Chapter 3

"Illalla, kun jo alkoi pimeä tulla, nousin minä, katsoin ympärilleni ja näin kaukana, siellä missä Magyarilaisten sotajoukot aamulla seisoivat, vahtitulia loistavan yhdessä rivissä. Ne olivat etäällä minusta, ja ma voin tuskin pystyssäkään pysyä; vaan läksinpä kuitenkin liikkeelle leiriä etsimään. Hiljaksensa kulkien, välistä nelin kontatenkin pääsin myöhään yöllä ensimäiselle vartiatulelle. Vahti havaitsi minut, ja hänen huudostaan huomasin olevani keisarin laumojen keskellä. Silloin en enää huolinut, tehtäisiinpä minulle mitä tahansa. Tulipa siihen vartioston päämies. Ma rukoilin häntä tappamaan minua, jos niin haluttaisi, vaan ei kauemmin jättämään kurjaan tilahani. Mies oli itkemäisillään; niin kävi hänen minua sääliksi. Hän sitoi itse haavani, laittoi minut tulen ääreen makaamaan ja toimitti ruokaa sekä juomaa.

"Seuraavana päivänä piti heidän marssia eteenpäin. Minun jättivät ynnä muiden vankien kanssa erääsen hävitettyyn kylään. Vahdin pitoa varten jäi kanssamme muutamia Serviläisiä, jotka eivät tappelussa olisi voineet mitään hyötyä tehdä.

"Eräänä ehtoona näin kirkon akkunasta, johon olimme suljetut, että kaksi Serviläistä hieroi kauppaa Kimistäni. Toinen oli ostanut sen kymmenellä floriinilla muutamalta huonolta ratsastajalta, jonka oli pakko hukata se, koska tuo jalo eläin ei päästänyt ketään selkäänsä. Serviläinen oli monta monituista kertaa ollut niskansa taittamaisillaan sen kanssa, jonka vuoksi oli päättänyt saattaa turmioon jonkun toverinsa; vaan vähintäin kaksi floriinia tahtoi hän voittaa. Siinä kuuluvissani tekivät kauppaa hyvästä hevosestani, jot'en olisi kokonaisesta kylästä antanut. Toinen pyysi kahtatoista floriinia, toinen ei kymmentä enempää luvannut, vaan toinen tahtoi missä tapauksessa tahansa ostaa, toinen missä tapauksessa tahansa myydä; mutta kumpikaan ei luopunut hintamäärästään. Siksipä loppuikin leikki niin, että joutuivat miehet tappeluun, ja aika lailla toisiaan möksittyään suostuivat seuraavana aamuna tekemään kaupan.

"En tiedä, hieroivatko sitten seuraavana päivänä kauppaa. Minä karkasin vielä samana yönä akkunan kautta ja vein Kimini pois".

Ihminen ei millään niin huvita toista, kuin jos itse kärsimiä vaivojansa kertoelee semmoisessa tilassa, jossa ei keltään puutu mitään, iloisessa ja hupaisessa toveriseurassa, iloisesti leimuavan tulen ja riemua tuottavan viinan ääressä, ja hän riemastuu vaikutuksesta, minkä loihtiipi kuuntelevain kasvoille niiden hirvittävien tapausten kerronta, jotka hän itse läheltä on nähnyt, jotka häntä itseään ovat kohdanneet.

Myöhään iltaseen otimme osaa sen onnellisen perheen ilohon. Sitten vanhus itse saattoi meitä pajua kasvavalle rannikolle, jonka selvävetinen, monimutkainen virta ympäröipi saarenteeksi. Virran keskellä taasen näkee pienen, varvikkoa kasvavan saaren, ja saaren sekä pajukko-rannan välisessä putaassa keltaisen vesimyllyn, joka tammilaahkohon kiinitettynä jauhaa siinä, yhtenään jyristen yön hiljaisuudessa.

Hevospaimen vihelsi kolmasti, jonka jälleen myllyn päältä alkoi kuulua airojen loiske. Lähenemistään läheni meitä alus, soukka, yhdestä puusta onsitettu miessurmaaja, jota yksi ainoa mies souti kahdella airolla.

Kun jo oli meitä lähellä, kuiskasi hevospaimen, meihin kääntyen, korvaamme: "Ei pidä hänelle tehdä hyvää ehtoota; hän sitä ei rakasta. Hän ei ota alukseensa sitä, joka toivottaa hyvää päivää tai ehtoota".

"Hän lienee kummallinen ihminen".

"Hänellä on tapana sanoa, ett'ei Jumalan suosioon tarvitse ketään sulkea".

Ruuhen isäntä saapui rantahan. Hän oli tämän salaisen myllyn mylläri. Sanaakaan hiiskumatta istuimme hänen alukseensa. Mylläri ei myöskään meiltä kysynyt mitään, vaan istui takaisin perätuhdolle. Hiljakseen liukui ruuhi meidän kanssamme edelleen pitkin iltahämyyn peittyneen veden pintaa. Ei kukaan puhunut sanaakaan; ainoa ääni, mi kuultiin, oli airojen tahdinmukainen kolke.

Saaren päitse kulkiessamme, kuulimme sieltä hiljaisen laulannon. Mylläri puisti levottomasti päätänsä, synkällä katsannolla jauhain yhtä ja toista kiroussanaa hampaidensa välissä. Ruuhi mennä soljahteli eteenpäin, ja jota loitommas eteni, sitä hiljempää kuuluivat saarelta laulun säveleet.

Toiselle rannalle tultuamme, otin minä käsille muutamia rahoja, mielien antaa ne myllärille. Hevospaimen huomasi sen, työnsi takaisin käteni ja mörisi korvaani: "Hän ei rakasta sitä ihmistä, joka antaa rahaa; hän on kummallinen mies, olenhan sen sanonut".

Hevosemme uivat ylitse, ruuheen sidottuina. Maalle noustua me nousimme niiden selkään, kuin märät olivatkin, ja ratsastimme hiljakseen eteenpäin vanhan johtajamme perässä.

VII.

Aronvari.

Sydän-yö taisi olla, koska me, päästyämme toista sataa tynnyrin-alaa avaruisen maissipellon päähän, keksimme pienen mökin, joka seisoi puoleksi peitossa hietaharjun sisässä. Se oli "Säkene"-krouvi.

Syrjässä se on maantieltä. Melkein alempana Theiss-joen ranta-äyrästä seisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneenä hiekkaharjuun, hopeapaju- ja Kanadanpoppeli-viidakko ympärillään.

Koirien haukunta vasta huomautti meitä, niin että me tuon peitetyn mökin näimme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta, vihaisella haukkumisella käyden meidän kimppuhumme. Silmänräpäyksessä olivat ne oikein säännöllisen sotajoukon tarkkuudella meidät piirittäneet sekä edestä että takaa ja molemmilta sivuilta.

Oppaamme, vanha hevospaimen, hätäilemättä hyppäsi alas hevosen selästä, kykähtihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja rupesi, rummutellen nenäluutansa sormella, soittamaan jotain äkäistä, pilkallista nenä-ääntä, ja ryömi yhä näin kykkisillään vihaisimpaa koiraa lähemmäksi.

Tämä sitä outoa temppua paheksuen irvistelemään, ensimmäisen kerran perästä se jo pyörähti ja karkasi taaksepäin, toisenpa kerran perästä koirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittivät onneansa, kun mitä kauimmaksi pääsivät pakoon!

"Onpa se heille vastahakoinen, se temppu", virkkoi oppaamme, pujahtaen ylös. "Näin suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen, eikä viheltäminen, eikä lyöminenkään -- ne pojat tempaisevat ihmisen maahan hevosen selästä, haukkaavat hampain kiinni kärryin pyöriin, rikkovat markkinoille menevän kerjäläisen käsikärryt, repäisevät mekon alas pippurilta haisevan Slovakin selästä mutta hevospaimen, kas se niiden tavat tuntee, se vaan niiden eteen kyykähtää maahan, ja rummuttaa nenäluutansa, ja näin koirat muristen, inisten pötkivät pakoon, niinkuin olisi rutto perään-ajamassa, eivätkä enää sinä päivänä esille pujahda".

Pian me seisoimme krouvin oven edessä.

Mökki oli hyvässä kunnossa pidetty. Huolellisen, sievistävän käden jäljet näkyi siinä jokapaikassa. Kyllä näkyi, että isäntä ei asunut siellä niin paljon muille kuin itselleen mieliksi.

"Tuota kunnioitettavaa isäntää tuossa tulee kutsua 'herra Schallaiksi'", neuvoi meitä oppaamme. "Ei hänelle ole mieleen, kun häntä sinuttelee, ja jos krouvariksi karahteeraa, niin hän silmittömäksi suuttuu".

Ei meidän ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui krouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, päästä jalkoihin valkeassa asussa, nimittäin paidassa ja pöksyissä. Häveliäs Magyari ei vuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu päältään liinavaatteitaan, ja herra Schallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. Päässä vaan oli suuri lammasnahkainen karvalakki -- ei siksi että se lämmittäisi -- sillä oli vaan virkana osoittaa että hän se oli isäntä talossa.

Oppaamme kuiskasi hänelle muutamia sanoja, antaen meidät näin hänen huostahansa, ja sitten, sanottuansa meille jäähyväiset, hän vielä samana yönä ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea.

Mutta herra Schallai, kuultuaan että me jo olimme illallista syöneet, vei meidät pieneen sisäkammariin, jossa oli sänky, lukemattomilla höyhentyynyillä ja polstareilla torninkorkuiseksi rakennettu -- siihen meidän piti upottaa itsemme, käski hän; näin tervetulleina vieraina hän meitä kohteli.

Aamulla varhain astui herra Schallai sisään luoksemme ja herätti meidät sillä hauskalla sanomalla, että naapuritaloissa poliisi on käymässä, joka pian oli tännekin ilmautuva.

Säikähdyksellä me karkasimme ylös ja ilmoitimme hänelle aikomuksemme kohta taas palata Theiss-joen toiselle rannalle.

"Ei huoli heitä pelätä", virkkoi hän. "Ne vaan varkaita hakevat, teidänkaltaisten ihmisten ei pidä joutua heidän kynsiinsä. Ja muuten olisikin jo myöhäistä poispaeta; ne huomaisivat teidät ja siitä paljon pikemmin saisivat epäluulon. Pysykää vaan tässä kammarissa ja syökää aamiaista siksi, sitten me keksimme heille jonkun kepposen."

Me istahdimme aamiaispöytään. Herra Schallai puolestaan kävi, piippu suussa, seisomaan kuistille. Kumppalini valitti: "En tiedä mikä minun on -- tuntuu ikään kuin kurkkuni olisi käynyt niin hataaksi, ettei palanenkaan ruokaa tahdo mennä alas." -- Minunkin laitani oli aivan sama. Pelolla on ihmiseen ihmeesti kuristava vaikutus.

Eipä aikaakaan, niin näimme sykkivällä sydämellä kuinka eräs poliisipäällikkö kuuden panduurin (santarmin) kanssa ajoi karautti ikkunan sivuitse. Herra Schallai tuolla ulkona tervehti heitä iloisimmalla tavalla, kumartaen syvälle, ja poliisipäällikkö puolestaan vastasi tylyllä, kovalla äänellä:

"Epäluulon alaisia ihmisiä haemme." Näin sanoen hän hyppäsi maahan hevosen selästä ja astui sisään.

"Olkaa niin hyvät", vastasi krouvari rauhallisella, kylmäkiskoisella äänellä ja avasi heille oven.

Kumppalini raappi nenäänsä: "Soisinpa, että nyt ei omantuntoni päällä olisi sen raskaampaa painoa kuin jonkun varsan varastaminen."

Silmänräpäyksen kuluttua kuulimme kuinka panduurit helisevin kannustimin astuivat vierastupaan, johonpäin meidän kammarimme ovi kävi. Herra Schallai heidän ympärillään pyöri ja hyöri.

"Olkaa niin hyvät ja painakaa puuta, armollinen herra ja kunnon miehet! -- Kaukaako tullaan? Ollaanko väsyksissä? Saako tarjota jotain? Arvaanpa, että tuli jano. Mitä saisin luvan tarjota? Viiniäkö suvaitsette vaiko paloviinaa? Hyvin hyviä viinirypäleitä sain tänä vuonna, juuri laskin ne tapin taaksi."

"No miks'ei! virkkoi poliisipäällikkö äreällä, tylyllä äänellä. Mutta joutuun, sillä meillä on kiire; ennen kun talosi saamme läpihaetuksi, tulee keskipäivä. Noille pojille ryyppy, minulle viini lienee parempi."

Herra Schallai juoksi kaapillensa, valitsi kuusi ahdaskaulaista ruukkua, täytti ne reunoilleen oivallisella sikunaviinalla, asetti ne pöydälle, ja toi päällikön eteen lasillisen hyvää viiniä. Sitten hän siellä rupesi juttelemaan, leikkiä laskemaan ja piloja puhumaan heidän kanssansa, jolla aikaa samassa katsoi kuka panduureista kaikkein typerimmältä näytti. Sen ympärillä hän hyöri ja pyöri siksi, kunnes kenenkään huomaamatta sai yhden noista ahdaskaulaisista ruukuista pujahdutetuksi hänen taskuhunsa, ja sitten hän taas jutteli ja puhui piloja yhtä mittaa.

Päällikkö sillä välin sai lasinsa tyhjäksi. Ja sitten, pyyhkien vaksittuja, tuuheita, lyhyitä viiksejänsä hän murahti: "Kas nyt käykäämme työhön käsin!"

"Eikö sais tarjota vielä lasillista?" kysyi kohtelias krouvari, ja kun päällikkö teki kieltävän viittauksen, hän kääntyi panduurein puoleen: "Entäs kenties teille, veikkoseni kelpaisi?"

Mutta samassa yht'äkkiä, ikään kuin olisi hänen mielihyvänsä veitsellä katki leikattu, hänen muotonsa muuttui mustaksi, hän rupesi vihaisesti pudistamaan päätänsä, luki pöydällä seisovat viisi ruukkua ja virkkoi vimmaisella suuttumuksella panduureille: "Vai niin, veli-kultaseni, sepä vasta on lysti kepponen! Minä teidän eteenne toin kuusi ruukkua, ja kun vaan pyörähdän ympäri, niin onkin ainoasti viisi pöydällä!"

Päällikkö ärähti hänelle: "Et toki luule, että me sen olemme varastaneet?'

"Vai pitäisi mun uskoman muka, että se itsestään on lähtenyt lentoon tai että joku, ryypyn ottaessaan, on sen nielaissut alas kurkkuunsa? Senhän jokainen kumminkin voi nähdä, että ruukku ei enää ole siellä."

"No tutki sitten vaikka noiden poikien vaatteet, niin kauan kuin ne täällä ovat, ettet sitten tarinoi heidän sen vieneen!"

"Todellakaan en aio sitä jättää tekemättä, ilman teidän käskemättännekään!" virkkoi krouvari uhkamielin ja rupesi koperoimaan panduurein taskuja, ja aika kummastunut hän oli olevinaan, kun hän hänelle tietystä taskusta löysi ruukkunsa.

"Vai niin!" huusi hän, vetäen se esiin. "Tämähän se minun ruukkuni onkin! No olettepa te, kun olettekin, juuri oivallisia varkaidenpyytäjiä. Minä teille viiniä annoin, ja paloviinaa annoin, vaan te kiitokseksi siitä minun ruukkuni näpistätte pois. Te muka rosvoja haette, ja itse rosvoilette kunnialliselta ihmiseltä. Te tulette ihmisen kotia läpinuuskimaan siksi vaan että te veisitte pois, mihin sormenne sattuvat. Te haette luulon-alaisia ihmisiä muka! Eipä olekaan minun talossani sinä ilmoisna ikänä käynyt yhtään muuta luulon-alaista ihmistä kuin te! Enkä heitäkään asiaa siihen! Minä menen maaherran luo -- minä vien kanteen tuomarille! Heidän pitää saada tietää, minkälaista kunnon joukkiota te olette!"

Poliisipäällikkö oli pahemmassa kuin pulassa. Hän oli vihan vimmassa.

"Älä näin hauku!" ärjäisi hän krouvarille, puoleksi peloitellen, puoleksi lepytellen.

"Vai eikö saisi haukkua!" ärjäisi toinen vastaan vielä kovemmalla äänellä.

"Minua kumminkaan et saa haukkua, sen aion näyttää!"

"Sitäpä tahtoisin nähdä!"

"No näe sitten", tiuskasi päällikkö vihaisesti, läksi ulos tuvasta, paiskasi oven kiinni, hyppäsi hevosen selkään, ajoi pois panduuriensa kanssa, voittoriemulla huutaen kuistista yhä vielä haukuskelevalle krouvarille: "No riitele sitten oman itses kanssa!" ja niin meni tiehensä, nostellen tomupilviä jälkeensä.

Mutta herra Schallai, käsiänsä hieroen, tuli sisään meidän luoksemme, iski veitikkamaisesti silmää ja virkkoi: "Jo nyt voitte olla täydessä turvassa. Niin kauan kuin hän poliisipäällikön virassa pysyy, ei hän enää ikinä tule tänne huonettani läpinuuskimaan!"

Tässä krouvissa me sitten lymysimme kolme viikkoa.

VIII.

Aviovaimo ja rakastaja.

Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs nainen kuljeskelee.

Itse hän ei tiedä: minnepäin? Itse hän ei tiedä: minne asti? Ei hän jää levähtämään mihinkään.

Yhtä miestä on hän hakemassa, jota hän koko sydämestään rakasti, jonka tähden hän eli, jonka tähden hän on lakastunut, mutta joka ei ole häntä rakastanut, ei rakasta häntä nytkään -- jos on elossa -- ei muistele häntä tuolla toisessa maailmassa -- jos on kuollut.

Nainen oli kuullut sen huhun: se mies on kaatunut -- jossain Szeklien rajalla -- ja hän läksi matkaan, hänen hautaansa hakemaan. Ei hän ollut koskaan saanut kallistaa päätänsä sen miehen rintaa vasten, vaan hänen hautakummulleen hänen sopi kallistaa päänsä ja tunnustaa kuolleelle, että hän tätä ainoata vaan on rakastanut, on rakastava vastakin ja siinä rakkaudessa kuoleva.

Niinkuin toivioretkeläiset vaeltavat pyhälle haudalle kaukaisista, kaukaisista maista, huolimatta riemusta, huolimatta pelosta, pitämättä mielessänsä mitään muuta, paitsi pyhää hautaa, näin vaelteli myös kaukaisilta seuduilta, onneton rakkaus sydämmessään, tää sureva nainen tuon unissa vaan nähdyn haudan puoleen, missä kellastunut syyskukkanen, päätään heilutellen vartioitsee kuolleitten unta.

"Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!" huokasi hän murheellisesti itsekseen; "sen veisin sitten kanssani, ja missä kuolleet jälleen tapaavat toinen toisensa, näyttäisin sitä hänelle: 'Minä kävin siellä -- löysin sinut!'"

Ja kauan aikaa hän näin kuljeskeli, aikakaudella, jolloin ei juuri kukaan matkustellut, semmoisissa seuduissa, mihin muita olisi peloittanut mennä; hän kuljeskeli niissäkin pelkäämättä. Monen vaivan perästä joutui hän sille paikalle, jota hänelle oli neuvottu. Siellä hän tiedusteli kaatunutta.

"Ei ole hän täällä saanut surmaansa", vastattiin naiselle. "Katsokaa läpi nimet kaikissa noissa vereksissä haudoissa, niissä ei ole sitä, jota haette; vaan onpa tänne huhu tullut, että tuolla valtakunnan toisella kulmalla -- siellä hän on saanut surmansa, saanut lepopaikkansa".

Nainen huoahti surullisesti ja uudestaan läksi pitkälle matkalleen, kulkien monta pakkas-yötä, pahaa-päivää, kärsien paljon surua, paljon vainoa, kunnes saapui neuvotulle paikalle ja tiedusti sitä hautaa, jolle hän niin monen vastuksen perästä saisi päätänsä kallistaa.

Ei se ollut sielläkään. Sieltä muuanne neuvottiin. Mikä sanoi missäkin nähneensä sen miehen kaatuvan. Ei yksikään sanonut hänen olevan elossa. "Hän on kuollut!", siinä suhteessa kaikki olivat yksimieliset; sitä vaan eivät tietäneet, mihin hän oli haudattu.

Nainen kulki valtakunnan ristiin, rastiin; missä vaan oli joku tappelutanner, kaikki hän kävi katsomassa, luki risteistä kuolleitten nimet, vaan se, jota hän haki, ei löytynyt.

Ja kun joskus kysyttiin häneltä: "Mitäs te sitä hautaa haette, eihän vainaja ollut teidän miehenne, ei sukulaisenne, tuskinpa oli ystävännekään?" -- niin hän surullisella ykstotisuudella vastasi: "Yhtä kukkasta vaan siltä pyhältä haudalta!"

Vaan ei ollutkaan enää kukkasta kasvamassa missään. Talvi oli tullut, lumi oli peittänyt maan.

Silloin hän tuli suurelle hautakummulle. Siinä oli vaan yksi suuri, summaton kumpu, luotu kokoon maantien varrelle, ei yhtään hautakiveä, ei yhtään vihreätä pensasta sen päällä. Kuka voi tietää kutka ja kuinka monta tuohon oli haudattu?

Kenties mielitietty tässä lepäsi, tuon merkittömän kummun alla? On siinä montakin ruumista, joiden hautaa silmät hakee ja joiden jälki on kadonnut.

Vaan nainen ei tahtonut uskoa huhua, ei omaa sydäntänsäkään; hän ei tahtonut uskoa että mielitiettynsä tuossa lepäsi. Kumpu oli lumen peitossa, muutama kedon-kukan varsi seisoi lakastuneena sen päällä. Sen haudan alla ei hänen mielitiettynsä suinkaan levännyt! -- Niinkuin kuuman lähteen ympärillä -- vaikka joka paikassa on talvi ja lunta -- kukanvarret yhtähyvin viheriöivät, ja puut pettyen luulevat: kevät on päässyt valtaan iäksi! -- niin myös sen miehen haudan ympärillä, siinä kedossa, mihin hänen palava sydämensä on laskettu levolle, ei voi talven ajallakaan puut olla lehdittymättä, ruohot vihriöitsemättä! -- "Yhtä kukkasta vaan hänen haudaltansa!" lausui nainen surullisesti, mietteisinsä vaipuneena. Mutta kukkasta ei näkynyt missään.

Kauan, kauan kuljeskeli hän vielä senkin jälkeen. Hän kärsi ja rakasti. Viimein vihdoin hän sai kuulla varman tiedon. Hänen rakkaansa oli haudattu -- hän oli haudattu, vaan elossa -- hän oli vankitorniin haudattu.

* * * * *

Raju-ilmoissa, myrskyissä, tuskissa eräs mies kuljeskelee.

Vainoovaa kohtaloa hän pakenee. Häneltä on kadonnut luottamus Jumalan apuun. Paraitakin ystäviänsä hän pelkää.

Yksi olento vaan on vielä koko maailmassa, joka hänellä on mielessä -- hänen vaimonsa,

Kauas, kauas oli hänet kohtalo temmannut pois sen tyköä. Missä hänen vaimonsa on, siinä paikassa ei hän uskalla näyttää itseänsä. Piilotellen kuljeksia täytyy hänen, kaukana erillään vaimostansa, ei hän edes sanomaakaan voi saada hänestä.

Öisin unissansa, päivin ajatuksissansa on hänellä aina vaan vaimonsa. Kedolla puhkee kukkaset, ja kun hän niissä näkee liljakukan, muistuu hänelle siitä mieleen hänen vaimonsa rakas nimi -- missä vaan hän muita naisia näkee, tunnustelee hän niissä jotain hänen vaimoansa muistuttelevaa, edes yhtä pikkuista senkaltaista juonnetta -- ja monesti hän surulla ajattelee: "Minkätähden nämät kaikki ovat näin onnelliset, ainoasti minun vaimoni on onneton?"

Yhtenä yönä hän taas vaimostaan oli unta nähnyt, kyynelehtimästä, murehtivasta, häntä hyväilevästä vaimostansa, ja hänen huulensa vielä värisi tuskallisesta suudelmasta, jonka tuo unissa nähty armas haamu oli niin elävästi painanut siihen -- silloin pakolainen kavahti ylös vuoteeltaan, tarttui matkasauvahansa, puki päälleen kerjäläisen ryysyt, ja läksi vaimoansa tapaamaan.

Hän tunsi, että ne unennäöt hänet surmaavat, jos ei hän lähde. Joka yö hän vaan näki unta vaimostaan, oli istuvinaan sen vieressä, puhuttelevinaan sitä, ja päivällä hän pyörtyneellä päällä yhä vaan ajatteli tuota jälleen kadonnutta unennäköä. Semmoinen on tie hulluuteen.

Hänen täytyi lähteä vaimonsa puheille, vaikka olisi siellä mikä vaara tahansa vastassa, hänen täytyi saada hänet nähdä. Vaikka vaan yhdeksi silmänräpäyksen ajaksi saada nähdä hänet; vaikka vaan yhtä sanaa virkkaa hänelle, vaikka vaan kerta edes sulkea hänet syliin, todellisesti, valveilla silmin ei vaan tuossa suloisessa unennäössä -- ja sitten tulkoon turmio, saakoon surma, tapahtukoon mikä hyvänsä!

Hän kulki kerjäläis-puvussa kylästä kylään; tiellä koirat jokapaikassa haukkuen juoksivat hänen perässänsä; muutamin paikoin maapoliisit piesten ajoivat hänet ulos piirikuntansa rajoista; vieraitten ihmisten kynnyksellä söi hän suuruspalansa; metsien peitossa nukkui hän yönsä; jalkasin täytyi kulkea koko se pitkä, vaivaloinen matka; rankka sade, syksyinen myrsky usein pieksivät häntä, sitten samoin tuiskuava lumi, talvinen pyry. Kaikkea sitä hän tuskin huomasikaan, yksi vaan hänen mielessänsä oli, yksi ainoa ajatus vaan, ajatus, joka hänen hengelleen, ruumiilleen voimaa antoi -- yhteentulon hetken ajatus! Sitä hän sadalla eri tavalla kuvitteli mielessänsä, ja oli yksi kuvitelma aina kauniimpi toistansa. Niinpä hän päätti itseksensä: että hän yöllä ikkunan kautta puhuttelisi vaimoansa, ikkunasta menisi sisään -- taikka: että hän kadulla astuisi, almua kerjäten, hänen eteensä -- taikka: että hän kirjoittaisi vaimolleen kirjeen, ilmoittaen olevansa täällä, vaan sitten samassa astuisi sisään omaan huoneesensa, ikään kuin eksyksissä. Kuinkapa oli hänen vaimonsa säikähtyvä ja riemastuva yht'aikaa! Sen posket on varmaan vaalenevat aivan ja sitten taas lentävät tulipunaiseksi. Vavahtaen oli vaimo varmaan tarttuva miehensä käsiin ja pelollisena vaipuva hänen rintaansa vasten, ikään kuin tahtoisi peittää itsensä vierailta silmiltä. Kuinkapa oli sydämensä kovasti sykkivä -- ja kuinka hiljaa oli hän suikahtava suukkosensa, että vaan ei kukaan kuulisi! -- Näitä miettiessänsä pakolainen ei tuntenutkaan kuinka hänen ympärillään tuisku vinkui, piesten hänen kasvojaan lumihiutaleilla, ei että koirat häntä vainosivat tiellä, ei että ihmiset soimaellen ajoivat ulos kylistään, ei että tie oli niin pitkä, niin vaivaloinen!

* * * * *

Eräänä kylmänä talvi-iltana hämärässä saapui pakolainen siihen kaupunkiin missä hänen peritty kotinsa oli, ja mihin hän oli jättänyt vaimonsa.

Vaivaisen muotoisena astui hän verkkaan katuja myöten. Tuli hänelle useampia tuttavia vastaan; mutta hänen suureksi mielihyväkseen kaikki vaan menivät sivuitse, yksikään ei tuntenut häntä.

Vihdoin joutui hän tuolle ikävöidylle paikalle -- oman kotinsa edustalle.

Ovi oli auki. Vanha palvelia seisoi portin suussa, ällistellen, savuja vedellen. Kerjäläinen toivotti "hyvää iltaa!"

"Mene Jumalan nimeen", ärjäisi passari, "täällä ei ole ketään kotona."

"Jumala suokoon tuhannenkertaisen palkkion!" mankui kerjäläinen ja istahti portin viereen kulmakivelle.

Palvelia meni sisään; hän ei viitsinyt riidelläkään tuommoisen repaleisen retkaleen kanssa, ussutti vaan koiran hänen päälleen, suuren, piikkikauluksisen kahlekoiran.

Koira, hampaitaan irvistellen, harpaten karkasi kerjäläistä vastaan -- vaan perille päästyä rupesi hyppelemään hänen ympärillään iloisella, rakkaalla haukunnalla; lopuksi vatsallaan ryömi hänen eteensä ja uskollisella, riemullisella hypähdyksellä laski itsensä makaamaan kerjäläisen jalkojen juureen, pistäen kuononsa hänen repaleisen mekkonsa alle ja nuollen sen peitossa olevaa kättä.

Samassa kuului hevoskavioin kopina, ja katua myöten ajoi karautti komea ratsuseura. Nainen oli joukossa etumaisena, puettu koreaan ratsupukuun; kolme, neljä herraa häntä seurasi. Iloisesti nauraen kääntyi se nainen yhden seuraajansa puoleen, joka pudonneen nenäliinan, täyttä vauhtia ajaen, maasta oli nostanut, ja sitä takaisin-antaissaan herran kasvot kallistuivat niin likelle naista, että ne ojennettuun, sievään kätöseen ulottuivat. Ei kukaan kenties huomannut että herra kättä suuteli -- ei kukaan, paitsi tuo kerjäläinen kulmakivellä. -- Se nainen oli hänen oma puolisonsa!