# Pakolaiset ## Part 4 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pakolaiset-11914/index.md »Jos sentään jätetään huomisaamuun--taikka ainakin siksi kun olemme kahvit juoneet!» nauroi Keskitalo. Siihen nauruun yhtyivät muutkin ja lähtivät keventynein mielin, vilkkaasti puhellen sisään. 7. Hämärä vielä verhosi maisemat, mutta Hovin pellolta jo kuului puheen ääntä ja rautaisten parinkalukoukkujen kalahduksia. Siellä Uutela poikain kanssa iski hämäläiset aurat savolaiseen maaperään, sillä syyskynnöksiä oli ennestään vain moniaita sarkoja. »On kuin Jumala onni, että asiat on näin», ajatteli Uutela, »että heti pääsee _maahan_ käsiksi.» Hän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset pitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori. Se oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa »soh!» ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään. Mutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin tottuneet savolaishevoset. Sitä oli ikäänkuin aavistettu ja kaiken varalta pantu Kalle aluksi hevosia ohjaamaan, vaikka se olikin kyntömiehen kunnialle käypää. Vaan siitäkään ei ollut apua, hevoset vetivät epätasaisesti, nykivät ja rimpuilivat. Uutela pysäytti omat hevosensa. »Sen arvasi, kyllähän sen arvasi», puheli hän hyvänsävyisesti. »Vaan älkää hätäilkö, pojat. Kyllä ne siitä tasaantuvat, kun on _miehet_ perässä.» Samalla hän jo lähti eteenpäin--hän ei antanut tuommoisen pikku seikan pilata hetken juhlallisuutta. Maa oli kokolailla kohvettunut ja parituumaisen lumen peittämä. Mutta se vain innosti, että sai näin ikäänkuin otella talvea ja pakkasta vastaan. Aura vapisi, mutta viilu kääntyi jotta lumi tuprahteli. Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa--tätä Suomen peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen lujasti jalkansa varaten. Ja se näky yhä kaunistui, kun päivä valkeni ja mustanpuhuvat viilurivit pistivät voitollisen voimakkaina esiin kuolleen, lumiselkäisen peltokentän keskeltä. »Olettekos, pojat, nähneet yhtään havun pulkkia vaoissanne?» kysäsi Uutela, pysäyttäen hevosensa vastaantulevien kohdalla. »No ei yhtään!» vastasivat pojat. »Vissiin pistäisivät näitä savolaisherroja kantapäähän», nauroi Uutela harmitonta nauruaan. Hän läksi saran yli poikain luo. »Mutta pohja on hyvä», sanoi hän potkaisten viilua saappaallaan. »Kyllä tästä leipämaa tulee!» »Samaa mekin olemme sanoneet», vakuuttivat pojat. Sitten he taas läksivät eteenpäin. »Hei, Liinu ja Pilkku!» huuteli Uutela. »Näyttäkääs nyt mihinkä hämäläiset kelpaa!» Hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään kuinka hänen oma kynnöksensä leveni suhteellisesti paljoa runsaammin kuin poikain. »Siinä nyt on alku!» sanoi hän itsetietoisesti päätään kohottaen pojille päivälliselle lähdettäessä. »Ja uutta tulee että sihisee!» huusivat pojatkin innostuneina. »Harmittaa vain, että talven pitää tulla väliin, ettei päästä oikein mielen mukaan mylläämään.» Uutela tunsi itsensä niin nuoreksi ja iloiseksi, että hänen olisi tehnyt mieli viheltää ajaessaan hevosen selässä pihaan, ellei se olisi ollut vanhalle miehelle sopimatonta. Pihalla he näkivät Mikon, joka vielä paikkoja oudostellen hiiviskeli hiljaa ja pudisteli joka askeleella lunta käpälistään. »Vieläkös sinä siinä tassujasi tunnustelet, muut jo ovat asiassa kiinni että höyryää!» naurahti Uutela. »Muista vain sinäkin mistä olet kotoisin!» * * * * * Savolaiset katselivat ohikulkiessaan ihmetellen sitä lieppinää ja möyrinää, mikä Hovin pellolla nyt vallitsi. »Uuvet isännät näyttävät mahtiaan!» hymähtelivät he. »Vaan näkkyy ne kyntee ossoovan, siitä ei peäse», tunnustivat he rehellisesti, »vaikka ovattii muuten ommoo sorttiaan.» Katselemista kertyi yhä uutta. Muutamia päiviä aurattuaan pojat alkoivat pistää kuin vihan vimmalla ojaa hyötyisien pajupehkojen reunustamissa umpeutuneissa uomissa. Pakkanen tosin lopetti ne ponnistukset lyhyeen, mutta he ennättivät joka tapauksessa näyttää mikä oli tarkotus. Sen jälkeen he ryntäsivät Uutelan rakkaisiin havunpulkkiin käsiksi. Tunkioidenteko oli ollut hänen elämänsä ilo ja ylpeys. Ja kun hän nyt laitteli niiden pohjia Hovin pellolla naputellen Keskitalon kanssa toisten ajamia havuja pieniksi, niin hän tunsi seisovansa noiden valtavien havuröykkiöiden keskellä kuin omassa valtakunnassaan. Jo aamuhämärissä se naputus alkoi, ja sitä kuului yhä iltapimeän kietoessa seudut vaippaansa. Heidät oli vallannut samanlainen työinto kuin valtaa nuoren poikasen saadessa ensi kertaa käteensä uuden työaseen, jota ei ole nuoruutensa vuoksi ennen saanut käsitellä. He tahtoivat kerta kaikkiaan näyttää, että he olivat tulleet muuta varten kuin syömään Hovin puolimätiä aumarukiita. Ne aumat ja viljan puiminen talvikylmässä heitä harmitti kaikkiakin, vaan erittäin Uutelaa. Se oli heidän mielestään kuin Jumalan ja koko viljelystoimen pilkkaamista. »Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu--kun on _hovi_ olevinaan!» sanoi kerran Uutela. »No, me pistämme itse kierron iltapuhteilla, on meissä sen verran puumiehen vikaa.» »Sepä kuuluu olevan jo vanhanaikanen se kierto», tarttui Lois-Pekka puheeseen savolaisia puolustaakseen. »Nää meinoovat sitä höyrykonetta eli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla puijaan koko kylän elot.--Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä.» Uutela hymyili leveätä hymyä, otti muutamia tähkiä käteensä ja piti niitä Pekan nenän alla. »Kun ovat niinkuin hiiren häntiä!», puheli hän hiljaa. »Luulisi näistä saavan pohdin muullakin kuin höyryllä. Meidän puolessa ovat tähkät kuin ketun hännät--jos sitten siellä puhuttaisiin lokomopiilistä, vaan kun ei sielläkään.» »Miten mikin tykkee!» tokaisi Pekka sillä äänellä, ettei hän savolaisineen ainakaan tässä asiassa ole alakynnessä. Sattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus joutuivat vastakkain--enimmäkseen naurussasuin. Niinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset rutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä--lasten kalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset kohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin lumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen »nokka» kelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan. Kauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket ilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa innostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä, heinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä talossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa juurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi. »Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää ruokkia niin paljon laiskaa väkeä», naureskeli Uutela erään kerran potkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. »Nuokin ruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana soittavat kuin mitkäkin pelimannit.» »Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa», nauroi Keskitalokin. »Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille tuppaavat!» »No totuus vihamiehestäkin», puuttui taas Uutela puheeseen. »Näille näkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat savolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää syödä.» Kaikki nauroivat--se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä merkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää. Niin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden viehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat joulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää oikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista maltaista. 8. Joulu tuli paksulumisena ja leutona. Hovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä. He eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä sitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön talo tuntua tyhjältä. Se tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi heidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua, kuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat, syntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi poikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen hytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä, hiljaisella äänellä. Ne olivat onnellisia hetkiä. Mutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa hiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan? Ja silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat väkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana heidän elämäänsä. Se turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan päivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät toistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä. Mutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä päivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen. Työhön koetti kukin surunsa tukehuttaa. Keskitalon rinta oli käynyt yhä heikommaksi, mutta hän koetti uskotella itselleen ja muille olevansa vielä voimakas. Hän ei ollut sitten poikavuosiensa raatanut niin ankarasti kuin nyt--niinkuin hän olisi suorittanut suurta velkaa ja tiennyt päiviensä olevan luetut. Vieläkin tulisemmin iskivät pojat. Itkien ja hammasta purren he olivat silloin Hämeessä taipuneet kohtaloonsa, nyt he koettivat epätoivon vimmalla ikäänkuin luoda työn rintavarustuksen sitä lumituiskua vastaan, joka oli tuleva. Ja nuoren elämänhalunsa voimalla heidän onnistuikin toisina hetkinä unohtaa ja ajatella Uutelan tapaan, että he vain tahtoivat näyttää mihin hämäläinen kelpasi. Sisartaan, onnettomuuden alkusyytä, he vihasivat. He olivat päättäneet sanoa hänelle kiukkuisia, karkeita sanoja tuosta kaikesta. Ne jäivät Hämeessä sanomatta--ja jäivät yhä vieläkin. Sillä sisar oli kuin perheen salaperäinen kohtalo: iloton ja kyyneletön, lyijynharmaa ja sulettu. Hänen ajatuksiaan ei kukaan voinut edes katseista lukea, eikä myöskään häneen loukkaavasti kajota. Raskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan heidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla, mikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar, syyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli niin hyvä. Kun hän toisinaan katseli hänen jälkeensä, ukon hääriessä toimekkaana ja hymyilevänä, niin hän oli vähällä purskahtaa itkuun. Helkastakin, joka ei koko perhesalaisuudesta mitään tiennyt, tuntui niinkuin elämä olisi muuttunut surullisemmaksi. Hän seisoi joskus pitkät hetket äidin vieressä, mieli täynnä kaikenmoisia kysymyksiä. Mutta hän ei uskaltanut niitä esittää. Se kaiketi oli sitä, kun hän niin ikävöi Hämettä, eivätkä muut ikävöineet--päätteli hän. Kaikkien heidän keskellään liikkui vanha emäntä kuin leuto syyspäivä, joka yhä paksunevan pilvikerroksen läpi kuitenkin koettaa aurinkoisesti hymyillä. Niin kuluivat päivät raskaina ja harmaina yhteisessä äänettömyydessä, jota ei kukaan uskaltanut rikkoa. * * * * * Aikaa myöten tuli levottomuutta herättävä lisävaikutin--ympäristö. Tuntui niinkuin _se_ aikoisi sekaantua asiaan ja murtaa äänettömyyden. Omasta puolestaan he välttivät kaikkia lähempiä suhteita savolaisten kanssa. Mutta ympäristö ei ollut yhtä kylmä. Se tarkasti heidän eloaan ja oloaan päivä päivältä. Työntekijöitä nuo hämäläiset ovat, sen he myönsivät, mutta kaikessa muussa oli jotain, josta savolainen sukkeluus tekasi sujuvasanaisen pilan. Ne tulivat aikaa myöten heidänkin korviinsa. Omien torpparien ja loisten vaimot ne toivat hiljaisena supatuksena--niinkuin olivat niiden aiheet ensin itse talosta vieneet. Se alkoi hermostuttaa, sillä se kaivoi heidän hämäläispohjaansa ja ennusti pahaa perhesalaisuudellekin. Keskitalo kyllä koetti pitää purjeita koholla, mutta se ei oikein onnistunut; sekä hän itse että toiset tunsivat että hän _koetti_. Ainoa, joka seisoi hymysuisena hämäläismaaperässään, oli Uutela. Jokainen tunsi että hän todella asteli omissa saappaissaan eikä ainoastaan koettanut. Heti joulun jälkeen oli muuan juttu, joka koski heihin sangen kipeästi, sillä se satutti arkaan kohtaan. He olivat toki liikkuneet sen verran torppariensa ja loistensa mökeissä, että olivat huomanneet siisteyden tällä Savon kulmalla olevan aivan erikoisen. Nyt kierteli kylällä pila, että uudet tulokkaat olivat siitä maasta kotoisin, jossa lattiat ja ikkunat pestään kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Mutta kun Hovin entiset haltijat olivat pesseet juuri ennen muuttoaan, niin uusia asukkaita kohtasi sellainen onni, että he pelastuivat tuosta toisesta puolivuotispesusta kokonaan! Se harmitti, varsinkin naisväkeä. Uutela yksin naureskeli. »Joo, kyllä näkee että te lattioita ja ikkunanpieliä pesette, kyllä sen pelloista näkee», myhäili hän kerran Hovin savolaiselle Riitta piialle ja saapuville sattuneelle loisen vaimolle. »Ja kun teillä on niin paljon sitä ryssän-jauhopussien pesemistäkin! Meidän puolessa pestään peltoja, ja viljapusseja käytetään pakarain alla kaupunkiin mennessä eikä kaupungista tullessa, niinkuin täälläpäin!» »Sillälailla hämäläinen antaa!» iloitsivat toiset. Uutela oli kuin heidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät tällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään. Toiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää kiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta syövät perunatkin kuorineen. Se katkeroitti heitä pitkät ajat, mutta kukaan ei uskaltanut siitä Uutelalle huomauttaa. Vihdoin nuori emäntä, kun he kerran istuivat aamiaispöydässä, ei voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi arasti, värähtävällä äänellä: »Kun Uutelakin kuorisi perunat--kun pilkkaavat pitkin kylää, että me syömme perunankuoria.» Uutela keskeytti puremisen ja katsahti pitkään. »Vai pilkkaavat hämäläisiä perunain tähden?» sanoi hän--äänestä kuuli että asia tällä kertaa koski häneenkin. »No», jatkoi hän, »minä olen koko ikäni syönyt kuorimatta, mutta ei minun sen synnin tähden vielä ole tarvinnut pitkiäliuskoja kirjotella.» Ääni puraisi--jokainen ymmärsi että se puraisi savolaisten taipumusta vekselikauppoihin. Keskitalo iski myönnyttäen silmää, muutkin tunsivat helpotusta. »Ja minä luulen», lisäsi Uutela taas tyynesti hymyillen ja pistäen kokonaisen kuorimattoman perunan tahallisen huomattavasti suuhunsa, »minä luulen että kunhan tästä päästään heinä-aikaan, niin taitaisi näille Savon herrasväille kelvata kuoret ilman sisustakin--kun olisi edes niitä!» Muut hymyilivät, mutta Riitan silmissä välähti. Hän kohotti päänsä ja aikoi vastata kaikkien savolaisten puolesta. Vaan hän muisti samalla olevansa palvelija ja piti viisaampana sillä kertaa vaieta. * * * * * Tämmöiset pikku kohtaukset veivät aina muutamia päiviä eteenpäin. Uutelan sisäinen tasapaino, hiljainen sanavalmeus ja nuorekas työinto piti tavallaan heitäkin pystyssä tässä omituisessa pakolaiselämässä, joka ikäänkuin häilyi unen ja toden rajoilla. »Ihmeellinen mies!» ajattelivat he, tuntien yhtä rintaa kunnioitusta ja pelkoa häntä kohtaan. Tähän asti oli Manta ollut heidän kaamea kohtalonsa, nyt kohosi Uutela rinnalle. Noihin kahteen keskittyi kaikki, muut olivat vain todistajia sille, mitä lopullisesti tuleva oli. Uutela itse oli kokonaan unohtanut ne pienet epäluuloisuuden idut, jotka Hämeestä lähdettäessä pyrkivät mieleen nousemaan. Hän oli tullut päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi, että heidän talonkauppansa oli hyvä. Ja vaikkapa se olisi ollut huonokin, niin hän ei olisi katunut, sillä se oli siirtänyt hänet uuteen, rikkaaseen, nuorruttavaan elämään, joka sai aatokset askaroimaan valveilla ja unissa. Hovi ja sen tulevaisuus oli nykyään hänelle kaikki kaikessa. Hän tuskin muisti olevansa naimisissa, eikä hänellä ollut Mantan suhteen mitään valittamista--kaikki meni hiljaa ja tasaisesti. Yhden ainoan kerran nuo vanhat epäilykset olivat nostaneet päätään. Hän oli tullut sattumalta keittiöön, jossa Riitta ja eräs savolaiseukko hääräilivät kahden ja silloin kuullut muutaman lauseenkatkelman: Niinkuin noilla hämäläisillä olisi joku-- »Siis vieraatkin ovat jotain huomanneet?» välähti hänen mielessään. Ja hän alkoi taas ajatuksissaan penkoa noita vanhoja epäluuloja ja sen jatkona kaikenlaisia lisäpiirteitä viikkojen varsilta. Jotain salaperäistä niissä näytti olevankin, kun niitä ajatteli näin yhtäjaksoisena ketjuna. Se kiihotti häntä ikäänkuin pitämään heitä salaa silmällä. Eikä tuloksetta! Eikös Keskitalon silmä ikäänkuin vältellyt? Ja pojat--on niissäkin jotain, aivan varmaan! Mutta taas seuraavana päivänä hän ei huomannut mitään. Häntä alkoi hävettää, että hän, vanha mies, noin oli ruvennut epäilemään omaa huoneväkeä ja sukulaisia, vaikka ponnisteltiin yhteisen asian puolesta. Jokainen tietysti eli oman luonnonlaatunsa mukaan. Ja että vieraissa oloissa eläminen oli heille, ikänsä samalla turpeella asuneille, oudompaa kuin hänelle--pitihän hänen se ymmärtää. Niin hälveni tuo hetkellinen pilvenhäive. Hän oli taas kevyt ja raitis mieleltään niinkuin ne kesää kohti kulkevat kevättalven päivät, joita paraikaa elettiin. 9. Keskitalo makasi eräänä yönä levottomana vuoteessaan ja näki unta. Hän oli istuvinaan Hovin salissa peilin edessä ja tasottelevinaan saksilla partaansa. Silloin hän huomasi kauhukseen, että parta ja tukka olivat jo aivan harmaat. Ja vielä enemmän: hänen kasvonsa olivat niin laihat, ettei niissä ollut jälellä muuta kuin luu ja nahka. Keskitalo pelästyi ja tunsi samana hetkenä itsensä niin heikoksi, että sakset tärisivät kädessä. Hän ei ollut huomannut, että Helka oli tullut sisään. »Kyllähän minä tiedän minkätähden isä on niin laihtunut...» kuiskasi tyttö salaperäisesti aivan hänen korvansa juuressa. Keskitalo kääntyi hätkähtäen. »Älä höpise!» huusi hän suuttuneena. »Et sinä mitään tiedä!» Tyttö oli sillä välin juossut oven luo ja huusi sieltä ilkeästi nauraen: »Tiedän vain, kyllä jo tiedän sen asian!» Sitten hän juoksi pakoon. »Nyt se tulee ilmi, nyt se tulee ilmi, kun tyttökin jo tietää!» hätäili Keskitalo. Hän tunsi hikoilevansa koko ruumiiltaan. »Silloin on rintatauti pahalla puolella, kun ihminen alkaa hikoilla!» välähti hänen mieleensä kuin kuolemantuomio. Hän tunsi värisevänsä vilusta. Mutta hän huomasi samalla, että ulkona pihalla paistoi kesäinen aurinko. »Menen vähän päivänpaisteeseen lämmittelemään ja miettimään mitä on tehtävä», ajatteli hän. Hän oli niin heikko, että jaksoi vaivoin pihalle saakka. Sinne päästyään hän heittäytyi pehmeälle nurmelle selälleen. Mutta hän ei ennättänyt mitään ajatella, sillä hän huomasi samassa että pojat olivat tallin luona. Vihtori oli kasvoiltaan kamalan näköinen ja ruoski hurjasti Liinua sitolkkahihnalla. »Mitäs nyt hulluttelet?» huusi Hanna, juosten avopäin poikain luo. »Miksikäs isä ei ilmota mihinkä hän ne varastetut rahat piilotti, että saisi viedä takaisin ja sopia ihmisten kanssa!» huusi Vihtori. »Älä huuda niin kovaa!» rukoili Hanna. »Huudan minä, nyt sen saapi kuulla koko maailma!» »Se on oikein!» huusi Kallekin hampaitaan kiristellen ja heitellen työkaluja pitkin pihaa. Keskitalo tunsi tuskanhien valuvan pitkin ruumistaan. Samassa hän huomasi aitan luona tulevan juosten taloon joukon entisiä tuttuja hämäläisiä. »Tuolla se Savon-karkuri on!» huusi eräs osottaen Keskitaloa. Keskitalo tahtoi juosta pakoon, mutta tunsi itsensä niin heikoksi, ettei voinut edes nousta istumaan. Joukko oli nyt aivan hänen edessään. »Aika kelmi sinä Keskitalo sentään olit!» sanoi etumaisena seisova mies halveksivasti. »Anna rahat pois!» Keskitalo häpesi niin, ettei osannut sanoa mitään. »Eikös emäntä tiedä missä ne ovat?» kysyi taas mies.--»Tottahan mies vaimolleen puhuu?» »Ei, en tiedä», vakuutti emäntä itkusilmin. »Minä olen odottanut viikosta viikkoon, vaan se ei puhu minullekaan niistä mitään.» »Kyllä minä tiedän», huusi Manta aitan portailta, heilutellen aitan avainta uhkaavasti kädessään. Keskitalon valtasi hätä: »Aikooko se hullu nyt ilmottaa, että ne ovat ruislaarissa?» »Kyllä minä tiedän, sillä me ne yhdessä varastettiin!» huusi tytär yhä kovemmalla äänellä. »Mutta sanokoon itse.» »Se ei ole totta!» tahtoi Keskitalo huutaa. »Manta varasti ja minä vain piilotin, ettei tulisi talolle häpeä.» Mutta hän ei saanut ääntä esiin, vaikka olisi kuinka koettanut. Silloin hän huomasi Uutelan edessään. Häntä pyörrytti--Uutelanhan ne rahat olivatkin, muut vain olivat häntä auttamassa. »Kyllähän minä olen koko ajan tiennyt, että sinulla on jotain ollut», sanoi Uutela hiljaa. »Ilmota nyt, miesparka, viimeinkin--koetetaan sopia.» Keskitalo olisi nyt tahtonut puhua Uutelan kanssa kahdenkesken, mutta hän ei taaskaan saanut ääntä esiin. »Aika roisto!» huusivat hämäläiset suuttuneina. Ja savolaiset, joita oli nyt kertynyt piha puolilleen, Rimpiläinen etunenässä, nauroivat niin pilkallisesti, että hänen täytyi sulkea silmänsä. »Älkää hätäilkö, miehet», sanoi Uutela. »Tulkaa vähän tänne!» Keskitalo huomasi nyt Uutelan jauhoisesta takista että hän olikin mylläri, ja että hänen tuulimyllynsä seisoi aivan tallin päässä. Kaikki menivät Uutelan jälessä myllyn luo. »Puhaltakaa lujasti siipiin, että saadaan enemmän vauhtia!» kehotti Uutela. Kaikki puhalsivat voimiensa takaa, hämäläiset ja savolaiset, jopa Riitta piika ja omien loisten vaimotkin joukossa. Siipien pyörintä kasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi. Silloin myllyn päällyskivi singahti humahtaen seinän läpi ja lensi ilmassa Keskitaloa kohti, yhä hurjasti pyörien. »Jokos ilmotat?» kysyi Uutela kävellen kiven alla. Kivi läheni ja läheni, nyt se oli aivan Keskitalon kohdalla, pyörien että säkenöi. »Jokos ilmotat?» kysyi Uutela taas viitaten kädellään, jolloin kivi laskeutui Keskitalon rinnan kohdalle. Hiki juoksi virtana Keskitalosta tuota hirvittävää pyörimistä katsellessaan. »Jo, jo!» huusi hän kaikin voimin. Mutta se ei mahtanut kuulua, koska Uutela sanoi harmistuneena: »Kyllä sinä nyt ilmotat!» ja viittasi kädellään--kivi laskeutui rusahtaen hänen rintansa päälle. »Jo, jo!» parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan. * * * * * »Kustaa, Kustaa--joko sinua taas painajainen ahdistaa?» puheli emäntä hätääntyneenä, nousten vuoteessa istualleen. Keskitalon rintaa kuristi niin, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Kesti hetken, ennenkuin hän pääsi selville että se oli vain unta. »Anna minun vähän levähtää, puhutaan sitten», sanoi hän nojaten väsyneesti päänsä vaimonsa olkapäähän. Vaimo ei puhunut mitään, ainoastaan laski kätensä hänen kylmänhikevälle otsalleen, jolloin toinen vähitellen rauhottui. »Juuri niinkuin unessa», ajatteli Keskitalo. »Heikoksi minä olen tullut ja harmaaksi, ja hikoilen öisin. Kaikki odottavat, että minä sen vihdoin tekisin.» Nyt hän ymmärsi mistä hänen kauhea unensa oli johtunut: hän oli nähnyt poikien illalla purkavan salamyhkää jotain Hannalle. Hän arvasi hyvin, mitä he purkivat--kohta he purkavat hänelle itselleen. Merkillistä! Silloin Hämeessä oli Uutelalle ilmottaminen tuntunut pikku asialta muuttosuunnitelman moniin vaikeuksiin verrattuna. Mutta nyt, kun aika oli tullut, hän huomasikin että siihen lopullisesti sisältyi _kaikki_. Ja niin hän oli viime viikot elänyt alituisessa ahdistuksessa, jota vielä lisäsi se ettei hän voinut edes puhua siitä vaimonsa kanssa, koska tahtoi häntä säästää ja kantaa yksin tämän kauhean kuorman. Sitäpaitsi hän oli aivan viimeiseen saakka odottanut jotain ihmeellistä sallimuksen sattumaa, tapaturmaa tai muuta, joka heidät yhdellä iskulla pelastaisi. Nyt hän ymmärsi että näin ei voinut enää jatkua. Heidän täytyi puhua ja sitten tehdä, mikä tehtävä oli. Emäntä ilostui että Keskitalo vihdoinkin otti asian puheeksi. Mutta he olivat yhtä neuvottomia molemmat. Selvää oli ainoastaan että kärsimyksestä oli tehtävä loppu.