Part 3

Gnob nyökkäsi vakavasti. Hänen kyhmyinen ja vanhuudenryppyinen naamansa peitti täydelleen sielun, joka sen takana oli. Hänen pienet silmänsä paloivat kuin tuliset kekäleet hänen kimeästi kirkuessaan: "Mutta eihän tämä ole kaikki."

"Mitä sitten vielä?" kysyi Keesh. "Enkö minä ole tarjonnut sinulle täyttä hintaa? Onko kestään Tana-naw-tytöstä koskaan maksettu niin paljon? Sano siinä tapauksessa hänen nimensä!"

Piirissä naurahdeltiin ääneen ja Keesh ymmärsi, että nämä ihmiset pilkkasivat häntä.

"Ei niin, Keesh hyvä, et sinä ymmärrä?" Gnob teki anteeksipyytävän kädenliikkeen. "Hinta on kohtuullinen. Hinta on hyväkin. Enkä myöskään välitä rikkinäisestä liipasimesta. Mutta ei siinä kaikki. Kuinkahan on miehen laita?"

"Niin, -- miehen laita?" ilkkui joukko.

"Sanotaan", piipitti Gnob kimeästi, "sanotaan, että Keesh ei kulje isäinsä teitä. Sanotaan, että hän on vaeltanut pimeydessä, palvellen vieraita jumalia ja että hänestä on tullut pelkuri."

Keesh'in muoto synkistyi. "Se on valhe", huusi hän. "Keesh ei pelkää yhtäkään ihmistä."

"Sanotaan", inisi Gnob edelleen, "että hän on suostunut valkoisen miehen puheisiin siinä Suuressa Talossa ja että hän kumartaa valkoisen miehen jumalaa ja sitäpaitsi, että valkoisen miehen jumalaa ei veri miellytä."

Keesh painoi silmänsä maahan ja puristi kätensä intohimoisesti nyrkkiin. Raakalaisjoukko nauroi härnäävästi ja shamaani, heimon ylipappi ja noita, kuiskutteli Gnob'in korvaan.

Shamaani meni valopiirin äärillä istuvien hahmojen joukkoon ja toi sieltä esiin hintelän nuorukaisen, jonka hän työnsi Keesh'in eteen, samalla antaen Keesh'in käteen veitsen.

Gnob kumartui eteenpäin. "Keesh! Oi Keesh! Uskallatko sinä tappaa ihmisen? Katso! Tämä on Kitz-noo, orja. Iske! Oi Keesh, iske käsivartesi täydellä voimalla!"

Poika vapisi, odottaen iskua. Keesh katsoi häneen, hänen mieleensä muistui Mr. Brown'in korkeampi moraali ja hän näki silmäinsä edessä Mr. Brown'in kummallisen, palavan helvetin loimuavat liekit. Veitsi putosi maahan ja poika huokasi, lähtien huojuvin jaloin valopiirin taka. Gnob'in jaloissa makasi susikoira, joka paljasti hohtavat hampaansa, hyökätäkseen pojan kimppuun. Mutta shamaani potkaisi petoa ja siitä Gnob sai uuden ajatuksen.

"Entäs, oi Keesh, mitä sinä tekisit, jos sinulle tehtäisi näin?" Gnob tarjosi puhuessaan lohenpalasta Valkohampaalle, ja kun eläimen piti tarttua palaseen, löi hän sitä kipeästi kepillä kuonoon. "Ja sitten Keesh, tekisitkö senjälkeen noin?" -- Valkohammas ryömi vatsallaan takaisin, heiluttaen Gnobllle häntäänsä.

"Kuulkaa!" Madwan'in käsivarteen nojaten oli Gnob noussut seisaalleen. "Minä olen hyvin vanha ja juuri sen takia, että olen vanha, kerron sinulle asioita. Sinun isäsi, Keesh, oli mahtava mies. Hän ihaili jousenjänteen soinnahdusta taistelussa ja omin silmin olen nähnyt hänen heittävän keihäänsä niin, että se lävisti miehen ruumiin. Mutta sinä olet toisenlainen. Siitä pitäen kun jätit Korpin, palvellaksesi Sutta, olet sinä peljännyt verta ja opettanut kansasikin sitä pelkäämään. Se ei ole hyvä. Katsos, kun minä olin Kitz-noo'n kokoinen poika, ei koko maassa ollut ainoatakaan valkoista miestä, mutta he tulivat, yksitellen, nämä valkoiset miehet ja nyt heitä on paljon. Ja he ovat levotonta sukua, jotka eivät koskaan malta levätä kylläisinä nuotion ääressä, antaen huomispäivän pitää huolta omasta ruo'astansa. Näyttää siltä, kuin heitä painaisi kirous, joka heidän on karkoitettava työllä ja raadannalla."

Keesh hämmästyi. Hän muisti hämärästi Mr. Brown'in kertoneen jostakin Adamista ennen vanhaan, ja Mr. Brown oli siis puhunut totta.

"Niin ottavat nämä valkoiset miehet kaiken mitä näkevät ja käyvät kaikki paikat ja katselevat kaikkea. Ja yhä uusia tulee heidän jäljissään ja ellei mitään tehdä, valloittavat he kaiken maan, ja Korpin heimoille ei jää mitään sijaa. Sentähden on paras, että taistelemme heitä vastaan, kunnes heistä ei ole yhtään jäljellä. Silloin meillä on käsissämme tiet ja maat, ja ehkä lapsemme ja lastemme lapset kukoistavat ja tulevat lihaviksi. On syttyvä uusi sota, kun Susi ja Korppi ryhtyvät taisteluun, mutta Keesh ei taistele, eikä anna väkensäkään taistella. Siksi ei ole hyvä, että hän ottaisi tyttäreni luokseen. Minä olen puhunut, minä, Gnob, Tana-naw'n päämies."

"Mutta valkoiset miehet ovat hyviä ja suuria", vastasi Keesh. "Valkoiset miehet ovat opettaneet meille paljon. Valkoiset miehet ovat antaneet meille peitteitä ja veitsiä ja pyssyjä sellaisia, joita emme me koskaan ole tehneet, emmekä taitaisikaan tehdä. Minä muistan kuinka me elimme ennen heidän tuloaan. En ollut silloin vielä syntynyt, mutta olen sen isältäni kuullut. Kun kävimme metsällä, täytyi meidän hiipiä niin likelle hirveä, että keihäämme siihen kannatti. Nyt käytämme valkoisen miehen kivääriä, joka kantaa kauemmaksi kuin pienen lapsen parkuna kuuluu. Me söimme kalaa ja lihaa ja marjoja -- ei ollut mitään muuta syötävää -- ja me söimme ilman suolaa. Kuinka moni teistä tahtoisi jälleen syödä kalaa ja lihaa ilman suolaa?"

Tämä puhe olisi vaikuttanut, ellei Madwan olisi hypähtänyt pystyyn, ennenkuin oli tullut hiljaisuus.

"Ensin kysymys sinulle, Keesh. Valkoinen mies Isossa Talossa sanoo sinulle, että on väärin tappaa. Mutta emmekö me tiedä, että valkoiset miehet tappavat? Olemmeko me unohtaneet Koyokuk'in suurta taistelua, taikka Nuklukyeto'n taistelua, jossa kolme valkoista miestä tappoi kaksikymmentä Tozikaka miestä? Luuletko sinä, että me emme enää muistaisi niitä kolmea Tana naw'n miestä, jotka valkoinen mies Macklewrath tappoi? Sano minulle, oi Keesb, miksi shamaani Brown opettaa sinulle, että on väärin tapella, kun kaikki hänen veljensä kerran tappelevat?"

"Ei, ei siihen kaivata vastausta", inisi Gnob, Keesh'in selvitellessä näennäisiä vastakohtia. "Asia on vallan yksinkertainen. Hyvä Mies Brown tahtoisi pidellä Korppia, hänen veljiensä kyniessä siltä höyhenet." Hän korotti ääntään. "Mutta niin kauan kuin yksikään Tana-naw jaksaa iskun antaa, tahi tyttö synnyttää poikalapsen, ei Korppia kynitä."

Gnob kääntyi nuotion takana istuvan tumman, nuoren miehen puoleen. "Ja mitä sanot sinä, Makamuk, joka olet Su-Su'n veli?"

Makamuk nousi seisomaan. Hänen naamassaan oleva pitkä arpi piti hänen huultaan alinomaisessa irvistyksessä, joka ei sopinut yhteen silmien hurjan loisteen kanssa. "Tänään", alkoi hän poiketen tahallaan aiheesta, "kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohitse. Ja ovessa näin lapsen, joka nauroi auringonpaisteessa. Ja lapsi katsoi minuun kauppamies Macklewrath'in silmillä ja peljästyi. Äiti juoksi sen luokse ja lohdutteli sitä. Äiti oli Ziska, Thlunglet-nainen."

Hänen äänensä hukkui raivoisaan ulvontaan, mutta hän sai sen vaikenemaan kääntymällä mahtavalla eleellä Keesh'iin päin ja hän nosti kätensä, uhkaavasti osoittaen sormellaan:

"Vai niin, te Thlunglet'in miehet? Te annatte pois naisenne ja tulette sitten Tana-naw'laisilta pyytämään uusia? Mutta me tarvitsemme itse naisemme, Keesh, sillä meidän on siitettävä miehiä, paljon miehiä, sen päivän varalle, jona Korppi taistelee Sutta vastaan."

Hyväksymismyrskyn läpi tunki Gnobin kimakka ääni: "Entäs sinä, Nossabok, joka olet hänen rakkain veljensä?"

Nuori mies oli notkea ja sorjavartaloinen. Hänellä oli tyyppinsä voimakas kotkamainen nenä ja korkea otsa, ja jonkin hermovian takia hän silloin tällöin räpäytti toista silmäänsä omituisen miettiväisesti. Nytkin, hänen noustessaan, painui hänen toinen silmänluomensa hetkiseksi alas. Mutta sille ei naurettu niinkuin tavallisesti. Jokainen naama oli totinen. "Minäkin kuljin kauppamies Macklewrath'in majan ohi", alkoi hän pehmeällä tyttömäisellä äänellä, joka oli hyvin nuorekas ja muistutti hänen sisarensa ääntä. "Ja minä näin indianeja, joiden hiki valui silmiin ja joiden polvet vapisivat väsymyksestä, -- minä näin indianien ähkivän kaataessaan tukkeja aitan rakennukselle, jonka Macklewrath aikoo teettää. Ja omin silmin näin heidän hakkaavan puita, että shamaani Brown'in Iso Talo pysyisi lämpöisenä pitkien öiden pakkasilla. Tämä on naisten työtä. Koskaan ei Tana-naw tekisi sellaista. Me olemme miesten veriveljiä, emmekä naisten, ja Thlunglet-miehet ovat naisia."

Syntyi syvä hiljaisuus ja kaikkien silmät kääntyivät Keesh'iin. Tämä katseli tarkasti ja kylmästi ympärilleen, katsoen jokaista täysikasvuista miestä suoraan silmiin. "Vai niin", sanoi hän tyynesti. Ja toisti, "vai niin." Sitten hän sen enempää sanomatta kääntyi ja poistui pimeyteen.

Konttaavien pikkulasten ja takkuisten susikoirien lomitse kulki hän ison leirin läpi sen ulkolaitaan, jossa hän tapasi naisen, joka nuotiotulen ääressä teki työtä. Köynnöskasvien juurista revityistä kaistaleista punoi hän siimoja kalastusta varten. Hetkisen katseli mies hiljaa, kuinka tytön taitavat kädet selvittelivät sotkeuntuneita kuorensyitä. Kaunis oli hän katsella työhönsä kumartuneena, vahvarakenteinen, korkeapovinen ja lanteilta leveä, äidiksi luotu. Ja loimuava valkea kultasi hänen vaskenväriset kasvonsa, hänen tukkansa oli sinisen musta ja hänen silmänsä kuin musta meripihka.

"Oi, Su-Su", sanoi hän lopulta, "sinä olet menneinä aikoina minua ystävällisesti silmäillyt ja myöskin päivinä, jotka vielä ovat nuoria."

"Minä silmäilin sinua ystävällisesti siksi, että olit Thlunglet'in päällikkö", vastasi tyttö nopeasti, "ja senkin tähden, että olit iso ja väkevä."

"Niin --"

"Mutta se tapahtui vanhana kalastusaikana", kiiruhti hän lisäämään, "ennenkuin shamaani Brown tuli opettaakseen sinulle pahoja asioita ja ennenkuin hän johti jalkasi oudoille teille."

"Mutta minä tahtoisin sanoa sinulle --"

Tyttö nosti kätensä liikkeellä, joka muistutti hänen isäänsä. "Ei, minä tiedän jo mitä sinä aijot sanoa, oi Keesh, ja tahdon nyt siihen vastata. On säädetty, että veden kalat ja metsän pedot synnyttävät jälkeläisiä, kukin lajinsa mukaan. Ja se on oikein. Sama on naisten laita. Heidän tulee jatkaa lajiansa ja tyttö, impenäkin ollessaan aavistaa lastensynnytyksen tuskat ja kivun rinnoissaan ja tuntee pienet kätöset kaulansa ympärillä. Ja kun tämä tunne on voimakas, hakee jokainen tyttö salasilmäyksin itselleen miestä, joka kelpaisi hänen lastensa isäksi. Näin tunsin, kun katsoin sinuun ja huomasin, että sinä olit iso ja väkevä, metsämies ja petojen ja miesten voittaja, joka voisi hankkia ruokaa silloin kun minun tulisi syödä kahden puolesta, joka voisi suojella minua vaaroilta avuttomuuteni lähetessä. Mutta tämä oli ennen sitä päivää, jona shamaani Brown tuli maahan opettaakseen sinua --"

"Mutta, se ei ole oikein, Su-Su. Sen minä tiedän varmasti --"

"Ei ole oikein tappaa. Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa. Siitä siis lapsesi mielesi mukaan, siitä sellaisia, jotka eivät tapa; mutta älä vaadi että Tana-naw't sen tekisivät. Sillä sanotaan ajan tulevan, jolloin Korppi ja Susi taistelevat keskenään. Siitä en tiedä, sillä se on miesten asia, mutta tiedän, että minun on sitä aikaa varten synnytettävä miehiä."

"Su-Su", keskeytti Keesh, "sinun täytyy minua kuulla --"

"_Mies_ löisi minua kepillä ja pakottaisi minut kuulemaan", vastasi hän halveksien. "Mutta sinä -- -- kas tässä!" Hän antoi tukun kuituja miehen käteen. "Minä en voi sinulle antaa itseäni, mutta nämä kyllä. Sinun käsiisi ne sopivat parhaiten. Se on naisten työtä. -- Ala siis."

Mies heitti ne luotaan ja hänen verensä kiehui vihaisesti vaskenvärisen ihon alla.

"Ja vielä vähän", jatkoi nainen. "Löytyy vanha tapa, jonka sekä sinun että minun isäni tunsivat. Jos mies kaatuu taistelussa, viedään hänen päänahkansa voiton merkiksi. Hyvä on. Mutta sinun, joka olet Korpin jättänyt, on tehtävä enemmän. Sinun tulee tuoda minulle, ei päänahkoja vaan pääkalloja, kaksi pääkalloa, ja tuotuasi ne, en anna sinulle kuituja, vaan koristellun vyön tuppineen ja pitkän venäläisen veitsen. Silloin silmäilen sinua taas ystävällisesti, ja silloin on kaikki taas hyvin."

"Vai niin", sanoi mies tyynesti. "Vai niin." Sitten hän kääntyi ja poistui valon piiristä.

"Ei, oi Keesh." huusi tyttö hänen jälkeensä. "Ei kahta päätä, vaan vähintäin kolme!"

Mutta Keesh oli uudelle uskolleen kuuliainen, eli vanhurskaasti ja vaati heimonsa kansan tottelemaan pastori Jackson Brownin käskyjä. Koko kalastusaikana hän ei välittänyt Tana-naw'sta eikä huolinut heidän pilkastaan, eikä eri heimojen naisten nauruista. Kalastuksen jälkeen lähti Gnob ja hänen kansansa, mukanaan suuret varastot sekä auringossa kuivattua että savustettua lohta, metsästämään Tana-naw heimon sydänmaille. Keesh näki heidän lähtevän, mutta kävi siitä huolimatta Lähetyksen jumalanpalveluksissa, joissa hän säännöllisesti rukoili ja johti laulua syvällä bassoäänellään.

Pastori Jackson Brown nautti tästä syvästä bassoäänestä ja katsoen hänen eteviin ominaisuuksiinsa, piti hän Keeshiä etevimpänä oppilaanaan. Siihen ei Macklewrath luottanut. Hän ei uskonut pakanoiden kääntymisen pysyväisyyteen, eikä peitellyt mielipidettään. Mutta Mr Brown oli tavallansa suuripiirteinen mies, ja hän todisti eräänä pitkänä syysiltana kauppamiehelle kaiken tämän niin vakuuttavasti, että kauppamies, jonka oli täytynyt luopua näkökohdasta toisensa jälkeen tuskaantuneena sanoi lopulta: "Piru vieköön, Brown, käännyn itsekin, jos Keesh pitää sekoittamattomana värinsä kaksi vuotta!" Mr. Brown ei koskaan päästänyt tilaisuutta käsistään, siis löi hän vetoa yksinkertaisesti lyömällä kättä, ja tämän jälkeen oli Keeshin käyttäytymisen ratkaistavissa, mihinkä Macklewrathin sielu lopulta joutuisi.

Mutta eräänä päivänä kun talven tullen lumi oli niin tarpeeksi kattanut maan että päästiin kulkemaan, kuultiin uutisia. Tana naw-mies tuli St. George Missioniin ostamaan ampumavaroja ja kertoi, että Su-Su oli luonut silmänsä Nee-Koo'hon joka oli mainio, nuori metsästäjä ja oli hänestä vanhan Gnobin nuotiolla tarjonnut suurenmoisen hinnan. Jotenkin samaan aikaan tapasi pastori Jackson Brown Keesh'in joelle vievällä metsätiellä. Keeshin parhaat koirat olivat valjastettuina hänen rekensä eteen, johonka hän oli sitonut parhaimman lumikenkäparinsa.

"Mihinkä olet matkalla, oi Keesh? Metsästämäänkö?" kysyi Mr Brown indianien tapaan.

Keesh katsoi häntä minuutin verran kiinteästi silmiin, sitten hän käski koiransa liikkeelle. Sen jälkeen sanoi hän miettiväisesti katsoen lähetyssaarnaajaan: "En! Suoraa päätä helvettiin."

* * * * *

Aukeamalla oli kolme yksinäistä, matalaa telttaa, jotka ikäänkuin tahtoivat kaivautua lumen sisään, synkkää yksinäisyyttä pakoon. Tusinan askeleen päässä oli jylhä metsä. Ylläkään ei nähnyt taivaan puhdasta sineä, ainoastaan muodottoman, sumuisen lumitäytteisen pilvistön. Ei tuulta, ei ääntä, ei mitään muuta kuin lunta ja hiljaisuus. Ei myöskään leirin vilkasta elämää, sillä metsämiehet olivat yllättäneet peuralauman sivultapäin ja saalis oli ollut suuri. Nyt oli paastoamisen jälkeen vietetty suuret juhlat, ja sentähden makasivatkin kaikki syvässä unessa peurannahkaisten kattojensa alla, vaikka olikin keskipäivä.

Erään teltan ulkopuolella palavan tulen ääressä oli viisi paria lumikenkiä ja nuotion vieressä istui Su-Su. Hänen päänsä, tukkansa ja kaulansa olivat oravannahkaisen kaavun peitossa, mutta paljain käsin piteli hän näppärästi neulaa ja suonilankaa, valmistellen purppuranpunaisella vaatteella vuoratun nahkavyön viimeisiä koristeita. Jossakin, jonkin teltan takana, haukahti koira terävästi. Kerran tytön isä äännähteli unissaan hänen takanaan olevassa teltassa. "Pahoja unia", hymyili hän itsekseen. "Hän vanhenee jo ja viimenen liha-annos oli liian suuri."

Hän kiinnitti viimeisen helmen, solmisi langan ja kohensi tulta. Katsottuaan kauan tuleen, nosti hän päätään ja kuunteli lumen narskumista mokkasiineihin puettujen jalkojen alla. Keesh seisoi hänen vieressään hiukan etukumarassa taakan tähden, jota hän kantoi selässään. Se oli peitetty pehmeäksi parkittuun hirven nahkaan ja Keesh heitti sen huolimattomasti lumeen ja istuutui. He katsoivat kauan toisiaan puhumatta sanaakaan.

"Pitkä matka, oi Keesh", sanoi tyttö viimein, "pitkä matka on S:t. Georg Missionista Yukonin varrella, tänne."

"Niin on", vastasi hän hajamielisesti, silmät tiukasti tähdättyinä vyöhön, jonka suuruuden hän pani merkille. "Mutta missä on veitsi?" kysyi hän.

"Tässä." Su-Su otti sen esiin parkastaan ja välähytteli sen paljastettua terää tulen loimussa. "Se on hyvä veitsi."

"Anna se minulle!" komensi Keesh.

"En, Keesh", nauroi hän. "Ehkä et sinä ole syntynyt kantamaan sitä."

"Anna se minulle", toisti mies muuttamatta ääntään. "Olen siihen syntynyt."

Mutta tytön silmät, jotka olivat kiemailevasti tähdättyinä hirvennahkaan hänen takanaan, huomasivat sen alla olevan lumen vähitellen punertuvan. "Onko se verta, Keesh?" kysyi hän.

"On, se on verta. Mutta anna minulle tuo vyö ja pitkä venäläinen puukko."

Tyttö tunsi äkkiä pelkoa, mutta häntä vavistutti, kun mies raa'asti riuhtaisi häneltä vyön, mutta tämä raakuus vavistutti häntä miellyttävästi. Hän katsoi mieheen hellästi ja tunsi kaipausta rinnassaan ja pienet lapsenkädet kaulansa ympärillä.

"Tämä on tehty pienemmälle miehelle", huomautti mies yrmeästi, vetäen sisäänpäin suolivyötään ja kiinnittäen soljen ensimäiseen läpeen.

Su-Su hymyili, ja hänen silmänsä tulivat vielä hellemmiksi. Taas tunsi hän nuo pehmoiset kätöset kaulansa ympärillä. Mies oli kaunis katsella, vyö tosin oli pieni, tehty pienemmälle miehelle, mutta mitä siitä? Voihan hän tehdä uusia vöitä.

"Mutta veri?" kysyi hän uuden kasvavan toivon elähdyttämänä. "Veri, Keesh? Onko se... onko ne... päitä?"

"Ovat."

"Ne ovat varmaan ihan tuoreita, sillä muuten olisi veri jäätynyt."

"Niin, nyt ei ole kylmä ja ne ovat tuoreita, aivan tuoreita."

"Oi Keesh!" Hänen kasvonsa olivat lämpöiset ja kirkkaat. "Ja ne ovat minulle?"

"Niin, sinulle."

Hän tarttui hirvennahan kulmaan, repäisi sen auki ja päät vierivät tytön eteen.

"Kolme", kuiskasi Keesh hurjasti, "ei, vähintäin neljä."

Mutta Su-Su istui jäykistyneenä. Siinä ne nyt olivat, -- pehmeäpiirteinen Nee-Koo, Gnob'in vanha kyhmyinen naama, Mahamuk, joka irvisti hänelle halkinaisella huulellaan, ja vihdoin Nossabok tyttömäisine poskineen ja toinen silmäluomi vanhaan tapaan omituisen miettiväisesti roikuksissa. Siinä ne makasivat tulenloimun valaistessa niitä ja leikkiessä niiden kanssa ja jokaisesta päästä levisi punainen piiri lumeen.

Tulen sulattama lumi painui Gnobin pään alta ja se vieri kuin olisi se ollut elävä olento, pysähtyen tytön jalkojen juureen. Mutta hän ei liikahtanutkaan. Keesh istui myöskin liikkumatta, hän ei räpäyttänyt silmiään, katsoi vaan taukoamatta tyttöön.

Metsässä pudotti honka liian raskaan lumitaakkansa ja jymähdys kaikui kumeana solassa, mutta kumpikaan ei liikahtanut. Lyhyt päivä oli äkkiä mennyt mailleen ja pimeys peitti leirin, kun Valkohammas juoksi nuotiolle. Se pysähtyi tunnustellakseen maaperää, mutta kun sitä ei ajettu pois, tuli se likemmäksi. Se käänsi äkkiä kuononsa sivullepäin, sen sieramet värisivät ja niskakarvat nousivat pystyyn; sitten se seurasi vainuaan suoraan isäntänsä pään luokse. Ensin se haisteli sitä varovasti ja nuoli sen otsaa punaisella roikkuvalla kielellään. Sitten se äkkiä istui, nosti kuononsa kohti ensimäistä himmeätä tähteä ja päästi pitkän sudenulvonnan.

Tämä herätti Su-Sun'in. Hän katsoi Keesh'iin, joka oli paljastanut venäläisen veitsen ja katseli häntä tarkkaavaisesti. Miehen kasvot olivat lujat ja järkähtämättömät ja hän luki niistä tuomionsa. Hän heitti yltään parkansa pääkappaleen, paljasti kaulansa ja nousi seisomaan. Hän seisoi hiljaa, pitkällä katseella katsellen ympärilleen lumettunutta metsää, himmeitä tähtiä, leiriä, lumessa olevia lumikenkiä -- viimeisellä, koko elämää käsittävällä katseella. Kevyt tuulahdus puhalsi hänen tukkansa sivullepäin ja hengenvedon ajaksi käänsi hän päänsä tuulta vasten.

Hän ajatteli lapsiaan, jotka eivät koskaan syntyisi, meni sitten Keesh'in luo ja sanoi: "Minä olen valmis."

Kaunis Li-Wan.

"Aurinko laskee, Canim, ja päivän kuumuus on ohitse!"

Näin huusi Li-Wan miehelle, jonka pää oli oravannahkaisen vällyn peitossa, mutta hän huusi matalalla äänellä, ikäänkuin olisi hänen vaikea valita. Toisella puolella oli velvollisuus herättää hänet ja toisella pelko nähdä hänet hereillä. Sillä hän pelkäsi isoa miestään, joka ei muistuttanut keitään niistä miehistä, joita hän oli tuntenut.

Hirvenpaisti kärisi levottomasti ja hän siirsi paistinpannun hiilloksen sivuun. Samalla hän piti tarkalla kahta Hudsonbay-koiraa, jotka kuola tippuen punaisista kielistään, seurasivat hänen jokaista liikettään. Ne olivat isoja, pörröisiä retkaleita, jotka olivat ryömineet nuotin viereen, tuulen alle, siten ohuessa savussa ollen, ollakseen rauhassa tuhansittain parveilevilta hyttysiltä. Li-Wanin katsoessa alas jyrkännettä, jonka juurella Klondyken paisuneet vedet vyöryivät vuorien lomitse, ryömi yksi koirista vatsallaan kuin käärme esiin ja taitavalla, kissamaisella käpäläniskulla repäisi se palasen kuumaa lihaa pannusta maahan. Mutta Li-Wan oli pitänyt tätä silmällä ja se hypähti takasinpäin muristen ja koettaen purra, kun hän löi sitä kuonoon tulikekäleellä.

"Ehei, Olo", nauroi hän ja otti lihan maasta, päästämättä koiraa silmistään. "Sinun on aina nälkä, ja sen takia sinun kuonosi johtaa sinut loppumattomiin ikävyyksiin."

Mutta Olon toveri liittyi siihen ja yhdessä uhmasivat ne naista. Niiden niskakarvat nousivat kiukkuisesti pystyyn ja ne nostivat ohkoisia huuliansa pahaa-ennustaviin ryppyihin, paljastaen kamalat ja uhkaavat torahampaansa. Niiden kuono rypistyi ja värisi ja ne murisivat kuin sudet, ja koko niiden suvun viha ja pahuus yllytti niitä käymään naisen kimppuun, vetääkseen hänet nurin.

"Ja sinäkin, Bash, joka olet yhtä villi kuin isäntäsi, etkä tahdo elää sovussa sen käden kanssa joka sinua ruokkii! Tämä riita ei kuulu sinuun, niin että tästä saat! ja tästä!"

Näin huutaessaan ahdisti hän niitä kekäleellä, mutta ne välttivät iskut, eivätkä väistyneet. Ne erosivat toisistaan ja lähestyivät häntä ryömimällä ja muristen eripuolilta. Li-Wan oli tapellut vallasta susikoirien kanssa aina siitä asti kun hän tepasteli nahkakimppujen joukossa teltassa, ja hän tiesi että ratkaiseva hetki oli käsissä. Bash oli pysähtynyt lihakset jännitettyinä ja valmiina hyppäämään; Olo ryömi vielä eteenpäin, sopivalle välimatkalle päästäkseen.

Li-Wan tarttui kahteen kekäleeseen pidellen niitä hiiltyneistä päistä ja katsoi eläimiä silmiin. Toinen pysyi poissa, mutta Bash ryntäsi päin ja hän otti sen ilmassa vastaan palavalla aseellaan. Kuului tuskanulvontaa ja tuntui väkevää palaneen lihan ja karvojen katkua, kun se kiereskeli liassa ja nainen pisti hehkuvan halon sen suuhun. Purren hurjasti ympärilleen heittäytyi se sivullepäin ettei hän siihen ulottuisi ja lähti kauhusta suunniltaan pakoon. Olo oli toiselta puolelta perääntynyt, kun Li-Wan huomautti sille paremmuudestaan heittämällä sitä halolla, joka sattui sen kylkiluihin. Sitten pari vetäytyi kekälesateessa pois ja leirin ulkolaidassa ne nuolivat haavojaan, murisivat ja vinkuivat.

Li-Wan puhalsi tuhan pois lihasta ja istuutui uudestaan. Hänen sydämensä ei sykkinyt yhtään kiivaammin ja asia olikin jo vanha, sillä tällainen kuului elämän menoon. Canim ei ollut liikahtanutkaan temmellyksen aikana, ainoastaan kuorsannut.

"Tule Canim!" huusi hän, "päivän kuumuus on mennyt ja tie odottaa jalkojamme."

Oravannahkavällyt liikahtivat ja ruskea käsivarsi heitti ne syrjään. Mies räpäytti silmiänsä ja sulki ne taas.

Hänen kantamuksensa on painava, ajatteli nainen, ja hän on väsynyt aamupäivän työstä.

Hyttynen pisti häntä niskaan ja hän hieroi peittämättömään paikkaan märkää savea, jota hän otti saapuvilla olevasta möhkäleestä. Koko aamun kiivetessään vuoria ylös, kokonaisten hyttyspilvien heitä ympäröidessä, olivat mies ja nainen hieroneet itseensä tuota sitkeää savea, joka auringossa kuivattuaan peitti heidän kasvonsa naamiolla. Näitä naamioita, jotka kasvojen lihaksien liikkeestä olivat toisin paikoin halkeilleet, täytyi yhtämittaa paikkailla, niin että savikerros oli eripaksuista ja merkillisen näköistä.