Chapter 2

Kasakat sillä välin jo alkoivat piikillään pöyhiä kärryn koppaan heitetyitä heiniä, jota tehdessä kadonnut mies vapisten ja rumasti irvistäin keikahti ylös kärryjen kopasta, johon peloissaan oli kätkeynyt. Hänen onneton näkönsä, hänen korkea-pesäinen hattunsa, heinän ja oljenkorsilla kaunistettu, ja hänen kauhistuneet kasvonsa saattoivat kasakat hirveään naurun rehoitukseen, jota vielä kartutti seuraava oikku tuolla entisellä lääkärillä: hän rupesi näet, näyttääkseen itseänsä totiseksi kristityksi uhkaaville Moskovalaisille, ristinmerkkiä tekemään, ensin vaan yhdellä kädellä, mutta sitten molemmilla, joka teko näytti varsin eriskummalliselta.

"Mikä kumma herra sinä olet?" kysyi häneltä jyrisevällä äänellä kasakkahetmanni.

Mies ei kuullut eikä nähnyt mitään. Vaikka magyarin kielellä hänelle puhuttiin, ymmärsi hän kysymyksen niin, että hänen pitäisi antaa esille rahansa; ja kovasti vapisten pisti hän kätensä sisälakkariin, ja sieltä vetäen tukun sinisiä, viheriäisiä ja keltaisia teateripilettiä ja viinipulloista irti kiskaistuja osoituslippuja, kokotti hän ne kasakalle.

Mies raukka arveli kaukaisesta maasta tulleen kasakan ei voineen nähdä kaikkia siihen aikaan Unkarissa niin monenlaisia ja monennäköisiä sekä eri tavoin kirjoitettuja pankinseteliä, ja hänen siis pitävän vaikka minkä paperin semmoisena setelinä.

Vaan kasakkapa taisikin hyvin lukea magyarin kieltä ja heitti kokotetut liput heittiö-tohtorille silmiä vasten niin tuimasti, että lentelivät hujan hajan. Sitten paljasti hän miekkansa ja huusi julmasti silmiään väännellen ja sakeita sadatuksia lasketellen pelosta puolikuolleelle raukalle:

"Kukas olet? kuuletkos? Mitäs tahdot? mikä mies olet?"

Kun näin, ettei tämä vastaisi, vaan saattaisi meidät yhä vaikeampaan tilaan, käännyin minä kasakkain päämieheen ja kokotin hänelle viinileilin, sanoen:

"Heitä jo, naapurini, tuo onneton siihen. Hän on räätälinkisälli eikä mikään muu."

"Niin, niin!" viittoi mieheni, päätään ehtimiseen nyökyttäin, ja vahvisti väittelemistään naurettavilla eleillä, neulomista osoitellen,

Hetmanni nauraa hekotti kovasti; sitten otti hän aika ryypyn leilistä, ja sen takaisin annettuaan, riisui hän verkalleen päällystakin päältään, ja näyttäen suurta reikää selkämyksessä hän sen heitti tohtorille lyhyellä käskyllä, että paikkaisi sen.

Kaikenmoisia temppuja tehden veti hän lakkaristaan käsille neulan ja lankaa, pisti syyringin sormeensa, vinhautti nöylettä räätälinkisällin tavoin, vahasi sitä, pani päällystakin polvelleen ja ompeli suurella kiihkolla ja kiireellä, kunnes oli pannut semmoisen paikan kysymyksessä olevaan takkiin, että sitä olisi voinut pitää itse kenraalikin.

Kasakat seurasivat uteliaisuudella naurussa suin jokaista neulan pistoa, ja kauhistavaksi kasvoi heidän ilonsa, kun tohtorin tahtoessa antaa takaisin paikattu takki hetmanille havaittiin, että hän sen paikatessaan oli ommellut kiinni omaan polveensa.

Hetmanni otti vielä ryypyn leilistäni ja teki sitten tiedoksi, että me saisimme mennä mihin halutti, mutta räätälin hän ottaisi mukaansa, sillä miesten vaatteet hänen komppaniassansa tarvitsisivat muka paljon parantelemisia. Suostumusta odottamatta tarttui hän nyt pikku miehen frakin kaulukseen, veti hänen pois kärryiltä ja nosti taakseen satulalle istumaan.

Näin ratsasti tohtori pörröpäisen toverinsa kanssa pois, niin että maa tömisi. Peläten piti hän hänestä kiinni kahden puolen molemmilla käsillänsä.

Minä tiesin, ett'ei hän surman suuhun rientänyt. Kun parin viikon kuluttua satuin tulemaan Zemplén'iin, oli hän jo aikoja ollut koulumestarina muutamassa Balócz'in kylässä, josta opettaja oli lähtenyt sotaretkelle, ja siellä hän niin pieksi nuoria Skythalaisia, kuin jos pähkinäpuu olisi kasvanut hänen kättänsä varten.

V.

Piilopaikka rämähällä.

Ei pienintäkään tuulenleyhkää tuntunut kuuman taivaan alla. Kangastus väikkyi kaukaisella ilmanrannalla.

Kaukaa, hyvin kaukaa näkyi kaitainen torninhuippu ylös-alaisin käännettynä aaltoilevan kangastuksen hairauttavassa vedessä, niinkuin mereen luotu varjo, ja sen ympärillä puuläjiä yksittäin, taikka etäämpänä joku yksinäisen majan tykönä kasvava puu, kaksinaisessa muodossa, niinkuin ilmassa riippuva saari, joka ynnä ympärillään läikkyvän meren kanssa heiluu sinne tänne, toisinaan ollen pienempi, toisinaan suurempi, toisinaan vaipuen varsin näkymättömiin.

Hietakummulla istui yksinään, nokka pystyssä, puszta-kotka. Se katseli meitä niin levollisesti, että päästi meidät noin viidenkymmenen askeleen päähän, eikä sittenkään siipeänsä liikahuttanut.

Siihen heitimme kärrymme, istuimme hevosten selkään ja ratsastimme pusztan keskelle, hedelmättömään seutuhun, johon ei ollut tietä eikä jälkiä.

Kesän kuumimmat päivät olivat polttaneet maan kasvittomaksi; vesiperäisemmissä paikoissa santasekainen, nurmea kasvava maa oli kovaksi kuivettuaan halkeillut ristin rastin, ja tuonne tänne siroitetut keltakukat venyivät maassa lehdittöminä ja surkastuneina. Kevättulvan aikaan oli raavaskarjaa ajettu tuolle suoperäiselle laitumelle, ja sillä tavoin sotkettu heinämaa oli helteisinä kesäpäivinä kuivanut rikki.

Muutamin paikoin ilkeät orjantappurat olivat levitelleet kovia juuriansa kuivassa kulokossa. Niiden siemenet olivat sinne tulleet Servianmaasta sikojen harjaksissa. Toisessa paikassa oli muuan myrkyllinen kasvi valloittanut koko suuren alan, julmilla punaisilla lehdillään vastustaen kuolettavaa kuumuutta.

Ensi aluksi olivat johdattajanamme pusztan halki kärryjen jäljet, jotka kenties jo olivat kuukauden vanhat. Myöhemmin karjatie kokonaan hävitti meiltä kärryjen jäljet, ja me ratsastimme umpimähkään merkitöntä ilmanrantaa kohden.

Puolipäivän aikaan näimme sangen kaukana kaksi vieretysten seisovaa kaivon vipua. Jano ja toivo, että voisimme siellä kenties tavata jonkun, veti meitä sinne. Me kuljimme sitä suuntaa kaksi tuntia, ja vielä näytimme aina olevan yhtä kaukana siitä.

Me emme vielä päässeet sinne perille, kun havaitsimme ratsastajan lähenevän meitä. Sen mukaan kun niin kaukaa eroittaa saattoi, oli se hevospaimen. Hän istui niin näin hevosen selässä, edes takaisin huojuen, eikä hallinnut kummallakaan kädellänsä ratsuaan; vaan se käydä kömpelöitsi hiljakseen pää maassa, pitkällä hännällään molemmin puolin huiskien ja hampaillaan hapuillen, missä heinän korren keksi. Mies istui sangen huolettomasti, hoippuen milloin oikealle, milloin vasemmalle puolen, välistä valahtain eteen, välistä taappäin, mutta tasapainosta hän ei koskaan mennyt. Hän nukkui hevosen selässä.

Vaan havaitsipa meidät syövä ratsu ja seisahtui yht'äkkiä, kohottain päänsä pystyyn, jonka kautta ratsastaja oli selälleen keikahtua ja heräsi. Hetken aikaa katsella tuijotti hän eteensä, kunnes keksi meidät molemmat. Sitten hän sieppasi ruoskan niskaltaan, käänsi hevosensa meihin päin, ja ruoskallaan kerran ilmaan läiskähyttäin, juurikuin olisi pistoolilla ampunut, rupesi hän täyttä laukkaa ratsastamaan meitä kohti.

Nyt vielä paremmin voimme tuntea hänen hevospaimeneksi. Ratsastaissaan kallistui hän milloin vasemmalle, milloin oikealle puolen, juuri kuin olisi tanssinut; hänen ruumiinsa liikkui lakkaamatta. Hän heittäytyi ehtimiseen taappäin ja piti suitsia höllällä. Välistä hän ei istunutkaan hevosen selässä, vaan piti ainoastaan molempia polviansa siinä kiinni. Ratsu ponnisti täyttä vauhtia eteenpäin ja liehtoi laukatessaan tuulen hengen liikkeelle, vaikka ilma oli tyven. Hän katseli eteensä kaarevaa taivaanrantaa kohden, jolla alalla ei näkynyt mäen kukkulaa eikä ihmistä. Kukapa tiesi, mitä iloa hän silloin nautti mielessään?

Kun oli tullut sadan askeleen päähän meistä, painatti hän polvillaan hevosta, joka paikalla pysähtyi kuin maahan naulattuna. Hän näytti vakovan meitä.

"Jumal'antakoon Teille hyvää päivää, maamieheni!" huusin minä hänelle.

"Sinulle samoin Jumal'antakoon!" vastasi hän. Hänellä oli oikeus meitä sinutella: hän oli vanha mies. Harmaita viiksiänsä kahden puolen sivellen, hän helposti olisi voinut vääntää ne aina korviin asti.

"Mistä tulette? mihin menette?" kysäisi hän sitten hiljempää ja kävelytti hevosensa lähemmäs meitä.

"Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni", vastasin minä. "Tuonnempana mielimme vähän seisahtua komitatin rajan ulkopuolella, jos tiedätte hyvän ja sopivan paikan".

"Miks'en tietäisi? tulkaa kanssani!" sanoi hän viiksiänsä vääntäen ja silmäillen meitä molempia, meidän hevosiamme ja liikunnoitamme ihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten hän mitään pahaa luuloa pitämättä läksi edellämme ratsastamaan.

Koko matkalla hän ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti hänen kanssansa puheisin, mutta siltä hän pian suun tukki. "Minä en rakasta paljoa puhetta", vastasi hän ja ratsasti synkkämielisenä edellämme.

Viimeinenkin torninhuippu jo katosi ta'amme, ja eteemme ilmaantui tummanviheriä lakeus, joka ulottui tuonemmas yli koko näkypiirin: me tulimme äärettömän rämäkän syrjään.

Kuiva, hedelmätön puszta loppui jättääkseen siaa uudelle, hirvittävälle, ihmisiltä käymättömälle pusztalle, vesi-pusztalle.

Kentiltä karkoitettu kasvi-elo näytti tänne paenneen. Viheriät kaihlistot olivat koristetut erittäin kirjavilla suokukilla, maan peitti muuan yrtti hopeankarvaisilla lehdillä ja keltaisilla kukilla, ruohoisista lammikoista pilkisteli korkeita kasvia ruusun näköisillä, kiehkuroihin kasvavilla kukilla, ja korkeakasvuisten ruokojen varsia aina päihin asti kiertelivät jalappakasvit, ja veden kalvossa uivat lumpeet taltrikin tapaisin lehtineen, valkoisilla tulpanin muotoisilla kukillaan ja ruusun näköisillä hedelmillään; ja niin kauas kuin silmä kantoi, oli aina näkön piirin loppuun nähtävänä ääretön ruo'osto ruskein ruo'onpäineen.

Hevosemme pysähtyivät hetkeksi kylmää vettä juomaan; päämme päällä lentää lekutti kovasti rääkyen parvi haikaroita, joiden valkoiset sulat välkkyivät päiväpaisteessa.

Sitten oppaamme läksi matkaan, kääntäin ratsunsa rämettä kohti ja kehoittain meitä, että pysyisimme hänen jäljillään; sillä jos sylenkin syrjään joutuisimme, hukkuisimme hetteesen hevosinemme päivinemme.

Vettä oli paikoin syvemmältä, paikoin matalammalta, ulottuipa välistä melkein hevosen rintaan saakka, eikä ollut mitään merkkiä, joka olisi tietä osoittanut.

Oppaamme alkoi täällä olla puheliaampi. Ruo'oston varjoon päästyään haasteli hän meille, miten tottumaton käviä, vaikkapa monastikin kulkisi, eksyisi siellä, niin ett'ei osaisi pois, vaan hukkuisi sinne. Öisin sieltä muka usein kuuluikin hätähuutoa, olipahan sitten että metsästäjä, kalastaja tai joku takaa-ajettu ihminen taikka kenties itse takaa-ajajakin oli hairahtunut havaitsemattomaan hetteesen. Toisena ja kolmantenakin päivänä vielä kuului huutoa, milloin täältä, milloin kauempaa. Mutta kenpä voisi sinne mennä auttamaan? Juotikkaat ja vesikäärmehet kuolettavat heidät vihdoin vähitellen. Niin hirvittävä, niin petollinen on räme.

Ja me kuljimme eteenpäin sangen joutuun. Vesilinnut lentää kapsahtelivat edessämme ylös pesistään, ruo'ostossa kohisivat iltapäivän leyhkät kamalasti, kaukaa kuului päristäjä-haikaran surkea rääkynä. Tämä ihmis-äänen saavuttamaton, synkkä luonnon-elon vilskuna oli vielä ikävämpi ja tuskallisempi kuin yön hiljaisuus. Täällä tässä kokonaan uudessa, vieraassa maailmassa, jossa ei maa, vesi, kasvisto eikä niiden asukkaat olleet tottuneet ihmisten lähisyyteen, -- kuka uskaltaisi meitä tänne seurata? Pusztalla vaivasi jano, täällä haittasi vesi; eikä ollut tietä, ei jälkiä mihinkään päin.

Oppaamme pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi kuunnella.

"Joku tulee perässämme", sanoi hän hiljaa.

Hajamielisinä katselimme me ympärillemme. Minä juuri ajattelin, ett'ei suinkaan kukaan saattaisi olla niin uskalias, että rohkenisi tulla perässämme, kun kaukaa varsin selvästi kuului kahlaavan hevosen askelten loiske. Kukahan se voi olla?

"Rientäkäämme eteenpäin!" huusi toverini kannustain ratsuansa.

"Hiljaa!" mörisi vanha hevospaimen, "äläkä hiiskahda. Tiedustelkaamme heti, kuka se on, tuttuko vai takaa-ajaja".

Ja samassa rupesi hän hiljaa viheltelemään hevospaimen-laulua: "Lóra csikós, lóra, elszaladt a menés". (Hevosen selkään, paimen, hevosen selkään, karja karkasi pois). Ei ole huilua, joka paremmin voisi lieritellä.

Kun hän oli lakannut, alkoi kaukana joku juuri kuin vastaukseksi viheltää laulua: "En vagyok a _Petri_ guluás", (Minä olen pikku _Pietari_, lehmipaimen).

Vanha hevospaimen painoi hatun syvään silmilleen ja nousi hevosen selkään seisomaan. Hänen kasvoissaan kuvastui säikähdys, joka kuitenkin pian meni ohitse, tai jokin tavattoman kauhistuksen, riemun ja epäluulon välillä oleva mielenliikutus.

"Ei se voi olla hän!" mörisi hevospaimen viiksiensä alta, juuri kuin itsekseen puhuen, "hän kaatui; olihan siinä miehiä kuinka monta tahansa, jotka näkivät hänen kuoliaana, rikki hakattuna". Ja vielä kerran alkoi hän viheltää "Lóra esikós" laulua.

"A Petri Gulyás" laulun nuotti kuului taas vastaukseksi, mutta paljoa lähempää. Ratsastaja näytti rientävän jäljissämme. Vanha hevospaimen tarttui vihaisesti toverini hevosen suitsiin. "Menkää ruo'ostoon syvälle!"

"Mikä hätänä?" kysyi toverini hämmästyksissään.

"Suu kiini! piru poikineen tulee perässämme tai joku, joka on päässyt helvetistä takaisin palaamaan. Se on Dúzs'in Yrjön laulu, vävyni, jonka kolmekymmentä kolme miestä näki kuoliaaksi lyötynä, kuoliaaksi ammuttuna, rikki piestynä, lihamakkaraksi palottuna".

Me tunkeusimme syvemmälle ruo'ostoon. Oppaamme laskeutui kumaraan hevosensa kaulalle ja tarkasti ilveksen silmillä sitä töminää, jolla perässämme tulevan piti mennä ohitse. Me kumarruimme myös, hänen esimerkkiään noudattaen, hevoistemme selkään. Hevospaimenen ratsu ei hiiskahtanutkaan isäntänsä alla. Pari juotikasta imeytyi kiini sen mahan alle; tuskissaan väristeli se suonista ihoonsa, mutta jalkaansa ei nostanut siitä pois paetaksensa. Meidän hevosemme pärskyivät yhtenään, ympärillä parveilevain elävien pistoista tuskauneina.

"Kuunnelkaa niillä hevosilla!" huudahti meille hevospaimen vihaisella, hätäytetyllä äänellä.

Me katselimme toinen toistamme, juuri kuin olisi kumpikin tahtonut toiseltaan kysäistä: kuinka hevosilla saatetaan kuunnella?

Hevospaimen viimein katsoi meihin ja lausui puolittain naurusuin:

"Hyvät herrat, pankaa hevoset toisen pää toisen kaulalle, niin ne ovat ääneti". Ja sitten hän itsekseen mumisi: "Vahinko se oli, kun minua tahtoivat luuletella, että olivat hevospaimenia; minähän kuitenkin tunnen ihmiset. Vaan eipä sentään ollutkaan se paha; nyt on maailmassa niin asiat, että rosvo raukan pitää herroja auttaa".

Toverini nyt tahtoi kohottaa rahatukun miehelle, vaan tämä sen ylpeästi työnsi takaisin. "Minä en sillä elä!" sanoi hän pöyhkeästi ja viittasi, eitä olisimme hiljaa.

Sillä välin hevosen jalkain töminä yhä kuului lähenevän, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua astui ratsasmiehen haamu näkyviin sakeasta ruo'ostosta. Hän istui satulatta täplikkään ratsun selässä ja hänen tinanappinen dolmaninsa (takkinsa) sekä koko vaatteuksensa oli ylt'yleensä reikiä täynnä ja revitty. Riipparöytäinen ja huippu-pohjainen hattu, joka oli syvään silmille painettu, peitti hänen kerityn päänsä. Hänen vasen kätensä oli ristin rastin rievulla kiedottu, oikeassa kädessänsä hän heilutti kuvattoman suurta kassaria ja hallitsi hevostansa polvilla, sanoilla ja lyömillä.

Kun vanha hevospaimen katseli vastatullutta, loistivat hänen silmänsä juuri kuin olis viiniä juonut. Äkkiä tarttui hän hevosensa niskaan, ratsasti meistä huolimatta saapuneen miehen eteen, ja ennenkuin tämä ennätti sanaakaan hiiskua, syleili hän häntä niin, että oli hevosen selästä maahan vetää.

Tulleen kasvoilla, jotka olivat hyvin päivettyneet, oli havaittavana se vakaisuus ja ykstotisuus, joka oli niin kotiintunut nuorten sotamiesten kasvoille, ja jolla tieto kestetyistä vaaroista ja miehuullisella mielellä kärsitystä kurjuudesta oli heitä kaunistanut. Tämä vakaisuus pysyi hänellä muuttumatonna vanhuksen syleillessäkin.

Vanha hevospaimen oli itkuun hyrähtää.

"Armas poikani, armas poikani, -- ettäkö nyt olet tässä!"

Tullut katsoi kysyen meihin päin. Appi kuiskasi hänelle korvaan muutamia sanoja, kättään suun edessä pitäen, jonka jälkeen vävy kunnioitukseksi nosti riepuun käärittyä kättänsä hattuun ja meille kehoitukseksi lausui: "Ei pidä peljätä, me olemme täällä jo kotona, Aaprahamin helmassa!"

"Entä puolisoni, -- kuinka on hänen laitansa", kysyi hän appeensa kääntyen.

"Hänestä ei ole jäljillä kuin vähän varjoa; hän on huolesta itkenyt itsensä puoli-kuoliaaksi".

"Eikö hän sitten ole mennyt miehelle?"

"Olisinpa hänen kuoliaaksi piessyt".

"Ei ole kunniallinen se vaimo, joka ei pidä vähintäin huolivuottaan; vaan vannoivatpa takaisin palanneet nähneensä sinut siellä kuoliaana".

"Totta puhuivat. Kun kotiin pääsemme, selittelen siihen kuuluvat seikat. Nyt on kurkkuni kuiva ja mieleni niin ikään; rientäkäämme siis eteenpäin majalle. Minulla ei ole valhe tapana, mutta ma tuskin itsekään uskon, mitä minulle on tapahtunut".

VI.

Kuolleista noussut.

Me ratsastimme eteenpäin. Meillä oli nyt johdattajana nuori vävy, joka tietysti hartaimmin halusi päästä perille etsittyyn paikkaan. Tuskin voimme hänen jäljissään pysyä.

Pian pääsimme rämäkän syrjään. Ruo'osto alkoi harveta; sen siaan peitti tiheä pajupensaikko tien, pehmeässä mudassa näkyivät edellämme kulkeneiden hevosten jäljet, ja maa koveni kovenemistaan jalkaimme alla. Hetken päästä olimme kuivalla pohjalla.

Vävyn ratsu alkoi iloisesti ja kodikkaasti hirnua, tuntien paikan. Pajupuiden välistä astui näkyviin vähäinen nurmea kasvava aukko, josta osa oli ryytimaaksi raadettu ja kyökkikasvilla istutettu. Ryytimaan ääressä seisoi maja, joka kokonaan oli ruo'oista rakennettu. Metsähumala peitti tuuheilla lehdillään koko huonerakennuksen katon harjalle saakka. Viereen oli rakennettu tulisia, jota ontelo, surkean-näköinen paju varjosi riippuvilla oksillansa. Leimuavalla tulella kiehui kattilassa jotakin. Ääressä pyöri toimissaan nuori vaimo, esiliinalla liehteen hiiliä syttymään.

Töminän kuultuaan vaimo kääntyi ja katsoi kämmen silmien päällä pajukkoon. Vanha hevospaimen kääntyi vävyynsä: "Jää tähän", sanoi hän, "minä tahdon ensin häntä puhutella", ja hän ratsasti edelleen. Vävy jäi odottamaan, me seurasimme vanhusta.

Vaimon luo päästyään hevospaimen hyppäsi ratsun selästä: "No, tyttäreni", sanoi hän, "minä tuon uutisia; nämät ystävät ovat nähneet herrasi".

Vaimon kasvot punastuivat. "Elääkö hän?" kysyi hän erittäin riemastuneena.

"Elää juuri elääkseen", sanoi hevospaimen, "mutta ei hänellä ole kättä, ei jalkaa jäljillä".

"Siitä mä vähän huolin", lausui ilosta loistain vaimo, "kun vaan on elossa; minäpä heti riennän hänen luoksensa".

"Älähän toki, tyttäreni, mihinkä sinä menisit! Kolmekymmentä penikulmaa on täältä siihen paikkaan, johon hän jäi, ja päälliseksi vielä on hän vankeudessa", lausui tuo hyvä vanhus, ja onneksi oli, ett'ei tyttö häneen katsonut, sillä sitä sanoessaan hän ei voinut kasvoiltansa häätää naurun eleitä, jotka ajoivat hänen sanojansa valeeksi.

"Olipa vaikka olisi maailman äärillä, hän ei sittenkään kaukana ole", soperti pusztan kukkanen, esiliinan liepeellä silmäänsä pyyhkästen, "jospa vielä olis haudattukin, menisinpä sittenkin hänen tähtensä".

Tällä silmänräpäyksellä rupesi varviosta kuulumaan laulu: En vagyok a Petri gulyás.

Vanha hevospaimen ei enää kauemmin voinut itseänsä hillitä, vaan purskahti nauramaan; mutta vaimon poskille näytti kaikki hänen verensä rientävän: "Todentotta onkin se Gergely", huudahti hän käsiään paukuttain; eikä hän tainnuksiin mennyt, vaan alkoi sen siaan orjan-tappurain ja pensasten halki juosta sitä kohden, josta laulu kuului. Hetken päästä nuori vävy nosti syliinsä hevosen selkään armahansa, joka hellästi kietoi ihanan kauniit käsivartensa sotilaan kaulan ympäri.

Kun meidän tykömme tulivat, laski Gergely vaimonsa maahan hevosen selästä. Magyarilainen ei mielellään hyväile toista muiden läsnä ollessa, ei yksin puolisoansakaan. Vaimo riensi tulensialle, ja tunti-neljänneksen kuluttua laittoi hän meille semmoisen kesti-atrian keitettyä lihaa ja paistettua kalaa, ett'ei toverini saattanut olla tunnustamatta, että tuskin vara-kuvernöörinä ollessaan oli parempaa syönyt. Hän unhotti, että oli hevospaimeneksi naamioittu.

Sitten toi vaimo esille leilin, joka oli täynnänsä hyvää tarha-viiniä. Viini saatti itsekunkin unhottamaan omat vastuksensa, ja niin tapahtui, että kaikki tahtoivat Gergely'lta kuulla hänen vaiheitansa.

"No, poikani", lausui vanhus, "sanoppas nyt, kuinka tässä olet ilpo elävänä, vaikka kerran jo kuolit?"

Gergely veti puolison viereensä nurmikolle, joka samalla oli pöytänä ja sohvana, ja kertoi lyhyesti muutamilla sanoilla tuon surkean tapahtuman, iloisesti leikkiä laskien, juuri kuin olisi lystillisestä kohtauksesta haastellut.

"Kács'in onnettomassa tappelussa olin jo saanut kaksi miekan-lyömää, kun kaksitoista-naulaisen kanuunankuulan viuhka löi minut hevosen selästä maahan. Nauratte, appeni, sille sanalle, mutta tosiaankin: johon ukonnuoli sattuu, ei ole pahemmin lyöty kuin se, jota tykinkuulan viuhka kohtaa. Näinpä minä Puolalaisen, jonka reidestä tykinkuulan viuhka katkaisi jalan, ihoa raamustamattakaan, ja Komárom'in linnoituksissa, joissa ammuttiin neljäkolmatta naulaisilla tykillä havaittiin kokonainen rivi sotilaita kaatuneen vähimmättäkään haavatta.

"Vasta ison ajan päästä rupesin tointumaan; toinen puoli ruumistani oli ajetuksissa ja päässäni suhisi yhä vielä, juuri kuin olisin ollut veden alla. Sotaa kesti kestämistään. Ma makasin siinä keskellä sotakenttää; sotilasjoukkoja kulki ohitseni, ympäritseni oikealla ja vasemmalla puolella. Kerran muutama komppania Kroatilaisia hyökkäsi niin likelle, että äärimmäiset kopraalit ulottuivat minuun painetillaan. Kaksi pisti minua, yksi osasi kylkeeni. Vaan minäpä en sittenkään liikahtanut, jonka vuoksi luulivat minun kuolleeksi eivätkä sen enempää minusta huolineet.

"Myöhemmin, puolen tunnin kuluttua ratsasti siitä aika vauhtia raskas-aseista hevosväkeä. Yksi heistä havaitsi minun olevan hevospaimenen, ja muista eroten ajoi hän täyttä laukkaa luokseni ja tahtoi ratsastaa päälleni. Vaan onpa hyvin opetetulla hevosella se tapa, ett'ei koskaan astu edessä makaavan ihmisen päälle. Neljänneksen tuntia edespäin ajaa tömisteli kyrasieri päälläni, ratsun kertaakaan ruumiilleni astumatta. Se juoksi aina niin ristiin, ett'ei koskenutkaan minuun kengällänsä.

"Minä en tehnyt ainoatakaan liikahdusta, joka olis ilmoittanut hengissä olevani. Makasin järkähtymätönnä kuin kivi. Lopuksi heitti kyrasieri minut siihen.

"Viimein tuli siihen tykistö. Muutama kanuuna asetettiin tuskin viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Hevoset ylöttyivät melkein sinne asti, kun kanuuna käännettiin.

"Ruvettiinpa ammuskelemaan. Tykinkuulat lentelivät suhisten ylitseni, ruutin kuonaa varisi päälleni, ja toiselta puolen tähdätyt viisto (rikosetti-) laukaukset hyppelivät ristiin rastiin ylitseni ja sirottivat päälleni irti revittyä hietaa ja someroa.

"Myöhään iltaan ammuskeltiin siinä kahden puolen. Loppuipa viimein sota. Ma havaitsin magyarilaiset sotajoukot hajoitetuiksi. Yksi pataljoona tahtoi ryntäistä vihollisten läpitse, vaan sai siinä yrityksessä enimmäksi osaksi surmansa. Sen lipun pelastivat neljä husaaria ja antoivat, kuten sittemmin kuulin, kenraalille, sanoen: 'Tuoss' on kahdeksannen pataljoonan sotalippu; väestö itse jäi tappelutantereelle'. Minäpä myös jäin menetetylle sotakentälle.