Part 4

Li-Wan ravisteli Canimia varovasti, mutta itsepintaisesti, kunnes hän heräsi ja nousi istumaan. Ensimäiseksi katsoi hän aurinkoa ja saatuaan tältä taivaankellolta tiedon, laahusti hän valkean viereen ja rupesi ahneesti syömään. Hän oli kookas indiani, runsaasti kuuden jalan mittainen, leveärintainen ja vahvalihaksinen ja hänen silmänsä olivat eloisammat ja todistivat suurempia henkisiä lahjoja kuin hänen rodullaan ylipäänsä oli. Tahdonlujuutta osottavat syvät juovat uursivat hänen kasvojaan, jotka ilmaisivat alkuperäistä vakavuutta, lujaa tahtoa ja synnynnäistä kesyttymättömyyttä, joka ei luopunut aikeistaan ja kohdatessaan vastusta voi yltyä tylyyn julmuuteen.

"Huomenna, Li-Wan, juhlitaan." Hän imi ytimen luusta, jonka hän sitten heitti koirille. "Me teemme pannukakkuja, paistamme ne sianrasvassa ja siroitamme sokeria päälle, jotta ne tulevat maukkaammiksi."

"Pannukakkuja?" kysyi nainen kummallisesti pureskellen sanaa.

"Niin", vastasi Canim ylimielisesti. "Ja minä opetan sinulle uusia keittotapoja. Siitä, mistä juuri puhuin, sinä et tiedä mitään, etkä monesta muustakaan asiasta. Sinä olet asunut koko elinikäsi pienessä maailman kolkassa, etkä tiedä mitään. Mutta minä --" Hän röyhisti rintaansa ja katsoi naiseen itsetietoisesti, -- "Minä olen suuri matkamies ja olen käynyt jokapaikassa valkoihoistenkin luona, ja minä tunnen heidän tapansa ja monen kansan tavat. Minä en ole puu, joka on tuomittu aina olemaan samassa paikassa, ja joka ei tiedä mitä viereisen kukkulan takana on; sillä minä olen Canim, Kanootti, joka olen luotu kulkemaan sinne ja tänne ja matkaamaan poikki ja halki ja ristiin ja rastiin maailmaa."

Nainen painoi päänsä nöyrästi alas. "Se on totta. Minä olen syönyt kalaa ja lihaa ja marjoja koko elämäni ijän ja asunut pienessä maailman kolkassa, enkä ole uneksinutkaan siitä, että maailma on näin avara, kunnes sinä varastit minut kansani joukosta ja minä olen keittänyt sinulle ruokaa ja kantanut tavaroitasi loppumattomilla matkoilla." Hän katsoi äkkiä mieheen. "Sano minulle, Canim, eikö tämä matka koskaan lopu?"

"Ei", vastasi hän, "minun matkani on niinkuin maailma; se ei lopu koskaan. Minun matkani on maailma, ja siitä asti kuin jalkani minua kannattivat olen minä matkustanut ja tulen matkustamaan kunnes kuolen. Isäni ja äitini ovat ehkä kuolleet, mutta siitä on kauvan kun heidät näin, enkä pidä väliäkään. Minun heimoni on sinun heimosi kaltainen. Se pysyy yhdessä kohdin -- kaukana täältä -- mutta minä en välitä heimostani, sillä minä olen Canim, Kanootti."

"Ja täytyykö minun, joka olen väsynyt, kulkea kanssasi kunnes kuolen?"

"Sinä, Li-Wan, olet minun vaimoni ja vaimon tulee kulkea miehensä tietä, mihinkä ikänä se viekin. Niin on laki. Ja ellei laki näin olisikaan, olisi se kuitenkin Canimin laki, sillä hän säätää lait itselleen ja omaisilleen." Nainen painoi taas alas päänsä, sillä hän ei tuntenut muuta lakia kuin että mies oli vaimonsa hallitsia.

"Älä kiiruhda", sanoi Canim kun nainen alkoi koota niukkoja leirivarustuksia kantamukseksi. "Aurinko polttaa vielä ja tiemme viettää alaspäin ja tie on hyvää."

Hän lopetti tottelevasti työn ja istuutui jälleen.

Canim katseli häntä ajatuksissaan. "Sinä et istu kykkysilläsi, niinkuin muut naiset", huomautti hän.

"En", vastasi Li-Wan. "Se on aina ollut minulle vaikeata. Se väsyttää minua enkä voi siinä asemassa levätä."

"Ja miksi eivät jalkateräsi ole suoraan eteenpäin?"

"En tiedä, tiedän ainoastaan että ne ovat erilaiset kuin muiden naisten."

Miehen silmät välähtivät tyytyväisesti, mutta muuten hän ei liikahtanut.

"Sinun tukkasi on musta niinkuin muidenkin naisten, mutta oletko koskaan huomannut että se on pehmeä ja hienoinen, pehmeämpi ja hienompi kuin muiden naisten tukka?"

"Minä olen sen huomannut", vastasi hän lyhyesti, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen naisellisia heikkouksiaan tällä kylmällä tavalla eriteltiin.

"Siitä on nyt vuosi, kun vein sinut kansasi keskuudesta", jatkoi hän, "ja sinä olet melkein yhtä arka ja pelkäät minua melkein yhtä paljon kuin ensi kertaa katsellessani sinua. Mistä tämä johtuu?"

Li-Wan pudisti päätään. "Minä pelkään sinua, Canim, sinä olet niin iso ja ihmeellinen. Ja jo ennenkuin sinä minut näit, pelkäsin kaikkia nuoria miehiä. En tiedä... en voi sanoa... mutta näytti siltä joka tapauksessa, etten olisi heitä varten, niinkuin..."

"No", kehotti mies häntä, kärsimättömänä, hänen vitkastelustaan.

"Niinkuin he eivät olisi olleet minun rotuani."

"Eivät sinun rotuasi?" kysyi hän hitaasti. "Mikä on siis sinun rotusi?"

"En tiedä, minä..." Hän pudisti päätään hämmentyneen näköisenä. "En voi sanoin kuvata mitä tunsin. Tunsin itseni vieraaksi. En ollut samanlainen kuin toiset tytöt, jotka viekkaasti lähentelivät nuoria miehiä. Minä en voinut sillä lailla välittää nuorista miehistä. Minusta se olisi ollut suuri vääryys ja paha teko."

"Mikä on ensimäinen asia, jonka muistat?" kysyi Canim, siirtyen äkkiä aiheesta.

"Pow-Wah-Kaan, äitini."

"Etkö mitään ennen Pow-Wah-Kaan'ia?"

"En mitään."

Mutta Canim, vangiten hänen katseensa omallaan, tutkiskeli hänen sisintä sieluaan ja näki sen vavahtavan.

"Ajattele, ja ajattele tarkasti Li-Wan", käski hän uhkaavasti.

Li-Wan änkytti ja hänen katseensa oli surullinen ja rukoileva, mutta miehen tahto voitti hänet ja pakoitti hänen huuliltaan vastahakoiset sanat.

"Mutta ne olivat ainoastaan unia, Canim, pahoja lapsuuden unia, olemattomien olojen varjoja, sellaisia näkyjä, joita auringonpaisteessa lepäävät koirat ynisten näkevät."

"Kerro minulle", käski mies, "asioista, jotka tapahtuivat ennen Pow-Wah-Kaania, äitiäsi."

"Ne ovat unohtuneita muistoja", vastusti nainen. "Lapsena näin liereilläni unta, silmät kohti päivän valoa ja kertoessani niistä ihmeellisistä asioista, joita näin, naurettiin minulle ja toiset lapset pelästyivät ja pakenivat minua. Ja puhuessani Pow-Wah-Kaan'ille näyistäni, torui hän minua, sanoen niiden olevan pahoja asioita ja hän löi minua. Minä luulen, että se oli sairautta, samallaista kun kaatuvatauti, joka tulee vanhoihin ihmisiin; ja aikaa myöten paranin, enkä enään nähnyt unia. Ja nyt... en muista." -- Hän siveli hämmentyneenä otsaansa -- "ovat ne täällä jossain, mutta minä en löydä niitä, ainoastaan..."

"Ainoastaan", toisti Canim, pitäen kiinni hänestä.

"Ainoastaan yhden asian. Mutta sinä tulet nauramaan sen typeryyttä, sillä se on niin epätodellinen."

"En, Li-Wan. Unet ovat unia. Ne voivat olla muistoja, toisten elämiemme elämäin ajoilta. Minä olin kerran hirvi. Varmasti luulen, että kerran olin hirvi, päättäen sen siitä, mitä unissani olen nähnyt ja kuullut."

Vaikka hän koitti peittää sitä, valtasi hänet kasvava levottomuus, mutta Li-Wan, joka haki sanoja, selittääkseen näkyjänsä, ei sitä huomannut.

"Minä näen puiden keskellä lumeen sotketun aukeaman", alkoi hän, "ja poikki lumen miehen jäljet, joka on vaivaloisesti nelinkontin laahannut itseään eteenpäin. Ja minä näin vielä lumessa olevan miehen ja tuntuu kuin olisin katsellessani hyvin lähellä häntä. Hän ei ole oikeiden miesten kaltainen, sillä hänellä on hiuksia kasvoissaan, paljon hiuksia ja hiukset hänen kasvoissaan ja päässään ovat keltaiset kuin kärpän suvikarva. Hänen silmänsä ovat kiinni, mutta avautuvat ja tirkistelevät hakevasti ympärilleen. Ne ovat siniset kuin taivas ja katsovat minun silmiini, eivätkä enään hae. Ja hänen kätensä liikkuu hitaasti, ikäänkuin heikkouttaan..."

"Siis", kuiskasi Canim käheästi. "Sinä tunnet --?"

"En, en!" huudahti nainen. "En tunne mitään. Sanoinko 'tunnen'? En sitä tarkoittanut. En voinut sitä tarkoittaa. Minä näen ja ainoastaan näen ja kaikki mitä näen on -- lumessa makaavan miehen, jolla on silmät kuin taivas ja hiukset kuin kärpän karva, olen nähnyt sen monta kertaa ja aina se on samaa -- lumessa makaava mies --"

"Ja näetkö sinä itsesi?" kysyi mies, kumartuen eteenpäin ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Etkö sinä koskaan näe itseäsi ja lumessa makaavaa miestä?"

"Miksi minä itseni näkisin? Enkö minä ole oleva olento?"

Miehen lihakset laukesivat ja voitonriemuinen tyytyväisyys loisti hänen silmistään, jotka hän käänsi poispäin, ettei nainen sitä huomaisi.

"Minä kerron sinulle jotain, Li-Wan", sanoi hän päättäväisesti; "sinä olit pikkuinen lintu jossakin edellisessä elämässä, pieni metsälintu nähdessäsi nämä tapahtumat, ja sinä muistelet niitä vielä. Ei se ole ihmeellistä. Minä olin aikoinani hirvi, ja minun isoisästäni tuli kuoltuaan karhu -- niin sanoi minulle shamaani ja shamaani ei voi valehdella. Näin kuljemme me jumalten teillä elämästä elämään ja yksin jumalat tietävät ja ymmärtävät sen. Unet ja unten varjot muuttuvat muistoiksi, siinä kaikki, ja auringonpaisteessa vingahteleva koira epäilemättä näkee ja muistaa ennen elämiänsä tapahtumia. Bash tuossa on ennen ollut soturi. Uskon varmasti, että se on ollut ennen soturi."

Canim heitti elukalle luun ja nousi seisomaan. "Tule, lähtekäämme nyt. Aurinko lämmittää kyllä vielä, mutta tämän viileämmäksi ilma ei muutu."

"Ja ne valkoiset ihmiset, minkä näköisiä ne ovat", uskalsi Li-Wan kysyä.

"Samanlaisia kuin sinä ja minä", vastasi Canim, "heidän ihonsa ainoastaan on vaaleampi. Ennenkuin päivä on mennyt mailleen olet heidän joukossaan."

Canim kiinnitti makuupeittonsa sadanviidenkymmenen naulan kantamukseensa, siveli kasvoihinsa märkää savea ja istahti lepäämään kunnes Li-Wan saisi koirien kuormat kuntoon. Olo painautui maahan, nähdessään kalikan naisen kädessä, ja antoi vastustelematta sitoa selkäänsä yli neljäkymmentä naulaa painavan taakan. Mutta Bash oli ärtyinen ja levoton, eikä voinut olla murisematta ja vinkumatta, kun se pakoitettiin ottamaan taakka selkäänsä. Se nosti niskakarvojansa ja paljasti hampaansa kun Li-Wan kiristi hihnoja, ja näytti koko pahansuovan luonteensa, hyökätessään naisen sivulle ja taaksepäin. Ja Canim naureskeli ja sanoi: "Enkö minä sanonut, että se kerran on ollut suuri soturi?"

"Näistä nahkoista saamme hyvän hinnan", huomautti hän korjaten päähihnaansa ja nosti kantamuksen maasta. "Hyvän hinnan. Valkoiset miehet maksavat paljon tällaisesta tavarasta, sillä heillä ei ole aikaa metsästää ja ovat pakkaselle alttiita. Pian me juhlimme Li-Wan, niinkuin et ole kaikkien ennen elettyjen elämäisi aikana juhlinut."

Nainen mutisi hyväksyvästi ja kiitollisena herransa suvaitsevaisuudesta, pujottautui vetohihnoihin ja kumartui eteenpäin, päästäkseen vauhtiin.

"Ensi kerralla syntyissäni tahtoisin syntyä valkoiseksi mieheksi", lisäsi Canim, kääntyen tielle, joka johti alempana olevaan vuorensolaan.

Koirat seurasivat miehen kintereillä ja Li-Wan muodosti jälkijoukon. Mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana, kaukana idässä olevien jäävuorten takana, pienessä maailmankolkassa, jossa hän oli lapsuusaikansa elänyt. Hän muisti, että häntä lapsenakin oli pidetty omituisena, erikoisella tavalla vaivanalaisena. Hän oli tosin nähnyt unia valveillaan ja saanut ihmeellisten näkyjensä takia toria ja selkäänsäkin, kunnes hän jonkun ajan kuluttua niistä oli päässyt. Mutta ei aivan täydellisesti. Vaikka ne eivät häntä enää kiusanneetkaan valveilla ollessa, palasivat ne hänen uniinsa vielä täysikasvuisenakin ja monena yönä painajainen ahdisti häntä ja hän näki hämäriä ja tarkoituksettomia olentoja. Keskustelu Canim'in kanssa oli kiihoittanut häntä ja koko ajan, heidän kulkiessaan kiemurtelevaa polkua alaspäin, kuuli hän unikuviensa petollisia ääniä.

"Levätkäämme hiukan", sanoi Canim, kun he olivat tulleet puoliväliin kuivanutta jokiuomaa.

Hän laski kantamuksensa kallion kielekkeelle, irroitti päähihnansa ja istuutui. Li-Wan seurasi hänen esimerkkiään ja koirat heittäytyivät läähättäen heidän viereensä. Heidän jalkainsa juuressa lirisi jääkylmä vuoripuro, mutta sen vesi oli niin sameata ja liejuista, kuin olisi sen maanjäristys sekoittanut.

"Miksi se on sellaista?" kysyi Li-Wan.

"Sentähden, että valkoiset miehet möyrivät maata. Kuule!" Hän kohotti kättään ja he kuulivat rautakankien ja lapioitten kalsketta ja miesten puheensorinaa. "Kulta on tehnyt heidät hulluiksi, ja he tekevät uupumatta työtä löytääkseen sitä. Kulta? Se on keltaista ja sitä saa maasta ja sitä pidetään suuriarvoisena. Sen mukaan lasketaan myöskin hinnat."

Mutta Li-Wan'in harhailevat silmät olivat vieneet hänen huomionsa pois miehestä. Muutaman yard'in päässä, osittain nuoren kuusiryhmän peitossa oli hirsistä tehty suoja, ulkonevine savikattoineen. Hän vavahti, ja kaikki hänen unikuvansa heräsivät ja liitelivät levottomina hänen aivoissaan.

"Canim", kuiskasi hän pelokkaasti. "Canim, mikä tuo on?"

"Se on valkoisen miehen teepee, jossa hän syö ja nukkuu."

Hän katseli sitä jännitettynä, huomaten yhdellä katseella sen edut ja vavahti jälleen omituisen tunteen yllättämänä. "Se on varmaankin hyvin lämmin pakkasella", sanoi hän ääneensä ja tunsi outoja äänteitä huulillaan.

Hänen teki mielensä ääntää niitä, mutta hän ei tehnytkään sitä ja samassa sanoi Canim: "sitä sanotaan majaksi."

Hänen sydämensä sykähti. Sointu! juuri se sama sointu! Äkkiä pelästyen katsoi hän ympärilleen. Kuinka tunsi hän tämän vieraan sanan, ennen kun hän sitä koskaan oli kuullutkaan? Mitähän tämä merkitsi? Ja sitten hän äkkiä samalla kertaa peloissaan ja iloissaan tunsi, että hänen unelmillaan ensi kerran oli järkeä ja tarkoitusta. _"Maja"_, toisti hän itsekseen. _"Maja." "Maja."_ Sekavien unikuvien tulva täytti hänen aivonsa, kunnes hän meni aivan päästään pyörälle ja luuli sydämensä pakahtuvan. Varjoja, muodottomia kangastuksia ja merkillisiä ajatusyhtymiä lenteli, liiteli yltympäri ja hän koetti turhaan saada niitä tajuntansa piiriin. Sillä hän tunsi, että tästä muistojen mylläkästä tuli salaisuuden avain; jos hän vaan saisi ja voisi pitää kiinni siitä, niin kaikki selviäisi ja kirkastuisi. -- --

Oi Canim! Oi Pow-Wah-Kaan! Oi varjot ja haamut, mitä oli tämä? Hän kääntyi Canimiin, sanattomana ja vapisten, unikuviensa valtaamana. Hän oli sairas ja puolipyörryksissä eikä jaksanut muuta kuin kuunnella lumoavia säveliä, jotka tulvivat majasta.

"Hm, se on viulu", sanoi Canim suvaitsevaisesti.

Mutta nainen ei kuullut häntä, sillä hurmiossaan luuli hän että kaikki nyt vihdoinkin selviäisi. Nyt! Nyt! ajatteli hän. Hänen silmänsä kostuivat ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Salaisuus oli selviämäisillään, mutta väsymys oli voittamaisillaan hänet. Jospa hän vaan jaksaisi! Jos vaan -- -- mutta maisema kiertyi ja kutistui, ja vuoret kaatuivat taaksepäin ja hyppivät edestakaisin halki taivaan, ja hän hypähti pystyyn huutaen "Isä! Isä!" Sitten rupesi aurinko tanssimaan ja pimeys kääri hänet vaippaansa ja hän kaatui eteenpäin pitkin pituuttaan kivikkoon.

Canim tarkasti, oliko hän taittanut niskansa, murahti tyytyväisesti ja priiskoitti purosta vettä hänen päälleen. Vähitellen ja tukahtuneesti, nyyhkyttäen tuli hän tuntoihinsa ja nousi istumaan.

"Ei ole hyvä, että kuuma aurinko paahtaa päälakea", sanoi Canim.

Ja Li-Wan vastasi. "Ei, ei se ole hyvä ja kuorma rasitti minua kovin."

"Asetumme aikaisin leiriin, että sinä voit nukkua kauan ja koota voimia", sanoi Canim hellästi. "Ja jos lähdemme nyt, pääsemme aikaisemmin maata."

Li-Wan ei sanonut mitään, mutta kömpi tottelevaisesti jaloilleen ja ajoi koirat pystyyn. Koneellisesti seurasi hän Canimia majan ohitse, tuskin uskaltaen hengittää. Mutta sieltä ei kuulunut ääntäkään, vaikka ovi oli auki ja rautapeltisestä savupiipusta nousi sauhua.

He näkivät eräässä joen mutkassa vaaleaihoisen ja sinisilmäisen miehen, ja hetkisen näki Li-Wan sen toisen lumessa makaavan miehen. Mutta hän näki hämärästi, sillä hän oli heikko ja väsynyt äskeisten tapahtumien tähden. Kuitenkin katsoi hän uteliaasti miestä ja pysähtyi Canimin kanssa katsellakseen hänen työtänsä. Hän pesi soraa leveässä pannussa, jota hän kallistellen heilutti, ja heidän katsellessaan hän taitavalla liikkeellä kokosi kullan leveäksi juovaksi pannun pohjalle.

"Tämä on rikas, tämä joki", kertoi Canim Li-Wanille, kun he jatkoivat matkaansa. "Joskus löydän minäkin tällaisen joen ja silloin minusta tulee suuri mies."

Yhä useampia majoja ja ihmisiä tapasivat he nyt tiellään ja tulivat sille paikalle, jossa joen levein kohta oli heidän edessään. Siinä näkyi tavattoman hävityksen jäljet. Joka paikasta oli maa kaivettua ja revittyä ikäänkuin jättiläisten taistelun jäljiltä. Missä ei ollut lapioituja soraläjiä, ammotti suuria läpiä ja hautoja ja kuiluja joissa paksu maakerros oli kuorittu kiviseen kamaraan asti. Joen uomaa ei ollut olemassakaan, ja padottu, poisjohdettu vesi kulki pitkin korkealle ilmaan rakennettuja viemäreitä, tippuen laaksoihin ja alaviin paikkoihin ja käytti isoja vesirattaita ja joutui tuhat kertaa saman käsittelyn alaiseksi. Vuorilta olivat puut raiskatut ja paljaisiin kallioseinämiin oli porattu kaivosaukkoja ja rakennettu hirsiväyliä. Ja jokapaikassa kuhisi ihmisiä, ikäänkuin jättiläismuurahaisia. -- Savisia, likaisia, rääsyisiä miehiä, jotka ryömivät kaivamistaan lävistä ulos ja sisään, kiipeilivät uurnia pitkin kuin isot koppakuoriaiset ja tekivät otsansa hiessä työtä sorakasoilla, joita he koskaan eivät jättäneet rauhaan -- miehiä niin kauas kuin silmä näki, vuorenhuippujen äärilläkin asti, kaivaen, repien ja pesten luonnon kasvoja.

Li-Wan'ia kauhistutti tämä hirvittävä myllerrys. "Tosiaankin ovat nämä miehet hulluja", sanoi hän Canim'ille.

"Se ei ole ihmeellistä. Kulta, jota he hakevat, on suurta", vastasi tämä. "Se on suurinta maailmassa."

Tuntikausia vaelsivat he halki tämän ahneuden sekamelskan, Canim tarkaten kaikkea mielenkiinnolla, Li-Wan väsyneenä ja välinpitämättömänä. Hän tiesi että hän oli ollut saamaisillaan salaisuuden selville, mutta hermojännitys oli väsyttänyt hänet, ja hän odotti tyynesti että jotain tapahtuisi, vaikka hän ei tietänyt mitä. Jokapaikasta saivat hänen aistinsa lukemattomia vaikutelmia ja jokainen näistä kiihoitti hämärästi hänen uupunutta mielikuvitustaan. Jossakin hänen sisimmässään oli jotakin, joka oli sopusoinnussa ympäristön kanssa, unohtuneet ja ennen aavistamattomatkin yhdyssiteet uusittiin ja hän pani kaiken tämän merkille olematta utelias, hän oli levoton, mutta hän ei kyennyt niihin henkisiin ponnistuksiin, joita selittäminen ja ymmärtäminen olisi vaatinut. Niin laahusti hän siis herransa kintereillä, tyytyen odottamaan sitä, jonka hän tiesi jossakin, tavalla tai toisella tapahtuvan.

Päästyään ihmisten mielettömän pahoinpitelyn ikeestä palasi joki lopultakin vanhoille teilleen, jotka olivat likaantuneet ja samenneet heidän työstään, ja kiemurteli laiskasti halki laajojen aavikoiden ja metsämaiden laajenevan jokilaakson kautta laskuansa kohti. Tähän loppui joen "maksava" osa ja miehet eivät viitsineet laiskotella siellä, josta kulta ei ollut kaukana. Ja tässä Li-Wan, joka oli pysähtynyt kurittamaan Olo'a kepillänsä, kuuli naisen hopealta helkkyvän naurun.

Erään majan edessä istui nainen, kaunisihoinen ja ruusuinen kuin lapsi, hymyillen iloisesti ovessa seisovan toisen naisen puheille. Istuva nainen ravisti hajalleen suuren, mustan, märän tukkansa, joka höyrysi auringon lämpöisessä hyväilyssä.

Silmänräpäyksen seisoi Li-Wan jähmettyneenä. Sitten tunsi hän ikäänkuin häikäsevän salamaniskun ja oli niinkuin jotain olisi ratkennut, ja majan edessä oleva nainen katosi ja maja ja korkeat kuuset ja aaltoileva taivaanranta, ja Li-Wan näki toisen naisen auringon valossa harjaavan suurta, mustaa tukkaansa ja laulavan harjatessaan. Ja Li-Wan kuuli laulun sanat, ja ymmärsi ja oli lapsi jälleen. Hän näki näyn, johon kaikki levottomat unet sulivat ja tulivat yhdeksi ja haamut ja varjot alkoivat tavallisen kiertokulkunsa mutta kaikki oli selvää, yksinkertaista ja todellista. Monenlaisia näkyjä liiteli hänen ohitsensa, ihmeellisiä kohtauksia ja puita ja kukkia ja ihmisiä; ja hän näki ne ja tunsi ne kaikki.

"Silloin kun sinä olit pieni lintu, pikkunen metsälintu", sanoi Canim kiinnittäen palavan katseensa häneen.

"Kun minä olin pieni lintu", kuiskasi Li-Wan niin väsyneesti ja hiljaa että toinen tuskin kuuli. Ja hän tiesi valehtelevansa taivuttaessaan päänsä hihnoihin yhtyessään kävelyn tahtiin.

Kaikki tuntui niin omituiselta, ja todellisuus muuttui epätodelliseksi. Peninkulmainen vaellus ja leirin teko joen rannalla tuntui nyt painajaisunelta. Hän keitti ruokaa, antoi koirille syömistä ja irroitti kantamukset kuin unessa, eikä tullut entiselleen, ennenkuin Canim rupesi puhumaan seuraavista matkoistaan.

"Klondyke joki laskee Yukon'iin", sanoi hän, "joka on mahtava joki, mahtavampi kuin Mackenzie joki, jonka sinä tunnet. Me lähdemme siis, sinä ja minä Fort o'Yukon'iin. Sinne on koirilla talvisaikaan kahdenkymmenen päivän matka. Sitten seuraamme Yukon'ia länteen päin -- sata tai kaksisataa päivämatkaa -- en tiedä varmasti kuinka monta. Hyvin kauaksi. Ja sitten tulemme me meren rannalle. Sinä et tiedä mitään merestä, siis kerron sinulle siitä. Niinkuin järvi on verrattuna saareen, on meri verrattuna maahan; kaikkien jokien vesi virtaa siihen, ja se on ääretön. Olen nähnyt sen Hudson Bay'ssa, tahdon vielä nähdä sen Alaskassa. Sitten ehkä lähdemme isolla kanootilla merelle, sinä ja minä, Li-Wan, tai lähdemme maata myöten etelään, monia satoja päivämatkoja. Ja sitten en tiedä mitään muuta, kuin että olen Canim, Kanootti, kulkija maailman matkailija."

Li-Wan istui kuunnellen ja häntä rupesi pelottamaan, kun hän ajatteli matkaa halki pohjattoman erämaan. "Se on väsyttävä matka", sanoi hän ainoastaan, painaen päänsä polviansa vasten.

Sitten hänen päähänsä pälkähti loistava tuuma, ja hän tunsi verensä polttavan tätä ajatellessa. Hän meni jokirantaan ja pesi kasvoistaan kuivuneen saven. Kun vesi oli lakannut väreilemästä, katseli hän kauan peilikuvaansa; mutta aurinko ja tuulet olivat tehneet tehtävänsä, eikä hänen karkea ruskea ihonsa ollut ruusuinen kuin lapsen. Mutta tuuma oli loistava ja hänen innostuksensa yhä palava, kun hän ryömi miehensä viereen makuupeiton alle.

Hän makasi hereillään, katsellen sinistä taivasta ja odotellen, että Canim vaipuisi ensimäiseen syvään uneen. Kun tämä nukkui, siirtyi hän hitaasti ja varovasti vuoteesta, peitti miehensä ja nousi pystyyn. Jo toisella askeleella murahti Bash vihaisesti, mutta hän kuiskasi sille rauhoittavasti ja katsahti mieheensä, Canim kuorsasi ääneen. Sitten hän kääntyi ja joustavin, nopein askelin lähti hän samaan suuntaan, mistä he olivat tulleetkin.

Mrs. Evelyn Van Wyck oli juuri maata menossa. Kyllästyneenä kaikkiin näihin velvollisuuksiin, joita hänellä oli seurapiireissä rikkautensa ja lesken edullisen aseman tähden oli hän lähtenyt Pohjolaan ja asettunut asumaan sievään majaan kaivosalueen rajalla. Ystävättärensä Myrtle Giddings'sin avulla ja kiihoittamana leikki hän luonnonelämää, harrastaen hienostuneella antautumuksella kaikkea alkuperäistä.

Hän koitti päästä irti sukupolvien liikasivistyksestä ja salonkitavoista, ja saada jälleen sen otteen luontoon, josta hänen esi-isänsä olivat hellittäneet. Samaten omaili hän sielullisia olotiloja, jotka hänen toivonsa mukaan, olisivat lähennelleet kivikauden ihmisten kantaa, ja nyt juuri kootessaan tukkaansa yöksi, kuvitteli hän mielessään rakkausseikkailua paleolotiselta ajalta. Yksityiskohtia olivat pääasiallisesti asuttava luola ja murskatut ydinluut ja erinäiset kohtaukset, joissa esiintyi villipetoja, karvaisia mammutteja ja taisteluita yksinkertaisilla kiviveitsillä; mutta ne mielikuvat olivat ihastuttavia. Ja juuri kun Evelyn Van Wyck juoksi pimeitä metsäpolkuja pitkin liian kovakouraisen, matalaotsaisen ja nahkoihin puetun rakastajansa hyväilyjä pakoon, aukeni ovi ilman naputusta ja alkuperäinen, villinnäköinen, nahkoihin puettu nainen astui sisään.

"Voi, Herra varjelkoon --!"

Loikkauksella, joka olisi voinut tuottaa kunniaa luolanaiselle, pääsi miss Giddins turvaan pöydän taakse. Mutta mrs. Van Wyck pysyi paikoillaan. Hän huomasi, että tulija oli kovan mielenliikutuksen vallassa ja katsahti taakseen oliko tie selvänä hänen sängylleen, jossa tyynyn alla oli iso Colt revolveri.

"Terve, oi nainen, jolla on ihmeellinen tukka", sanoi Li-Wan.

Mutta hän sanoi sen omalla kielellään, kielellä, jota puhuttiin ainoastaan pienessä maailman kolkassa, ja jota naiset eivät ymmärtäneet.