# Pakolaiset ## Part 5 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pakolaiset-11914/index.md »En minä ymmärrä mitään muuta, kuin että täytyy puhua kaikki Uutelalle, niinkuin asia on», huokasi emäntä. »Täytyy luottaa Uutelan hyvyyteen ja Jumalan armoon, ei tässä omat voimat kuitenkaan auta. Ja niin minä uskon, että olisi ollut parempi, jos se olisi ilmotettu mitään salaamatta jo silloin Hämeessä.» Sitä ei Keskitalo voinut nykyisessä ahdistuksessaan myöntää; jotain tämän muuton kautta oli voitettu. Eikä hän voinut vieläkään kokonaan luopua siitä toivosta, että kaikki voisi sentään suoriutua hyvin, kun vain ei hätäile. Siinä tosin oli eräs pelottavan hämärä kohta, jota hän vasta viime aikoina oli ruvennut tarkemmin ajattelemaan. Epäluulo tietysti Uutelassa joka tapauksessa syntyy. Mutta onko hän ehkä aivan varmakin, ettei lapsi voi olla hänen--silloin voi tapahtua mitä tahansa. Sen pitemmälle he eivät sinä yönä päässeet, vaikka valvoivat tuntikausia. * * * * * Sulku oli kuitenkin murrettu, he neuvottelivat nyt hiljaisesti joka päivä. Tai oikeammin piinasivat toisiaan. Sillä mitään helpotusta nämä neuvottelut eivät tuottaneet, päinvastoin painoivat yhä syvempään toivottomuuteen. Jos Uutela ainoastaan epäilee, niin kaikki voi vähitellen tasaantua, mutta jos hän on aivan varma--mitä silloin? Keskitalo alkoi ahdistuksessaan taas turvautua yhä enemmän raamattuun. Se kuitenkin aina lohdutti ja vahvisti, kärsimyksistä ja vaikeista päivistä kun sielläkin kerrottiin. Varsinkin Daavidin viimeisten elinvuotten häpeä ja raskaat kärsimykset lastensa tähden olivat niin ihmeellisesti hänen oman kohtalonsa kaltaiset. Hänen lukuharrastuksensa eivät jääneet Uutelalta huomaamatta. »Kovin ahkerasti olet ruvennut lueskelemaan», sanoi hän kerran hyvänsävyisesti. Keskitalo säpsähti ja katsahti tutkivasti Uutelaa silmiin, vaan ei huomannut mitään epäilyttävää. »Olen aina sitä harrastanut», sanoi hän väsyneesti. »Ja kun on sairas ja elää vieraassa paikassa, niin tuntee entistä selvemmin että muukalaisia ja matkamiehiähän täällä ollaankin.» »Onhan se niinkin--ja kuinka kunkin luonto on», vastasi Uutela. »Minä en paljon perusta lukemiseen, kun en ole tottunut. Ja kun koettaa aina tehdä kaikille ihmisille oikein, niin tottahan sitten mahtaa joutua hyvään paikkaan--mihinkäs siitä pääsee.» Keskitalo katsahti häneen tutkivasti, mutta ei huomannut Uutelassa muuta kuin järkähtämättömän luottamuksen siihen mitä sanoi. Hän huoahti syvään. Mutta samalla hänen mielessään välähti että nyt oli sopiva tilaisuus ikäänkuin valmistaa Uutelaa siihen, mikä tuleva oli. »Niin, sinnehän sitä kaikki toivomme», sanoi hän. »Mutta tie on ahdas ja portti kaita--tarkotan että monen kärsimyksen ja koettelemuksen kautta meidän on kulkeminen, ennenkuin olemme kelvolliset.» Uutela kuunteli hartaasti, sillä se oli hänenkin mielestään kauniisti puhuttu. Mutta omassa uskossaan hän oli järkähtämätön. »Niin, niin, kaikkihan se tietysti hyväksi on», päätti hän noustessaan. »Mutta siihen minä sentään vahvimmasti luotan, että kun vain ei tee koskaan vääryyttä, niin totta sitten täytyy hyvin päättyä.» Keskitalo katseli pitkään hänen jälkeensä. Ei siitä keskustelusta tainnut paljon apua olla, ajatteli hän--tunsipa suorastaan pistosta rinnassaan sen johdosta, mitä toinen oli sanonut. Siitä hetkestä hänen suhteensa Uutelaan muuttui vieläkin tuskallisemmaksi. Hän alkoi tuntea aivan tunnonvaivoja nähdessään kuinka hyvässä uskossa toinen raatoi. Ja mikäs Uutelan oli raataessa, ei suinkaan hän ollut tehnyt kenellekään vääryyttä. Keskitaloa suorastaan vaivasi, että Uutela oli tuollainen malli-ihminen. Jos hän olisi ollut laiska, ilkeä, juoppo tai miten tahansa virheellinen, niin olisi tuntunut paljoa helpommalta--hän olisi silloin tavallaan kohtalonsa ansainnut. Niin kului päivä päivän perään Keskitalon voimatta koskaan päättää: tänään se on tapahtuva! * * * * * Silloin sattui aivan mitätön tapaus, joka katkaisi kaikki aprikoimiset. He istuivat kaikin päivällispöydässä ja söivät vastapoikineen lehmän nuoresta maidosta keitettyä »patajuustoa». Se oli heidän mielestään erikoisesti hämäläistä, koska se oli harvinaista--siksi vallitsi pöydässä koko aterian ajan lämmin kotitunnelma. He olivat juuri lopettamaisillaan, kun Uutela jutun jatkoksi naurahti, tavallaan kuin Riitalle kiusaa tehden: »Hyvin näkyy näillä hämäläisillä ruuilla tulevan Savossakin toimeen. Pojat punottavat kuin kirkon seinä»--hän vilkasi myhäillen Mantaan--»ja nuori emäntäkin on tullut aina vaan tyllyräisemmäksi.» Se lause iski niin, että kuulijat tunsivat kivettyvänsä sinä silmänräpäyksenä. Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja nuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi. Uutela huomasi ainoastaan viimemainitun. »Mitäs siinä nyt punastelet», myhäili hän yhä tyytyväisempänä. »Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.» Hän katsahti nauraen Riittaan. »Savolaisenkin mielestä--vai kuinka?» »Niin-niin», pani Riitta lyhyeen ja hänen silmänsä taas pilkahtivat. Uutela käsitti sen pilkahduksen omalla tavallaan ja vilautti vastaan--muita se kauhistutti. Keskitalo oli sillä välin saanut yskäkohtauksen ja nousi pöydästä. Samalla kertaa nousivat muutkin, mennen kiireisesti kukin tietään. Mutta Keskitalo painautui penkille ja yski, emännän seisoessa vedet silmissä vieressä ja taputellen hiljaa hänen hartioitaan. Uutela nousi viimeksi, yhä vielä hiljaa hymyillen. Hän pysähtyi rykivän Keskitalon eteen: »Pahaksi on tuo yskäsi tullut, kyllä pitäisi taas mennä tohtorin puheille», sanoi hän osanottavasti. Sitten hän lähti hiljalleen pihan poikki pirttirakennukseen. * * * * * Kohtalon käsi oli siis kirjottanut tuomionsa. Jokainen tunsi sen musertavan kaikkivaltaisuuden. Keskitalo itse oli aivankuin lamautunut. Hän vetäytyi vanhan emännän kanssa kamariin, kykenemättä enää iltapäivällä työhön. Itse asiasta heillä ei ollut paljoakaan puhumista, kysymys oli vain hetkestä. Ja sen Keskitalo siirsi huomiseen, sillä tänään hän ei olisi mitenkään voinut astua tuolla asialla Uutelan eteen. Hän luki raamattua, emännän istuessa vieressä ja kuunnellessa. He vaihtoivat tuskin sanaa keskenään, mutta tunsivat liittyvänsä entistä lujemmin yhteen ja tukevansa ja turvaavansa toisiaan paraiten näin--välillä se täydellinen keskinäinen ymmärtämys, joka ei enää sanoja kaipaa. Kun emäntä illallisaikaan oli keittiön puolella, valtasi Keskitalon yksinjäätyään taas synkät mietteet. Hänen mieltään vielä kerran poltti ajatus, olisiko kovin suuri synti koettaa menettää ihmisalku, joka ei siitä tulisi mitään kärsimään, ja pelastaa puolikymmentä tuskassa kiemurtelevaa ihmistä--ehkä estää tapahtumia, joiden laatua ei kukaan voinut tänä hetkenä arvata? Hän harkitsi sitä tällä kertaa kylmästi, sillä tuska oli hänet jähmetyttänyt. Mutta kun emäntä tuli ja he taas istuivat kahden, niin nuo ajatukset karkottuivat kauas--ne olivat vieraita sille mielialalle, joka heidät nyt ympäröi. Illallisen jälkeen tuli Vihtori kamariin. Hän sanoi heti ovesta sisään astuttuaan--ikäänkuin peläten sen muuten jäävän sanomatta-- itkunsekaisena tyrskähdyksenä, että siitä nyt oli tehtävä joku selvä-- e eivät jaksa enää kestää. Ja kääntyi paikalla mennäkseen. »Huomenna», sanoi isä lyhyesti. »Mutta antakaa minun itse valita hetki.» Sitten he taas lukivat. »Huomenna tähän aikaan on kaikki selvänä--millähän lailla sitten on», sanoi Keskitalo raskaasti, kun he laskeutuivat levolle. Sinä yönä hän ei nukkunut. Hän ajatteli ihmisen tekoja ja niiden seurauksia. Nyt vasta hän ymmärsi että kauheinta, mikä ihmistä voi kohdata, on rikoksentapainen salaisuuden kantaminen. Kun ei siitä kuitenkaan pääse pakoon, vaan se seuraa askel askeleelta jälessä. 10. Se päivä valkeni, pakkasharmaana ja raskaana. Sinä aamuna Keskitalo ja vainionsa rukoilivat hartaasti, että tämä heidän elämänsä raskain päivä, josta niin monen ihmisen onni ja onnettomuus riippui, päättyisi hyvin. Emännän mentyä aamuaskareilleen Keskitalo jäi vielä lukemaan. Kun hän sitten vähää ennen aamiaista ilmestyi muiden joukkoon, tunsi hän itsensä jääkylmän tyyneksi, niinkuin se joka kulkee kohtalonsa tietä voimatta väistyä oikealle taikka vasemmalle. Aamiaispöydässä istuttiin kuin kirkossa. Ainoastaan Uutela puheli jonkun verran, mutta hänkin vähän, sillä hän ylipäätään ajatteli enemmän kuin puhui. Aamiaisen jälkeen se oli tapahtuva. Keskitalosta tuntui niinkuin kohtalo kaikessa ankaruudessaan kuitenkin olisi nyökäyttänyt hänelle rohkaisevasti päätä. Sillä pojat ajoivat paraillaan uuden riihirivin rakennushirsiä metsästä ja hän Uutelan kanssa niitä veisteli kotona rakennuspaikalla. Siellä loitolla riihimäellä he sitten kahden suorisivat asiansa. Yhden ainoan pikku järjestelyn hän piti tarpeellisena--hän antoi Riitan mennä kaukana asuvaa äitiään katsomaan. Mutta siinäkin asiassa kohtalo oli lempeä: Riitta oli jo monesti siitä puhunut, niin että tarvitsi vain ilmoittaa että nyt se sopi. Ja tällä kertaa hän ei välittänyt vähääkään välähtivätkö ehkä Riitan silmät vai ei--pääasia oli, ettei läheisyydessä ollut syrjäistä silmää näkijänä. * * * * * He olivat vihdoin kahden--aukealla riihimäellä, suurten hirsikasojen keskellä. Keskitalon hetki oli tullut. Mutta silloin hänet valtasi äkkiä sellainen pelko, että hän rupesi vapisemaan. Se oli Uutelan kädessä välähtelevä kirves, joka tämän kammon synnytti. »Täällä voi tapahtua vaikka miesmurha!» ajatteli hän. »Sisällä on se tehtävä.» Nyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian loukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela vähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään, jos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin selvää. Sinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti. »Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?» hätäili hän. Mutta hän huomasi sen liian kurjaksi, sitäpaitsi hän tiesi ettei tytär missään tapauksessa olisi suostunut. Silloin hänen henkensä suunnitteleva ja järjestelevä jänne taasen pingottui. Hän huomasi jättäneensä kokonaan varteen ottamatta kaikki varovaisuustoimenpiteet, ja alkoi niitä ajatella. Niin kului päivä puolisiin. Pojat katsahtivat häneen kysyvin, jännittynein silmäyksin, kun he saapuivat hirsikuormineen rakennuspaikalle. »Ei vielä, odottakaa!» vastasi hän tyynnyttävästi katseellaan. »Ei vielä, kyllä selitän», sanoi hän ohimennen vanhalle emännälle, päivälliselle tullessaan. »Ei vielä ... kohta», vastasi hän pöytään istuttaessa Hannan pelokkaaseen katseeseen. Päivälliseltä noustaessa hän sanoi Uutelalle: »Minun taitaa täytyä jäädä vähän levähtämään, kyllä tulen jälessä heti kun jaksan.» »Lepäile sinä vaan itsesi terveeksi, kyllä minä siellä yksinkin toimeen tulen», vastasi Uutela. * * * * * Keskitalo todella lepäili--jyskyttävin ohimoin, kattoon tuijottaen--aina siihen saakka, kunnes vanha emäntä rupesi iltapäiväkahvia keittämään. Silloin hän nousi. Ensi työkseen hän korjasi kaikki kirveet, veitset ja muut teräaseet varmoihin paikkoihin. Kun kahvi oli valmis, lähetti hän Helkan kylän toisessa päässä olevaan puotiin ostoksille ja käski hänen ohimennessään kutsumaan Uutelan kahville. Sitten hän sanotutti Mantalle, että hän pysytelköön omassa kamarissaan ja ottakoon avaimen suulta pois. Sen tehtyään hän istahti keittiön penkille ja odotti. Uutela tuli punaposkisena ja hilpeänä. Hänelle oli yksin puuhaillessaan johtunut mieleen pieni muutosehdotus heidän riihisuunnitelmaansa ja hän selitteli sitä nyt iloisena. Keskitalo myönsi ja ilostui itsekin--tästä oli hyvä jatkaa, vallan toisin kuin jos he olisivat istuneet äänettöminä. Hänen luontainen oveluutensa, joka oli viime aikoina maannut aivan lamassa, alkoi heti nousta. Niin juotiin ensimäinen kuppi. Toiset kaadettuaan vanha emäntä meni ulos, katsahtaen kuin siunausta rukoillen mieheensä. Keskitalo joi nopeasti kuppinsa ja odotteli Uutelaa, yhä pitäen keskustelua sopivasti vireillä. Uutela lopetti juontinsa ja laski kupit pöydälle. Lauseen loma sattui juuri niinkuin Keskitalo oli tarkottanut. »Niin--kyllä siitä sillälailla--hyvä tulee--vallan hyvä», sanoi Keskitalo venyttäen. Se oli päätös entiselle ja siirtymys uuteen, eikä hän voinut estää ääntään värähtämästä. Hän kokosi kaiken mielenmalttinsa ja koetti hymyillä keveästi, vaikka kasvot tuntuivat kankeilta kuin pakkasesta tulijan. »Ja kun sinulle, Uutela, piti vielä käydä niin hyvin, että saat tässä perillisenkin--ettet tyhjään riihiä laittele.» Sitä seurasi jäätävä äänettömyys. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa. Uutelassa näytti kaikki seisahtuneen ja hänen pienet silmänsä tähystivät pyöreinä kuin aavetta katsellen. Sen näyn edessä ei Keskitalo saanutkaan irti sitä leikkisää lausetta, jonka hän oli varannut jatkoksi. Hän ainoastaan nyökäytti päätään ja koetti yhä hymyillä. »Totta se on. Eikös Manta ole vielä puhunut?» Mutta Uutela tuijotti yhä, minkään kohdan ilmaisematta muuta kuin hämmästystä. Sitten hänen silmälautasensa räpähtivät, kalpeiksi valahtaneet huulet alkoivat vavista ja hän katsahti Keskitaloon avuttomin, nurin vierähtänein silmin--sitten hän kääntyi sanaa sanomatta ja meni raskain, kolisevin askelin ulos. Sinä hetkenä Keskitalonkin äskeisen oveluuden jäännös luhistui ja hänet valtasi tuska. Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen menemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos. Uutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä minnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän nopeasti pirttirakennusta kohti. Itse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin, nähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi.--Aivan oikein, pirttiin hän meni. Se Keskitaloa hiukan rauhotti ja hän jäi ikäänkuin vartioimaan, voimatta päättää olisiko parempi mennä heti jälessä, vai jäisikö odottamaan ensi puuskan ohimenoa. Siinä istuessaan hän näki Hannan juoksevan hätäisenä avopäin Uutelan jälessä pirttiin. Se antoi asialle uuden käänteen--hän ymmärsi että Hanna oli siellä nyt paremmin paikallaan kuin hän itse. * * * * * Uutela seisoi keskellä pirttiä--hänen mielessään myllersi kaikki sekaisin. Hänen ensi tunteensa oli, että hänen pitäisi mennä ja kuristaa petturi sikiöineen. Se tunne oli niin raju, että hän sen enempää miettimättä jo lähti ovellepäin. Mutta siellä hän pysähtyi, hänen mieleensä iski samalla toinen ajatus. Hänen pitäisi saman tien tappaa Keskitalokin, se kettu, joka oli porttotytärtäänkin inhottavampi. Hänen sielunsa läpi kulki yksinä silmänräpäyksinä kaikki tähän kuuluva, Savoon-muuton syyt ja langat--hän tajusi nyt kaikki päivänselvästi. Kuinka häntä oli pimitetty ja petetty, kuletettu kuin pientä narrattavaa lasta. Hänen vihansa Keskitaloa kohtaan yhä nousi ajatellessaan että tämä vielä äsken oli ilennyt puhua tuosta häväistyksestä hymysuin, ikäänkuin lapsi olisi hänen, Uutelan! Eikö se konna tietänyt ja ymmärtänyt, ettei hänellä ollut mitään semmoista yhteyttä vaimonsa kanssa, vaan hän oli elänyt niinkuin vanhalle miehelle sopii. Vai uskalsiko se katala tämän tietenkin koettaa häntä puijata? Hänen kiukkunsa oli kohonnut sellaiseen rajuuteen, että hän vapisi. Hän jäi yhä pirttiin, sillä äkkipikaiset teot olivat hänelle vieraat, mutta häpeänsä ja vihansa purkua hän ei voinut enää hillitä. Hän alkoi raivota ympärillään olevia esineitä vastaan. Ensin hän potkasi keskellä pirttiä seisovan rahin jyrähtäen kumoon. Toisen iskun sai tekeillä oleva korvo, joka murtui räsähtäen. Se ääni, hävityksen ääni, häntä kiihotti ja riemuitti. Hän heitti murskautuneen jäännöksen uudelleen lattiaan, katkoi vanteet, särki laitapuut survomalla ja viskeli sirpaleita pitkin permantoa. Samalla hänen ajatuksensa jo lensivät vaimoon, petturiin, Kuinka katalasti se olikaan teeskennellyt! Olla olevinaan vaimo, ja samaan aikaan kantaa salavuoteudessa siitettyä pirunsikiötä povessaan. Hän raivostui niin, ettei enää tiennyt mitä ajatella. Hän jätti temmeltämisen--ajatukset syöksyivät taas uudelle, kiihottavalle ladulle. Kuka se mies on ollut? Hän itse on elänyt erillään--silloin toinen...! Hänen päätään alkoi huimata ja hänet valtasi outo, kiihottava tunne, joka sai hänen sieramensa laajenemaan: ikäänkuin hän olisi koettanut _nähdä_ kuinka kaikki tuo oli tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi nähnytkin--toiset salaisessa yhteydessä, nauravan hänelle petetylle--herra Jumala! Hän tarttui uudelleen rahiin ja paiskasi sen silmät säkenöiden niin, että lattia jyrähti kuin halki revähtäen. Samana hetkenä astui Hanna sisään. Hän näki yhdellä silmänräpäyksellä kaikki: kumossa olevat esineet ja sirpaleet, Uutelan vääntyneet kasvot. Tyttö syöksyi aivan hänen eteensä ja rukoili kädet ristissä hätäisesti: »Antakaa anteeksi--Jumalakin antaa!--Älkää tehkö pahaa Mantalle--älkää olko isälle vihainen--isä on niin paljon kärsinyt!--Uutela on niin hyvä--Jumala kaikki tietää--kärsikää, kärsikää--Jumala auttaa!» Mutta Uutela tuskin tajusi kuka puhui ja mitä hän sanoi--hän oli kokonaan toisten, kauhistavien voimien vallassa. Hän oli yhä näkevinään petturit, tuon inhottavan näytelmän, joka nyt suuntasi tartuttavan vimmansa häntä itseään kohti, herättäen vaistoja, jotka olivat jo vuosia sitten sammuneet. »Sisaresi on portto!» huusi hän oudolla äänellä, ikäänkuin kammottavasti riemuiten että niin oli. Se sai tytön aivan sekaisin. Hän taas rukoili: »Manta on tehnyt syntiä--Manta on huono ihminen--Uutela ei tiedä--Manta ei tahtonut naimisiin--Manta oli niin nuori--Manta itki--minä tiedän--kärsikää, kärsikää!» Vaan Uutela ei kuullut eikä nähnyt. Hänet oli vallannut kamala tunne, jossa kiehui sekaisin loukattu miehenkunnia, kostonhalu ja vielä joku kauhea, josta hän ei ollut itsekään selvillä mitä se oli. Rikostoverit ikäänkuin vetivät häntä samoille poluille--verisesti kostamaan heille, Keskitalolaisille, omalle nuhteettomalle entisyydelleen, kunniallisuudelle, koko ihmiselämälle--juuri noilla samoilla aseilla, joilla häntä itseään oli haavotettu. »Nyt minä menen sen _Sohvin_ luo!» sähisi hän hammastensa välitse itkun ja naurun sekaisella äänellä. »Tehdään nyt äpärälapsia koko talon väki!» Tyttö katsoi kauhistuneena, niinkuin ei hän olisi Uutelaa enää tuntenut, ja rupesi vapisemaan. Uutela jo meni oven luona. Silloin tyttö syöksyi hänen jälkeensä ja tarttui kuin hukkuva Uutelan käsivarteen: »Älkää menkö--rakas Uutela--älkää häväiskö--itseänne--sukua--on jo niin paljon häpeätä--Uutela, rakas Uutela.» »Laske irti!» huusi Uutela. Hän astui kiivaasti ovellepäin, niin että tyttö vetäytyi polvilleen. Mutta tämä ei hellittänyt, vaan tarttui sitä epätoivoisemmin Uutelan takin liepeeseen ja hänen polviinsa. Hän oli käynyt kasvoiltaan valkoiseksi kuin palttina, siniset silmät tuijottivat pelästyneen mielettöminä. »Armahtakaa!» höpisi hän koettaen viimeisillä voimillaan kiertää kätensä Uutelan polvien ympärille. »Uutela--Uutela...» Sitten kädet äkkiä irtautuivat--lattia kolahti. Kun Uutela kääntyi, näki hän tytön makaavan liikkumattomana lattialla. Hänelle tuli hirmuinen hätä. »Hanna, Hanna!» puheli hän ja nosti tytön hiljaa istumaan, tukien häntä käsivarttensa varassa. Tyttö raotti silmänsä ja katseli niinkuin se, joka ei tunne missä on. »Hanna, Hanna! Täällähän minä olen--en minä mihinkään mene--en mihinkään.» Silloin tyttö ikäänkuin havahtui ja katsoi Uutelaa silmiin. Siinä katseessa oli kiitollisuutta, kärsimystä, lapsen rakkautta. »Jokohan nyt jaksaisit?» kysyi Uutela, nostaen hänet hiljaa seisomaan ja vieden melkein kantaen penkille istumaan. Tyttö koetti hymyillä, mutta oli niin raukea, että Uutela piti yhä häntä tukien kädestä. »Eihän Uutela tee mitään?» kysyi hän harvaan, tuskin kuuluvasti. »En», vastasi Uutela ja vaipui raskaasti penkille. »Me olemme kaikki syntisiä...» Hänet valtasi niin masentava häpeän tunne sen johdosta, mitä hän äsken oli ajatellut ja puhunut, ettei hän voinut enää katsoa tyttöön, vaan kääntyi poispäin. Kuumia kyyneleitä alkoi tipahdella harvakseen ikkunanlaudalle, johon hän kyynäspäätään nojasi. Tyttö vaipui lattialle, painaen päänsä käsiinsä penkkiä vasten, ja alkoi itkeä raskautetun sydämen kauan pidätettyjä kyynelvirtoja. 11. Yö oli joutunut. Kuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas oli kylmä ja korkea. Alla lepäsivät autiot hanget. Siellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen vieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot. Mutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä. Se tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta leveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta--harmahtavalla hangella juoksi valkeanvirisevä aalto. Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa huoahteleva metsä. * * * * * Tämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki yksinäinen mies--etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin työnnettyinä. Vähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja tupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne tänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan. »Niin olen nyt minäkin», ajatteli hän, »yhtä irrallinen ja häilyväinen.» Viima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut. »Miksi näin piti tapahtua?» ajatteli hän taas. »Minun elämäni on ollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä sattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?» Hän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja pysähtyi--hän oli tullut järven päähän. »Tästä minun pitäisi kääntyä?» huoahti hän raskaasti. »Vaan mitäs minulla on enää siellä tekemistä?» Hän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos hänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin voinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin. »Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en ihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla ei ole mitään--eikä ole ketään, joka kaipaisi--Karoliinaa lukuunottamatta...» Viima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi--nyt hän sen tunsi, kun oli pysähtynyt. Hän kääntyi hitaasti. »Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen», ajatteli hän. Mutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille laduille. »Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerran _äpärän_ vasten silmiä!» kuohui hän katkerana. »Ja ehkä _renkipojankin_? Ehkä renkipojan äpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!» Hän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi--nyt kun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja. Ja niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina tähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet, vuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva vanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti--niinkuin hyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta.--Nyt tämä! »Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli», jatkoi hän mietteitään. »Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki hajoaa--toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä olen!» Hän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi kämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille niin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä enää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon. »Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?» ajatteli hän taas. »Mitä hän minusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita ennen minua--niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?» Vaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta ymmärtää. Kelvottomat ihmiset--niin hän päätti--tässä olivat rypeneet synnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.