutta moni kohta on yksinomaan koomillisena jäänyt mieleeni. Olin ainoastaan viidentoistavuotias tyttöletukka kun leikki alkoi. Herra oli muuten puolihassu. Hän tuli kasvatti-isäni kotiin ja aikoi aivan väkipakolla sekä suudella että kihlautua. Me juoksimme ruokasalin pöydän ympärillä, minä pakoon, hän perässä. Mutta luuletteko että minä siihen aikaan ymmärsin pitää sitä minään, en pahana enkä hyvänä. Olipahan vain kuin hippasilla juoksua.

Hän nauroi hetken itse makeasti. Mutta sitte hänen kasvojensa ilme äkkiä muuttui. — Vaan siihenpä lapsuuden huolettomat päivät loppuivatkin, — tai oikeammin kohta sen jälkeen, — Hän huokasi raskaasti ja hänen valkealle otsalleen muodostui kaksi syvää laskosta. Ne syntyivät syvinä ja terävinä ja ilmestyivät niin kotiutuneesti hänen otsalleen, etten voinut olla kiinnittämättä huomiota niihin. Toverini oli nainen, joka oli kärsinyt paljon. Siitä olin vakuutettu.

Osanottoni esti minua hetkeksi jatkamasta puhelua. Mutta haluni lähemmin tutustua matkatoveriini oli siksi suuri, etten voinut jättää keskustelua siihen. Olin sitä paitsi vakuutettu siitä, että hän ennenkaikkea kaipasi henkilöä, jolle hän saattoi avautua. Ja vento vieras oli tällä kertaa ehkä sopivampikin kuin joku läheinen, etenkin vieras, jonka omat kokemukset tavallaan tekivät hänet läheistä läheisemmäksi. Jatkoksi toverini viime sanoihin lausuin siksi sen arvelun, että vasta suuri ja todellinen rakkaus oli kypsyttänyt hänet naiseksi. Lapsuusaika ja lapsenmieli jäivät häneltä hänen tutustuessaan tulevaan mieheensä.

Odotin että huomautukseni johdosta toverini kasvot äkkiä kirkastuisivat ja hän innostuisi kertomaan tutustumisestaan mieheensä. Mutta taaskin erehdyin. Poimuihin painunut otsa pysyi yhä laskoksissaan, ja suun ympärillä väreili haikea piirre.

— Ei, sanoi hän hitaasti ajatuksiinsa painuen, — pikemmin voin sanoa että se ilta, joka teki lapsesta naisen, samalla kypsytti minut rakkaudelleni. — Nähkääs, sille, joka ei kasva vanhempiensa kodissa, ei ole oikeata huoletonta lapsuutta, — tai jos onkin, tapahtuu kypsyminen äkkiä ja usein katkeralla tavalla. Näin kävi minun. Olin aivan pieni isäni kuollessa. Äitini, joka oli vanhaa, arvossapidettyä sukua, heikko terveydeltään, sekä aikansa lapsena sidottu toimimaan yksinomaan kodin piirissä, lupautui hoitamaan erään leskeksijääneen serkun taloutta, Hänen asemansa muodostui siksi, miksi naisten yleensä tällaisissa tapauksissa. Hän oli armoleivän syöjä, jonka asema oli tavallistakin vaikeampi siksi, että hänellä päälle päätteeksi oli lapsi. Itse en pitkään aikaan ymmärtänyt asemaani, äitini asemaa vielä vähemmän. Mutta sitte tuli herääminen. Ja niin katkera kuin se olikin, saan ehkä kiittää kypsymistäni kärsimyksen ymmärtämiseen siitä, että katseeni monien joukossa kiintyi juuri Borikseen.

Hän kavahti äkkiä pystyyn ja tarttui molempiin käsiini. Minä tunsin otteesta miten hän vapisi, — Te ette voi aavistaa mitä hän on minulle, kuiskasi hän ääni liikutuksesta värähdellen. — Nyt tunnen selvemmin kuin koskaan, miten kaikki minussa, koko elämäni on tarkoittanut ja yhä tarkoittaa häntä, yksin häntä. Hänelle olen elänyt ja elän — kaikesta huolimatta — ilolla. Ilman häntä? — Ei, ei! — Minä en voi sitä ajatellakaan. Se on mahdottomuus. Minä en voi, — en tahdo.

— Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat ehkä ajatelleet samoin, ja sittekin — — Te tiedätte itse — — Sanoin sen niin pehmeän säälivästi kuin mahdollista, vaikka äidinsydämeni värisi tuskasta.

Hänen katseensa painui. — Olen sanonut sitä itselleni. Olen kysynyt miksi juuri me säästyisimme. — Ja sittekin. Ehkä ymmärtäisitte minua, jos tietäisitte minkälaista elämämme on ollut. Hän oli hyvin sairas kun menimme naimisiin. Meillä ei ollut varoja, ei omaisia. Me omistimme vain toisemme. Hän makasi vuoteessa. Minä tein työtä yöt päivät ja siinä ohessa hoidin häntä. — Vuosikausia olen kamppaillut saadakseni pitää hänet. Ja nyt, kun hän on terve ja kukoistava, kun olen saavuttanut voiton elämäni suuressa taistelussa, nytkö minun olisi luovuttava hänestä? — Luovuttava? Niin, miksei, jos hänen onnensa olisi kysymyksessä. Silloin minä jaksaisin. Mutta luovuttaa hänet, sodan kauhuihin — —

Hän painui hervottomasti takaisin paikalleen ja rajut nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen ruumistaan.

Minä nousin, tartuin hänen päähänsä ja painoin sen rintaani vastaan. Sykkihän siinä äidin sydän. Ja olinhan itse antanut rakkaimpani juuri sodan kauhuihin.

Luulen, että hän käteni kosketuksessa tunsi mielialani, sillä hän tarttui toiseen käsistäni ja painoi sen kiihkeästi huulilleen. Puhua hän ei voinut.

En tiedä, miten kauan olimme siinä, hän itkien kokon lyyhistyneenä paikallaan, minä vieressä seisomassa, painaen hänen päätään rintaani vasten ja silloin tällöin hyväilevästi puristaen häntä lähemmäksi itseäni. Ajan kulku tuntuu tuollaisina hetkinä pysähtyneen. Sisäinen näkemyksemme on niin teroittunut, sisäinen korvamme niin herkkä, että kaikki ulkonainen on kuin lakannut olemasta.

Sinä hetkenä jaksoin melkein tuntea kiitollisuutta siitä, että omasta kohdastani olin tullut pakoitetuksi uhraamaan niin paljon. Tunsin mikä luja ja läheinen yhdysside se oli minun ja kärsivien lähimmäisteni välillä. Tunsin, etten ollut vain äiti, jolta kaikki mikä on hänelle kalleinta oli viety, olin osa kärsivässä kokonaisuudessa. Ja tuska, jota tunsin ei ollut vain minun, se oli kaikkien. Mutta ymmärsin samalla, että se taudin kipeänä ilmaisuna nostattaisi meidät taisteluun itse tautia ja sen alkujuurta vastaan.

— Lapsi, sanoin niin hiljaa ja hyväilevästi kuin taisin, ja ääneni värähti, sillä sitä nimitystä en ollut käyttänyt sen jälkeen kuin nuorimpani läksi rintamaan. — Lapsi, teidän täytyy panna levolle.

Tunsin kuinka hän vapisi rintaani vasten. Ajattelin taaskin sitä, että hän oli vain yksi lukemattomien joukosta. Mutta se, että näin hänet osana kärsivää kokonaisuutta, ei suinkaan siirtänyt häntä etäämmälle minusta. Päinvastoin. Suuri suru opettaa meitä suuresti rakastamaan ei ainoastaan muutamia, vaan kaikkia. Sinä on sen siunaus.

— Teidän täytyy välttämättä panna maata, sanoin nyt miltei käskevästi. — Te tarvitsette voimia _hänen_ tähtensä.

Enempää ei tarvittu. Hän nousi kuin kuuliainen lapsi ja rupesi purkamaan tavaroitaan. Kun suojahuivit ja päänalunen olivat paikoillaan, asettui hän pitkäkseen ja minä peitin hänet. Sitte paneuduin itsekin maata.

Makasimme taas vastatusten kuten pari tuntia aikaisemmin, mutta miten paljon olikaan mahtunut noihin tunteihin! Ne olivat tehneet meidät, ventovieraat läheisiksi toisillemme ja ne olivat kai ainakin jonkun verran syventäneet ymmärtämystämme muitakin kärsiviä kohtaan.

Katsoin matkatoveriini ja näin, että hän valvoi. Käännyin selin häneen toivossa että hänen ehkä siten olisi helpompi nukkua. Itse en voinut unta ajatellakaan. Nyt, kun en enää toisen tähden eläytynyt hänen kokemuksiinsa, olin kokonaan poikieni luona. Makuupaikkani pehmeys pakoitti minua ajattelemaan heidän kylmää vuodettaan juoksuhaudoissa. Lämpö junavaunussa muistutti minulle, että kamala surmantuli ehkä oli heille ainoa valon ja lämmön liesi.

Ymmärrän hyvin äitiä, jonka selkään ilmestyi jälkiä raipparangaistuksesta silloin, kun hänen poikaansa tuhansien peninkulmien päässä piestiin. Lapsi pysyy aina — olipa hän ulkonaisesti kuinka etäällä tahansa — osana äidistään, vieläpä osana, joka äidinsydämelle välittää kaikkein syvimmät ja herkimmät tuntemukset.

Heräsin omista ajatuksistani kuullessani vierustoverini liikahtavan. Käännyin häneen päin ja näin hänen makaavan silmät selkosen selällään, katse lasittuneena, keskitettyä tuskaa ilmaisevana tähdättynä kattoon. Hän ei nähtävästi ollut nukkunut sen enempää kuin minäkään.

Koetin löytää sopivaa puheen alkua, mieluimmiten sellaista, joka veisi hänen ajatuksensa pois häntä kalvavasta huolesta, ja joka kuitenkin olisi siksi lähellä sitä, että se pystyisi kiinnittämään hänen mieltään. Pääsinkin ilokseni käsiksi aikaisemmin katkenneeseen puheenpäähän.

— Koska emme kuitenkaan nuku, voimme yhtä hyvin keskustella kuin maata vaiti, huomautin alotteeksi.

Matkakumppalini vavahti kuin odottamatonta kosketusta säikähtävä. Hänen ajatuksensa olivat nähtävästi olleet etäällä.

— Niin puhella, toisti hän hitaasti, tietämättä itsekään mitä sanoi.

Mutta minä en hellittänyt. — Te pidätte minua kenties tunkeilevana, mutta minusta me surun sitein olemme tulleet niin lähelle toisiamme että meillä jo on jonkinlaisia oikeuksia. Sentähden pyytäisin teiltä jatkoa erääseen kohtaan, josta itse aikaisemmin aloitte puhua.

Hän katsoi kysyvästi minuun. Näin että hänen ajatuksensa ainoastaan vähitellen ja vaivalla kääntyivät pois tavallisesta uomastaan.

— Niin, jatkoin itsepintaisen päättävästi. — Te mainitsitte aikaisemmin pikku tapahtumasta, joka lapsesta äkkiä teki kypsyneen aika-ihmisen, Mutta tapahtuma jäi teiltä kertomatta sen kautta että ajatuksenne silloin luiskahtivat toiseen uomaan.

— Niin todellakin! — Hän näytti havahtuvan. — Joku teidän kysymyksistänne kai herätti eloon tuon muiston. Se koski itsessään hyvin mitätöntä tapahtumaa. — — Hän näytti epäröivän, — Mutta se jätti pysyväisen jäljen elämääni, lisäsi hän ja huokasi.

Huomautin, etten suinkaan tahtonut kuulla mitään, jos puhuminen rasitti häntä tai jos se muuten herätti surullisia muistoja. Mutta silloin hän vilkastui. Hän tahtoi mielellään kertoa. Se päinvastoin oli helpoitukseksi.

Hän palasi kertomukseen ensimäisestä kosijastaan. — Tiedättekö, niin hullulta kuin se kuluukin, oli kasvatti-isäni hyvillään tapahtumasta. Häntä tyydytti nähdä minussa haluttua tavaraa. Mutta samalla hän oli hyvillään siitä, etten ollut valmis kiittämään ja myöntymään ensi tarjoukseen. Puhuessaan asiasta hän viskasi silmilleni sanan, jonka vaikutusta hän ei itse edeltäkäsin arvannut. Hän mainitsi jotain siitä, että haluttu tavara helposti löytää ottajansa eikä jää toisten elätettäväksi.

— Ne sanat herättivät minut. En tahtonut syödä armoleipää. Tahdoin itse ansaita. — Näen itseni vieläkin, kuudentoista maissa olevana tyttösenä, paksu palmikko niskassa seisomassa kasvatti-isäni huoneessa.

— Setä, sanomalehdissä olleen ilmoituksen perustuksella olen aikonut hakea erästä ääneenlukijan paikkaa. Minä tahdon ansaita.

Vanhus nahkaisessa nojatuolissaan rähähti nauruun, kumartui hieman eteenpäin ja katsoi yli kakkulainsa minuun. Katse pisti kuin naskali. Terävä, aatelinen kotkannenä näytti entistäänkin terävämmältä, — Sinä unohdat mitä alkujuurta sinä olet. Meidän sukumme jäsenet eivät ansaitse leipänsä, ei ainakaan sillä tavalla.

— Silloin haen toista työtä. — Siinä oli kova kovaa vastaan,

— Ja otat, jos _minä_ siihen suostun. — Katse käski minut ulos, ja minä menin, — menin äidin huoneeseen ja itkin siellä sekä tappiotani, asemani riippuvaisuutta että ennen kaikkea pimeältä näyttävää tulevaisuuttani. Olin hillittömässä surussani itsekäs ja ajattelematon kuin nuori ainakin. En tullut ajatelleeksikaan, että sanani yhtenään sattuivat kuin piiskan sivallus äitiin, ja että hillitön suruni hänelle oli veitsen terän upottamista yhä syvemmälle kipeään haavaan, — — Kun mielenkuohuni oli vähän asettunut, tunsin äidin pehmeän, pienen käden päälaellani. Se käsi oli pehmeätä silkkiäkin pehmoisempi, ja sen hyväilyt sekä lohduttivat että hallitsivat minua, — nyt kuten usein ennenkin. — Hänen siinä minua hyväillessään, tulin kohottaneeksi katseeni häneen, ja silloin — näin mitä en koskaan ennen ollut nähnyt: näin miten syvästi hän itse kärsi.

Toverini kertomus katkesi siihen. Hän painui muistoihinsa enkä tahtonut häiritä häntä. Mutta hetken kuluttua hän itsestään jatkoi:

— Missä määrin äitini varhaisemmat kokemukset olivat syynä siihen surumielisyyteen, jonka huomasin pysyväisesti asustavan hänen olemuksensa pohjalla, siitä en koskaan päässyt kokonaan perille. Mutta sen ymmärsin, että hän oli kokenut paljon raskasta. Hänen ainoa poikansa, minua viisitoista vuotta vanhempi veljeni, oli osaksi hurjan elämänsä, osaksi kasvatti-isäni ankaruuden johdosta nuorena lähtenyt Amerikkaan ja sille tielle hävinnyt. Veliraukallani oli kai peruja isäni suvusta, jonka miehiset jäsenet olivat tunnetut sekä pelikiihkostaan että suurellisesta yli-varojensa-elämisestä. Monet kodin naisjäsenistä olivat sekä tavalla että toisella saaneet kuitata heidän laskujaan.

Toverini huokasi syvään, mutta jatkoi taas.

— Kun, äiti sinä iltana katsoi minuun, kysyi hänen katseensa: Vieläkö sinäkin? Eikö maljani jo ole täysi. — — Ymmärrätte että sinä iltana kypsyin täysi-ikäiseksi. En ollut lapsi enään. Olin nainen. Ja riippuvassa asemassa olevan naisen tavoin keinottelin siitä alkaen, päästäkseni pyyteitteni perille. Opin iloitsemaan siitä, että olin kaunis ja että nuorekkaalla naiskauneudella oli vaikutuksensa vanhaan ukonrähjäänkin. Opin käyttämään näpperyyttä, sanansutkauksia ja leikinlaskua aseinani. Sanalla sanoen: lapsellinen välittömyys vaihtui valtioviisaan naisen harkittuun menettelyyn. Mutta enemmän kuin mitään muuta opin sittekin suhteessani äitiin. Siitä illasta asti oli hän elämäni keskipiste. Hänelle, hänen hyväkseen elin. Ja siitä maaperästä nousi myöskin vastaisuudessa rakkauteni Borikseen.

Muistot olivat kokonaan temmanneet toverini muassaan. Luulen ettei hän ollut tietoinen milloin hän puhui, milloin hän painui ajatuksiinsa. Kaikkein vähimmin hän muisti sitä, että hänellä oli kuulija.

— En tiedä, jatkoi hän kuin itsekseen, olisinko minä toisissa oloissa kasvaneena kiintynyt Borikseen. Joskus ajattelen, että me joka tapauksessa olisimme löytäneet toinen toisemme. Mehän olemme luodut toisiamme varten. Toiste taas tuntuu siltä, kuin juuri ahtaat olot ja rakkauteni äitiin olisivat kehittäneet minussa sitä, mikä kohta ensi näkemältä kiinnitti minut Borikseen.

— Te ette koskaan ole rakastaneet toista miestä?

— En koskaan. — Lämmin ilon kajastus kirkasti hänen väsyneet kasvonsa, ja hän kohoutui äkkiä istumaan.

— Se oli oikeastaan omituinen pieni asianhaara, joka tutustutti meidät toisiimme. Eräs lapsuusaikani leikkitovereista oli oltuaan useampia vuosia ulkomailla kasvatettavana palannut kotiin. Hänen veljensä kuului ihailijoitteni joukkoon, ja kun pidettiin kutsut täysikasvuisena kotiinsaapuneen kunniaksi, kutsuttiin minutkin sinne. Boris oli myöskin kutsuttujen joukossa, ja me kiinnyimme kohta, joskin hyvin eri tavalla toisiimme.

— Te olette ehkä miehenne ainoa rakkaus, kuten hän teidän, rohkenin tiedustella.

Taas valahti lämmin ilonpuna hänen kasvoilleen — Ainoa! — Sana soi ja helisi kuin juhliin kutsuvat kellot. — Boris sanoo kohta kiintyneensä minuun niin vakavasti, ettei toisen kuva hetkeksikään saanut sijaa hänen sisimmässään. Hänen siitä johtuvaa pyrkimystään Maruscha Paulownan ja hänen veljensä kautta päästä lähempään tuttavuuteen kanssani saankin kiittää siitä, ettei ensi tapaamisemme jäänyt viimeiseksi. Ulkonaiset olot olisivat muuten estäneet tutustumistamme. Ja oma kiintymykseni oli aluksi jossain määrin pintapuolista.

Hän vetäisi taskustaan matkakreditivin tapaisen suojakkeen, avasi sen ja otti esille useampia valokuvia. Valikoituaan hetken hän ojensi yhden minulle.

— Tuon näköinen hän oli silloin. Kaunis, kuten näette. Mutta minä en ajatellut hänen säännöllisiä piirteitään, enkä mustaa kiharaista tukkaa. Sitä opin rakastamaan vasta hyväillessäni sitä. Minä vaan en voinut unohtaa hänen syvää, surumielistä katsettaan ja tuota naisellisen pientä suuta, jonka ympärillä ilonkin hetkinä väreili omituinen liikuttava kärsimyksen piirre. Se suu ei koskaan osannut hymyillä.

— Se oppi sitä teidän kauttanne.

Hän ei vastannut, mutta hän oikasihe ja ojensi molemmat käsivartensa ylöspäin kuin liikkein tulkitakseen sitä, mitä hän ei sanoin voinut ilmaista, Sitte painui hänen katseensa pitkäripsisten luomien peittoon hitaasti kuin hiljaa laskeutuvan verhon taakse. Hän tahtoi olla yksin sielunsa pyhäkössä.