Part 2

Aterian aikana ei paljoa puhuttu, mutta monta uteliasta katsetta kohdistettiin Bask-Wah-Wanin poikaan. Hän tuli tästä hämilleen -- ei sen tähden, että hän olisi ollut ujo; itse asiassa oli hylkeenrasvan haju vienyt häneltä ruokahalun ja hän tahtoi olla ilmaisematta vastenmielisyyttään.

"Syö, sinun on nälkä", käski Opee-Kwan ja Nam-Bok sulki molemmat silmänsä ja työnsi kätensä pilaantuneella kalalla täytettyyn astiaan.

"No, no! Älä teeskentele! Tänä vuonna oli runsaasti hylkeitä ja väkevien miesten on aina nälkä." Bark-Wah-Wan kastoi erikoisen pahentuneen lohen palasen öljyyn ja ojensi sen hemmoitellen tippuvana pojalleen.

Koska hänen vatsansa kaikesta päättäen ei ollut niin vahva kuin entisaikaan, täytti hän tuskaantuneena piippunsa ja veti muutamia sauhuja. Väki söi maiskutellen edelleen ja odotti. Harvat heistä tunsivat lähemmin tätä kallisarvoista yrttiä, vaikka silloin tällöin voitiin kauppoja tehtäessä saada pienempiä määriä ylen huonoa lajia pohjoisessa olevilta eskimoilta. Koogah, joka istui hänen vieressään, huomautti, ettei hänellä olisi mitään haikua vastaan, ja kesken syömistään, huulet paksussa öljyssä, imi hän ambrasta tehtyä suupalaa. Sitten Nam-Bok piteli vapisevalla kädellä vatsaansa, eikä ottanut tarjottua piippua takaisin. Koogah voisi pitää piipun, sanoi hän, sillä hän oli ajatellut jo alusta lahjoittaa sen hänelle. Ja väki nuoli hyppysiään ja kiitteli hänen anteliaisuuttaan.

Opee-Kwan nousi seisomaan. "Ja nyt, oi Nam-Bok, on juhla-ateria syöty ja tahtoisimme mielihyvällä kuulla niistä ihmeellisistä asioista joita olet nähnyt."

Kalastajaväki taputti käsiään ja ryhtyi töihinsä valmiina kuuntelemaan. Miehet veistelivät keihäitä ja leikkasivat kuvia norsunluuhun, naiset taas kaapivat ihraa turkishylkeen nahoista ja pehmensivät niitä tai neuloivat tossuja suonilangalla. Nam-Bok katseli edessään olevaa näytelmää, mutta siinä ei ollut sitä viehätystä, minkä hänen muistinsa hänelle oli maalaillut. Kulkijavuosiensa aikana oli hän usein ajatellut juuri tätä näkyä, mutta nyt kun ajatus oli toteutunut, tunsi hän pettyneensä. Tämä oli hänestä tyhjää ja laihaa elämää, eikä sitä voinut verrata siihen, mihinkä hän oli tottunut. Kuitenkin hän avaisi hieman heidän silmiään ja hänen omat silmänsä loistivat hänen näin ajatellessaan.

"Veljet", alkoi hän, sellaisen miehen teeskentelevällä alentuvaisuudella, joka aikoo kertoa tekemistään urotöistä. "Kun lähdin oli syyssuvi monta suvea sitten ja jotenkin samanlainen sää kuin nytkin näyttää tulevan. Te muistatte kaikki sen päivän, jona lokit lensivät matalalla ja kova maatuuli puhalsi, enkä päässyt bidarkallani vastatuuleen. Minä käärin bidarkan peiton ympärilleni, ettei vesi pääsisi veneeseen ja koko yön taistelin myrskyn kanssa. Ja aamulla ei näkynyt mitään maata -- ainoastaan merta -- ja maatuuli puristi minut syliinsä ja kantoi minua eteenpäin. Kolme tällaista yötä valkeni, enkä sittenkään nähnyt maata ja maatuuli ei minua päästänyt.

"Ja kun neljäs päivä oli käsissä, olin kuin mielipuoli. En jaksanut liikuttaa airoani ravinnon puutteessa ja jano pani pääni pyörälle. Mutta meri ei ollut enään kiukuissaan ja lempeä etelätuuli puhalsi ja katsoessani taakseni näin näyn, joka pani minut luulemaan tulleeni hulluksi."

Nam-Bok vaikeni kaivaakseen hampaittensa välistä hiutaleen lohen lihaa, joka oli sinne tarttunut, ja miehet ja naiset, unohtaen työnsä, odottivat kurkottaen eteensä.

"Siellä oli kanootti, iso kanootti. Jos kaikki kanootit, mitä elämässäni olen nähnyt, olisivat yksi kanootti, ei se sittenkään olisi niin iso."

Kuului epäileviä huudahduksia ja Koogah, jolla oli niin paljon vuosia takanaan pudisti päätään.

"Jos joka bidarka olisi sannanmurunen", jatkoi Nam-Bok uhmaillen, "ja jos olisi niin monta bidarkaa, kuin tällä rannalla on sannan murusia, ei niistä sittenkään tulisi niin suurta kanoottia kuin se, jonka näin neljännen päivän aamuna. Se oli hyvin iso kanootti ja sitä sanottiin kuunariksi. Minä näin tämän ihmeellisen vehkeen, tämän ison kuunarin, tulevan perässäni ja näin siinä miehiä..."

"Odotas, Nam-Bok!" keskeytti Opee-Kwan, "minkälaisia miehiä ne olivat --? isojako miehiä?"

"Ei, sellaisia kuin sinä ja minä."

"Kulkiko se iso kanootti kovaa vauhtia?"

"Kulki."

"Sen laidat olivat korkeita ja miehet lyhyitä", päätteli Opee-Kwan. "Ja soutivatko nämä miehet pitkillä airoilla?"

Nam-Bok irvisti. "Ei heillä mitään airoja ollut", sanoi hän.

Kuulijat istuivat suut auki ja tuli pitkä hiljaisuus. Opee-Kwan lainasi Koogahin piippua ja veti miettiväisesti pari sauhua. Yksi nuoremmista naisista naurahti hermostuneesti, saaden osakseen kiukkuisia silmäyksiä.

"Eikö heillä ollut mitään airoja?" kysyi Opee-Kwan hiljaisesti, antaen piipun takaisin.

"Etelätuuli oli takana", selitti Nam-Bok.

"Mutta tuuli ajaa hitaasti."

"Kuunarilla oli siivet -- tällaiset." Hän piirsi santaan mastot ja purjeet ja miehet tunkeilivat hänen ympärillään tarkastellen piirustusta. Tuuli aikalailla, ja selittääkseen asian havainnollisemmin tarttui hän äitinsä huivin kulmiin levittäen sen purjeeksi. Bask-Wah-Wan torui ja harasi vastaan, mutta tuuli vei häntä kappaleen matkaa rantaa pitkin, kunnes hän hengästyneenä kompastui ajopuukasaan. Miehet äännähtelivät osoittaakseen, että olivat ymmärtäneet, mutta Koogah heitti äkkiä harmaata päätään taaksepäin.

"Hah, hah!" nauroi hän, "onpa se naurettava kapine, se iso kanootti! hyvin naurettava kapine! Tuulen leikkikalu. Mihinkä tuuli menee, menee sekin. Ei kukaan, joka siinä kulkee, voi sanoa, millekä rannalle hän joutuu, sillä hän kulkee aina tuulen mukana ja tuuli kulkee joka paikkaan, eikä kukaan tiedä mihinkä."

"Niin se on", myönsi Opee-Kwan totisena, "Myötätuuleen kulkeminen on helppoa, mutta vastatuuleen täytyy ankarasti ponnistella, mutta koska heillä ei ollut airoja, eivät nämä ison kanootin miehet tehneet työtä ollenkaan."

"Heidän ei tarvinnut tehdä työtä", huudahti Nam-Bok vihaisesti. "Kuunari kulki myöskin vastatuuleen."

"Ja minkä sinä sanoit kuljettavan -- kuu-kuu-kuunaria?" kysyi Koogah, kommeltuen outoon sanaan.

"Tuulen", oli kärsimätön vastaus.

"Siis tuuli kuljetti kuu-kuu-kuunaria vastatuuleen."

Vanha Koogah katsahti merkitsevästi Opee-Kwaniin ja jatkoi naurun yltyessä hänen ympärillään: "Tuuli puhaltaa etelästä ja puhaltaa kuunaria etelään. Tuuli puhaltaa tuulta vastaan. Tuuli puhaltaa yhteen suuntaan ja yhtaikaa toiseen suuntaan. Se on hyvin yksinkertaista. Me ymmärrämme, Nam-Bok. Me ymmärrämme erinomaisesti."

"Sinä olet typerä."

"Totuus tulee sinun huuliltasi", vastasi Koogah sävyisästi. "Minun ymmärrykseni oli heikko ja asia oli yksinkertainen."

Mutta Nam-Bokin kasvot olivat synkät ja hän sanoi nopeasti sanoja, joita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. He alkoivat uudestaan veistää luita, ja kaapia nahkoja, mutta hän sulki tiiviisti huulensa kielen eteen, jota ei uskottu.

"Tuo kuu-kuu-kuunari", kysyi Koogah yhtä tyynenä. "Oliko se tehty yhdestä suuresta puusta?"

"Se oli tehty monesta puusta", tiuskasi Nam-Bok lyhyeen. "Se oli hyvin iso."

Hän vaipui jälleen juroon hiljaisuuteen ja Opee-Kwan nyökkäsi Koogah'ille, joka kummastellen pudisti päätään ja mutisi: "Se on hyvin ihmeellistä."

"Tämä ei ole mitään", sanoi Nam-Bok välinpitämättömästi; "mutta näkisitte höyrylaivan. Niinkuin hiekkajyvänen on verrattuna bidarkaan ja bidarka verrattuna kuunariin, on kuunari verrattuna höyrylaivaan. Sitä paitsi on höyrylaiva tehty raudasta, se on kokonaan raudasta."

"Ei, ei! Nam-Bok", huudahti päällikkö, "kuinka se voi olla mahdollista? Rauta menee aina pohjaan. Katsokaas esimerkiksi, minä sain vaihtokaupassa toisen kylän päämieheltä rautaisen veitsen ja eilen luiskahti rautaveitsi kädestäni ja painui mereen. Kaikella on lakinsa, ei ole mitään lakien ulkopuolella olevaa. Sen me tiedämme. Ja sitäpaitsi me tiedämme, että samanlaatuisilla esineillä on sama laki ja että kaikella raudalla on sama laki. Siis peruuta sanasi, Nam-Bok, että me voisimme sinua vielä kunnioittaa."

"Niin se on", sanoi Nam-Bok itsepäisesti. "Höyrylaiva on kokonaan raudasta eikä uppoa."

"Ei, se ei ole mahdollista."

"Minä näin sen omin silmin."

"Ei se ole luonnon mukaista."

"Mutta sano minulle Nam-Bok", keskeytti Koogah joka pelkäsi, että jutut loppuisivat, "sano minulle kuinka nuo miehet löytävät tiensä merellä, kun ei näy maata, jonka mukaan ohjattaisiin?"

"Aurinko näyttää tien."

"Mutta kuinka?"

"Keskipäivän aikaan ottaa kuunarin päämies esineen, jonka lävitse hänen silmänsä katselee aurinkoa, ja sitten hän pakoittaa auringon kiipeämään taivaalta alas maanäärelle."

"Ne ovat pahoja taikoja!" huudahti Opee-Kwan, kummastellen sellaista jumalattomuutta. Miehet nostivat kauhistuneina kätensä ilmaan ja naiset huokailivat. "Ne ovat pahoja taikoja. Ei ole hyvä johtaa harhaan suurta aurinkoa, joka karkoittaa yön ja antaa meille hylkeet, lohen ja lämpöiset ilmat."

"Mitä sitten, jos ne ovatkin pahoja taikoja?" kysyi Nam-Bok uhkaavasti. "Olen minäkin katsellut tuon esineen lävitse aurinkoon ja pakottanut sen kiipeämään taivaalta alas."

Ne, jotka olivat lähinnä, vetäytyivät äkkiä kauemmaksi hänestä ja yksi naisista peitti lapsen kasvot, joka oli hänen rinnoillaan, ettei Nam-Bokin katse sattuisi siihen.

"Mutta neljännen päivän aamuna, oi Nam-Bok", sanoi Koogah, "neljännen päivän aamuna, kun kuunari tuli perässäsi?"

"Minulla oli vähän voimia jäljellä, enkä voinut soutaa tieheni. Siispä minut otettiin laivaan ja kurkkuuni kaadettiin vettä ja minulle annettiin hyvää ruokaa. Kahdesti, veljeni, olette te nähneet valkoisen miehen, ja nämä miehet olivat kaikki valkoisia ja heitä oli niin monta, kuin minulla on sormia ja varpaita. Ja kun minä huomasin, että he olivat hyvin ystävällisiä, tulin rohkeammaksi ja päätin itsekseni painaa mieleeni kaikki mitä näin. Ja he opettivat minut tekemään mitä hekin tekivät, ja antoivat minulle hyvää ruokaa ja makuupaikan. Ja päivän toisensa jälkeen kuljimme merellä ja joka päivä päämies otti auringon taivaalta ja pani sen sanomaan, missä me olimme. Ja kun aallot olivat hyvällä päällä, pyydystimme hylkeitä ja minä ihmettelin kovin, sillä he heittivät aina pois lihan ja rasvan ja pitivät ainoastaan nahan."

Opee-Kwanin suu värähteli kiivaasti ja hänen piti juuri ruveta moittimaan tällaista tuhlausta, kun Koogah potkaisemalla sai hänet vaikenemaan.

"Pitkän ajan päästä, kun aurinko oli kadonnut ja ilmaan oli tullut purevaa pakkasta, käänsi päämies kuunarin keulan etelään. Päivän toisensa jälkeen kuljimme kohti etelää ja itää, emmekä koskaan nähneet maata ja olimme likellä sitä kylää, josta miehet olivat kotoisin -- --"

"Kuinka he tiesivät, että he olivat likellä?" kysyi Opee-Kwan, joka ei enää voinut hillitä itseänsä. "Eihän maata ollut näkyvissä."

Nam-Bok katsoi häneen vihaisesti. "Enkö minä sanonut, että päämies pakoitti auringon alas taivaalta?"

Koogah sovitteli ja Nam-Bok jatkoi.

"Niinkuin sanoin, ollessamme likellä sitä kylää puhkesi kova myrsky ja yöllä olimme avuttomia, emmekä tienneet missä olimme -- --"

"Juurihan sanoit, että päämies tiesi -- --"

"Rauhoitu Opee-Kwan! Sinä olet typerä, etkä ymmärrä. Niinkuin sanoin olimme yöllä avuttomina, kun myrskyn pauhinassa kuulin yht'äkkiä aaltojen hyrskeen rantaa vasten. Ja sitten purjehdimme kovalla ryskeellä päin rantaa ja minä jouduin veteen uimaan. Rannikko oli kallioista ja monen peninkulman matkalla ei ollut kuin kappale hietarantaa, ja siinä kaivoin käteni santaan, siten vetäen itseni kuohuista. Toiset miehet olivat varmaankin murskaantuneet kallioihin, sillä kukaan heistä, päämiestä lukuunottamatta, ei tullut maihin ja hänetkin tunsin vain sormessaan olevasta sormuksesta.

"Kun päivä koitti, eikä kuunarista näkynyt jälkeäkään, käänsin kasvoni sisämaahan päin ja lähdin vaeltamaan saadakseni ruokaa ja nähdäkseni ihmiskasvoja. Ja tullessani erääseen taloon vietiin minut sisään ja annettiin ruokaa, sillä minä olin oppinut heidän kielensä ja valkoiset miehet ovat aina ystävällisiä. Ja se talo oli isompi kuin kaikki meidän rakentamamme talot ja meidän isäimme ennen meitä rakentamat talot yhteensä."

"Se oli mahdottoman suuri talo", sanoi Koogah, peittäen epäilyksensä ihmettelevään äänensävyyn.

"Sellaisen talon tekemiseen tarvittiin paljon puita", lisäsi Opee-Kwan ottaen opiksi.

"Se ei ole mitään." Nam-Bok kohautti halveksivasti olkapäitään. "Niinkuin meidän talomme sen rinnalla, oli se talo niihin verrattuna joita myöhemmin olin näkevä."

"Eivätkä ne miehet ole isoja?"

"Ei, sellaisia kun te ja minä", vastasi Nam-Bok. "Minä olin leikannut itselleni kepin, jotta minun olisi kevyempi kävellä, ja muistaessani, että minun tuli kertoa kaikki teille, veljeni, vedin keppiin viivan merkitsemään jokaista siinä talossa asuvaa henkilöä. Minä olin siellä monta päivää, tehden työtä, josta he minulle antoivat rahaa; -- Sitä te ette tunne, mutta se on erinomaisen hyvää olemassa.

"Ja eräänä päivänä lähdin siitä paikasta kauemmaksi sisämaahan. Ja kulkiessani kohtasin paljon ihmisiä ja minä leikkasin pienempiä merkkejä keppiin, että kaikki siihen mahtuisivat. Sitten näin ihmeellisen asian. Maassa edessäni oli käsivarteni vahvuinen rautatanko ja pitkän askeleen päässä siitä oli toinen rautatanko -- --"

"Silloin sinusta tuli rikas", selitti Opee-Kwan, "sillä rauta on arvokkaampaa kuin mikään muu maailmassa. Siitä olisi saanut monta veistä."

"Ei, ei se ollut minun."

"Se oli löydettyä ja löydetty tavara on laillista omaisuutta."

"Eipä niinkään. Valkoiset miehet olivat asettaneet ne siihen. Ja sitäpaitsi olivat nämä kanget niin pitkiä, ettei yksikään mies olisi voinut kuljettaa niitä pois -- niin pitkiä että minä en voinut niiden loppua nähdä."

"Nam-Bok, siinä oli paljon rautaa", varoitti Opee-Kwan.

"Niin, se oli vaikeata uskoa, vaikka sen omin silmin näin, mutta enhän voinut kieltää silmieni todistusta. Ja katsellessani kuulin..." Hän kääntyi äkkiä päällikköön päin. "Opee-Kwan, sinä olet kuullut merileijonan vihoissaan karjuvan. Kuvittele mielessäsi, että löytyisi yhtä monta merileijonaa, kuin meressä on aaltoja ja kuvittele, että kaikki nämä merileijonat olisivat yksi merileijona ja tämä yksi merileijona ärjyisi. Niin ärjyi kuulemani vehje."

Kalastajaväestö huudahteli suureen ääneen ja Opee-Kwan kuunteli suu ammollaan.

"Ja kaukaa näin hirviön, joka oli niin suuri kuin tuhannen valaskalaa. Sillä oli yksi silmä ja se sylki sauhua ja ähki suureen ääneen. Minä pelkäsin ja juoksin vapisevin jaloin tietä pitkin, joka oli kankien välissä. Mutta se tuli tuulen nopeudella, tuo hirviö, ja minä hyppäsin rautakangen yli, tuntien sen kuuman hengityksen kasvoissani..."

Opee-Kwan sai taas vihdoinkin sanan suustaan. "Ja -- ja sitten, oi Nam-Bok?"

"Sitten se kulki vierestäni pitkin kankia, eikä tehnyt minulle mitään, ja kun jalkani taas kannattivat minua, oli se jo hävinnyt näkyvistä. Ja se on hyvin tavallinen ilmestys siinä maassa. Eivät naiset eivätkä lapsetkaan pelkää sitä. Miehet teettävät niillä hirviöillä työtä."

"Niinkuin me teetämme koirillamme?" kysyi Koogah epäluuloinen välke silmissään.

"Niin, aivan niinkuin me teetämme koirillamme."

"Ja kuinka he kasvattavat noita -- vehkeitä?" kysyi Opee-Kwan.

"Eivät he kasvata niitä ollenkaan. Miehet tekevät ne osavasti raudasta ja ruokkivat niitä kivillä ja antavat niiden juoda vettä. Kivestä tulee tulta ja vedestä höyryä ja veden höyry on niiden sieramien hengitys ja -- --."

"No, no! oi Nam-Bok", keskeytti Opee-Kwan. "Kerro meille muista ihmeistä. Me kyllästymme tähän, jota emme ymmärrä."

"Ettekö te ymmärrä?", kysyi Nam-Bok epätoivoissaan.

"Ei, me emme ymmärrä", valittivat miehet ja naiset. "Me emme voi ymmärtää."

Nam-Bok ajatteli monimutkaista leikkuukonetta ja koneita, joissa näki elävien ihmisten kuvia ja niitäkin koneita, joista kuului ihmisten ääniä, ja hän tiesi ettei hänen kansansa koskaan ymmärtäisi näitä.

"Uskallanko minä sanoa, että kuljin tällä rautahirviöllä halki maan?" kysyi hän katkeralla äänellä.

Opee-Kwan levitti kätensä näyttäen avoimesti epäuskonsa. "Puhu pois, mitä hyvänsä. Me kuuntelemme."

"Siis kuljin rautaisella hirviöllä ja tästä annoin rahaa --"

"Sinä sanoit, että sitä ruokittiin kivillä."

"Ja samaten, sinä tyhmyri, sanoin minä, että raha oli jotakin, josta te ette mitään tiedä. Niinkuin sanoin, kuljin hirviöllä halki maan ja monen kylän kautta, kunnes tulin suolaisen merenlahden rannalla olevaan suureen kylään. Ja talojen katot ulottuivat taivaan tähtiin ja pilvet ympäröivät niitä ja jokapaikassa oli paljon sauhua. Ja tämän kylän pauhina oli kuin meren pauhina myrskyssä ja ihmisiä oli niin paljon, että minä heitin pois keppini, enkä enää muistanut siinä olevia viiruja."

"Jos olisit tehnyt pieniä viiruja", nuhteli Koogah, "olisit voinut kertoa meille..."

Nam-Bok kääntyi kiukkuisena häneen. "Jos minä olisin tehnyt pieniä viiruja! Kuule Koogah, sinä luunveistäjä! Jos olisin tehnyt pieniä viiruja ei sittenkään siihen keppiin, eikä kahteenkymmeneen keppiin olisi ne viirut mahtuneet -- ei, ei edes kaikkiin ajopuihin tämän ja naapurikylän välillä. Ja jos teitä kaikkia, naisia ja lapsiakin, olisi kaksikymmentä kertaa niin monta ja jokaisella teistä olisi kaksikymmentä kättä ja jokaisessa kädessä olisi keppi ja veitsi, niin kuitenkaan ei jokaista ihmistä kohti, jonka näin, voisi viirua veistää, sillä niin monta heitä oli ja niin nopeasti he tulivat ja menivät."

"Koko maailmassa ei voi olla niin monta ihmistä", väitti Opee-Kwan, joka oli aivan huumaantunut ja jonka järkeen ei mahtunut niin suurta lukua.

"Mitä sinä tiedät koko maailmasta ja kuinka lavea se on?" kysyi Nam-Bok.

"Mutta yhdellä paikalla ei voi olla niin paljon ihmisiä."

"Mikä sinä olet sanomaan, mitä voi olla tai ei voi olla?"

"Sehän on selväkin asia, että yhdessä paikassa ei voi olla niin paljon ihmisiä. Heidän kanoottinsa täyttäisivät meren, kunnes siinä ei olisi yhtään tilaa. Ja he tyhjentäisivät joka päivä meren, mutta kuitenkaan eivät he kaikki saisi tarpeeksi kaloja syödäkseen."

"Siltä se voi näyttää", lopetti Nam-Bok, "mutta niin oli kuitenkin asian laita. Ja näin sen omin silmin ja heitin keppini pois." Hän haukotteli ja nousi seisomaan. "Olen soutanut pitkän matkan. Päivä on ollut pitkä ja minä olen väsynyt. Nyt tahdon nukkua ja huomenna juttelemme enemmän näkemistäni asioista."

Bask-Wah-Wan, joka liikkasi arasti edellä, ylpeänä, mutta kuitenkin peläten ihmeteltävää poikaansa, vei hänet igloohonsa ja peitti hänet rasvaisiin pahanhajuisiin nahkoihin. Mutta miehet jäivät nuotion ääreen pitämään kokousta, jossa paljon kuiskailtiin ja kiisteltiin matalalla äänellä.

Meni tunti ja toinenkin ja Nam-Bok nukkui ja keskustelua jatkettiin. Ilta-aurinko painui luoteeseen ja kello yksitoista oli se melkein pohjoisessa. Silloin päällikkö ja luunveistäjä erosivat neuvottelukunnasta ja herättivät Nam-Bokin. Hän katseli silmiään räpytellen heitä kasvoihin ja käänsi kylkeään nukkuakseen uudelleen. Opee-Kwan kävi häntä käsivarteen ja ravisti hänet ystävällisesti mutta päättävästi hereille.

"Tule, Nam-Bok, nouse ylös!" komensi hän. "On aika."

"Onko teillä uusi juhla?" huudahti Nam-Bok. "Ei, ei minun ole nälkä. Menkää te syömään ja antakaa minun nukkua."

"Sinun on aika lähteä!" jyrisi Koogah.

Mutta Opee-Kwan puhui lauhkeammin. "Sinä olit minun bidarka toverini, kun me olimme poikia", sanoi hän. "Yhdessä pyydystimme hylkeitä ja koimme lohia padoista. Ja sinä pelastit minun elämäni, Nam-Bok, kun meri minut peitti ja olin vajoamaisillani mustiin kalliokuiluihin. Yhdessä näimme nälkää ja kärsimme vilua ja yhdessä ryömimme nahkapeiton alle ja makasimme toisiimme painautuneina. Tämän takia ja sen ystävyyden takia, jota kohtaasi tunsin, surettaa minua, että olet tullut takaisin niin tavattomana valehtelijana. Me emme voi ymmärtää ja meidän päätämme pyörryttää kaikki kertomasi asiat. Se ei ole hyvä ja paljon on puhuttu neuvottelukunnassa. Me lähetämme sinut pois, jotta päämme pysyisivät selvinä ja vahvoina, eivätkä menisi järjettömyyksiesi takia sekaisin."

"Ne asiat mistä olet puhunut ovat varjoja", jatkoi Koogah puolestaan. "Varjojen maailmasta olet sinä puheesi tuonut ja varjojen maailmaan sinun tulee viedä ne takaisin. Sinun bidarkasi on valmiina ja heimolaiset odottavat. He eivät nuku ennenkuin olet lähtenyt."

Nam-Bok oli hämmästynyt, mutta kuunteli päällikön puhetta.

"Jos sinä olet Nam-Bok", sanoi Opee-Kwan, "olet sinä kauhea ja ihmeellinen valehtelija. Jos sinä olet Nam-Bokin varjo, niin puhuit sinä varjoista, joista elävien ihmisten ei ole hyvä mitään tietää. Sitä isoa kylää, mistä puhuit, pidämme me varjojen kylänä. Siellä liitelevät kuolleitten sielut, sillä kuolleita on paljon ja eläviä vähän. Kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet eivät koskaan ole tulleet takasin -- paitsi sinua, ihmeellisine juttuinesi. Ei ole koskaan vielä tapahtunut, että kuolleet ovat tulleet takaisin ja jos me sen sallisimme, kohtaisi meitä vakavat vastoinkäymiset."

Nam-Bok tunsi hyvin kansansa ja tiesi, että neuvottelukokouksen päätös oli horjumaton. Hän antoi siis taluttaa itsensä veden partaalle, jossa hänet sovitettiin bidarkaansa ja hänelle annettiin airo käteen. Parvi villihanhia lensi eteläänpäin ja mainingit murtuivat pehmeästi ja kumeasti santaan. Hämärä peitti maan ja meren, ja pohjoisessa hehkui aurinko epäselvänä veripunaisessa sumussa. Lokit lensivät alhaalla. Maatuuli puhalsi purevasti ja kylmästi ja kasaantuvat mustat pilvet ennustivat rajuilmaa.

"Merestä sinä tulit", messusi Opee-Kwan ennustajan äänellä, "ja mereen takaisin on sinun mentävä. Niin on tasapaino palautettu ja lakia noudatettu."

Bask-Wah-Wan liikkasi alas vaahdon rajaan ja huusi: "Siunaan sinua Nam-Bok, ettäs minua muistit."

Mutta Koogah työnsi Nam-Bokin ulos rannasta, kiskaisi huivin Bask-Wah-Wanin hartioilta ja heitti sen bidarkaan.

"Pitkinä öinä on kylmä", valitteli vanha vaimo, "ja pakkanen puree vanhoja luita."

"Tuo kappale on varjo", vastasi luunveistäjä, "eivätkä varjot voi sinua lämmittää."

Nam-Bok nousi seisomaan saadakseen äänensä kuuluville. "Oi Bask-Wah-Wan, äiti, jokas minut synnytit!" huusi hän. "Kuule poikasi Nam-Bokin sanoja. Hänen bidarkassaan on tilaa kahdelle ja hän tahtoisi, että sinä tulisit hänen kanssaan. Sillä hänen tiensä johtaa sinne, missä on kaloja ja öljyä yllin kyllin. Sinne ei pakkanen tule ja elämä on helppoa ja rautaiset vehkeet tekevät ihmisten työn. Tahdotko tulla, oi Bask-Wah-Wan."

Vanha vaimo epäröi hetken, bidarkan nopeasti loitotessa, sitten hän korotti äänensä värisevästi valittaen. "Minä olen vanha, Nam-Bok, ja pian minun on lähdettävä alas varjojen joukkoon. Mutta minua ei haluta joutua sinne ennen aikojani. Minä olen vanha, Nam-Bok, ja minä pelkään."

Valojuova välähti yli tummuneen meren ja kietoi veneen ja miehen kullanpunaiseen sädekehään. Sitten kalastajaväki vaikeni, ja kuului ainoastaan maatuulen humina ja matalalla lentävien lokkien kirkuna.

Keesh, Keesh'in poika.

"Siis tahdon antaa kuusi peitettä, lämpöistä ja kaksinkertaista; kuusi viilaa, pitkää ja kovaa; kuusi Hudson Bay-veistä, terävää ja pitkää; kaksi kanoottia, Mogum'in tekoa, joka on taitava tekijä; kymmenen koiraa, leveäharteista ja väkevää; ja kolme pyssyä, -- yhden on liipasin rikki, mutta se on hyvä pyssy ja epäilemättä korjattavissa."

Keesh vaikeni ja silmäili tarkkaavien kasvojen piiriä. Oli Ison Kalanpyynnin aika ja hän oli pyytämässä Gnob'ilta tämän tytärtä Su-su'a. Paikka oli Yukon'in varrella oleva St. George Mission, ja heimot olivat kokoontuneet satojen penikulmien alalta. Pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä olivat ne tulleet, Tozikakat'ista ja kaukaisesta Tana-naw'stakin.

"Ja sitäpaitsi, oi Gnob, olet sinä Tana-naw'ein päämies; ja minä, Keesh, Keesh'in poika, olen Thlunglet-heitnon päämies. Siksi, koska minun siemeneni sikiää sinun tyttäresi kohdussa, vallitkoon myöskin ystävyys heimojen kesken, suuri ystävyys, ja Tana-naw ja Thlunglet olkoot valaveljeksiä tulevina aikoina. Mitä minä sanoin tekeväni, sen teenkin. Ja mitä teet sinä, Gnob, asiaa auttaaksesi?"