Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

PAKOLAISEN PÄIVÄKIRJA

Sotatunnelmia vuosista 1848 ja 1849

Kirj.

MAURI JÓKAI

Suomennos Unkarinkielestä.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877. Uuden Suomettaren kustantama.

SISÄLLYS:

Johdanto I. Aro-kylät II. Ranne-rengas III. Kolme sian-ajajaa IV. Sota-översti ja kasakka V. Piilopaikka rämähällä VI. Kuolleista noussut VII. Aronvari VIII. Aviovaimo ja rakastaja IX. Iloinen mies X. Kadonnut kuuluisuus XI. Murhamies XII. Päärynäpuu

JOHDANTO.

Jättiläinen kaatui, kuoli pois, muuttui tomuksi. Tuuliaispää tapasi hänen tuhkansa, sirotti sitä maan yhdeltä rajalta toiselle. Tomunhiukat lentelivät sinne tänne: useat sinkoilivat ulkomaillenkin, jopa joutui niitä meren tuolle puolenkin. Niin sirotteli niitä myrskytuuli.

Näitä jättiläisen tuhan-hiukkoja olin minäkin, -- minä mitätön, menneitä muisteleva, nykyisiä kärsivä, tulevaisia aavistava tomun-kipinä.

Minuakin ajeli myrskytuuli valtakunnan yhdeltä ääreltä toiselle. Monesti olisin voinut päästä ulkomaille, -- aina palasin rajalta, en saattanut jättää tätä maata.

Mieleeni muistui sen kangasteleva lakea; ma näin paimenten yötulen, kuulin kaukaa paimentorven toitotuksen; tumman-viheriäisellä kummulla istui lammas-paimen. Kukapa tiesi, ketkä ja kuinka monta siihen on haudattu?

Mieleeni muistui hirveän suuri vuoriselänne. Sen päältä näkyy pieniä valkoisia kyliä, alahalla laaksossa kaikuu iltakellon soitto. Kukapa tiesi, kuinka monta ihmistä siellä kyynelsilmin rukoilee kellon soidessa ja miksi he sitä tekevät?

Mieleeni muistui komea kaupunki metelineen. Miksi? Siksi että sen akkunat kaikki nyt ovat suljetut. Monta ihmistä oleskeli siinä kerran onnellisina hyviä päiviä. Kukapa tiesi, mihinkä nyt ovat joutuneet, missä oleskelevat? Loppumattomilla matkoillako, metsiköissäkö, kulokoissako, pakolaisina välttäin päivän valoa ja ihmisten kasvoja?

Mieleeni muistui luhistumaisillaan oleva kapakka väkirikkaan kylän päässä. Siellä lyöpi ryysyinen Mustalais-ukko surullista nuottia valittavalla Sympalillansa; ken siellä ryypiskelee, painaa hattunsa syvään silmillensä ja huutaa Mustalaiselle: "älä lyö sitä nuottia!" Kukapa tiesi, mitä niin surullista siinä nuotissa on?

Mieleeni muistui isäni ikivanha huone. Ma näin jo etäältä sen akkunain viheriäiset etehiset; katolla kellertivät kattolaukan kukat, portin sisäpuolella haukkui vanha talonkoira. Yön hiljaisuudessa kulkee kadulla väsynyt mies, kaukaa kuuluu yövartian huuto; väsynyt mies katsoo akkunasta, huoneessa istuu vaimo yksinään pipliasta lukien, väsynyt mies pakenee taasen pois. Se väsynyt mies on siis minun kaltaiseni.

Mieleeni muistui syvästi murheellinen vaimo. Öisen lampun ääressä ajatuksiinsa vaipuneena istuu hän, pää käden nojassa. Kauas, kauas kannattavat ajatukset hänen hartaasti ikävöivää mieltänsä, halki aavain aroin, pensas-metsikköin ja vierasten kaupunkien.

Miljoonain ihmisten joukossa se etsii yhtä, jota ei löydä. Yht'äkkiä kohtaa palava suutelu hänen sylissä lepäävää kättänsä, tuttu ääni sanoo hänen nimensä, hän kavahtaa seisaalleen katsellen ympärillensä. Ei ketään ole näkyvissä. Öinen lamppu palaa vienolla leimulla.

Ja kiusalliset muistot eivät suvainneet minun mennä kauemmas kuvituksissani. Hurja mielenteko, jonkinmoinen hulluus pakotti minun palaamaan, kangastelevaa lakeata ja sille tuotuja hautakumpuja hakemaan, käymään vuoret ja laaksolot, rientäväin virtain rannat ja oudot valkoiset kylät, vaeltamaan suureen meluiseen kaupunkiin, kaukaa katselemaan sen puoleksi sumuun peittyneitä torneja ja palatsia, ja, kun yö oli laskeutunut seudulle, luikkailemaan sen äänettömillä kaduilla, niinkuin se joka menee murhapolttoa sytyttämään, kurkistelemaan sisälle tunnetun huoneen akkunasta, katsomaan syvästi murheellista vaimoa, kuinka hän öisen lampun ääressä hereillään uneksuu, hyvää yötä hänelle sanomaan ja sitten -- etsimään ensimäistä vankihuoneen vartiaa, tekipähän minulle mitä tahansa.

Ja ma läksin matkalle tunnettua maata ja tuntematonta tulevaisuutta kohti.

Kuinka murskaksi murtunut koko mailma oli! Ratkenneet olivat kaikki yhteiskunnalliset siteet, -- perheelliset suhteet, uskonto, la'it, omaisuus, -- kaikki, kaikki oli nurinniskoin mennyt, hävinnyt.

Ma nä'in poroksi palaneita kaupunkia, joiden asukkaat ei uskaltaneet kotiin palata, koska toisiansa pelkäsivät; ma nä'in vaimoja mustassa murhepuvussa, joista yhden mies oli sotaan sortunut, toisen vangiksi joutunut, kolmannen teille tietämättömille kadonnut; ma näin morsiamen, joka oli leskeksi joutunut, ennenkun oli voinut vaimoksi päästä, vaimon, joka kuljeskeli sotakentältä sotakentälle tietämättömiin joutunutta miestään haudattuin joukosta hakien, ja maata kiertävän miehen, jonka vaimonsa oli hyljännyt, unhottanut, toisen omaksi antautuen.

Maankulkeudessa oleva isänmaan-suojelia, joka raajarikkona palasi sodasta, vainottu kansalainen, joka hädässään kielsi nimensä, harvalukuiseksi supistunut perhe, kerjäläiseksi joutunut kansa, käymättömät kirkot, taika-uskoa levittävät petturit, haudat tiepuolissa, -- sanelenko kaikista näistä ja niiden yhteydessä olevista surkeista tapauksista, kirjotanko niistä?

Tuskansa salassa pitäen, on tämä kansa surkastuva pois. Mutta jos suorastaan sanon sen sairauden oireet, niin kenties ilmaantuu lääkäri, joka ne voipi parantaa; vai olisikohan kenties asian laita niin, että kaikki, mitä tulen kirjottamaan, ei enään ole sairaan oireita, mutta vaan anatomistan veitsen alle joutuneen ruumiin leikelmiä?

I.

Aro-kylät

Jo tulin matkallani kolmanteen aro-kylään.

Matkatoverina minulla oli eräs elähtänyt valtiopäivämies ja husaari-upseeri nuoren, kauniin, mustanverisen vaimonsa kanssa.

Äänettöminä vaeltelimme poikki poloisten paikkakuntain.

Kaduilla ei näkynyt ristiin rastiin kulkevia vaununpyöräin jälkiä, palaneiden kartanoitten pihat kasvoivat rikkaruohoa, huoneiden rauniot näkyivät reijistä läpi, muutamasta huoneesta katseli laiha koira akkunassa, niin villiintyneenä, niin yksinänsä.

Jo on kuukausia kulunut siitä, kun kylät poltettiin, eikä ole vielä ainoatakaan huonetta niihin rakennettu.

Sen asukkaat ei kukaties tahtoneet takaisin palata?

Muutamalla miehellä, joka oli älynnyt pakoon lähteä, oli niin paljon rohkeutta, että uskalti palata. Pitkän hakemisen perästä löysikin huoneensa. Kanuunankuulat olivat rikkoneet seinät ristin rastin. Porstuan edustalla makasi kuollut mies, tuvan seinässä oli juuri kuin jäljet verisen käden viidestä sormesta. Koko kylässä hän ei löytänyt ainoatakaan elävää olentoa. Tuolta täältä aito-vieriltä kapsahti maan välistä lentämään suuria käyrä-nokkaisia lintuja, jotka vaivalla verkkaan lentää lekuttelivat ja hänen tuonnemmas mentyään laskeutuivat takaisin siihen paikkaan, josta hän heidät oli lentoon pelottanut. Mies otti lapion käteensä, kävi talosta taloon, haudaten kuolleita, missä niitä tapasi, vaan uupuipa kolmantena päivänä työstään, heitti siihen paikkaan huoneensa, tilansa ja läksi ulos maailmalle; eikä ole siitä päivin enää takaisin palannut.

Eräs toinen oli myös juuri löytänyt huoneensa ja astunut siihen asumaan. Ensi yönä näki hän unta, että joku oli hirtetty tuvan kurkihirteen. Kauhusta sai nyt vilutaudin; kolme päivää kesti hänellä kuumetta, neljäntenä hän kuoli siihen. Ei pistänyt sittemmin kenenkään päähän asettua entisiin asumuksiinsa asumaan.

Huoneitten seinillä kasvoi kaikenlaista rikkaruohoa, ja sekin niin keltaista, juuri kuin valittaisi siellä kasvanut kansa. Ylt'ympäri vainioilla rehetti takkiainen, ja ennen näkemättömät, tuntemattomat ruhka-ruohot kasvoivat siellä hirveän suuriksi. Jos joskus lämmin tuulen-viuhka sattui näiden harmaisiin päihin, lentelivät utuiset siemenet sinne tänne ilmassa.

Naispuolinen matkatoverimme, husaari-upseerin vaimo, joka kovasta helteestä oli nääntymäisillään, halusi vesipisaraa juodakseen eräänä varina iltapuolena. Me keksimmekin jossakin kaivon, vaan siinä ei ollut kehää, ei kippoa, ei kopin vartta. Töin tuskin saimme siitä vettä ammennetuksi nahkahatulla, vaan ammennettuamme kaasimme sen kauhistuksella maahan. Se oli punaista kuin veri!

Ylt'ympäriinsä olivat kaikki lammikot kuivaneet; ei vesipisaraa, ei varjoisaa puuta, ei vastaan tulevaa matkustavaista näkynyt missään. Jos ken kummun rinteesen paneutui nukkumaan, havaitsi hän yht'äkkiä päällensä ilmaantuvan korkealla ristiin rastiin lenteleviä petolintuja ja näitten lähenemistään lähenevän risteillen ja kierrellen, ilkeällä, peloittavalla rääkynällä. Korppi-kotkat...

II.

Ranne-rengas.

Matkatoverini husaari-upseeri oli alakuloinen, synkkä-mielinen, kolmikymmenvuotias mies. Hänen vaimonsa oli nuori, kaunis nainen, jonka rikas isä asui Pest'issä. Tämän kanssa hänen olisi sopinut rauhassa hyviä päiviä elellä, mutta hän seurasi miestään rakkaudesta. Ei koko matkalla kuulunut valittavaa sanaa hänen suustaan; nälkää, janoa, puolipäivän polttavaa hellettä kärsi hän, eikä pelännytkään yksin illoinkaan, kun huuru-kehä, juuri kuin mikäkin varjovyö, rupesi valloittamaan näköpiirin ja me yksin yövyimme johonkin arolle ihmisäänen kuulumattomiin. Vieläpä kehottikin hän, meitä lohdutti ja ilahutti, niin ilomieliseltä hän näytti.

Hän keksi tuumia tuhansittain miehensä huolia karkottaakseen.

-- "Mennään johonkin syrjäseutuhun, tullaan talonpoikaisiksi ihmisiksi; sinä kynnät, kylvät, ajat härkiä; minä hoidan lehmät". -- Olihan tuossa naurun syytä yltä kyllin.

-- "Jos ottavat sinun vangiksi, ma kuljen tuomaris tykönä, kunnes kyllästyy käyntiini ja päästää sinun. Ja jos ei avaa vankihuonettas, annan salvata itsenikin sinne luokses, ja siellä sitten elämme, siellä kuolemme".

Kaikki purskahdimme itkuun.

Nuori vaimo kantoi ranteessaan rengasta. Kun apali-kivisen nastion alla olevaa salaponninta painoi, poukahti näkyviin nuoren, kauniin miehen emaljiin maalattu muotokuva, siistissä husaari-upseerin puvussa. Helposti voi sen tuntea hänen miehensä kuvaksi. Hän katseli sitä usein ja näytti jokaiselle, lisäksi lausuen: "Silloin hän ei ollut niin surun-alainen".

Kun erään kylän tienoilla tie jakausi kahtaalle, jätti husaari-upseeri meille hyvästi. Hän valitti siitä, että täytyi niin kolkkoa tietä kuljettaa vaimoansa ja erkani meistä kylän päässä. Siihen me emme poikenneet; mutta hän otti siitä oppaaksensa erään Walakkilaisen, jonka piti viedä häntä parempia teitä.

Kun hän katosi näkyvistämme, surkuttelin minä itsekseni heitä, häntä ja hänen iloista puolisoansa, enkä tiennyt, miksi niin tein.

Varmaankin joutui hän turvallisemmalle tielle; minä jäin autio-seutuhun. -- Häntä seurasi armas puolisonsa, minua mykkä matkatoverini, joka koko matkalla ei hiiskunut sanaakaan. Minua pahotti, että hän erkani minusta. Oli näet minusta juuri kuin ei siellä mitään vaaraa tarjona olisi, johon minä menin; juuri kuin suojeleva sallimus, johon hurjasti luotin, turvaavalla kädellä varjelisi niitäkin, jotka olivat lähelläni.

Useampien kuukautten kuluttua sattui kerran sanomalehti käteeni. Se oli ensimmäinen, minkä pitkän ajan perästä näin. Ma luin sen päästä päähän, itse ilmotuksetkin. Ta'immalla sivulla oli julkaistuna luettelo tietämättömälle omistajalle kuuluvasta tavarasta. Se oli otettu ryöväreiltä, jotka sitä saalista saavuttaakseen olivat murhanneet matkustavaisia. Tavaran joukossa oli hienoja vaimoväen vaatteita, vereen tahratuita ja rikki revittyjä, nyörillä koristettu virkapuku, kauno-ompeluilla neulottuja hienoja alusvaatteita, ja, kaikenmoisia muita kaluja mainitsematta, kallisarvoinen, raskas ranne-rengas, jonka suuren opalikiven alta, kun ponninta painoi, näkyviin kimmahti kaunis nuoren miehen muotokuva, husaarin virkapuvussa, emaljiin maalattuna.

Sanomalehti valahti maahan kädestäni.

Vaimo parka, mies poloinen! Miks'eivät minua seuranneet?

Myöhemmin sain kuulla, että opas metsässä, ei kaukana siitä, missä erkanimme, petti heidät. Upseeri ammuttiin. Silloin eräs heillä ollut palvelia juoksi metsähän; häntä heitettiin miekalla. Sen hän sieppasi käteensä ja juoksi edemmäs. Vähän matkan päässä tapasi hän kulkusalla olevia honvéd'iä. [Tällä nimellä kutsutaan Unkarissa maan vartiaväkeä.] Niitten kanssa hän nyt läksi ryöväriä etsimään. Hän löysi isäntänsä ja emäntänsä kuolleina haudasta. Sittemmin päästiin päälle heitetyn miekan johdolla ryövärien jäljille.

Miksi piti heidän minusta pois luopua?

III.

Kolme sian-ajajaa.

"Eteenpäin, eteenpäin!" kaikui yhtenään pölyisellä maantiellä.

Sikolaumaa ajettiin ylös päin.

Kolme ajajaa taisteli sikojen kanssa. He olivat kaikki kolme lihavat ja likaiset; isot vaskisoljilla ja nahkahihnoilla koristetut reput rippuivat heillä selässä.

Raskaat, mustakarvaset elukat käydä kömpelöitsivät vastahakoisesti hiljaksensa eteenpäin; välistä seisahtuivat keskenänsä häyhyilemään, hirveän rumalla röhkinällään kääntäen huomion puoleensa. Missä lätäkön tapasivat tiellänsä, siinä laskeutuivat rypemään, kunnes ajajat saivat heidät siitä taas tuonnemmas ajetuksi. Toisinaan karkasi yksi tai kaksi sikaa pois laumasta; paimen juoksi niiden perässä aina puoleen tuntiin asti, ennenkun sai heidät karjaan peruutetuksi.

Pää-ajaja oli pitkä, päivettynyt mies. Hänen rasvasta kiiltävät hiuksensa häilyivät silmillä; niskassa riippui likanen vaippa, joka kovan helteen vuoksi oli vaan toiselle olkapäälle heitettynä. Jaloissa hänellä oli pauloilla kiinitetyt varvikkaat, kädessä suuri lyijy-kenkäinen sauva, ja olallaan hän kantoi tinahela-vartista ajo-ruoskaa.

Toinen alapaimenista oli vanha, matalahko mies. Syvään painettu hattu peitti hänen lyhyeksi kerityn tukkansa; hatun alta vilkkuivat hänen elävät silmänsä, ja ryhmyistä sauvaansa veti hän sian-paimenten tavoin perässään.

Toinen alapaimen oli verevä nuorukainen. Hän juosta nilkutti haavotetulla jalalla reuhaavan lauman ohella ja heitteli rohkeasti sauvallansa niitä sikoja, jotka järjestystä tuntematta jättäytyivät jäljille karjasta.

Röhkyvän lauman ääressä kulkivat ärjyen nuo kolme ajajaa. Pää-ajaja järsi kädessään puoleksi paahdettua turkin-vehnän (kukaritsan) tähkää, vanha alapaimen huimi alakuloisesti pitkällä ruoskallaan, nuorempi käydä ketkutteli nilkuttaen ja vihellellen kipeällä jalallansa, vältellen tien kuoppaisimmat kohdat.

Ja minusta näytti, kun kävelin heidän ohellaan, juuri kuin kaikkein kolmen kasvot olisivat minulle tutut entisistä paremmista ajoista.

Tuo pitkä mies pauloilla kiinitetyissä varvikkaissa vivahti jonkun näköön, joka valtiopäivämiesten seuroissa oli ensimäinen sulotar, oikia naisen perikuva ja salonkien ihanne, jonka vaatteet aina olivat tehdyt uusimman muodin ja paraimman ma'un mukaan, ja jolle ei koko Pest'issä osattu keittää maittavaa ruokaa kuin yhdessä ainoassa paikassa.

Tuon valkotukkaisen alapaimenen kasvot muistuttivat erästä vakaista, uskaliasta miestä, jonka muotokuva on nähtävänä isänmaan-ystäväin asumuksissa, joka niin monta kertaa kuuli kätten taputuksen kaikuvan puheillensa lehteriltä, -- rohkeamielinen, jäykkäluontonen mies, joka ei taipunut minkään mahtikäskyn mukaan, tulipahan ylähältä taikka alahalta.

Ja tuo viheltäväinen, nilkuttavainen nuorukainen oli hyvin erään sangen rikkaan miehen näköinen, joka jo oli naimisiin mennyt ja siitä pitäin yhtä mittaa lempiviikkoja viettänyt, joka niin sanoakseni käsillään kanniskeli puolisoaan ja jolle tämä joku aika sitten synnytti pojan niin isänsä näköisen kuin suinkin olla taitaa.

Kesän uuvuttavassa helteessä nuo kolme paimenta hikoillen ajoivat laiskoja, likaisia eläimiä sakean pölypilven keskellä. Heidän vaatteensa olivat täynnänsä vesimeluunin tahreita, kasvoilta valui hiki alas... Hoi, eteenpäin, hoi, eteenpäin!

Päiviä kului, viikkoja vieri. Pääsivätpä viimein vaivaloisen ponnistuksen perästä nuo kolme sian-ajajaa muutamaan kaupunkiin.

Tulipa vastaan heille matkustavainen, joka asui siinä kaupungissa. He seisahuttivat hänen, puhuttelivat häntä.

Ensimäinen häneltä kysäisi: "tiedätkö täällä taloa, jossa kaunis nainen asuu, kaunihin koko kaupungissa? Mitä tiedät hänestä?"

"Tiedän hyvinkin", lausui matkustavainen; "siinä talossa iloisesti eletään, ei siellä koskaan vieraita puutu, koko yökaudet kaikuu siellä soitto. Älkää siitä kauniista naisesta olko millännekään; kyllä se itseänsä huvittelee."

Lausuipa siihen se vanha mies: "naisesta puhut, joka on edessäs".

"Tunnetko tuota toista naista? Ei hän suuresti rakastanut miestään, vaan olipa syynsä siihen, että häntä kunnioitti se kylmä, tuleton vaimo. Mitä sanovat ihmiset hänestä?"

"Et tunne sitä vaimoa hyvin sinä eikä mailmakaan. Hän suri paljon miestään, tuli murehesta mielipuoleksi ja vietiin hulluinhuoneesen".

Viimein nuorukainenkin rupesi tiedustelemaan.

"Nuori vaimo asui pienen lapsensa kanssa vähäisessä, matalassa majassa. Kaunis punaposkinen oli vaimo kuin lapsikin. Kuinka on heidän laitansa?'

"He eivät enää siinä pienessä majassa asu. He ovat muuttaneet vielä ahtaampaan asumukseen. Tuolla lepäävät kalmistossa, yhdessä haudassa, yhdessä arkussa..."

Nuo kolme sian-ajajaa silmäilivät toisiaan. Kyyneleet vierivät heidän ahvoittuneilla kasvoillaan. Itkien kysyivät toinen toiseltaan: "vieläkö nyt lähdemme edespäin maata kiertämään?"

IV.

Sota-översti ja kasakka.

Matkatoverini kanssa olimme pukeutuneet hevoispaimeniksi. Pyöreäperäinen hattu ylös käännetyllä röydällä, leveähiainen paita, liinaiset liehuttimet, vyössä rippuva koriste tupakkikukkaroineen, tuluksineen, -- kas siinä oli koko pukumme.

Pölyisin, päivettynein kasvoinemme olisimme varsin hyvin voineet talonpoikaisista teikareistakin käydä.

Arad'issa valtiopäivämiestä kehoittivat pelästyneet virkaveljensä, että huulipartansa ajamalla tekisi itsensä tuntemattomammaksi.

Tuo mies hyvänen oli pahasti säikähyksissään, otti partaveitsen käteensä, istui peilin eteen, väänsi viiksiänsä toista oikealle, toista vasemmalle puolen, -- kyynel vieri silmästä; -- hän pani pois partaveitsen: "miks'en yhtä hyvin kaulaani leikkaisi?" lausui hän, ja huuliparta jäi ajamatta.

Kolme hyvää talonpojan hevosta oli asetettuna kärryjemme eteen; molemmat istuimme kuskinlaudalla; vieressämme lerkkui viinaleili ja eväslaukku kantohihnoineen. Siinä oli sianlihaa ja leipää viideksi päiväksi.

Eräällä syrjätiellä Bihar'in läänissä tapasimme yhtenä päivänä edellä puolenpäivän muutaman kummannäköisen, pienen miehen. Nähtävästi hänkin oli pakolainen. Hänellä oli korkeapesäinen hattu päässään, kasvot olivat nenästä korviin asti parrasta paljaat, jonka kautta hänen leukansa pienten poskipäitten suhteen oli kuvattoman suuri ja hänen vieläkin leveämpi suunsa näytti aivan kummalliselta. Frakki ei ollut hänelle tehty, vaan oli niin iso, että sen puoleksi ylös käännetyt hiat ulottuivat kynsien neniin, kun hännät sitä vastoin sievästi siepottelivat kantapäissä. Harmaiden housujen lakkarista kurkisteli, nähtävästi taki-tahallaan niin siihen pistettynä, hirveän suurien saksien kaksikorvainen kahva.

"Tuopa mies pitää saada kanssamme", sanoin minä toveriini kääntyen. "Jos hänen otamme kärryillemme, voipi jokainen näkevä luulla hänen ottaneen meidät kyytimään.

"Ettekö ota minua mukaanne, maamieheni?" huusi mies kaukaa meille.

"Kernaasti, jos tahdot."

"Mutta mihinkä matkanne menee?"

"Menipähän mihinkä tahansa", vastasin minä, ja jota enemmän häntä katselin, sitä tutummaksi alkoivat hänen kasvonsa minulle näyttää. Kaksi vuotta sitten olin hänen nähnyt jonkin pikkukaupungin näytelmälavalla: hän oli aktööri, mutta huono siksi. Hamletissa hän oli johdattaja-henkenä.

"Mutta vieläkin kerran, mihin matkustatte?" kysyi hän minulta itkuun vetävällä äänellä.

"Noh, sanonpa sen sitten: Borfodiin". Ma tiesin aivan hyvin, että siellä asuva kartanon isäntä vaan pilan vuoksi toisinaan pitää kanssakäymistä aktöörien kanssa.

Mies kiipesi kärryille, vannoen, ett'ei voinut maksaa kyytirahaa enempää kuin viisi groschenia. Häntä oli muka matkalla ryöstetty j.n.e.

Sitten ilmoitti hän hyvin laaja-sanaisesti, että oli onneton räätälin-kisälli, jonkin perinnön tähden matkalla Kövesd'iin, sekä kertoi muutaman jutun räätälinkisällin monimutkaisen elämän piiristä, ja kun hän päätti kertomuksen, ilmoittaen mitä osaa hänellä itsellään siinä seikassa oli, kysäisin häneltä: "milloinka viimeksi näytit Hamlet'in isän osaa?"

Mies sekä punastui että vaaleni hämillensä tullen. Hänen tunsivat siis yksin hevoispaimenetkin. Mutta kun hänkin sitten tunsi minun, aukeni hänen suunsa aina korviin asti; hän itki ja nauraa rähötti, vetäytyi minun selkäni taakse -- sillä eteen hän ei voinut luokseni tulla -- ja kertoi sitten että se näytteliäseura, jonka kanssa hän oli maata kiertänyt, suurin joukoin oli karannut Thalian lipuilta isänmaan suojeliain riveihin. Hänkin oli muka saman kohtalon omaksi joutunut. Siellä sotajoukolla oli hän sitten ison aikaa pää-leikinlaskian virkaa toimittanut, vaan myöhemmin, kun tapilääkäri oli kuollut ja toinen lääkäri hänen siaansa muutettu, oli hän pantu avonaiseen toisen lääkärin virkaan. --

"Vaan varmaankaan ette olleet kelvollinen siihen virkaan".

"Minua esitteli siihen muutama virkamies, jonka mielisuosion olin voittanut tohtori Bartolo'na Sevillan Parran-ajajassa. Sitä paitsi olikin semmoisia itseksensä oppineita tohtoria sotajoukolla vaikka kuinka monta".

"Paransitteko ketään?"

"Paransinpa niinkin, ja oikein kummallisesti se vielä kävikin. Debreczen'in tappelun aikana istuin, kanuunien pauhatessa, vallin viereen, että sinne toivat haavoitettuja. Kerran talutti kaksi toveria nuoren, kauniin tykkimiehen tyköni. Nuorukainen seisoi edessäni, kohotti kahta veristä kädentynkää ja sanoi surullisesti: 'katsokaapa, herra tohtori, nyt ei minulla enään ole kumpaakaan kättä!' Kanuunaa ladatessaan häneltä kuula kerrassaan oli siepannut pois molemmat kädet. Minun silmistäni pakeni päivän valo, ja tainioksi mennen kaaduin selittäin kaivantoon. Kylmään veteen tultuani virkosin siellä kohta. -- Samaan aikaan toivat sinne toisenkin haavoitetun, jolta molemmat jalat olivat poisammutut. Kun kuula oli riipaissut toisen jalan, rukoili hän kyynelsilmin vieressä seisovaa toveria, että siirtäisi hänen tuonemmas; muuten muka kohta ampuisivat pois toisenkin. Vaan ennenkun tämä olisi kerinnyt auttaa häntä, sattui toinen kuula sinne ja tempasi häneltä toisenkin jalan. Ennemmin olisin seisonut kanuunan edessä, kuin näitä haavoja katselin. Tuskin olin nämät sitonut, kun sotajoukko alkoi paeta. Nämä haavasairas raukat jäivät sinne. Heidän kävi hyvin, jos voivat kuolla". --

Kun iltapuoleen tulimme ulos metsästä, näimme kasakoita täyttä laukkaa ratsastavan vastaamme.

He havaitsivat meidät: meidän ei sopinut kääntyä takaisin metsään. Parain neuvo siinä tilassa oli hyvällä omalla tunnolla ajaa eteenpäin.

Muutamien minuutien kuluttua he ympäröivät meidät ja pysähyttivät kärrymme.

Pörröpäinen sotamies, nahkalakki päässä, pienen lyhyen ratsun selässä, puolen _kolmatta sylen_ pituinen piikki kädessä, pitkä pyssy vinoon ripustettuna selässä, ratsasti täyttä karkua minun vastaani, ja ennenkun tavoitin ne harvat flavinkieliset lauseet, jotka olin pannut muistooni, puhutteli hän jo minua murtaen, mutta hyvin ymmärrettävästi -- magyarin kielellä.

"Mistä tulette?"

Hämmästykseni oli niin suuri, että ensi silmänräpäyksellä en tiennyt, millä kielellä vastata kysymykseen. (Myöhemmin sain tietää, että tämä hetmanni oli ollut Horvat'in (Kroatian) rajaseudun asukas ja, niinkuin useinkin kävi, oleskellut Komàrom'in (Komorn'in) linnan vartiaväessä, siellä oppinut magyarin kieltä, sitten mennyt palveliaksi eräälle venäläiselle herttualle ja lopuksi antaunut kasakkain riveihin).

"Mistä tulette?" huusi hän uudelleen minulle, kun hämilläni ollen en vastannut ensi kysymykseen.

"Ladàny'sta', vastasin minä.

"Mitä kuljette?"

"Olemme tuota herraa kyytissä, joka istuu takanamme".

"Mitä herraa?" kysäisi vihaisesti kasakka.

Ma katsoin ta'akseni. Tohtoriani ei kuulunut eikä näkynyt. Istuimella ei istunut ketään.