Part 5

Mutta sitten oli vielä joitakin, jotka eivät totelleet eivätkä tulleet hulluiksi, vaan laskivat laskinluotinsa niin syvälle kuin heidän nuorakimppunsa ulottui, ja kun se loppui, panivat he vielä jatkoksi sekä airon että melan ja vihdoin oman itsensä, sillä he tahtoivat tietää, kuinka syvä se järvi oli. Heistä sanoi kansa: "vuoren ukko vei heidät." Näistä viimeisen kaltaisista miehistä tahdon minä puhua, taikka oikeammin, vaan eräästä senkaltaisesta. Ehkä niitä on ollut useampiakin, mutta minä olen tavannut heistä vain yhden.

Hän souteli yksin sumuisessa yössä eräällä tunturilammella ja minä luulen, että hän juuri silloin oli omassa mittaamistyössään. Ainakin kuulin minä vuoren ukon jyrinän, mutta hän ei siitä sen enempää näyttänyt huolivan. Hän kehitti köyttä kelalta ja mitä kauvemmin hän kehitti, sitä sumuisemmaksi kävi järvi. Lopuksi ei voinut erottaa venettä eikä miestä.

Mutta läpi sumun kaikui hänen laulunsa:

Niinkuin kapea säde uppoaa minun laskinluotini veden vellovan syliin; minun henkeni säilä on myös kuin kapea säde.

Surmaamaan on luotu säilä ja säkenöimään, ei ylhäälle taivaalle, sillä siellä paistavat aurinko, kuu ja tähdet, vaan alhaalle ihmissydämiin, sillä siellä ei ole muuta kuin pimeys. Minä tahdon pimeydessä säkenöidä.

Pohjattomimpaan yöhön tahdon minä astua, siihen pilkkoisimpaan pimeyteen, jonka minä aavistan. Mutta kuinka vaikeata on löytää pilkkoisinta pimeyttä. Kuinka hyvin ovat ihmiset voineet sen kätkeä, peittää sen itseltään ja muilta, sillä he ovat pimeätä peljänneet. Kaikki he tahtovat valon orjia olla.

Kaikki he tahtovat asua suurissa saleissa, joita päivä, kuu ja tähdet valaisevat, ja kun ne eivät kuitenkaan heidän sydämensä saleihin paista, ovat he keksineet itselleen sähkökynttilät ja kauniit kaarilamput, joilla he omaa orjuuttaan valaisevat. Ainakin joku kiiltomato täytyy köyhimmänkin ikkunalla tuikkia.

Niitä vastaan on meidän ensin sota julistettava, jos me tahdomme olla pimeyden kuninkaita.

Askel askeleelta alaspäin mennen, olen minä kohdannut monta sellaista keinotekoista valoa. Usein olen minä kohdannut myös vain lahoa puuta, joka loisti pimeydessä.

Ensimmäinen valo, jonka minä kohtasin, oli jumala. Minä sammutin sen.

Mutta heti sen jälkeen kohtasin minä kaksi valoa, jotka eivät olleet edellistä paljon pienemmät. Niiden nimet olivat tiede ja taide.

Niitä oli paljon vaikeampi sammuttaa, sillä ihmiset olivat niihin niin tottuneet. Monet väittivät kuolevansa, jos ne valot heiltä sammutettaisiin. Minä sammutin tieteen eikä kukaan kuollut, minä sammutin taiteen eikä myös kukaan kuollut. Mutta niiden sijasta näin minä heti paljon valoja.

Muutamia niistä sanottiin aatteiksi ja toisia käsitteiksi ja minun täytyy tunnustaa, että niitä vastaan ei ollut helppo otella. Sillä niillä oli jokaisella oma vasta-aatteensa ja vasta-käsitteensä, joka heti leimahti tuleen, silloin kuin olin jonkun heistä sammuttanut. Muutamat niistä palavat vieläkin.

Siellä oli patriotismi, heti sen vastassa kosmopolitismi, siellä oli individualismi, sitä vastassa altruismi, siellä oli konservativismi ja sitä vastassa radikalismi —

Siellä oli hyvä ja paha, luonto ja luonnottomuus, tosi ja ei-tosi, muoto ja sisällys, terveys ja sairaus, kaunis ja ei-kaunis, kaikki ja ei mitään. Kaikki olivat ne tulisia käärmeitä, jotka purivat omaa häntäänsä, ja joita jotkut pitivät yllä, että kansa olisi jaksanut käydä elämänsä sotaa. Minä sammutin ne kaikki.

Tuli hiukan hämärämpi maailmaan. Mutta yhä syvemmälle täytyy minun, yhä syvemmälle tunteiden ja mielikuvien maailmaan, siksi kuin ei mikään minun ympärilläni enää yötä valaise. Minä tunnen, että minun täytyy.

Miksi?

Siksi että kivi on luotu putoamaan ja lintu lentämään ja miekka surmaamaan ja minun henkeni hävittämään rajan valon ja pimeyden välillä. Sillä epäilyksen henki minä olen.

* * * * *

Hän lauloi keskeltä sumuisen yön, ja kun aamu koitti, oli sekä mies että vene kadonnut. Vuoren ukko oli vienyt hänet syvyyteen.