Part 5

"Menenkö hakemaan apua", ruikutti miss Giddins.

"Olentoraukka on varmasti vaaraton", vastasi mrs Van Wyck. "Ja katsos hänen nahkavaatteitansa, kuinka kuluneet ja risaiset ne ovat. Ne ovat varmaankin ainoanlaatuiset. Minä otan ne kokoelmaani. Otappas pussini, Myrtle ja pane vaaka kuntoon."

Li-Wan seurasi hänen huultensa liikkeitä, mutta sanat olivat käsittämättömiä ja nyt hän ensikertaa, jännityksen ja epätiedon hetkellä ymmärsi, ettei löytyisi mitään tapaa, jolla he voisivat vaihtaa ajatuksia keskenään.

Ja onnettomana mykkyydestään, levitti hän kätensä ja huudahti: "oi nainen, sinä olet minun sisareni!"

Kyyneleet tippuivat hänen poskiaan pitkin, sillä hän tunsi kuinka nämä naiset kiinnittivät häntä puoleensa ja hänen äänensä ilmaisi sen sanan, jota hän ei voinut saada sanoiksi. Mutta miss Giddings vapisi ja mrs. Van Wyck'kin oli hämillään.

"Minä tahtoisin elää, niinkuin te elätte. Sinun tiesi ovat minun teitäni ja meidän tiemme ovat samoja. Minun mieheni on Canim, Kanootti, ja hän on iso ja väkevä, ja minä pelkään. Koko maailma on hänen tietään, eikä se koskaan lopu ja minä olen väsynyt. Minun äitini oli teidän laisenne, ja hänen tukkansa ja silmänsä niinkuin sinun tukkasi ja silmäsi. Ja minun elämäni oli silloin ihanaa ja aurinko niin lämpöinen."

Hän polvistui nöyrästi ja painoi päänsä mrs. Van Wyck'in jalkojen juureen. Mutta pelästyen hänen kiivauttaan, vetäytyi mrs. Van Wyck poispäin.

Li-Wan nousi huohottaen seisaalleen. Hänen mykät huulensa eivät voineet ilmaista hänen tulvehtivaa rotutunnettansa.

"Myydä? Te myydä?" kysyi mrs. Van Wyck yläluokan tavalliseen tapaan, koittaen puhua "murretta."

Hän kosketteli Li-Wan'in kuluneita nahkavaatteita, näyttääkseen mitä hän tahtoi ja pani vaakaan monen sadan dollarin edestä kultaa. Hän sekoitteli kultajauhoa ja antoi sen viekoittelevasti valua sormiensa lomitse. Mutta Li-Wan näki ainoastaan sormet, maidonvalkoiset ja kauniinmuotoiset, jotka kapenivat ruusuisiin, jalokiviin verrattaviin kynsiin päin. Hän pani oman känsittyneen ja työn tärvelemän kätensä toisen käden rinnalle ja itki.

Mrs. Van Wyck käsitti väärin. "Hyvää kultaa! Te myydä? Te vaihtaa?" Ja hän pani uudestaan kätensä Li-Wan'in nahkatakille.

"Kuinka paljon? Te myydä? Kuinka paljon?" hoki hän, silittäen kädellään karvapeitettä, tunteakseen, olivatko saumat suonilla neulotut.

Mutta Li-Wan oli kaikelle kuuro, ja naisen sanat eivät merkinneet hänelle mitään. Hän suri epäonnistumistaan. Kuinka voisi hän ilmaista itsensä näille naisille? Sillä hän tiesi, että he olivat samaa rotua, saman veren sisaria, samojen miesten ja heidän naistensa joukkoa. Hänen silmänsä harhailivat levottomasti huoneessa, tarkastaen pehmeitä verhoja, joita riippui joka paikassa, naisten vaatteita, isoa soikeaa peiliä ja sen alla olevia hienoja toaletti-vehkeitä. Ja nämä esineet kiusasivat häntä, sillä hän oli nähnyt samanlaisia ennen; ja katsellessaan niitä, koittivat hänen huulensa muodostella sanoja, joita hänen kurkkunsa ei voinut ääntää. Silloin hänen aivoissaan syntyi ajatus ja hän suoristautui. Hänen täytyi tyyntyä. Hänen täytyi hillitä itsensä, sillä tällä kertaa ei saanut tulla mitään väärinkäsitystä, muuten... hän vavahti pidättäessään kyyneleitään ja suoristautui jälleen.

Hän laski kätensä pöydälle. _"Pöytä"_, sanoi hän selvästi ja kirkkaasti. Hän toisti vielä, _"Pöytä."_

Hän katsoi mrs. Van Wyck'iin, joka nyökäytti myöntäen. Li-Wan oli ylen onnellinen, mutta ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja pysyi rauhallisena. _"Kamiina"_, jatkoi hän, "Kamiina."

Ja jokaisesta mrs. Van Wyck'in nyökkäyksestä kohosi Li-Wan'in ihastus. Milloin epäröiden ja änkyttäen, milloin kuumeisella kiireellä, aina sen mukaan palasivatko unohdetut sanat hänen mieleensä pikemmin tai hitaammin, kulki hän ympäri huonetta nimitellen esineen toisensa jälkeen. Ja lopulta hän pysähtyi ja pää voitonriemuisesti takanojossa seisoi hän odottaen.

"Kissa", sanoi mrs. Van Wyck nauraen ja tavaili niinkuin lastentarhassa: "Mi-nä nä-enkis-san-vie-vän-hii-ren."

Li-Wan nyökkäsi totisena. He alkoivat lopulta ymmärtää häntä, nämä naiset. Hänen pronssinruskeat poskensa punastuivat tätä ajatellessa ja hän hymyili ja nyökkäsi vielä innokkaammin.

Mrs. Van Wyck kääntyi ystävättärensä puoleen. "Hän on varmaankin saanut jonkinlaisen sivistyskiillotuksen joltakin lähetyssaarnaajalta, ja tulee nyt näyttämään sitä meille."

"Varmaankin", kikatti miss Giddings. "Pikku hupsu! Hän estää meidän unemme turhamaisuudessaan."

"Sittenkin minä tahdon takin. Jos se on vanha, on se erinomaista työtä, -- suuremmoista." Hän palasi vieraansa luo. "Vaihtaa? Te! Vaihtaa? Noh? Kuinka paljon, te?"

"Ehkä hän mieluummin ottaisi puvun tai jotakin sellaista", arveli miss Giddings.

Mrs. Van Wyck meni Li-Wan'in tykö ja osoitti eleillä, että hän vaihtaisi aamunuttunsa Li-Wan'in takkiin. Ja helpottaakseen sopimuksen tekoa, otti hän kiinni Li-Wan'in kädestä ja painoi sen pitsien ja silkkiruusujen päälle huokuvalle povelleen, kuljettaen sormia edestakaisin, että nainen tuntisi kankaan laadun. Mutta jalokiviperhonen, joka piti nuttua koossa, oli huonosti kiinnitetty, ja nuttu aukesi, paljastaen hänen kiinteät, valkoiset rintansa, joita lapsen huulet eivät olleet koskettaneet.

Mrs. Van Wyck korjasi ilman muuta pukunsa; mutta Li-Wan huudahti matalalla äänellä ja repi ja raastoi nahkapaitaansa, kunnes sai esille omat rintansa, jotka olivat yhtä valkoiset ja kiinteät kuin Evelyn Van Wyck'in. Epäselvästi mutisten ja nopeilla liikkeillä koitti hän näyttää niiden yhtäläisyyttä.

"Puoliverinen", huomautti mrs. Van Wyck. "Sitä jo päättelinkin hänen tukastaan."

Miss Giddings teki halveksivan liikkeen. "Ylpeilee isänsä valkoisesta ihosta. Se on vastenmielistä. Anna hänelle jotakin, Evelyn, ja lähetä hänet tiehensä."

Mutta toinen nainen huokasi. "Olento parka. Toivon, että voisin tehdä jotakin hänen hyväkseen."

Raskaita askeleita kuului samassa ulkona. Sitten majan ovi avautui selälleen ja Canim astui sisään. Miss Giddings luuli jo loppunsa tulevan ja huudahti, mutta mrs. Van Wyck katsoi mieheen tyynesti.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän.

"Kuinka voida?" vastasi Canim kohteliaasti ja avomielisesti, samalla osoittaen Li-Wan'ia. "Olla vaimoni."

Hän aikoi tarttua Li-Wan'iin, mutta tämä torjui hänet takaisin.

"Puhu, Canim! Sano heille, että olen --"

"Pow-Wah-Kaan'in tytär? Ei, mitä he siitä piittaisivat? Parempi on minun sanoa heille, että sinä olet huono vaimo, joka ryömit miehesi vuoteesta, unen raskaasti painaessa hänen silmiään."

Uudelleen hän koitti tarttua naiseen, mutta tämä pakeni mrs. Van Wyck'in luokse, jonka jalkoihin hän heittäytyi, koettaen syleillä hänen polviaan. Mutta rouva peräytyi muutaman askeleen, antaen silmäyksellä luvan Canim'ille. Tämä tarttui Li-Wan'in kainaloihin ja nosti hänet jaloilleen. Li-Wan taisteli epätoivon vimmalla vastaan, ja Canim huohotti ponnistuksesta väsyneenä, heidän päästyään puoliväliin lattiaa.

"Päästä minut, Canim", nyyhkytti nainen. Mutta Canim väänsi hänen rannettansa, kunnes Li-Wan lakkasi vastustamasta. "Pienen metsälinnun muistot ovat liian voimakkaita, ja saavat ikävyyksiä aikaan", alkoi hän.

"Minä tiedän! Minä tiedän!" keskeytti nainen. "Minä näen lumessa olevan miehen, ja niinkuin en koskaan ennen, näen hänen konttaavan. Ja minua, joka olen pieni lapsi, kantaa hän selässään. Ja tämä on ennen Pow-Wah-Kaania ja ennen aikaa, jona jouduin pieneen maailman kolkkaan."

"Sinä tiedät sen", vastasi Canim, pakottaen häntä ovellepäin, "mutta sinä seuraat minua Yukonia alas ja unohdat."

"En ikänäni tule unohtamaan! Niinkauan kuin ihoni on valkoinen, tulen muistamaan!" Hän tarttui suonenvedontapaisesti ovenpieleen ja katsoi viimeisen kerran rukoilevasti mrs. Van Wyck'iin.

"Siis tahdon minä opettaa sinut unohtamaan, minä, Canim, Kanootti!"

Hän irroitti puhuessaan Li-Wan'in sormet ovenpielestä ja meni hänen kanssaan ulos tielle.

Salaisuuksien Haltija.

Kylästä kuului valitusta. Naiset räkättivät keskenään, kimakasti huutaen. Miehet olivat synkän ja neuvottoman näköisiä, ja koiratkin kiertelivät epävarmoina pitkin leiriä, valmiina pakenemaan metsään ensimäisen vaaran uhatessa. Ilma oli täynnä epäluuloa. Kukaan ei ollut varma naapuristaan, ja jokainen tiesi, että hänen toverinsa olivat yhtä epävarmoja hänestä. Lapsetkin olivat allapäin ja juhlallisia, ja pikku Di Ya, joka oli kaikkeen syypää, oli saanut perinpohjaisen selkäsaunan, ensin äidiltään Hooniah'ilta, sitten Bawn'ilta, isältään, ja nyyhkytti nyt, maailman murjomana, suuren kumoonkäännetyn kanootin suojassa rannalla.

Ja päälle päätteeksi oli shamaani Scundoo epäsuosiossa, eikä hänen tunnettuun noituuteensa voitu vedota ilkityön tekijän selville saamiseksi. Hän oli kuukausi takaperin luvannut toimittaa suosiollisen etelätuulen heimolle, jonka piti lähteä _potlatch'iin_ Tonkinissa, jossa Taku Jim'in piti tuhlata kahdenkymmenen vuoden säästöt; ja kun se päivä tuli, katso, silloin puhalsikin iljettävä pohjatuuli ja ensimäisistä kolmesta kanootista, jotka lähtivät matkaan, upottivat suuret laineet yhden ja murskasivat kaksi kallioihin ja yksi lapsi hukkui. Hän selitti avanneensa väärän säkin suun -- erehdyksessä. Mutta kansa ei hänen sanojaan kuunnellut; hänen ovelleen ei enää tuotu lahjoja, lihaa, kalaa ja turkiksia ja hänen luultiin pysyttäytyvän sisällä surren ja paastoten ja katkerasti katuen; itse asiassa hän söi vatsansa täydeltä mainioista varastoistaan, ajatellen rahvaan epävakaisuutta.

Hooniah'n peitteet olivat kadonneet. Ne olivat erinomaisia peitteitä, ihmeellisen paksuja ja lämpöisiä, ja hän oli niistä vieläkin ylpeämpi sentähden, että oli saanut ne niin halvalla. Ty Kwan, joka asui naapurikylän takana, oli ollut hullu, erotessaan niistä niin helposti. Mutta Hooniah ei tiennyt, että peitteet olivat olleet sen murhatun englantilaisen, jonka katoomisen johdosta Yhdysvaltain sotalaiva oli nuuskinut jonkun aikaa pitkin rannikkoa ja sen höyrypurret savunneet ja puhkuneet oudoissa lahdelmissa. Ja koska Hooniah ei tietänyt, että Ty Kwan'in oli luovutettava peitteet, ettei hänen oma kansansa joutuisi pulaan, jos hallitus niistä nostaisi kysymyksen, ei hänen ylpeyttänsä oltu loukattu. Ja koska naiset kadehtivat häntä, oli hänen ylpeytensä rajaton, kunnes se täytti koko kylän ja ulottui pitkin Alaskan rannikkoa Dutch Harbour'ista St. Mary'yn. Hänen _totem'insa_ [vaakuna, puumerkki. Suom.] oli tullut kuuluisaksi ja kaikki kalastajat tunsivat hänen nimensä peitteiden tähden, ja niiden ihmeteltävän paksuuden ja lämpöisyyden takia. Niiden häviäminen oli merkillinen asia.

"Minä ripustin ne vaan aurinkoon, majan seinämälle", vakuutti Hooniah tuhannetta kertaa Thlinglet-sisarilleen. "Ripustin ne vaan ja käänsin sitten selkäni, sillä Di Ya, senkin taikinanvaras ja raakojen jauhojen syöjä, oli pistänyt päänsä isoon rautapataan ja pudonnut sinne, ja oli näin jäänyt päälleen pataan, jalat heiluen ilmassa kuin puunoksat tuulella. Ja minä vedin hänet vain siitä ylös, ja kopautin hänen päätään oveen pari kertaa, että hän paremmin ymmärtäisi, ja katso, peitteet olivat poissa."

"Peitteet olivat poissa", kertasivat naiset kauhuissaan kuiskaten.

"Se oli iso vahinko", lisäsi yksi. Ja toinen: "Ei koskaan ole vielä löytynyt sellaisia peitteitä." "Me valitamme sinun häviötäsi", lisäsi kolmas. Mutta joka ainoa nainen oli sydämessään mielissään siitä, että nämä vihattavat, riitaa synnyttävät peitteet olivat poissa.

"Minä ripustin ne vain aurinkoon", alkoi Hooniah tuhatensimäistä kertaa.

"Niin, niin", sanoi Bawn tuskissaan, "mutta eihän kylässä ollut tuttavia muista paikoista. Sentähden on selvä, että joku oman heimomme jäsenistä on luvattomasti anastanut peitteet."

"Kuinka se voisi olla mahdollista?" huusivat naiset harmissaan yhteen ääneen. "Kuka se voisi olla?"

"Siis on se ollut noituutta", jatkoi Bawn tyhmän näköisenä, mutta tarkkasi salavihkaa heidän kasvonilmeitään.

"_Noituutta_!" Tämän kankean sanan sanoessaan he alensivat äänensä ja katselivat pelästyneinä toisiaan.

"Niin", sanoi Hooniah, ja hänen äänensä ilmaisi hänen luonteensa pahuuden, "ja nyt on lähetetty sana Klok-No-Ton'ille ja väkevät soutajat. Varmasti on hän täällä iltapäivällä."

Pienet joukkueet hajaantuivat ja kylän valtasi pelko. Kaikista onnettomuuksista oli noituus kauhein. Ainoastaan shamaanit tulivat toimeen näkymättömän maailman kanssa, eikä kukaan mies, nainen eikä lapsi voinut tietää ennenkuin koettelemuksen hetki tuli, oliko hänen sielunsa pahojen henkien vallassa vai eikö? Ja Klok-No-Ton, joka asui naapurikylässä, oli kaikista shamaaneista julmin. Ei kukaan löytänyt niin paljon pahoja henkiä kuin hän, eikä kukaan kiusannut uhrejaan kamalammin. Kerrankin oli hän löytänyt pahan hengen, joka asui kolmen kuukauden vanhan lapsen ruumiissa, -- hyvin itsepäisen pahan hengen, joka ei suostunut lähtemään, ennenkuin lapsi oli maannut ohdakkeilla ja orjantappuroilla viikon. Sitten heitettiin ruumis mereen, mutta aallot heittivät sen yhä uudestaan takaisin kiroukseksi kylälle, eikä se pysynyt poissa, ennenkuin kaksi väkevää miestä soudettiin luodeveden aikaan merelle ja hukutettiin.

Ja Hooniah oli lähettänyt hakemaan tätä Klok-No-Ton'ia. Parempi olisi ollut jos Scundoo, heidän oma shamaaninsa, olisi jälleen otettu armoihin. Sillä hän oli aina ollut parempi tavoiltaan ja tiedetään hänen karkoittaneen kaksi paholaista miehestä, joka myöhemmin siitti seitsemän tervettä lasta. Mutta Klok-No-Ton! Kauheat aavistukset puistattivat kylänväkeä häntä ajatellessaan, ja jokainen tunsi olevansa syyttävien silmäysten maalina ja katsoi syyttäen tovereitaan -- jokainoa, paitsi Sime, ja Sime oli pilkkaaja, jonka tulisi käymään hullusti, -- ja sitä käsitystä eivät hänen menestyksensä voineet muuttaa.

"Hohhoh!" nauroi hän. "Perkeleitä ja Klok-No-Ton, -- jonka pahempaa perkelettä ei ole koko Thlinket-maassa."

"Sinä mieletön! Hän tulee juuri nytkin tänne noituuksineen ja taikoineen, niin että kavahda kieltäsi, ettei sinua paha peri ja päiväsi tässä maassa luetut olisi!"

Niin puhui La-lah, Vehmuksi kutsuttu, ja Sime nauroi halveksivasti.

"Minä olen Sime, joka en pelkää vaaroja, enkä pimeyttä. Minä olen väkevä mies, niinkuin isäni ennen minua ja minun pääni on selvä. Et sinä enkä minä ole omin silmin nähnyt näkymättömiä pahoja, asioita..."

"Mutta' Scundoo on", vastasi La-lah. "Ja samaten Klok-No-Ton. Sen me tiedämme."

"Kuinka sinä sen tiedät, sinä mielettömän poika", jyristi Sime, ja hänen paksu häränniskansa punastui kiukusta.

"Heidän omista sanoistaan, -- juuri niistä." Sime hymähti ylenkatseellisesti. "Shamaani on ainoastaan ihminen. Eikö hänkin voi puhua kierosti, niinkuin sinä ja minäkin? Pyh! Pyh! Ja vieläkin, pyh! Ja tämä sinun shamaaneillesi ja heidän piruilleen! Ja tämä! ja tämä!"

Ja näpäyttäen sormiaan oikealle ja vasemmalle lähti hän tiehensä halki katselijajoukon, joka peloissaan ja innokkaasti teki hänelle tietä.

"Hyvä kalamies ja suuri metsästäjä, mutta paha ihminen", sanoi yksi heistä.

"Ja sentään on onni hänelle myötäinen", tuumi toinen.

"Ole siis paha, niin sinunkin käy hyvin", vastasi Sime olkansa takaa. "Jos kaikki olisivat pahoja, ei shamaaneja tarvittaisikaan. Pyh! Te pimeätä pelkäävät lapset!"

Ja Klok-No-Ton'in saapuessa iltapäivällä, nauroi Sime yhtä uhmaavasti kuin aikaisemminkin; eikä hän voinut olla laskematta leikkiä, kun shamaani maihin noustessaan kompastui santaan. Klok-No-Ton katsoi häneen vihaisesti ja meni tervehtimättä väkijoukon läpi Scundoon majalle.

Klok-No-Ton'in ja Scundoo'n tapaamisesta heimon väki ei saanut tietää mitään, sillä he pysyivät hyvän matkan päässä ja puhuivat kuiskaten, sillä aikaa kun salaisuuksien herrat olivat yhdessä.

"Terve, oi Scundoo", jyrähti Klok-No-Ton, epävarmana siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.

Hän oli kasvultaan jättiläinen ja näytti tavattomalta pienen Scundoo'n rinnalla, jonka ääni oli kuin heinäsirkan kaukainen, heikko sirkutus.

"Terve, Klok-No-Ton", vastasi hän. "Sinun tullessasi on päiväkin kaunis."

"Mutta näyttää kuitenkin siltä kuin..." Klok-No-Ton epäröi.

"Niin, niin", keskeytti pieni shamaani kärsimättömästi, "että minä olen joutunut pahoille päiville, sillä muuten ei minun tarvitsisi kiittää sinua siitä, että sinä teet minun työni."

"Minun on mieleni paha, ystävä Scundoo..."

"Ei, minun on mieleni hyvä, Klok-No-Ton"

"Mutta tahdon antaa sinulle puolet siitä, mitä minulle annetaan."

"Ei niin, hyvä Klok-No-Ton", mutisi Scundoo, tehden torjuvan liikkeen kädellään. "Minä olen sinun orjasi, ja korkein toivoni on voida osoittaa sinulle ystävyyttä."

"Niinkuin minä..."

"Niinkuin sinä nyt osoitat minulle ystävyyttä."

"Tämä on siis ikävä asia, tämä vaimo Hooniah'n peitejuttu?"

Suuri shamaani teki kysymyksensä toista koitellakseen, ja Scundoo hymyili kalpeasti, sillä hän oli tottunut lukemaan ihmisten ajatukset, ja kaikki ihmiset olivat hänestä kovin mitättömiä.

"Sinä olet aina ollut suuri noita", vastasi hän. "Epäilemättä saat sinä pian selville, kuka pahantekijä on."

"Niin, piankin, kun saan hänet vain silmieni eteen." Klok-No-Ton epäili taaskin. "Onko muilta paikoilta käynyt vieraita?" kysyi hän.

Scundoo pudisti päätään. "Katso! Eikö nämä ole mainiot muchuc'it?"

Hän näytti kenkiänsä, jotka olivat tehdyt turkishylkeen ja mursun nahasta ja vieras tarkasti niitä peitetyllä mielenkiinnolla.

"Minä sain ne hyvin tiukasti tingittyäni."

Klok-No-Ton nyökkäsi jännittyneenä.

"Minä sain ne mieheltä La-lah. Hän on merkillinen mies, ja minä olen usein ajatellut..."

"Niin?" keskeytti Klok-No-Ton kärsimättömästi.

"Olen usein ajatellut", päätti Scundoo lauseensa, ja oli sitten hetken vaiti. "Nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen, Klok-No-Ton."

Klok-No-Ton'in kasvot kirkastuivat. "Sinä olet suuri mies, Scundoo, shamaani shamaanien joukossa. Minä lähden nyt. Tulen sinua aina muistamaan. Ja mies La-lah on, niinkuin sinä sanoit, merkillinen mies."

Scundoo hymyili vieläkin kalpeammin, sulki oven lähtevän vieraansa perään ja salpasi sen kahteen kertaan.

Sime pani kuntoon kanoottiaan, kun Klok-No-Ton tuli rantaan, ja hän keskeytti työnsä vain ladatakseen pyssynsä, jonka pani viereensä saataville.

Shamaani huomasi tämän ja huusi: "Kokoontukoon kaikki kansa tähän paikkaan! Tämä on Klok-No-Ton'in, pirunhakijan ja pirujen karkoittajan, käsky."

Hän oli aikonut koota heidät Hooniah'n taloon, mutta oli välttämätöntä, että kaikki olisivat läsnä, ja hän epäili Sime'n kuuliaisuutta eikä halunnut riitaa. Hänestä oli paras jättää Sime omaan oloonsa, sillä Sime ei ylipäänsä ollut kenenkään shamaanin terveydelle hyvä.

"Tuotakoon nainen Hooniah tänne", komensi Klok-No-Ton, katsellen vihaisesti ympärillään olevaa piiriä, ja niillä joihin hänen silmänsä sattui, kulkivat kylmät väreet pitkin selkäpiitä.

Hooniah hiipi esiin, pää painuksissa ja katse sivulle päin luotuna.

"Missä ovat peitteet?"

"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen ja katso, ne olivat poissa;" inisi hän.

"Vai niin?"

"Se oli Di Ya'n syy."

"Vai niin?"

"Hänet olen minä pehmittänyt, ja tulen vieläkin pehmittämään, koska hän on tuottanut onnettomuutta meille, jotka olemme köyhiä ihmisiä."

"Peitteet" huusi Klok-No-Ton käheästi, huomaten Hooniah'n tahtovan vähentää hänelle tulevaa palkkiota. "Peitteet, nainen! Niiden arvo tunnetaan."

"Minä ripustin ne vain päivänpaisteeseen", tiuskasi vaimo, "ja me olemme köyhää väkeä, eikä meillä ole mitään."

Shamaani ojentautui äkkiä pirullisesti irvistäen, ja Hooniah peräytyi. Mutta mies hypähti samassa eteenpäin, silmät nurinpäin päässä ja alaleuka roikkuen, niin että nainen horjahti ja kaatui, madellen hänen jaloissaan. Shamaani heilutti käsiään, hurjasti piesten ilmaa, hänen ruumiinsa vääntyessä ja kiertyessä tuskissa. Näytti siltä kuin saisi hän kaatuvataudin kohtauksen. Hänen huulilleen tuli valkoista vaahtoa ja hänen ruumiinsa vapisi ja nytkähteli.

Naiset alkoivat valittaen laulaa, heilutellen ruumiitaan veltosti edestakaisin ja miehet lankesivat huumiotilaan, kunnes ainoastaan Sime oli jäljellä. Hän istui kanoottinsa laidalla, katsellen ivallisesti tätä menoa; hänen esivanhempiensa peritty taikausko pyrki vaikuttamaan, mutta hän vannoi vahvimmat valansa, että häntä ei lannisteta. Klok-No-Ton oli kauhea katsella. Hän oli heittänyt vaippansa yltään ja repinyt vaatteensa, niin että hän, paitsi uumilla roikkuvaa kotkankynsistä tehtyä vyötä, oli aivan alaston. Kiljuen ja karjuen, musta tukka kuin yön varjona leyhyen, juoksi hän hurjasti ympäri piiriä. Hänen raivossaan oli jonkinlaista alkuperäistä poljentoa, ja kun kaikki olivat yhtyneet siihen, heiluttaen ruumiitaan samaan tahtiin kuin hänkin, huutaen yhteen ääneen, istui hän suorana, käsi ojennettuna osoittaen sormella, joka oli kuin petolinnun kynsi. Tähän vastattiin kuin kuolevan soinnuttomalla ähkinällä, ja ihmiset kumartuivat vapisevin polvin, kun tuo kauhistuttava sormi hitaasti kulki heidän ohitseen. Sillä se merkitsi kuolemaa, ja ne, joiden ohi se oli kulkenut, saivat jäädä eloon ja he seurasivat sen kulkua jännittyneinä.

Lopulta pysähtyi kohtalokas sormi La-lah'in kohdalle, joka päästi hirveän huudon. Hän vapisi kuin haavanlehti ja näki jo itsensä kuolleena, omaisuutensa jaettuna ja leskensä hänen veljensä vaimona. Hän koetti puhua, kieltää, mutta hänen kielensä oli tarttunut kitalakeen ja hänen kurkkuaan kuristi sietämätön jano. Klok-No-Ton näytti puoliksi pyörtyneen, nyt kun hän oli tehnyt työnsä; mutta hän odotti silmät kiini suurta veri-huutoa, -- suurta veri-huutoa, jonka hän tunsi tuhansista noitumistilaisuuksista, jolloin heimon väki susina hyökkäsi vapisevan uhrin kimppuun. Mutta hiljaisuus vallitsi, sitten kuului hiljaista kikatusta sieltä ja täältä, joka levisi kunnes kaikki nauroivat täyttä kurkkua.

"Minkätähden?" huusi hän.

"Hahhah!" nauroi kansa. "Sinun loitsusi ovat huonoja, oi Klok-No-Ton."

"Kaikki sen tietävät", änkytti La-lah. "Kahdeksan pitkää kuukautta olen ollut poissa Siwash-heimon hylkeenpyytäjien parissa ja vasta tänään tulin takaisin ja Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin tulin."

"Se on totta", huusivat kaikki yhteen ääneen. "Hooniah'n peitteet olivat poissa, ennenkuin hän tuli."

Mutta Klok-No-Ton näki ainoastaan Scundoo'n naaman ja hänen kalpean hymynsä ja kuuli ainoastaan heinäsirkan kaukaisen, heikon sirkutuksen: "Minä sain ne mieheltä La-lah ja minä olen usein ajatellut", ja "nyt on kaunis päivä ja noituutesi on voimallinen."

Hän hyökkäsi Hooniah'n ohitse ja piiri teki hänelle vaistomaisesti tietä. Sime huusi hänelle pilkallisesti kanoottinsa laidalta, naiset nauroivat häntä päin naamaa, hänen jälkeensä huudettiin ilkkuvasti, mutta hän ei mistään välittänyt, juoksi vain kohti Scundoo'n majaa, Hän koputti ovelle, hakkasi sitä nyrkeillään, ja kiljui raakoja haukkumasanoja. Mutta vastausta ei kuulunut, paitsi silloin tällöin kuultiin Scundoo'n lukevan loitsujaan. Klok-No-Ton riehui kuin mieletön, mutta kun hänen piti isolla kivellä murtaa ovi, rupesivat miehet ja naiset mutisemaan. Ja hän, Klok-No-Ton, tiesi, että hänen valtansa ja voimansa oli mennyttä vieraan kansan silmissä. Hän näki miehen kumartuvan ottamaan kiveä, ja toisenkin, ja hänet valtasi pelko.

"Älä loukkaa Scundoo'ta, joka on taituri!" huusi joku naisista.

"Paras on sinun lähteä omaan kylääsi", neuvoi eräs miehistä uhkaavasti.

Klok-No-Ton kääntyi ympäri ja meni joukon halki rantaan, sydämessään karvas kiukku ja -- eikä syyttä -- ajatellet suojatonta selkäänsä. Mutta kiviä ei heitetty. Lapset kieppuivat pilkaten hänen jaloissaan ja nauru ja ivahuudot raikuivat ilmassa, mutta siinä kaikki. Mutta hän ei hengittänyt vapaasti ennenkuin kanootti oli kaukana laineilla; silloin hän nousi seisomaan ja kirosi kylän ja sen asukkaat, eikä unohtanut erikseen mainita Scundoo'ta, joka oli tehnyt hänestä pilkkaa.

Rannalla alettiin huutaa Scundoo'ta, ja koko kylänväki piiritti hänen oveaan pyytäen ja vannottaen ja epäselvästi soristen, kunnes hän tuli ulos ja nosti kätensä.