Part 1

Produced by Tapio Riikonen

PAKKASEN LAPSIA

Kirj.

Jack London

Suomentanut Ilmari Uotila

Helsingissä, Kustannusliike Minerva, 1920.

SISÄLLYS:

Elämän laki. Valheellinen Nam-Bok. Keesh, Keesh'in poika. Kaunis Li-Wan. Salaisuuksien Haltija.

Elämän laki.

Vanha Koskoosh kuunteli ahneesti. Vaikka hän jo aikoja sitten oli menettänyt näkönsä, kuuli hän hyvin, ja heikkokin ääni tunki vielä hänen ymmärrykseensä, joka kuitenkaan ei jaksanut enää hänen ryppyisen otsansa takaa seurata maailman menoa. Aha! Sit-cum-to-ka siellä kiroaa kimakasti koiria, piiskatessaan niitä valjaisiin. Sitcum-to-ka oli hänen tyttärensätytär, mutta hänellä oli liiaksi työtä ehtiäkseen ajatella vaivaista äitinsä isää, joka avuttomana ja hyljättynä yksin istui huoneessa. Leivättä oli lähdettävä. Pitkä matka oli edessä ja lyhyt päivä ei ottanut viipyäkseen. Elämä ja elämän, ei kuoleman, velvollisuudet kutsuivat häntä. Ja Koshkoosh'in loppu ei ollut kaukana.

Vanhaa miestä kauhistutti tämä ajatus hetkisen ja hän koetteli veltolla, vapisevalla kädellään vieressään olevaa pientä polttopuuläjää. Tultuaan vakuutetuksi siitä, että puut olivat tallella, piiloitti hän kätensä jälleen koinsyömän turkkinsa laskoksiin ja alkoi taas kuunnella. Puoleksi jäätyneitten nahkojen vihaisesta ritinästä hän ymmärsi, että päällikön peurannahkateltti oli hajotettu ja sitä nyt koottiin eteenpäin kuljetettavaksi. Päällikkö oli hänen poikansa, jäntevä ja väkevä heimonsa miesten päämies ja mainio metsänkävijä. Kun naiset vitkastelivat kootessaan leirin irtainta, torui hän, korottaen ääntään, heitä hitaudestaan. Vanha Koskoosh heristi korviaan. Viimeisen kerran oli hän nyt kuuleva tämän äänen. Tuolla hajoitettiin jo Geehow'in teltta. Ja tuolla Tuskan'in. Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän; ainoastaan shamaanin [noita, poppamies] asunto mahtoi enää olla pystyssä. Kas niin! Nyt ne kävivät senkin kimppuun. Hän kuuli shamaanin marisevan sovitellessaan sitä rekeen. Jokin lapsi itkeskeli ja nainen tyydytteli sitä hiljaisilla, ynisevillä kurkkuäänillä. Pieni Koo-tee, ajatteli vanha mies, ärtyinen lapsi, eikä juuri vahvakaan. Se kuolee ehkä piankin, ja sitten sille sulatettaisiin kuoppa jäätyneeseen tundraan ja ladottaisiin kiviä päälle ahmoilta varjelemaan. No niin! Mitä se merkitsee? Korkeintaan muutamia vuosia ja sitä menoa menisivät niin täydet kuin tyhjätkin vatsat. Lopuksi odotti nälkäinen kuolema, nälkäisempänä kuin kukaan heistä.

Mitä nyt? Aha, miehet köyttivät rekiä, kiristäen hihnoja. Hän, joka kohta ei enää kuuntelisi, kummasteli. Piiskat vinkuivat koiralaumassa, ne kiljahtelivat. Kuinka ne vihasivatkaan työtä ja matkaa! Ne loittonivat. Reki toisensa jälkeen painui hiljaisuuteen. Nyt ne olivat poissa. Ne olivat hävinneet hänen elämästään ja hän eli yksin viimeisiä katkeria hetkiään. Ei! Lumi narahti mokkasiinin alla; mies, joka seisoi hänen vieressään, laski hellävaroen kätensä hänen päälaelleen. Hyvä oli hänen poikansa näin tehdessään. Hän muisti muita vanhuksia, jokien pojat eivät olleet jääneet heimosta jälkeen. Mutta hänen poikansa oli. Hän ajatteli menneisyyttä, kunnes nuoren miehen ääni palautti hänet nykyisyyteen.

"Onko sinun hyvä ollaksesi?" kysyi poika.

"Vallan hyvä", vastasi vanhus.

"Vieressäsi on puita", jatkoi nuorempi mies, "ja nuotio palaa kirkkaasti. On pilvinen aamu ja pakkanen on lauhtunut. Kohta tulee lumisade. Nyt sataakin jo lunta."

"Niin, nyt sataa jo lunta."

"Heimon miehillä on kiire. Heidän kuormansa ovat raskaat ja heidän vatsansa ravinnon puutteesta kuopallaan. Matka on pitkä ja he kulkevat nopeasti. Minä lähden nyt. Onko hyvä niin?"

"Hyvä on. Minä olen kuin syksyn lehti, joka juuri vielä pysyy kiinni oksassa. Ensimäinen tuulenhenkäys minut pudottaa. Minun ääneni on niinkuin vanhan vaimon ääni. Minun silmäni eivät minulle enää jalkojeni tietä näytä ja minun jalkani ovat raskaat ja minä olen väsynyt. Hyvä on näin."

Hän painoi päänsä nöyrästi alas, kunnes valittavan lumen viimeinenkin narahdus oli häipynyt ja hän tiesi poikansa olevan kuulumattomissa. Silloin hänen kätensä äkkiä ojentui puita kohden. Ainoastaan ne olivat vielä hänen ja ijäisyyden välillä, joka kita ammollaan odotti häntä. Hänen elämänsä mittana oli lopulta kourallinen puupalikoita. Yksi kerrallaan ne katoaisivat tulen ravinnoksi ja samaten, askel askeleelta, hiipisi kuolema hänen kimppuunsa. Kun viimeinen palikka oli lämpönsä luovuttanut, alkaisi pakkanen koota voimiaan. Ensin kuolisivat hänen jalkansa, sitten hänen kätensä ja jäykkyys siirtyisi hiljalleen jäsenistä ruumiiseen. Hänen päänsä retkahtaisi eteenpäin, polville, ja hän pääsisi lepoon. Sehän on helppoa. Kaikkien ihmisten on kuoltava.

Hän ei valittanut. Sellaista oli elämän meno ja se oli paikallaan. Lähellä maata hän oli syntynyt, lähellä maata elänyt, eikä sen laki ollut outo hänelle. Se oli kaiken lihan laki. Ei luonto hemmoitellut lihaa. Ei se välittänyt siitä palasesta, jota kutsuttiin yksilöksi. Suku ja rotu kiinnittivät sen mieltä. Tämä oli syvin abstraktinen käsite, minkä Koskoosh'in barbaarinen järki voi sulattaa, mutta sen hän täydellisesti omaksui. Hän näki siitä esimerkkejä koko elämässä. Mahlan nouseminen, pajunkissan puhkeava vehreys, kellastuneen lehden putoaminen -- siinähän yksinään oli jo koko juttu. Mutta yhden tehtävän antoi luonto yksilölle. Ellei hän sitä täyttänyt, oli hänen kuoltava. Jos täytti, niin sama asia, hänen oli kuoltava sittenkin. Siitä ei luonto pitänyt väliä; moni totteli, mutta ainoastaan totteleminen -- ei tottelija -- eli, eläen eteenkinpäin. Koskoosh'in heimo oli hyvin vanha. Vanhat miehet, jotka hän oli poikasena tuntenut, olivat tunteneet vanhoja miehiä ennen omaa aikaansa. Sentähden heimo eli, että se takasi kaikkien jäsentensä tottelemisen, menneistä ajoista asti, jäsenten, joiden lepopaikkoja ei kukaan enää muistanut. Ei heitä otettu lukuun, he olivat vain välikohtauksia. He hävisivät kuin pilvet suviselta taivaalta. Hänkin oli välikohtaus ja häviäisi. Luonto ei siitä piitannut. Se antoi elämälle tehtävän ja sääti lain. Jatkaa sukua oli elämän tehtävä ja sen laki oli kuolema. Tyttölapsi oli kaunis katsella voimakkaana ja kehkein rinnoin, käyden joustavasti, valon hohde silmissään. Mutta hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä. Hänen silmiensä hohde kirkastui, hänen askeleensa tulivat nopeammiksi, joskus hän oli ylpeä nuorille miehille, toiste arkaili hän heitä ja hänen levottomuutensa tarttui heihin. Ja yhä kauniimmaksi tuli hän katsella, kunnes joku metsästäjistä ei enää voinut hillitä itseään, vaan otti hänet telttaansa keittämään ja työtä tekemään ja äidiksi tuleville lapsillensa. Ja saatuaan jälkeläisiä, kadotti hän kauneutensa. Hänen jäsenensä alkoivat kangistua, hänen silmänsä tulivat himmeiksi ja rupesivat verestämään, ja ainoastaan pienet lapset iloitsivat saadessaan leiritulella painautua vanhan vaimon ryppyistä poskea vastaan. Hän oli tehnyt tehtävänsä. Vielä vähän aikaa, niin hän, jos näkyisi nälänhädän merkkiäkään, tai jos lähdettäisiin pitemmälle matkalle, jätettäisiin jälkeen niinkuin Koskoosh jätettiin nyt -- lumeen ja viereen kourallinen puupalikoita. Sellainen oli laki.

Hän lisäsi huolellisesti palikan nuotioon. Kaikki oli samanlaista, jokapaikassa. Ensimäinen pakkanen hävitti sääsket. Pieni orava meni piiloon kuollakseen. Kun jänis vanheni, tuli siitä hidas ja raskas, eikä se enää päässyt vihollistaan pakoon. Itse iso, pitkäkuonoinen karhukin tuli kömpelöksi, sokeaksi ja kiukkuiseksi ja lopulta sen tappoi kourallinen haukkuvia koiria. Hän muisti, kuinka hän oli hyljännyt oman isänsä eräänä talvena Klondyken ylämaassa, vuotta ennen kuin lähetyssaarnaaja oli tullut puhuvine kirjoineen ja lääkelaatikkoineen. Monta kertaa oli Koskoosh nuollut huuliansa muistaessaan tätä laatikkoa, vaikka hänen kielensä nyt oli kuiva. "Tuskienvaimentajasta" hän erittäinkin oli pitänyt. Mutta saarnaaja oli sittenkin vaivaksi, sillä hän ei ollut tuonut eväitä leirille, mutta söi tavattomasti ja metsästäjät napisivat. Hän kylmettyi Mayo'n vuorilla ja myöhemmin koirat kaapivat kivet syrjään ja tappelivat hänen luistaan.

Koskoosh pani toisen palikan valkeeseen ja yhä kauemmaksi menneisyyteen vaipuivat hänen ajatuksensa. Hän muisti Ison nälän ajan, jolloin vanhat miehet ryömivät nuotion ääreen vatsat tyhjinä, ja kertoivat hämäriä taruja vanhoilta ajoilta, jolloin Yukon kolmena talvena vuolaana virtasi ja sen jälkeen oli kolmena kesänä jäässä. Siihen nälänhätään hänen äitinsäkin oli sortunut. Suvella ei lohi noussut ja heimo odotti talvea ja hirvien tuloa. Talvi tuli, mutta hirviä ei. Ei koskaan, ei edes vanhojenkaan miesten aikana, oltu näin kovia koettu. Mutta hirvet eivät vaan tulleet ja oli jo seitsemäs vuosi ja jänikset eivät olleet tehneet poikasia ja koirista ei ollut jäljellä muuta kuin luukasoja. Ja kautta pitkän pimeyden ajan lapset valittivat ja kuolivat, samoin naiset ja vanhat miehet; ja koko heimosta ei yksi kymmenestä elänyt tervehtiäkseen aurinkoa sen keväällä palatessa. Se oli nälänhätää.

Mutta olihan hän elänyt runsaudenkin aikoja, jolloin ruoka mätäni heidän käsiinsä ja koirat olivat lihavia ja kelvottomia työhön liian syömisen takia, jolloin he jättivät metsänriistan tappamatta ja naiset olivat hedelmällisiä ja teltat täynnä konttaavia poika- ja tyttölapsia. Silloin miesten sisu yltyi ja uudistaen vanhoja riitajuttuja kulkivat he yli eteläisten vuorten tappaakseen Pelly-heimon ja länteenpäin voidakseen istua Pananamiesten sammuneitten leiritulien ääressä. Hän muisti, kuinka hän poikasena, tällaisen runsauden aikana näki susien kaatavan hirven. Zing-ha makasi hänen kanssaan lumessa katselemassa leikkiä -- Zing-ha, josta sittemmin tuli metsänkävijöistä parhain ja joka lopulta putosi Yukonin avantoon. Hänet löydettiin kuukautta myöhemmin; hän oli kömpinyt puolittain pois avannosta, mutta jäätynyt siihen.

Niin! Se hirvi. Zing-ha ja hän olivat sinä päivänä lähteneet kotoa, leikkiäkseen metsästäjiä, matkien isiänsä. Joen rannalla he huomasivat tuoreet hirven jäljet ja niiden ympärillä susien jälkiä. "Se on vanha", sanoi Zing-ha, joka paremmin päätteli merkeistä, "vanhus, joka ei jaksa seurata laumaa. Sudet ovat sen eroittaneet veljistänsä ja eivät sitä päästä enää." Ja niin kävikin. Niin ne tekivät aina. Yötä päivää, lepäämättä, näyskien sen kinttuja ja kuonoa seurasivat ne sitä loppuun asti. Ja Zing-ha ja hän tunsivat verenhimonsa yltyvän. Loppukamppailu olisi näkemisen arvoinen!

Kevein askelin lähtivät he matkaan ja hänkin, Koskoosh, jolla oli hidas huomiokyky ja joka oli tottumaton hakemaan jälkiä, olisi helposti voinut niitä seurata, sillä niin selviä ne olivat. He olivat aivan ajon kintereillä, lukien joka askeleella tuota julmaa, juuri kirjoiteltua murhenäytelmää. Nyt tulivat he paikkaan, missä hirvi oli ruvennut puolustautumaan. Kolme kertaa aikamiehen pituuden levyiseltä alalta joka suunnalle oli lumi tallattua ja potkittua. Keskellä sorkkajalkaisen otuksen syvät jalansijat ja yltympäri, jokapaikassa oli susien kevyempiä jälkiä. Muutamat olivat, sillävälin kuin heidän veljensä ahdistivat uhriaan, paneutuneet syrjään lepäämään. Niiden ruumiitten piirteet lumessa olivat yhtä selviä kuin jos ne hetkistä ennen olisivat siihen tehdyt. Yhden suden oli raivostunut uhri saanut potkittua kuoliaaksi. Sen näki muutamista puhtaaksi kalvetuista luista.

He jäivät lumikengilleen seisomaan seuraavan temmellyspaikan viereen. Tässä oli iso eläin taistellut vimmatusti. Lumesta näki, että se kahdesti oli kaadettu ja kahdesti taas ravistanut vainoojansa kimpustaan ja taas päässyt jaloilleen. Se oli jo aikoja sitten täyttänyt tehtävänsä, mutta sittenkin oli elämä sille rakas. Zing-ha sanoi olevan merkillistä, että hirvi, joka kerran on kaatunut, on voinut jälleen riistäytyä irti, mutta tämä oli sen varmasti tehnyt. Shamaani selittäisi tämän merkitsevän ihmeitä, kun he hänelle siitä kertoisivat.

Sitten he tulivat paikkaan, missä hirvi oli koettanut kiivetä rantaäyräälle päästäkseen metsään. Mutta viholliset olivat käyneet kiinni takaapäin ja niin oli se kaatunut selälleen niiden päälle, murskaten kaksi, jotka hautaantuivat syvälle lumeen. Selvästi näki, että leikki oli pian lopussa, sillä niiden veljet eivät olleet kajonneet niihin. He juoksivat vielä parin pysähdyspaikan ohi, joissa nähtävästi oli pysähdytty vähemmäksi aikaa ja jotka olivat hyvin lähellä toisiaan. Nyt oli tie punaisena ja ison eläimen varmat askeleet olivat muuttuneet lyhyiksi ja horjuviksi. Sitten he kuulivat taisteluääniä, ei täysisointuista metsästyskuoroa, vaan lyhyitä vihaisia ailahduksia, joista voi päätellä tapettavan hampaat lihaan iskettyinä. Zing-ha ryömi vatsallaan lumessa, vastatuuleen, ja hänen jäljissään ryömi hän, Koskoosh, josta sittemmin tulisi heimon päämies. He työnsivät syrjään nuoren koivun alimmat oksat ja tirkistivät niiden lomitse. He näkivät loppunäytelmän.

Kuva oli niinkuin kaikki nuoruuden vaikutelmat ilmi elävänä hänen mielessään, ja hänen sokeat silmänsä näkivät näytöksen lopun yhtä selvästi kuin olisi se tapahtunut nyt olevana kaukaisena aikana. Tätä Koskoosh ihmetteli, sillä olihan hän myöhemmin miestensä johtajana ja neuvostojen päänä ollessaan tehnyt mainetöitä ja saattanut Pelly-heimon kiroamaan nimeään, puhumattakaan merkillisestä valkoisesta miehestä, jonka hän oli tappanut avoimessa taistelussa, puukko puukkoa vastaan.

Hän ajatteli kauan nuoruutensa päiviä, kunnes nuotio rupesi hiiltymään ja pakkanen tuli purevaksi. Hän lisäsi nyt tuleen tällä kertaa kaksi palikkaa, uhraten siten kaikki, mitä hänellä oli jäljellä elämänsä pitimiksi. Jos Sit-cum-to-ka olisi muistanut äitinsä isää ja koonnut suuremman sylyksellisen puita, olisi hänenkin aikansa ollut pitempi. Mutta hän oli aina ollut kiittämätön lapsi, eikä kunnioittanut vanhempia sukulaisiaan senjälkeen kun Majava, Zing-ha'n poika, oli häneen silmänsä iskenyt. Olkoon, mitä se teki? Eikö hänkin ollut tehnyt samoin vilkkaina nuoruutensa aikoina? Hetkisen hän kuulusteli hiljaisuutta. Voisihan hänen poikansa sydän heltyä ja hän tulla hakemaan vanhan isänsä heimon mukaan, sinne, missä porot lihoivat niin että rasva roikkui niiden kupeilla.

Hän heristi korviaan ja hänen levottomat aivonsa lepäsivät hetken. Ei liikettä, ei mitään. Hän yksin hengitti syvässä hiljaisuudessa. Oli hyvin autiota. Hiljaa. Mitä se oli? Häntä puistatti. Tuttu, pitkä ulvonta katkaisi hiljaisuuden, ja se kuului aivan läheltä. Hänen valottomat silmänsä olivat näkevinään hirven -- tuon vanhan uroshirven -- rikkirevityin kupein ja kyljet verisinä, raadelluin kauloin ja isot haaralliset sarvet maata kohti kuolemankamppailussa. Hän näki liitävät, harmaat varjot, näki hehkuvat silmät, roikkuvat kielet ja kuolaiset hampaat. Ja hän näki tuon armottoman piirin sulkeutuvan, kunnes siitä ei erottanut muuta kuin tumman täplän keskellä sotkettua lumikenttää.

Kylmä kuono kosketti hänen poskeansa ja tästä kosketuksesta hänen sielunsa palasi takaisin nykyisyyteen. Hän pisti kätensä nuotioon ja veti sieltä palavan kekäleen. Hetkiseksi voitti peritty kammo ihmistä kohtaan pedon ja se vetäytyi taaksepäin, pitkällä ulvonnalla kutsuen veljiään, jotka vastasivat ahneesti, kunnes piiri hiipiviä, kuolaisia hukkia oli kokoontunut joka taholta. Vanha mies kuuli, kuinka piiri pieneni. Hän heilutti hurjasti kekälettään, ja huohotus muuttui murinaksi, mutta läähättävät pedot eivät hajaantuneet. Nyt ryömi yksi eteenpäin vetäen jalkoja perässään, nyt toinen, kolmas, mutta yksikään ei vetäytynyt takaisin. Miksi hän siis pysyisi kiinni elämässä? kysyi hän, heittäen palavan puun lumeen. Se sammui sihisten. Piiri murahteli levottomasti, mutta ei päästänyt omaansa. Taas näki hän vanhan uroshirven viimeisen taistelun, ja Koskoosh painoi väsyneenä päänsä polvilleen. Mitä se loppujen lopuksi teki? Eikö se ollut elämän laki.

Valheellinen Nam-Bok.

"Bidarka, eikö olekin? Katsokaas! Bidarka, jota mies soutaa kömpelösti yhdellä airolla!"

Vanha Bark-Wah-Wan nousi polvilleen, vapisten heikkouttaan ja innostustaan ja katseli merelle päin. "Nam-Bok on aina hoitanut airoa kömpelösti", murisi hän, varjostaen silmiään auringolta ja tuijotti yli hopealta hohtavan veden. "Nam-Bok oli aina kömpelö. Muistan..."

Mutta naiset ja lapset nauroivat ääneen ja heidän naurussaan oli hyväntahtoista pilkkaa, ja hänen äänensä hiljeni, kunnes huulet liikkuivat kuiskaamattakaan.

Koogah nosti harmaata päätään luunveistotyöstään ja seurasi hänen silmäinsä suuntaa. Ainoastaan silloin kun suuret mutkat veivät sen tieltään, lähestyi joku bidarka rantaa. Soutaja souti enemmän voimallaan kuin taitavasti ja lähestyi aikaa vievästi mutkitellen. Koogah kumartui jälleen työhönsä ja kaiversi norsunhampaaseen, joka oli hänen polviensa välissä, evän sellaisen kalan kuvaan, jonka kaltainen ei koskaan ole meressä uinut.

"Se on varmasti toisen kylän mies", sanoi hän lopulta, "joka tulee kysymään minulta, kuinka kuvia kaiverretaan luuhun. Ja se mies on kömpelö mies. Ei hän koskaan tule siihen oppimaan."

"Se on Nam-Bok", toisti vanha Bark-Wah-Wan. "Enkö minä poikaani tuntisi?" kysyi hän kimakasti. "Minä sanon ja sanon vieläkin, että se on Nam-Bok."

"Niin sinä olet sanonut näinä monina suvina", sanoi yksi naisista hieman nuhdellen. "Jäänlähdöstä asti olet istunut päivät pitkät vahtimassa ja sanonut joka kanootista, 'tuo on Nam-Bok'. Nam-Bok on kuollut, oi Bark-Wah-Wan, ja kuolleet eivät tule takaisin. Kuolleet eivät voi tulla takaisin."

"Nam-Bok", huudahti vanha vaimo niin kovaa ja selvästi, että koko kylä hämmästyen katsoi häneen.

Hän kömpi jaloilleen ja laahusti samassa rantaan päin. Hän kompastui auringossa makaavaan lapseen, jota äiti koetti saada tyyntymään itkustaan samalla huudellen kovia sanoja vanhalle vaimolle, joka niistä ei välittänyt. Lapset juoksivat rantaan hänen edellään ja kun mies tuli lähemmäksi melkein kaataen venheensä eräällä huonoista aironsa vedoista, seurasivat naisetkin. Koogah pani pois norsunhampaansa ja meni myöskin alas raskaasti nojaten sauvaansa ja hänen jälessään tulivat miehet pienissä ryhmissä.

Bidarka kääntyi sivuttain ja mainingit olivat vähällä kaataa sen, mutta alaston poika juoksi kauas veteen ja veti kokan rantahiedalle. Mies nousi seisomaan ja katsahti kysyvästi kyläläisten joukkoa. Hänen leveillä olkapäillään riippui löysänä likainen ja kulunut villapaita ja hänen kaulansa ympärillä oli merimiesten tapaan sidottu punainen nenäliina. Hänen kerityssä päässään oli kalastajalakki; pumpulikankaiset housut ja raskaat kengät täydensivät hänen pukunsa.

Mutta sittenkin hän oli merkillinen ilmestys näille Yukonin suistomaan yksinkertaisille kalastajille, jotka koko elämänsä olivat silmäilleet Beringin merelle ja koko tänä aikana nähneet ainoastaan kaksi valkoista miestä -- henkikirjurin ja eksyneen jesuiittapapin. He olivat köyhää kansaa, jolla ei ollut kultaa maassaan eikä kallisarvoisia turkiksia aitoissaan ja niin olivat valkoiset heidät kaukaa sivuuttaneet. Yokonkin oli puolestaan vuosituhansien kuluessa tuonut kaikki Alaskan vuorilta kerääntyneen soran ja liejun tälle rannikon osalle, kunnes laivat laskivat karille maan näkymättömissä. Sen takia laivat välttivätkin tätä rämeistä rannikkoa, pitkine merenlahtineen ja suurine liejusärkkineen, ja kalastaja-väestö ei tietänyt sellaisia olevankaan.

Luunveistäjä Koogah perääntyi niin äkkiä, että hän lankesi keppiinsä pitkälleen maahan. "Nam-Bok", huusi hän koettaen hurjilla ponnistuksilla päästä pystyyn.

"Nam-Bok, jonka meri vei, on tullut takaisin." Miehet ja naiset vetäytyivät poispäin ja lapset luikertelivat heidän jalkojensa välissä. Ainoastaan Opee-Kwan oli rohkea, niinkuin kylän päämiehen tulikin. Hän astui esiin ja katsoi kauan ja vakavasti tulijaa.

"Se on Nam-Bok", sanoi hän vihdoin, ja kun naiset kuulivat hänen äänensä varmuuden, ruikuttivat he peljästyksissään ja pakenivat kauemmaksi.

Vieraan huulet liikkuivat neuvottomasti ja hänen ruskea kurkkunsa liikahteli hänen saamatta sanaakaan suustaan.

"La, la! Nam-Bok se on", rääkkyi Bask-Wah-Wan tukistellen häntä kasvoihin. "Minähän olen aina sanonut, että Nam-Bok tulisi takaisin."

"Niin, se on Nam-Bok, joka on tullut takaisin." Tällä kertaa Nam-Bok puhui itse, nostaen toisen säärensä bidarkan laidan yli ja niin hän seisoi toinen jalka venheessä ja toinen rannalla. Ja taas hänen kurkkunsa liikahteli ja väännähteli hänen hakiessaan unohtuneita sanoja, ja kun sanat tulivat, olivat ne outokaikuisia ja hän maiskutteli huulillaan ääntäessään kurkkuunsa. "Terve, oi veljet", sanoi hän, "veljet vanhoilta ajoilta, ennen kuin lähdin maatuulen matkaan."

Hän nosti toisenkin jalkansa rannalle, vaan Opee-Kwan viittasi häntä takaisin.

"Sinä olet kuollut, Nam-Bok", sanoi hän

Nam-Bok nauroi. "Minä olen lihava."

"Kuolleet ihmiset eivät ole lihavia", päätteli Opee-Kwan. "Sinä olet voinut hyvin, mutta se on merkillistä. Kenkään ei voi vastustaa maatuulta ja tulla takaisin vuosien kuluttua."

"Minä olen tullut takasin", vastasi Nam-Bok ainoastaan.

"Ehkä sinä olet varjo sitten, entisen Nam-Bokin katoava varjo. Varjot tulevat takaisin."

"Minun on nälkä. Varjothan eivät syö."

Mutta Opee-Kwan epäili ja pyyhkäisi hämillään otsaansa. Nam-Bok oli myöskin hämillään ja katsoessaan ympärilleen, ei hän nähnyt tervetulon katsetta kalastajaväestön silmissä. Miehet ja naiset kuiskailivat keskenään. Lapset hiipivät arasti takaisin vanhempiensa luo ja koirat ryömivät hänen luokseen nuuskien häntä epäluuloisesti, niskakarvat pystyssä.

"Minä synnytin sinut, Nam-Bok ja imetin sinua, kun sinä olit pieni", ynisi Bask-Wah-Wan tullen lähemmäksi, "ja oletpa sitten varjo taikka et, tahdon minä antaa sinulle nyt syömistä."

Nam-Bok aikoi mennä hänen luokseen, mutta kauhistunut ja uhkaava murina sai hänet pysähtymään. Hän sanoi jotakin vieraalla kielellä, joka kuulosti samalta kuin 'piru vieköön' ja jatkoi: "Minä en ole mikään varjo, minä olen ihminen."

"Kuka tuntee salatut asiat", kysyi Opee-Kwan puoliksi itseltään, puoliksi heimolaisiltaan. "Me olemme olemassa, henkäys vaan, ja meitä ei enää ole. Jos kerran ihminen voi muuttua varjoksi, niin miksei varjokin voi muuttua ihmiseksi? Nam-Bok oli olemassa, mutta häntä ei ole. Sen me tiedämme, mutta me emme tiedä, onko tämä Nam-Bok vai Nam-Bokin varjo."

Nam-Bok karisti kurkkuansa ja vastasi: "Vanhaan aikaan kauan sitten sinun isäsi isä, Opee-Kwan, lähti pois ja tuli takaisin vuosien kuluttua. Eikä kukaan kieltänyt häneltä paikkaa leiritulen ääressä. Sanotaan..." Hän keskeytti puheensa ja he heristivät korviaan kuullakseen hänen sanansa. "Sanotaan", toisti hän, tahallisesti korostaen, "että hänen _klooch'insa_ synnytti kaksi poikaa hänen takaisintulonsa jälkeen."

"Mutta hän ei ollut missään tekemisissä maatuulen kanssa", vastasi Opee-Kwan. "Hän lähti maan sydämeen ja onhan luonnollinen asia, että mies voi vaeltaa kauaksi ja aina kauemmaksi sisämaahan."

"Samaten merellä on asian laita, mutta mitä se tähän kuuluu. Sanotaan... että isoisäsi kertoi ihmeellisiä asioita näkemistään."

"Niin, hän kertoi ihmeellisiä asioita."

"Minäkin voin kertoa ihmeellisiä asioita", sanoi Nam-Bok houkutellen, ja kun he epäröivät, jatkoi hän, "ja antaa lahjojakin."

Hän otti bidarkasta huivin, jonka kudonta ja värit olivat ihmeellisen kauniit ja kietoi sen äitinsä olkapäille. Naiset huokasivat ihastuneesti yhteen ääneen ja vanha Bask-Wah-Wan hypisteli ja silitteli kangasta lapsen lailla leperrellen.

"Hänellä on kerrottavaa", mutisi Koogah.

"Ja lahjoja", lisäsi joku naisista.

Opee-Kwan tiesi, että hänen kansansa oli uteliasta, ja sitäpaitsi hän itse tunsi palavaa halua kuulla näitä ihmeellisiä, ennen kuulemattomia asioita. "Olemme saaneet paljon kaloja", sanoi hän harkiten, "ja meillä on paljon öljyä. Tule siis, Nam-Bok, juhlikaamme."

Kaksi miestä nosti bidarkan hartioilleen, vieden sen leirivalkean viereen. Nam-Bok käveli Opee-Kwan'in rinnalla ja kylän väki seurasi heitä, lukuunottamatta muutamia naisia, jotka jäivät hetkiseksi huivia hyväilemään.