Chapter 4

Tuntemattomien ratsumiesten silmät rohkealla hymyllä katselivat tuon kauniin naisen kasvoihin, ja tämän säihkyvät silmät heittivät houkuttelevia iskuja milloin yhteen, milloin toiseen.

"Tämä ei voi olla minun vaimoni", arveli itsekseen tulokas, "hänen seuralaisensa myös ovat kaikki tuntemattomia. Se on kenties joku muu, joka niin ilkeästi on minun vaimoni näköinen. Se mahtaa olla joku naiskunniansa hylännyt heittiö, tarpeeksi jo hylkiö, iskeäkseen silmää tuolla tavalla -- ja minun epäjumalani näköinen hän on kuitenkin juonteesta juonteesen!"

Samassa ratsasjoukko saapui portille ja siihen he kaikki käänsivät hevosensa, niinkuin omaan kotiinsa ainakin. Kaikkein ensiksi poikkesi tuo nainen portille päin. Pakolainen seisoi siinä, tunnottomaksi, elottomaksi haamuksi jäätyneenä, kerjäläis-ryysyissänsä, kalmankarvaisella muodolla, silmät tuimina, peloittavina.

Naisen hevonen poikkesi portille ennen kuin muu seura. Vimmaisesti kääntyi nainen, huiskahti tuota hämmästynyttä haamua piiskallaan ja huusi hänelle ylenkatseellisella äänellä: "Pois tieltä, retkale!" ja samassa hän hurjasti karautti hevostaan miehen päälle. Kerjäläinen ei väistynyt, hevonen löi hänet kumoon ja hypähti hänen ylitsensä; teikkaroivan naisen seuralaiset nauraen laskivat muutamia kokkapuheita lumessa, loassa pyörivästä kerjäläisestä, ja ajoivat karauttivat naisen jälestä pihaan. Äreä passari lukitsi heidän perästään portin, hirveästi kiroten, ainoasti kahle-koira vinkui ja ulvoi, koetellen kaivaa loukkoa portin alatse.

Mutta pakolais-parka kavahti ylös maasta. Hänen päänsä oli pahasti loukkautunut, mutta pahempi kipu vielä hänen sydämessään tuntui. Pois meni hän horjuvilla askelilla ja etsi itselleen maja-paikan muuanne. Kylläpä hän tiesi paikan, missä hänet mieluummin otetaan vastaan, missä häntä paremmin muistetaan, mistä häntä ei pois karkoiteta -- vankihuoneen!

* * * * *

Iloinen melu kuuluu herrastalosta; rouva lentää tanssissa kädestä käteen -- huhuupa pahan-ilkinen maailma että hän myös rakkaudessakin samoin lentää. Yhteenlyödyt pikarit kilisevät, nyt on Laskiaisen viimeinen päivä, on hulluttelijain juhlapäivä; kaikki ihmiset iloitsevat, riemuitsevat, tuskinpa on sijaa talossa kaikilla rakkailla ystävillä, ei ole yhtään surullisen näköistä, emännän ilo kaikkia hurmauttaa. -- -- --

Ja rouvan mies juuri tänä päivänä sai tuomionsa kapinallisuuden tähden.

Tuomarien eteen ilmautui usein nainen suruvaatteissa, joka rukoeli vangin puolesta. Kun ei löytynyt yhtään seikkaa, joka olisi voinut hänen syytään helpoittaa, toi se nainen sen sijaan kyynelensä hänelle puolustukseksi.

Turhaan rukoili hän; korkea oikeus on kovasydäminen. Tuomio lausuttiin, kivenkovasti, leppymättä.

Tuomarit joskus murehtivat yhdessä sen naisen kanssa, surkuttelivat, lohduttelivat, vaan tuomion he kuitenkin lausuivat.

He neuvoivat naista kuitenkin, käskivät mennä tuonne, mistä armot tulee, käskivät hänen viedä rukouksensa hallitsian, valta-istuimen eteen -- mitä oikeus on tuominnut, sen voi armo jälleen kumota.

Nainen kävi kaikissa paikoissa, mistä armoa voi olla toivossa, hän lankesi valtiasten jalkain juureen, suuteli heidän käsiään, koko päivän seisoi heidän ovensa kynnyksellä, makasi aamuin, illoin polvillaan Jumalan edessä, koko päivän ihmisten edessä, anellen, rukoellen anteeksi tuolle miehelle, jota hän niin rakasti.

Eräänä päivänä yksi noista valta-miehistä kysyi häneltä: "Miksikä te näin rukoilette miehen puolesta, jolle oma vaimonsa on petturiksi ruvennut, jolla ei ole nyt vaimoa, ei sukua?"

"Nytpä hän onkin siis kokonaan minun omani!" vastasi masentumaton nainen.

"No sitten tuleekin teidän saada hänet kokonaan omaksenne!"

* * * * *

Seuraavana päivänä päästettiin vanki vapauteen.

Kun hän astui ulos vankihuoneen ovesta, oli nainen siellä polvillaan, mustissa vaatteissa, linnikko silmien peittona; hän nihkutteli.

Vanki oli kuullut vartiainsa puhelevan tuosta naisesta. Joka päivä oli se käynyt siellä, hänen vointiansa kuulustelemassa, ruokaa ja kirjoja lähetellyt, vartioille rahaa lahjoitellut, siksi että olisivat laupiaat vangille, ja että vanki myös saisi tietää mitä nainen hänen vapauttamisekseen oli tehnyt.

Ulos vankihuoneesta astuessaan, tunsi mies sen naisen entiseksi hylätyksi armaakseen, joka häntä niin syvästi rakasti, vaan jota hän ei ollut muistanut usein, paitsi silloin kun omatunto häntä vaivasi.

Nainen tarttui kahleista vapautettuihin käsihin ja peitti ne suudelmillaan, kyyneleillään. Mutta mies salaa sydämessään vannoi sen valan että hänen kätensä jokainen liikunto, niin kauan kun hän eli, oli tarkoittava sen naisen onnea.

* * * * *

Iloinen melu kuuluu herrastalosta. -- -- Kesken tanssiriemua astuu kutsumaton vieras ilosaliin. Hän on virkamies. -- Melu keskeytyy, rouva menee kutsumatonta vierasta vastaan ja kysyy syytä hänen tuloonsa.

"Tämä talo, armollinen rouva, ei ole enää teidän. Teidän miehenne on tuomittu, hänen omaisuutensa on otettu kruunun omaksi."

Nainen vaaleni.

"Lähden sitten rukoilemaan, että tuomio peruutettaisiin. Lähden anomaan armoa hänelle."

"Jo on myöhäistä. Hän on jo saanut armon."

"Niin olen siis taas hänen vaimonsa!" huudahti riemuiten rouva.

"Ette enää, eronpyynti on annettu oikeuteen teitä vastaan."

Samassa ovi aukeni ja hämmästyneen joukkion keskelle astui kalmankelmeä, vaalea kerjäläinen, hirvittävä muodoltaan -- oikealla kädellänsä hän talutti vapisevaa naista, joka oli suruvaatteissa, silmät linnikolla peitettynä, ja itkeä nihkutteli niin kovasti -- ja kaikki nuot monet ilosta paistavat kasvot ilmoittivat nyt huolta ja pelkoa, ja kaikki nuot ilovieraat seisoivat ääneti liikahtamatta, ikään kuin kivettyneinä talon-isännän masentavista katseista.

Ainoasti tuo nainen suruvaatteissa itkeä nyyhkitteli kuuluvasti -- itki ilosta -- voittoriemusta.

IX.

Iloinen mies.

Eräänä iltana myöhään tulin yhteen kylään, missä tahdoin tavata vanhaa hyvää tuttavaa.

En ole koskaan nähnyt iloisempaa ihmistä kuin mitä hän oli. Herraksi oli hän syntynyt, ei hänen ollut koskaan tarvis vaivata päätään elämän pienillä huolilla; muuta huolta ei hänellä ollut, kuin vaan huvittaa itseänsä sekä muita.

Hänet tunsi koko ympäristö; vieraat ja iloinen meno eivät koskaan loppuneet hänen talostaan; hänen ovensa oli aina avoinna kaikille; jos joku ohitse kulkeva ei tahtonut poiketa, temmattiin hän väkisin ulos vaunuistansa, ja, jos hänet kerta oli saatu poikkeemaan, niin hakattiin vaunuin pyörät rikki, ettei olisi mahdollista kovin pian päästä pois.

Hänellä oli hovinarri, jota joka kerta, kun se oli saatu juovuksiin, kiireestä kantapäihin noettiin, ja sitten seuraavana päivänä uskotettiin hänelle, että Sarasenit olivat hänet kuninkaakseen valinneet.

Kaukaa jo kuului musiikki, kun me aloimme herrastaloa lähetä, ja ikkunat olivat valaistut kaikki. Herralla oli oma Mustalais-soittokuntansa, jonka jäsenten aina täytyi, kaksi sormea erään sukkeluus-kirjan päällä, juhlallisesti vannoa, etteivät ikinä soittaisi mitään muuta nuottia kuin _csárdas_-tanssia.

Matkakumppalini kanssa me jo ennalta riemuitsimme siitä, että niin monen huolen ja puutteen perästä saisimme iloisessa seurassa levähtää. Ne, jotka tavallisesti kävivät tämän herran luona, olivat kaikki valituita iloisia poikia, jotka eivät antaneet yhden ainoan tunninkaan kulua, jotakin uutta leikinlaskua, jotakin ennen kuulumatonta, kenenkään mieleen johtumatonta hullunkuria keksimättä.

Portille saapuessa kuulimme, että tuossa ylikerran eteisessä par'aikaa soitettiin hänen mielinuottiansa. Kun sitä ruvettiin tekemään, silloin oli jo tavallisesti ilo korkeimmallaan.

Porstuan oven kynnyksellä istui se vanha hovinarri, suuri päänsä käsien nojassa; hän ällisteli meitä vastaan hupsulla, elottomalla katseella. Piipun varsi oli hänellä hampaissa, piipun pesä oli pudonnut pois ja makasi hänen jalkainsa juuressa. Päässä oli lakki edestakaisin käännetty, lippa niskalle päin.

"Hyvää iltaa, Stiglitz!" huusi hänelle matkakumppalini iloisesti -- jokainen ihminen nimitti häntä eri nimellä.

Narri ei vastannut mitään, vaan kääntyi meistä pois seinään päin, antoi päänsä vaipua polvilleen ja peitti otsansa molemmilla käsivarsillaan; kyllä näkyi että hän oli pahalla tuulella, luultavasti oli kovasti suutuksissa, joka muuten hänessä oli harvinainen seikka.

Iloisella mielellä riensimme me portaita ylös, pyrkien sinne päin, mistä musiikki kuului.

Eteisessä seisoivat Mustalaiset kaikki yhdessä rivissä, tulipunaisissa housuissa joka mies. Mutta joka miehellä oli suu niin väärä, nenä niin langennut, kuin jos juuri olisi täytynyt antaa vetää hammas ulos. Vanha klarinetinsoittaja enemmän nenällään soitti kuin soitollaan.

"Heille ei vielä ole annettu ryyppyä", virkkoi matkakumppalini leikillään.

Salin oven edessä seisoi palvelija, vanha tuttu.

"Miss' on herras?" kysyimme häneltä.

"Tuossa sisässä", vastasi hän, viitaten ovelle päin. Ja hänen pitkät, harmaat viiksensä vapisivat, kun hän nämät muutamat tavut päästi suustaan.

"Arvaas kuinka hän tulee iloiseksi, meidät nähdessään!" virkkoi kumppalini, kääntyen puoleeni, ja avasi oven iloisella, myhäileväisellä muodolla.

-- -- -- Se mies, jonka luoksi me tulimme, makasi siinä vuoteella -- kuoleman teossa.

Hänen voutinsa sekä muutamat naapurit seisoivat hänen vuoteensa vieressä, hiljaa itkeä nyyhkytellen.

Hämmästyneinä jäimme me avatun oven luoksi seisomaan.

Vouti yksin astui vastahamme ja antoi kättä: -- "Näettekö?" -- -- Enempää ei hän saanutkaan suustansa. Hän vei meidät kuolevan luoksi. Tämä näkyi olevan tuimissa tuskissa; otsalla helmeili kuoleman hiki, jota sisällinen kipu puristeli ulos; jokainen jänne oli pinkoitettuna, ja hän ohkaili niin tuskallisesti, niin peloittavasti, että oikein koski sitä kuullessakin."

"Mutta mitäs merkitsee tuo musiikki tuossa? Onko se pilkantekoa näistä kuolon-ohkauksista?"

"Hän itse niin on käskenyt", vastattiin. "Hän tahtoo iloisesti kuolla, niinkuin on elänyt. Vielä neljännestuntia sitten hän itse laulaa säesteli musiikkia ja virkkoi: 'Mikäs se on minun mielinuottini?' ja kehotti meitä: 'Ollaan vaan iloiset, niinkuin ennenkin!'"

"Vaan miksikäs ei ole lääkäriä käsketty?"

"Hän kielsi ja uhkasi vasten otsaa ampuvansa, jos semmoinen tänne tulisi. Hän sanoi olevan lysti kuolla ja aikovansa tanssien pyörähtää pois toiseen maailmaan. Mies parka!"

Vielä jonkun hetken kuluttua näkyi kuolemaa tekevän kivut viihtyvän; hänen silmänsä, joissa siihen asti enemmiten valkoinen ulospäin kääntyi, rauhoittuivat ja katselivat loisteettomasti ympärilläkatsojiin: hänen kasvonsa, jotka piinojen aikana olivat tummanpunaiset, nyt kellastuivat, kelmenivät, sinne tänne jäi vaan mustelma. Musiikki tuolla ulkona piti melua ja menoa. Kuolevainen ei sitä enää kuullut.

"Miksikä lakkasivat soittamasta tuota minun mielinuottiani?" kysyi hän takistuvalla, könisevällä äänellä.

Ystävät itkivät vuoteen ympärillä. Hän ei nähnyt, ei tuntenut ketään enää.

"Mihinkä kaikki ne ihmiset on joutuneet, jotka täällä äsken tanssivat?" horisi hän kiireisillä, hätäilevillä sanoilla. "Kutsukaa ne tänne takaisin! -- Huvitelkoot! -- Tuota allegroa -- tuota allegroa soittakaa! -- Tanssikaa!" -- Ja vielä liehahti kuolevaisen kasvoin yli tuommoinen iloinen, veitikkamainen hymy, joka muulloin aina teki hänet niin hauskaksi, ja joka hänessä niin sievältä näytti. -- "Minä itse" -- ohkaisi hän vielä tallella olevalla hengähdyksellään -- "pyörähdän Tuonen Tuomaan kanssa czardas-tanssiin!"

Ja sitten vaipuivat hänen silmänsä umpeen eivätkä sen enempää auenneet.

Myöhemmin alkoi se huhu liikkua, että hän oli itsensä myrkyttänyt. Paljon arvaeltiin minkätähden? Oikeata syytä, niin luulen, ei arvannut kukaan.

X.

Kadonnut kuuluisuus.

Pakomatkallaan hän kolme kuukautta piili saloilla, soissa ja luolissa, toiset kolme kuukautta eräässä puszta-talon kellarissa yhteen kymmen-aamiseen tynneriin kätkettynä, ja sitten taas kolme kuukautta palveli eräässä vesimyllyssä renkinä; vaan lopuksi hän huomasi, että ylt'ympärillä oli seutu täynnä vakojia, jotka erikseen häntä väijyilivät, niin että hänen, aina kuin meni levolle, täytyi sitoa suunsa kiinni, siksi ettei unessa ne salaisuudet pääsisi hänen suustaan ilmi, jotka hänet voivat surman suuhun saattaa.

Lopuksi, kun ei hän enää nähnyt mitään paon mahdollisuutta, teki hän päätöksensä -- tuli siitä elämä tai kuolema! -- ja läksi lähimmän sotapäällikön luo.

"Herra, olen tähän saakka ollut piilossa, kiertelin oikeuden käsiä; nyt itse annan ilmi itseni. -- Minä olen se kuuluisa Pietari Sárga!"

"Ei ole minulla ollut onni kuulla teidän nimeänne".

Pakolainen hypähti taaksepäin. Jos upseeri olisi hänelle lausunut: "Tunnin kuluttua te olette kuollut!" -- se ei olisi häntä niin kauheasti hämmästyttänyt -- ja jos kohta olisi hänet rautoihin pantu, siihen hän oli mielensä valmistanut. Mutta sitä vaan ei hän ollut tiennyt pelätä että hänen nimeänsä ei tunnettaisi!

"Mitä lajia te olitte?" kysyi sotaherra. "Soturinako? Valtiopäivämiehenä? Hallituksen jäsenenä? Virkamiehenä?"

Pakolainen ykstotisesti kielsi olleensa mainituissa viroissa.

"No mitäs te sitten olette pahaa tehneet?"

Pakolainen marttyyrin lujalla mielellä antoi päänsä vaipua rinnoilleen, laski käsivartensa ristiin rintansa päälle ja tunnusti murtuneella sydämellä:

"Olen tuo perään-ajettu Pietari Sárga, joka olen Irmicz'in nostoväen sotalauluun nuotin sepittänyt!"

"Mutta onkohan Irmicz'in nostoväki ottanut osaa mihinkään tappeluun?"

"Eivät tosin, mutta olisivatpa voineet sen tehdä. Minä sepitin heille sotalaulun. Onpa kumma, että te ette sitä tunne! Muuten voin sitä teille laulaa".

"Mutta minkä muun rikoksen olette tehneet?"

"Luulenpa virkkaneeni kaikki -- --".

"Menkää sitten!"

"Kuinka moneksi vuodeksi?"

"Sitä hupsua! Menkää minne mielenne tekee!"

"Vai ette te, armollinen herra, lähetäkään minua vankeuteen?"

"Sinnekö muka olis tarves mokomia miehiä!"

"Herra! älkää minulle niin puhuko! En ole sitä varten syönyt metsässä pähkinöitä, siksi kun ne loppuivat, en ole siksi palvellut Matti Mugkos'in myllyssä, niinkuin renki retvana, en ole siksi viskannut itseäni alas kellarinportaista enkä pujottanut viinalle haisevaan tynneriin, että minulle, kun kuitenkin oikeuden kynsiin joudun, sanotaan: 'Ei teitä haetakaan!'"

"Vai tahdotte te muka, että teidät pitäisi panna lukon taakse muutamien vaivaisten rilli-rallatusten tähden?"

"Herra! Te olette häijympi kuin mitä luulinkaan. Te tahdotte minun kuuluisuuttani minulta ryöstää. Ennemmin pankaa lukon taakse, vaan älkää sanoko lauluani rilli-rallatukseksi!"

Upseeri kutsui vahdit.

Itsensä-ilmoittaja riemastui. "Kukaties minut kuitenkin nyt viedään vankeuteen!" arveli hän itsekseen.

"Viskatkaa ulos tuo mies!" käski upseeri sotamiehiä.

Sotamiehet täyttivät käskyn.

Pietari Sárga katkerasti suuttuneena meni pois, vannoen kauhean valan, että kyllä hän vielä löytää sen miehen, joka niin mainion rikollisen vangitsemisen katsoo kunniakseen.

Vaan ei hän vielä tähän saakka ole semmoista miestä löytänyt. Yhtähyvin hän aina yhä kuljeskelee ympäri, ja vaikkei kukaan hänestä pidä vähintäkään lukua, niin hän kuitenkin, jos tuttavien kanssa yhteen sattuu, rukoilee, että he Jumalan tähden eivät mainitsisi häntä oikealla nimellä, sillä siitä saattaisi joku kuulla, ja silloin hän olisi hukassa.

XI.

Murhamies.

Kolme kertaa satuin hänelle vastaan. Aina se sama hurja, huima katsanto. Silmät verissä, huulet verettömänä. Ei keneenkään hän katsonut tuttavalla tavalla.

Kerran näin hänet maantiellä. Tie kävi metsän läpi; vasta silloin huomasimme toinen toisemme, koska olimme kymmenen askeleen päässä toisistamme. Me säikähdyimme kumpainenkin. Lyhyt, vihriäinen takki oli hänellä yllään, repaleinen lakki peitti pörröistä päätä, pieksut olivat polvia myöten liassa. Kädessä oli pahkainen matkasauva. Uupuneelta hän näytti, vaan astui kiireesti, ikään kuin perään-ajajaa paeten. Koska me äkkiä tulimme vastakkain tien polvessa, hän hämmästyksestä vavahti, kohotti sauvaansa ikäänkuin suojaksi päänsä yli, pyörähti samassa ympäri ja hyppäsi tiepuoleen, yhä välistä katsahdellen taakseen minuun päin. Minä siinä seisoin niinkuin patsas, ehdottomasti vaan silmilläni ajaen häntä perään.

Toisella kertaa tapasin hänet nukkumasta eräällä hautakummulla; uuvuttavien päivien, unettomien öitten perästä oli hän istahtanut lepäämään haudan turpeille ja siihen olikin sitten uni hänet vaivuttanut. Edellisellä yöllä oli ollut raju-ilma, kaiken yötä oli rankasti satanut -- tuossa miehessä kyllin näkyi, ettei hän ollut viettänyt yötänsä katoksen alla, ryvettyneenä, läpikastuneena olivat hänen vaatteensa, tukka pörrössä. En tahtonut häntä herättää, hiljaisilla askelilla hiivin hänen ohitsensa. Mutta hän kuitenkin huomasi minun -- vaate nukkui, mies valvoi; niinkuin perään-ajettu ainakin. Varovaisen astuntani hän oli kuullut ja kohotti päätään, katsahti arasti minuun, kiljahti niinkuin pesästään tavattu metsänlintu, karkasi pois edeltäni kiireesti, tulisella kiiruulla, ja ritinä ja rapina viidakossa antoi tiedoksi, ettei hän silloinkaan vielä laannut pakenemasta, kun ei enää nähnytkään minua.

Tuo onneton karkulainen oli puolta vuotta ennen valtiollisesta kiihkosta tappanut yhden paraista ystävistään, joka muonavirastossa palveli keisarillisessa armeijassa. Tästä verityöstä hän sitten vielä kerskaeli, kirjoitutti nimensä kaikkiin sanomalehtiin, eikä pidetty mitään pitoja, joissa hän ei keskellä mässäystä kehunut siitä kuinka hän tuon onnettoman saattoi surmaan. Sotatantereilla hän hurjuuteen asti oli uhkarohkea, keskusteluissa vimmaisuuteen asti kärsimätön; tuskinpa oli yhtään julkista miestä valtakunnassa, jota ei hän joskus olisi sanonut isänmaanpetturiksi, jos se pikkuisenkin vaan oli poikennut vallankumouksen peri-aatteista, ja olisi ollut valmis häntä siitä kuolemaan tuomitsemaan. Ja niinkuin sanottu, hän oli omin käsin surmannut yhden parhaista ystävistään.

Kerran kadulla kohtasi hän mustiin vaatteisin puetun naisen, joka talutteli kahta pientä, myöskin murhepukuista lasta. Mies vaaleni valkoiseksi kuin muuri. Se oli hänen kädestään surmansa saaneen ystävän perhe. Hän ei rohjennut heidän nähden mennä sivuitse, vaan kääntyi, meni kotiin, lukitsi ovensa, ja jos hän siitä lähtien joskus, viikkojen kuluttua, jälleen meni ulos kadulle, hän aina kohta kääntyi ja pakeni, niin pian kuin joku tuttava tuli vastaan. Ei hän enää kerskannut pidoissa eikä tappeluissa vanhoilla teoillaan; ei nähty häntä enää tässä eikä tuossa; iloisuus ja rohkeus ijäksi olivat paenneet hänen sydämestään; sen sijaan oli hän vaipunut mustimpaan, elämää kalvavimpaan synkkämielisyyteen.

Yhtenä päivänä muukalainen sotavoima marssi sisään siihen kaupunkiin, missä hän asui. Samana päivänä katosi se mies kodistaan, rupesi karkulaiseksi; hänen nähtiin sitten joskus täällä, joskus tuolla kuljeksivan, pelollisena, arkana, yön pimeydessä, myrskyissä, lumipyryissä -- kaikkia ihmisiä hän pakeni, ei vastannut kenenkään puheesen. Missä hän lepäeli? Millä hän eli? -- sitä ei tiennyt kukaan.

Yksi hänen veljensä asuu maamme tuonpuolimaisella rajalla, varakas, perheellinen mies. Eräänä iltana astuu hänen luokseen sisään ryysyinen, synkännäköinen haamu, kasvot kalmankarvaisina, parta pörhöisenä, silmät verissä, huulet verettöminä, vaatteet riippuivat repaleina. Lapset kiljahtain pakenivat isänsä karmituolin taaksi, ja talon-isäntä säikähtäen huudahti: "Veljeni!"

"Minä se olen", horisi hän, hiljaisella, ahdistuneella äänellä, "anna mulle ruokaa, niin menen edemmäksi".

Talon-isäntä syleili onnetonta veljeänsä, antoi hänelle lämpimät, kuivat vaatteet, toi hänen eteensä ruokaa sekä viiniä, koetteli häntä lohduttaa, ilahduttaa, pyysi ettei hän menisi pois. Mutta toinen epäluulokkaasti, ääneti vetäytyi hänestä poikemmaksi; suuri sauva oli hänellä, jota ei hän laskenut pois kädestään, ja juotuansa pikarin puolilleen huusi hän: "Haa! mikä se on? Kuka tuolla ulkona kolkuttaa?" "Ei mitään", vastattiin hänelle, "tuuli vaan leikkii irtijääneellä kaivon vipupuulla, vinkuen ikkunainraoista, ja koirat ulvovat toisilleen, sade pieksee ikkunoita, tuolla ulkona on hirmuinen yö; vaan täällä sisässä ei ole mitään hätää".

"Kyllä, kyllä, käykää katsomaan kuka se tuolla ulkona niin kolkuttaa!" intti tulokas veljelleen rauhattomasti. Tämä katsahti ulos ovesta, ja sillä välin toinen juoksi ikkunan luo, löi ruudun rikki, hyppäsi säikähdyksissään siitä ulos ja karkasi sitten tiehensä, kuloista nurmikkoa myöten, pyryisen, aution yön selkään, tuulen vingunta ja koirien ulvonta perässään. Ei häntä ollut mahdollista saavuttaa kiinni.

Siitä ajoin pikku lapset siellä aina, jos yön tullen kuulivat myrskyn riehuvan, heiluttelevan vinkuvaa kaivon vipua, suhisevan poppelipuissa, ulvovan ikkunain raoista ja täristelevän ovea, peläten sanoivat isällensä, "Marczi setä tuolla on ulkona!"

Myöhemmin hän itse toi itsensä ilmi, rohkeasti astui esivallan eteen, kertoi tekonsa peittämättä, suoraan.

Hän vietiin vankihuoneesen, siksi kun tuomio olisi päätetty; siellä hän käytti itseänsä rauhallisesti, ja oli syytä luulla, että hän, sukulaistensa rukousten tähden, pääsisi muutamien vuosien pituisella vankeudella. -- Vaan yhtenä yönä, kun oli hirmuinen raju-ilma, vanki pujahti pois vankihuoneen kloakin kautta, joka oli niin ahdas, että ihmisen ruumis vaan töin tuskin saattoi pinnistää itsensä läpi.

Sen jälkeen ei ole enään ollut hänestä tietoa.

XII.

Päärynäpuu.

D:ssä minä pakomatkallani poikkesin erään rikkaan talonpojan luo. Hän itse oli arvokas maanviljelijä; hänen akkansa mielellään pikkuisen toreli. Talon taustalla nähtiin kaunis hedelmäpuutarha, jota näyttiin suurella huolella hoitavan. Puut olivat kaikki puhdistetut ruosteesta, karsitut, tuetut, nuoremmat seipäisin sidotut, ohuempi-kuoriset rievuilla ja sammalilla kapaloidut, suojaksi pakkasta ja jäniksiä vastaan, juuret ympärikaivetut puu-etanoiden tähden, tyvet kalkilla sekä tököttitervalla voidellut muurahaisten sekä muiden pikku-eläväin karkoittamiseksi.

Kaikista kaunein oli minusta yksi vanha päärynäpuu puutarhan peräkulmalla, joka oli ihan täynnä kypsiä hedelmiä, vaan näkyi olevan kokonaan hyljätty. Koko sen alusta oli peitetty ylenkypsillä, ja suureksi osaksi jo mädänneillä päärynöillä ja vielä puuhun jääneihin oli laskeutunut suuri parvi rastaita, jotka rakentelivat pesiänsä sen oksille ja hedelmistä ainoasti jättivät kuoret jäljelle.

Koska tää päärynäpuu oli jalointa lajia, en voinut olla nostamatta puhetta sen hylkytilasta; kovin kummaa oli mielestäni, että voitiin jättää kypsiä hedelmiä näin puuhun mätänemään. Senvuoksi kysyin talon-emännältä, miksi ei hän niitä poiminut pois?

"Minäkö?" vastasi hän -- "enpä vaikka ne hopeesta olisivat!"

Kysyin taas, mistä syystä hän niille oli niin vastahakoinen? -- Kenties ei hän pitänyt päärynöistä?

"Mieluisin puuni tää oli koko puutarhassa, katsokaas, hyvä herra", vastasi hän, "vielä mun rakkaan isä-vainajan istuttama. Jumala hänelle levon suokoon! Ei kasva koko meidän kylässä näihin verrattavia päärynöitä missään, vieläpä käytiin naapurikylistäkin täällä niitä ostelemassa; monena päivänä se vanha puu minulle koko kourallisen hopearahoja tuotti, niin paljon hänessä hedelmiä kasvoi -- mutta ei se saa kuitenkaan nyt kauemmin olla täällä. Talven tuloa vaan odotan -- sitten se hakataan pois -- ei se saa tässä olla".

Hämmästyksellä pudistin päätäni ja oikein kysymällä kysyin: mitä pahaa sitten tuo päärynäpuu-parka oli tehnyt, että se niin oli maahan hakattava ja tuleen viskattava?