Chapter 6

Koska hän miekan vyölleen sitoi, kiehahti kaikissa minun suonissani veri niin kuumaksi, kuin jos olisi minultakin ollut halu mennä hänen kanssansa sotaan, saadakseni ratsastaa hänen vieressänsä, kehoitellen häntä ja riemuellen siitä, kuinka hän masenteli vihollisia.

Ruusuani hän yhä vielä piti kädessään, vaan pantuaan kypärän päähänsä, pisti hän sen siihen kiinni kokardin viereen, ja samalla hetkellä hän vielä käänsi kasvonsa taaksepäin ja näkyi silmillänsä etsivän jotakin väkijoukosta.

Meidän silmämme kohtasivat toisiaan. Sitte hän riensi pois, ja hänen kanssaan muutkin upseerit.

Me sillä välin jäimme kaikki tanssisaliin, ikäänkuin ei olisikaan mitään hätänä; majuri oli antanut käskyn, ett'ei kukaan saisi lähteä pois, ennenkuin hän olisi tullut takaisin.

Nyt seuraava tunti oli pisin kaikista, jotka olen eläissäni kuluttanut. Enin osa meistä lähestyi ikkunoita, paremmin kuullaksemme, ja me teimme havaintojamme sekä päätöksiämme sitä myöten kuin kanuuna-pauke kuului lähempää tai kauempaa. Kotiin ei kukaan katsonut viisaaksi mennä, sillä helpostihan saattoi tapahtua, että vihollisten sotajoukkojen välillä saattoi kahakka sattua juuri kaupungin kaduilla. Paljoa parempi oli täällä yhdessä joukossa odottaa taistelun loppua.

Pianpa alkoivat kanuunain paukahdukset poistua poistumistaan yhä etemmäksi, kunnes vihdoin peräti vaikenivat. Meidän seurassamme olevat siviili-herrat tästä päättivät, että Magyarit olivat päässeet voitolle. He olivatkin oikeassa.

Tuskin oli vielä neljännes tuntia kulunut, niin kuulimme upseerien tulevan takaisin suurella pauhulla ja iloisella melulla; he riensivät tanssisaliin, riemuiten ja nauraen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut; muutamat vaan vielä pyyhkivät vaatteistaan pois jotakin -- tomuako vai vertäkö se lienee ollut? -- ja sitte jokainen meni tanssitoveriansa puhuttelemaan ja huvittelemaan.

"Mihinkä paikkaan meiltä tanssi jäi?" kysyivät he kaikki. "Aivan oikein, katrillihan oli alulla!" Niin sanoivat useimmat, ja tanssirivit järjestyivät jälleen, niinkuin olisi vaan ruokasalista tänne palattu.

Minun tanssikumppalini ei ollut vielä tullut eikä myös majuri. Lakkaamatta katselin minä ovelle päin, josta yhä tuli yksi ja toinen sisään, vaan ei se, jota minä odottelin. Lopuksi astui majurikin saliin.

Ympärikatsottuaan ja huomattuansa minut, tuli hän minun luokseni. Lystin kumarruksen hän teki minulle ja lausui, odottamatta, että minä häneltä kysyisin:

"Kaunis neitoseni, teidän tanssikumppalinne käski minun pyytää teiltä tuhannen kertaa anteeksi kohtelemattomuudestaan, että hänen, vaikka olisi hartain halu ja vaikka se hänelle olisi suuri nautinto, ei sovikaan tanssia teidän kanssanne sitä luvattua katrillia -- sillä hänen toinen säärensä ammuttiin mäsäksi tappelussa, niin että se täytyy nyt leikata pois polvea myöten."

Voi Eleonora, en minä enää koskaan lähde katrillia tanssimaan!

Minä olen sairas, minä olen vuoteen omana, minä olen tulisimmassa tuskassa!

MOLEMMAT JALKAPUOLET SOTURIT.

Kápolnan tappelun perästä vietiin kaksi pahoin haavoitettua sotamiestä V----n kaupungin sotalasarettiin. Molemmat olivat saaneet luodin sääreensä, täytyi sahata jalka poikki polven yläpuolelta. Toinen oli itävaltalainen tykkimies, toinen unkarilainen tykkimies. Kenties olivatkin toinen toisensa ampumasta tykinluodista saaneet julman haavansa.

Siellä sairashuoneessa he olivat sitte kauan aikaa; siellä he makasivat rinnakkain, kuulivat kuumeentuottavalla yön-ajalla toinen toisensa tuskalliset huokaukset, puhuivat toinen toiselleen rohkasevia sanoja, milloin jompikumpi toivottomuuteen vaipui, ja tottuivat toisiinsa.

Sodassa he olivat toinen toistaan ammuskelleet; täällä he toinen toisensa haavoja hoitelivat.

Unkarilainen ensiksi parani ja sen perästä valvoi yökaudet haavoitetun vihollisensa vuoteen vieressä.

"Tuolla tanterella olimme toisillemme vihollisia; nyt me vaivaisina olemme ystävyksiä. Kuinka paljon kipua ja tuskaa me olemme saaneet kärsiä, sitä ei tiedä kukaan niin kuin me molemmat kumpikin toisestamme. Annas kun tulee sodan loppu, niin mekin molemmat joudumme unhotuksiin, silloin voimme yhdessä -- käydä kerjuulla."

Itävaltalainen parkasi sen sanan kuullessaan.

"Minulle jo veistettiin puujalka", jatkoi unkarilainen kylmäkiskoisella mielenlujuudella; "tottahan se sitte kestänee minun ikäni, eikä ainakaan luuvalo siihen voi puuttua."

Unkarilainen oli hyvänsävyinen, iloinen poika, Itävaltalainen alakuloinen nuorukainen, jolla aina oli jos jotakin surua, vaikka hänen kumppalinsa kyllä aina oli valmis sitä leikkipuheillaan karkoittamaan. Näin elää nytkyttelivät he kauan aikaa ihmisten armeliaisuudesta, kadulla kerjätyistä rovoista.

Tulipa yhtenä aamuna se mustilla siivillään päivää pimentävä sanoma: "Lopussa, lopussa on koko sota, meidän sotavoima on heittänyt aseensa maahan, ei ole Unkaria enää olemassa!"

Tuolla kadulla istuivat päivänpaisteessa molemmat vaaleat, jalkapuolet soturit, ja koska sanantuoja oli kertonut, mitä oli nähnyt, mitä kuullut, vierähti viimein kyynelkarpalo Unkarilaisen kalmankarvaisia poskipäitä myöten kenties ensi kertaa hänen elämässään: "Mikä nyt tulee minusta?

"Älä itke", lausui vaivakumppalinsa, temmaten häntä syliinsä, "nyt tulee sodan loppu, mekin molemmat joudumme unhotuksiin, me voimme yhdessä käydä kerjäämässä!"

* * * * *

Myöhemmin kuukausien kuluttua oli Pestissä yli-sotapäällikön asuntohuoneen edessä monta kertaa nähtävänä vaivainen, toisjalkainen tykkimies itävaltalais-univormussa. Toisella kädellään hän nojautui kainalosauvaansa, toisessa piti kokoonkäärittyä kirjoitettua paperia, ja odotteli siellä suurella maltillisuudella, että tässä seisovassa suuressa mustapukuisten, kyynelsilmäisten sekä kultakirja-nuttuisten herrain joukossa hänellekin kerta joutuisi vuoro.

Mitä hän mahtoi hakea? Mitä varten hän niin monta kertaa mahtoi käydä täällä? Miksi hän sateessa, pakkasessa kävi siellä säännöllisesti, se vaan mielessä että saisi tietää: mikä päätös oli tullut anomukseen, jonka hän oli tuonut?

Eräänä päivänä se jalkapuoli tykkimies kirkkaasti loistavin silmin riensi alas ylisotaherran portailta. Hän milt'ei hypännyt; kainalosauvan ja puujalan täytyi väkisenkin oppia tanssimaan, niin suuressa riemussa hän oli. Kädessään hänellä oli joku kirjoitus, jota hän kuin mieleltään mennyt pyöritteli edessään, näytteli tuttaville, tuntemattomille, jota hän kadulla luetti itselleen jokaisella ihmisellä, jonka käsiinsä sai, nähdäkseen: seisoiko vaan siinä se, mitä hänelle jo muualla oli luettu! Sitten taas hän riensi etemmäksi. "Kahdella jalalla astun yhden sijasta!" lausui hän kaikuvalla äänellä, viitaten puujalkaansa sekä kainalosauvaan, ja naurahti hohotti tuosta surkeanlystistä leikkipuheestaan -- ja taas läksi rientämään, rientämään, ikäänkuin olisi häntä odottamassa joku ollut, joku suuri onni.

* * * * *

Ääneti istui kadun kulmakivellä tois-jalkainen honvéd-soturi. [Honvéd = maansuojelus eli Unkarilaisten nostoväen nimi.] Takkinsa oli silmille alas vedetty, hän ei lakki kädessä kerjännyt; kutka itse hyväksi näkivät, antoivat hänelle; hän ei puhunut kellekään mitään.

Muutamia kertoja meni yksinäinen hänen sivutsensa, pitäen jotain kädessään, pujahti kiiresti hänen eteensä ja antoi vaan näin varkain almunsa vaivaisen käteen, ett'ei nähtäisi, että hän oli kerjäläinen.

Yht'äkkiä ihmistunkeesta hoikaten töytäsi esille mies, toisjalkainen itävaltalainen tykkimies, kädessään heilutellen kirjoitettua paperia. Hän hypähteli kainalosauvansa avulla sinne kadunkulmalla istuvan vaivaisen luoksi, tempasi hänen ruskean oikean kätensä, laski sen kaulahansa eikä saanut kyyneleiltään sanaakaan suustansa.

"Ei sinun nyt enää ole tarvis kerjätä!" virkkoi hän lopuksi iloisella huokauksella; "minun anomukseeni on suostuttu, sinäkin saat osasi vaivaisten soturein kassasta!"

Ja siitä päivin nähdään ne molemmat toisjalkaiset soturit aina yhdessä, kävelemässä Tonavan rannalla, toinen honvéd-univormussa, toinen itävaltalaisessa. He kävelevät, he puhelevat tappeluistaan, läpikäydyistä tuskistaan. Mutta he ovat aivan kuin keskenään vaihdetut; nyt itävaltalainen on iloinen, lysti poika ja Unkarilainen alakuloinen nuorukainen.

SUO EDESSÄ, VETELÄ TAKANA.

Muutamia ihmisiä onni kannattelee kämmenellään, toisille sitä vastoin ainoasti silloin ojentaa kätensä, kun niin paiskaa puustin korvalle. Tiedänpä minä yhden tapauksen, joka meille näyttää esimerkin näistä kumpaisistakin kohtalon oikuista. Kerronpa minkä olen kuullut, panematta sanaakaan omiani sekaan.

Vuonna 1848 noin keskipaikoilla Joulukuuta oli joka ihminen niin kiivas kuin suinkin mahdollista sotaan, ja varsinkaan täällä Pestissä ei ollut rauha ollenkaan muodinmukainen.

Suuressa krouvissa vieraat pitivät aika melua oluthaarikkansa ääressä. Sotasanoma oli tullut, sota oli syttymäisillään yli koko Euroopan.

Ainoasti yhden pöydän ääressä istui kaksi miestä ääneti, joihin olisi sopinut tuo saksalainen sananlasku: "Der eine schveigt, der andere hört zu." (toinen on vaiti, toinen häntä kuultelee.)

Mutta toinen heistä kuitenkin mitä tarkimmalla huomiolla näkyi sitä mietiskelevän, miksi toinen oli vaiti. Hän ei vilkuttanut tuikeita silmiänsä hetkeksikään pois kumppalistaan. Tämä tarkkahuomioinen mies ei ollut kukaan muu kuin kunnon János, joka jo Metternich'in aikana oli ollut poliisi-konstapelina ja vanginvartijan apulaisena kunniallisessa Pestin kaupungissa, eikä ollut nytkään, vaikka Metternich oli vallan kukkulalta pois sysätty, menettänyt virkaansa, niinkuin sen pois sysätyn ministerin käskyläisille muuten oli käynyt -- ja siitä jo sopii meidän kohta ensisilmäykseltäkin aavistaa, että hän se on, jonka olemme ottaneet onnen kantamoisten perikuvaksi.

Samoin, kun mainitsemme, että tuo toinen mies, jota tämä niin luulokkailla silmillä katselee, on eilen Wienistä tullut naulaseppä, niin saattaa jo siitäkin jokainen arvata, hänen olevan niitä, joihin onni on seljin kääntynyt -- ei ainoastaan senvuoksi, kun János-konstapeli häntä niin luulokkailla silmillä katselee, vaan varsinkin siitä syystä, kun hän Unkarinmaalle on tullut itseänsä muka naulojen takomisella elättämään, jota konstikasta ammattia täällä mustalaiset harjoittavat miehissä jok'ainoan kyläraitin päässä.

János-konstapeli ei ollut lukenut Lavater'in kirjoja, mutta monivuotisen kokemuksensa nojalla hän jo heti paikalla arvasi tuon ihmisen ulkonäöstä, että joku vastavallankumouksellinen hanke oli saattava sen kaulan paulaan.

János istuihe likemmäksi.

"Mistäs herra on?" kysyi hän viekkaalla katsannolla vieraalta.

"Ohoh! -- -- Wienin kaupungista", huoahti toinen, oluthaarikkansa pohjaan katsoen.

"Mitäs sieltä kuuluu?"

"Ohoh -- eipä juuri hyvää."

"Mitenkä niin? Ei vai hyviä? Mikäs sitte hätänä?"

"Ohoh! -- pahasti pelätään sotaa."

"Pelätäänkö vai? Sepä hävytöntä! Kuinka ne uskaltavat pelätä?"

"Ohoh -- Enpä, hyvä herra, minäkään pelkäisi sitä kolmenkymmenen peninkulman päässä ollen, vaan istuin minä kerran kellarissa ja kuultelin, kuinka tykit paukkuivat pitkin katua -- enkä siinä nähnyt mitään hauskuutta."

János-konstapeli näki yhä enemmän, että hänen epäluulossaan oli perää. Hänelle sattui mieleen, jos koettaisi juottaa tuota miestä humalaan, niin kenties sillä tavoin päästäisiin hirmuisen salahankkeen jäljille.

Paljonkos naulasepän pää sietää, ennenkuin on humalassa! Toinen haarikallinen olutta oli jo saattanut hänet aivan pyörälle ja tuskin vaan sai hän kielensä liikkumaan. "No nyt!" ajatteli János-konstapeli mielessään. "Eläköön vapaus!" huusi hän, haarikkaansa kohottaen, ja odotti, tokko naulaseppä hänen kansaan rupeaisi kilistämään.

Tätä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, ja myös eläköön-huudon matki vieras niin hyvin, kuin hänen kangerteleva kielensä salli.

"No nyt ehdottakaa tekin joka malja;" tämän tämmöisen kavalasti keksityn kehoituksen toi nyt konstapeli esiin.

"Jumala ties, eipä minulla olekaan tapana mitään maljoja ehdotella."

"Älkää joutavia! Juokaapahan sen miehen malja, joka teidän mielestänne on jaloin koko maailmassa."

"Koko maailmassa?" kysäsi naulaseppä, arvellen, ajatellen, kuinka kumman avara tuo maailma sentään on ja kuinka hiukan vähän tietoa hänellä siitä oli.

"No, niin, koko maailmassa! Tämän pyöreän maan-pallon päällä!" kehoitti János.

Naulaseppä arveli, ajatteli, raapi nenäänsä, raapi korvaansa, raapi koko päätänsä, ja viimein, ikäänkuin hänessä tuli olisi polttanut, huusi "Eläköön Schlimak-mestari!"

Konstapeli säikähtyi tästä keksinnöstä. Selvän selvähän oli, että Schlimak-mestari ei voinut olla muu kuin jonkun ruuti-salaliiton päällikkö. Ja niin -- enempää huolimatta -- hän tarttui viatonta naulaseppää kynkkäluuhun ja saattoi hänet suoraa tietä raatihuoneesen.

Siellä hän vei saaliinsa pieneen tupaseen ja asetti hänet lihavan, verevän herran eteen.

"Tämä mies on epäluulon-alainen", selitti hän sille lihavalle, verevälle herralle. "Ensiksikin hän on niin uhkarohkea että pelkää sotaa; toisekseen hän on ollut niin hävytön ja kello seitsemästä puoliväliin kymmentä istunut yhdessä paikassa, yhtään sanaakaan virkkamatta, ja viimeiseksi oli hän niin jumalaton ja joi julkisesti erään Schlimak-mestarin maljan, joka varmaankin mahtaa olla epäluulonalainen mies."

"Kukas tuo Schlimak-mestari on?" kysäsi lihava, verevä herra ankarasti.

"Ei mitään muuta, korkea-arvoinen herra," vastasi peljästynyt naulaseppä, "kuin entinen mestarini, hyvin kunnollinen naulaseppä, jonka luona neljä vuotta olin työssä ja luultavasti vieläkin olisin, jos ei emäntä aina niin olisi piessyt minua."

"Se ei voi olla mahdollista", päätti lihava, verevä herra. "Tuommoisen yksityisen henkilön maljaa ei ole tapana näin julkisesti juoda."

"Vaan enhän minä tiedä, mikä täällä teillä on tapana!"

"Jos maljaa ehdottaa tahdoit, olisit sanonut näin: Eläköön perustuslaillinen vapaus! Eläköön Yli- tai Ali-Tonavan armeija! Eläköön painolain kautta turvattu painovapaus! Tai jotain muuta semmoista."

"Ohoh, korkea-arvoinen herra, enhän minä kuukaudessakaan jaksaisi kaikkea sitä saada päähäni!"

"Mutta kolmessa kuukaudessa kuitenkin luulisin sinun sen oppivan. János-konstapeli, vie se mies koppiin."

Kunnon János-konstapeli siis tarttui tuomionsa saanutta pahantekijää kynkkäluuhun ja vei sopivaan turvalliseen paikkaan, missä sillä oli tarpeeksi jouto-aikaa miettiä sitä seikkaa, minkä kumman syyn tähden hän sinne oli joutunut.

* * * * *

Kolme kuukautta oli kulunut, oltiin keskipaikoilla Maaliskuuta.

Kunnon János-konstapeli, tarkkana kuin ainakin päästi rangaistuksensa kärsineen naulasepän irti, ja tämä, todistaakseen, kuinka suuresti hänen tunteensa olivat parantuneet János'in peräänkatsannon alla ja saattaakseen itseänsä János'in hyvään suosioon, nyt juhlallisella äänellä, vaikka se hänen juhlallisuutensa vähän väkinäiseltä näytti, huudahti:

"Eläköön vapaus! Eläköön Unkarin armeija!"

János-konstapeli oli ensihetkenä niinkuin ukkosen nuoli häneen olisi iskenyt, vaan toisena hetkenä hän taas jo iski naulasepän kynkkäluuhun kiinni, ja ennenkuin se raukka vielä olikaan hämmästyksistään tointunut, jo seisottiin taas tuossa pienessä tuvassa.

Lihavan, verevän herran sijassa kuitenkin nyt istui laiska, mustaverinen herra, joka kuultuaan kanteen-alaisen rikoksen, ei sallinut hänelle mitään sananvuoroa, vaan soimasi häntä pahanpäiväisesti ja ilmoitti, että, jos pahempia tahtoi välttää, hänen nyt tulisi vasta aina huutaa: "Eläköön keisarin sotaväki! Eläköön keisarin säätämä perustuslaki! Eläköön yhtenäinen ja mahtava Itävalta!"

Sillä ja kolmekuukautisen vankeuden tuomiolla pääsi naulaseppä pahemmista seurauksista. Ennenkuin vielä oli kolmatta askeltakaan astunut vankihuoneen ovelta, vietiin hän siis takaisin koppiin ja sai istua siellä lainmukaiset kolme kuukauttansa.

* * * * *

Taas oli kolme kuukautta kulunut. Oli Kesäkuu, enpä varmaan tiedä, mikä päivä lienee ollut.

Kunnon János-konstapeli taas päästi vankinsa valloilleen. Tämä jo vankihuoneen kynnyksellä alkoi juhlallisesti lausua hänelle neuvottuja lepyttäväisiä sanoja:

"Eläköön Windischgrätz'in herttua! Eläköön loistava Itävalta!"

János-konstapeli katsahti ympärilleen, minkälaisia aseita saisi käteensä tuon paranemattoman ihmisen kukistukseksi.

"Eikös siinä vielä kyllin, että sinut kahdesti koppiin on pistetty? Etkö vieläkään ole oppinut, mitä tulee puhua? Tulepahan vaan taas tänne!"

Ja hän vei hänet kolmannen kerran samaan pieneen tupaan. Mustaverisen, laihan herran sijassa taas istui lihava, verevä herra, joka otti kanteen-alaisen tutkintoon.

"Sinua visapäätä!" tiuskasi tämä, kuultuaan tehdyn pahanteon. "Tiedätkö, että siitä, mitä suustasi olet päästänyt, jos en olisi niin armollinen ja omalla edesvastauksellani tuomitsisi sinua ainoasti kolmen kuukauden vankeuteen, vaan lähettäisin sinut sota-oikeuden eteen, sinut kenties revittäsiin neljäksi palaksi!"

Mikäs muu neuvoksi naulasepälle kuin vielä iloita tuosta uudesta kolmen kuukauden vankeudesta, niin säikähtynyt hän oli.

"Mutta, Herran tähden, kuinkas minun sitten tulee sanoa?"

"Sinun olisi pitänyt sanoa: 'Eläköön tasavalta! Eläköön vallankumous!'"

Naulaseppä vielä kerran kerrotti itselleen nämä sanat ja lupasi ne oppia, jonka perästä nöyrällä kohtaloonsa-tyytymyksellä antoi viedä itsensä takaisin pimeyden valtakuntaan.

* * * * *

Seuraavain kolmen kuukauden kuluessa muuttuivat melkein kaikki asiat, yksin vaan János-konnstapelin tila ei muuttunut. Häntä ei ollut nurjalla onnella voimaa sysäistä pois viralta, niinkuin se lukemattomille muille teki; hän yhä vielä pysyi vanginvartijan apulaisena niinkuin ennenkin. Häntä onni kannatti kämmenellään.

Syyskuu oli nyt tullut. Naulasepän vankeusaika oli loppuun kulunut. János-konstapeli saattoi hänet ulos vankihuoneesta.

Kaukaa jo saattoi nähdä vangin silmistä, että hän jotain tärkeätä tahtoi lausua; hän tarttui János-konstapelin käteen ja tunteikkaasti kyyneleitä vuodattain alkoi näin puheensa:

"Sanokaa, hyvä János-konstapeli, tuolle herralle tuossa, että nöyrimmästi suutelen hänen kättänsä ja toivotan hänelle täydestä sydämmestäni: 'Eläköön vallankumous.'"

Niinkuin julma susi lampaasen, niin, ne sanat kuultuansa, János-konstapeli tarttui naulaseppään, ja pitkä aika kului ennenkuin hänen mielensä sen verran asettui, että hän, kun taas oli vienyt vangin pieneen kammariin, sai liikutukseltaan sanat suustansa.

Pienessä kammarissa nyt taas istui laiha, mustaverinen herra lihavan, verevän, herran sijassa.

János-konstapeli toi kanteen esiin ja oli kovasti pahoillansa siitä, koska laiha, mustaverinen herra ei tuominnutkaan, niinkuin oikeus ja kohtuus olisi vaatinut, tuota uhkarohkeata teiliin, vaan ainoasti käski uudestaan viedä hänet tyrmään kolmeksi kuukaudeksi istumaan.

* * * * *

Marraskuun 3 p. päästettiin vähempäin valtiollisten rikosten tähden vangitut vapaaksi, niissä myös meidän naulaseppä.

Tämä, kun János-konstapeli nyt hänelle avasi oven, oli sitonut nenäliinan suunsa eteen ja kulki näin sivutse, ainoasti käsien viittauksella antaen kunnon vanginvartijalle tietää, että hän tästä lähtein aikoi tämmöistä neuvoa noudattaa ohjeenaan.

Olkoon hänelle kuitenkin se lohdutukseksi, ett'ei hän suinkaan ole ainoa maailmassa, joka pahoina aikoina on kielensä kautta pahaan pulaan joutunut.

[Tämän pilajutun käsittämiseksi tulee tietää sen-aikainen Unkarin historia. Ensimäisessä tapauksessa oli näet Unkari saanut oman itsenäisen perustuslain ja valmistautui sotaan sen puolustukseksi. Toisella kerralla olivat Itävallan sotajoukot Windischgrätzin johdolla ajaneet Unkarilaiset pois Pestistä; kolmen kuukauden kuluttua olivat Unkarilaiset jälleen valloittaneet pääkaupunkinsa takaisin, vaan vielä kolmen kuukauden kuluttua oli heidän kapinansa kukistettu.]