Part 3
— Enpä suinkaan, jatkoi hän vilkkaasti hetkellistä katkeruuttani huomaamatta, päinvastoin tahtoisin minä kohottaa suomalaisen kansallisuuden niin korkealle kuin mahdollista. Eikä ole totta sekään, että me enää eläisimme meren pohjassa. Päivän valoon me olemme päässeet, mutta laskepas, kuinka monta kuun ja auringon kiertoa se on vaatinut. Luulenpa, että päätäsi huimaa sitä ajatellessasi.
Kylläpä niinkin, myönsin minä. Mutta tästä lähtien se käykin nopeammin.
Mutta ystäväni pessimismiä — siksi minä hänen mielipiteensä ensi katsannolla tuomitsin — ei mikään voinut lahjoa.
— Tuskinpa, arveli hän vain harvakseen. Päivän valoon on päästy, mutta mitä me olemme? Karu kallio, sanaton saari, nimetön luoto, ei kotvaan vielä kelvollinen ihmisten asuinsijaksi. Kuluu aikoja ennen kuin kummut rupeaa kukkimaan, laulumaan lakkapäät petäjät. Vielä enemmän aikaa kuluu, ennen kuin ensimmäinen ihminen, todellakin kansallisesta maaperästä kasvanut kultuuri ihminen ilmestyy. Vai näetkö sinä ehkä vielä sellaista? Minä en ainakaan näe.
Jopas nyt jotakin! En voinut enää mieltäni pidättää.
— Kentiesi ei niitä näe siellä Kuopion takana, josta sinä lienet kotoisin, mutta olepahan vielä jonkun aikaa täällä pääkaupungissa niin varmaankin tulet huomaamaan erehdyksesi. Eikö meillä muka olisi suomalaisia sivistyneitä? Katso ympärillesi, hyvä mies, niin näet sellaisia satoja ja tuhansia. Koulut työntävät joka vuosi satoja ylioppilaita, yliopiston opettajatkin ovat jo useat suomalaisista kodeista lähteneitä, kansallinen sivistys kukkii kaikissa kansankerroksissa, Suomen hengen hegemonia on jo aivan toteutumaisillaan. Sitä paitsi: onhan meillä kirjailijoita, on taiteilijoita, on säveltäjiä, kaikki kansallisella pohjalla työskenteleviä. Eivätkö he muka olisi suomalaisia? Mitä sinä puhut? Onko se sinun mielestäsi syksyä se?
Ystäväni kuunteli sanatulvani loppuun. Sitten alkoi hän jälleen hiljaisesti:
— Onpa niinkin, skandinaavisen kultuurin syksyä. Kaunis syksy todellakin, aivan kuin tämäkin päivä, kirkas ja korkea, ja niin lämminkin, että se monesta voi tuntua kesältä. Minusta ei se siltä tunnu. Minä tunnen aina talven hengen liihoittelevan yli kaiken tämän kukoistuksen ja eipä ilman, ettei se usein mieltäni vavisuttaisi. En minä silti mikään pessimisti ole, kaukana siitä. Talvi on tuleva, meidän on vain oltavat valmiita talvea vastaanottamaan, Kysytään kypsiä miehiä, kypsiä ajatuksia, kypsiä tunteita, täysiveristä väkeä, jos meidän mieli pakkasen kynsistä pelastua. Jos meillä sellaisia on, niin ehkä kerran, kerran kaukaisessa tulevaisuudessa, kevään keväänä, myöskin suomalaisen kansallisuuden kapalot katkeavat. Sitä emme me näe eivätkä meidän lapsemme.
Hän näytti todellakin tarkottavan, mitä hän sanoi. Silti ei hän suinkaan surulliselta näyttänyt. Vilkkaalta vain ja toimintahaluiselta kuten ennenkin, ehkä entistään jäntevämmältäkin. Olipahan niinkuin jousi vireessä. Mutta minun rintaani ahdisti outo paino.
— Puhut kypsistä miehistä, puhkesin puoli ääneen sanomaan. Mistä sellaisia olisi, mikä niitä olisi kypsyttänyt, jos kerran suomalainen kansallisuus lepää kapaloissaan? Sinun ajatuksesi käyvät ristiin.
— Eipä suinkaan, sanoi hän. Siksihän meillä juuri on skandinaavilainen kultuuri ollut.
Eikä sen jälkeen enää puhuttu mitään. Mutta kirkas ja korkea oli syksyinen päivä.
JUNAVAUNUSSA.
Kaksi matkustajaa istui viereisessä vaununosassa. Oli yö.
He keskustelivat meidän valtiollisesta asemastamme.
— Mitä sinä ajattelet? sanoi toinen.
— Mitäs sinä ajattelet? sanoi toinen.
— Minä ajattelen, että meidän täytyy vain toivoa ja odottaa.
— Niin minäkin ajattelen. Mutta – – – Sht! Eihän siitä saa keskustella.
Seurasi sitten hiljaisuus ja minä luulin heidän jo nukkuvan. Mutta eipäs aikaakaan, niin alotti toinen kysymyksen kieliasiasta.
— Ei se minusta nyt mene oikein päin. On hullua jos suomalainen puolue —
— Ei ollenkaan hullua. Minun mielestäni päinvastoin, juuri ruotsalainen puolue —
— Sinä tahdot nähtävästi jälleen sytyttää rotuvihan soihdun.
— Minä tahdon, että suomenkielinen väestö — Nyt kävi heidän keskustelunsa äänekkääksi. Mutta koska he nähtävästi eivät tahtoneet liiaksi muita matkustajia häiritä, alensivat he äänensä ja sopivat, että ainakaan lähimmässä tulevaisuudessa ei tätä kysymystä otettaisi esille.
Taas oli kaikki hetkisen hiljaa. Mutta toista kumppanuksista ei nähtävästi nukuttanut ja hän alotti hetken perästä kuiskaten puheen eduskuntalaitoksen uudistamisesta.
— Sht! Jumalan tähden hiljaa! kuiskasi toinen.
— Miksi niin?
— Mutta etkö sinä ymmärrä! Voiko olla mitään vaarallisempaa?
— Sinä tarkotat —
— Minä tarkotan —
Ei toinen ymmärtänyt oikein, mitä toinen tarkoitti, mutta vaikeni, koska sen toinen niin vaarallisena piti.
— Mutta mistäs me sitten puhumme?
Ei sitä tiennyt toinenkaan. Ja niin nukkuivat he kumpikin.
Eikä kuulunut enää muuta kuin junan yksitoikkoinen jyrinä.
RUNOTTAREN KOSIJAT.
Runotar kulki mieluisia metsäpolkujaan.
Hän oli huima ja huoleton, nuori ja iloinen, tahi ylipäänsä samallainen kuin nuoret tytöt hänen ijässään tavallisesti ovat. Niin tulivat hänen realistiset kosijansa.
— Mitä laulat? kysyivät he.
— Laulan, mitä sydämeni käskee, sanoi runotar.
Ja samalla lauloi hän niin kauniisti, että metsä helisi ja oravat oksilla pyrähtelivät. Mutta kosijat pudistivat päätään ja katsoivat häntä säälien silmiin:
Sinä laulat, mitä sylki suuhun tuo, sanoivat he. Seuraa meitä ja me tahdomme opettaa sinulle, kuinka nuoren sivistyneen tytön sinun ijässäsi on laulettava. Sinä olet jäänyt kovin surullisesti jälkeen ajastasi.
Mielellään olisi runotar metsään jäänyt, mutta mielellään tahtoi hän myös aikaansa seurata. Niin antoi hän rukkaset linnunlaululle ja metsän puille ja ojensi kätensä uusille kosijoilleen:
— Hyvä. Minä seuraan teitä. Tehkää minusta siis uuden ajan nainen.
Hän oli suloinen nähdä ja kaunis katsoa ja kun hän seisoi siinä hajalla hapsin, posket punottavina, keskellä kesäisen lehdon, ei ollut ilman, ettei kosijain mieli surunvoittoisesti sykähtänyt. Oikeastaan oli hän kaunis sellaisenaan kuin hän oli eikä olisi ollut niinkään hullumpaa hänen kanssaan metsään jäädä. Mutta ei auttanut! Aika vaati miehiä — naisistakin.
— Et sinä tuollaisena meidän seuraamme kelpaa. Sinulle nauraisi mieron sudetkin siinä suuressa maailmassa, jonne me sinut viemme. Siistihän toki itseäsi hiukan.
Runotar katsoi lähteesen eikä ymmärtänyt, mitä häneltä voi puuttua. Nuori hän oli, kaunis hän oli ja hänen pukunsa oli metsä itse hänelle ommellut mitä kauneimmista kanervista ja kieloista. Hän katsoi kummastuneena kosijoihin.
— Minä en ymmärrä, mitä minulta puuttuu, sanoi hän. Enkö minä ole hyvä näin?
Mutta kosijat sanoivat:
— Sinä et ymmärrä ajan vaatimuksia. Tuon tukkasi me ainakin leikkaamme, sillä se näyttää niin kovin vanhanaikaisen haaveelliselta. Onkos laita nuoren tytön sinun ijässäsi hajalla hapsin metsiä juosta niinkuin mikäkin metsän neito!
Sääli oli runottaren hapsiaan, mutta hänen teki niin hirveän mieli aikaansa seurata. Huoahtaen tarttui hän sakseihin ja leikkasi kultaiset suortuvansa ja joka suortuvalta, joka putosi, tuntui kuin olisi hänen mielestään mennyt joku kaunis mielihaave. Mutta kosijat keritsivät vielä loputkin, niskasta aivan ihoon saakka ja päälaelta sen verran, että voivat kammata hänelle tasaisen otsatukan. Sen he vielä viivottimella tasottelivat.
— Sitä myöten olet sinä hyvä, sanoivat he. Mutta tuo pukusi täytyy sinun jättää. Sellaisia ei enää nykymaailman aikaan käytetä.
Sääli oli runottaren pukuaan, kieloista ja kanervista kudottua, mutta hänen teki niin hirveästi mieli seurata aikaansa. Hän sanoi kainosti punastuen:
— Minulla ei ole muuta pukua kuin tämä.
Mutta kosijat sanoivat:
— Siitäkin olemme käytännöllisinä miehinä huolta pitäneet. Katsos, tässä saat sinä amerikkalaisen reformipuvun aivan uuden uutukaista mallia. Sen annamme me sinulle huomenlahjaksi.
Se oli laajahihainen puseropuku roimahousuineen ja sinisine lakkineen. Runottaresta oli se niin ruma, että hän ensi hetkessä kauhistui ja koko hänen naisellinen vaistonsa nousi mokomaa kummitusta vastaan. Hän sanoi sentähden päättävästi:
— Tuota pukua en minä ikinä pue päälleni.
Mutta kosijat sanoivat:
— Se on aivan välttämätöntä. Sellaista käyttävät kaikki uuden ajan naiset.
Huoahtaen tarttui runotar uuteen vaatetukseensa, mutta kun hän yritti pistäytyä puun taakse kukkasia päältään karistaakseen, sanoivat kosijat:
— Se on tuiki tarpeetonta. Voit aivan hyvin pukeutua tässä meidän nähtemme.
Silloin punastui runotar vielä äskeistä helakammin, hän laski silmäluomensa alas ja sanoi:
— Kuinka se olisi mahdollista? Minä olen nainen.
Mutta kosijat sanoivat:
— Se ei tee mitään eroa asiassa. Etkö tiedä, että mies ja nainen ovat tasa-arvoisia? Sitä paitsi täytyy meidän sinulle huomauttaa, että tuollainen turha häveliäisyys ja jonkin joutava punasteleminen on suoraan sanoen naurettavaa. Se kuuluu menneille sukupolville.
Sitä ei ollut runotar ennen tiennyt. Mutta koska hänen teki niin hirveän mieli seurata aikaansa, karisti hän päivän kullat kulmiltaan, kuun hopeat kaulaltaan, riisti kukat rinnoiltaan ja vyöltään, ja pukeutui uuteen reformipukuunsa. Sillä aikaa mittailivat kosijat hänen suhteitaan, arvostelivat hänen käsivarsiaan ja lanteitaan ja piirustelivat hänestä luonnoksia skitsikirjaansa. Vihdoinkin oli tämä toimitus päättynyt.
— Lakki päähän vielä, sanoivat kosijat, niin olet sinä sitä myöten valmis. Tuo sinun huivisi näyttää niin turhan nöyrältä ja vaatimattomalta.
Runotar oli ollut häpeästä kuolla. Nyt katsahti hän lähteeseen ja säikähti. Ei se ollut hänen mielestään hän. Hän oli vähällä itkuun purskahtaa.
Mutta kosijat sanoivat:
— Pää pystyyn nyt vaan ja nenä ylös! Kun sinun silmäsi arvattavasti ovat liiallisesta romantiikan tilaisuudesta sumentuneet, olemme me ottaneet mukaamme myös aivan uuden uutukaiset realismin rillit. Kun ne nenällesi asetat, katselet aivan toisin silmin maailmaa.
Runotar niijasi ja karkotti väkivallalla inhonsa, sillä toiselta puolen oli hänen ylpeytensä olla uuden ajan nainen.
Mutta kosijat sanoivat:
— Tuon niijaamisesi voit sinä myös jättää. Sekin muistuttaa meitä vain sinun naisellisesta alkuperästäsi. Tuolla pensaikossa ovat meidän polkupyörämme ja niillä pyörimme me nyt suoraan suureen maailmaan.
Runotar kumarsi uusille kosijoilleen, ojensi heille kätensä ja sanoi:
— Lähtekäämme! Nyt en minä teitä enää ollenkaan häpeä.
He lähtivät, eivät entisiä taiteellisia metsäpolkuja myöten, mutta suoria valtamaanteitä. Outo oli runottarelle matkanteko, ei tahtonut hän oikein polkupyörällä pysyä, mutta kosijat kannattivat häntä kupeista ja vyötäisistä ja vähitellen oppi hän itsekin ajamaan. Hän huomasi, etteihän tässä mitään suurempaa konstia ollutkaan, polkea päälle vaan yhtä suoraan ja varoa, ettei maantien lokaan loiskahtaisi. Pärskyä se kyllä sai ympärillä, mutta kaatuminen oli suotu ainoastaan vasta-alkajille.
Mutta matkalla juttelivat kosijat hänelle yhtä ja toista.
— Kanssasiskomme, sanoivat he hänelle, maailma on sinun tietämättäsi mennyt paljon eteenpäin. Älä luulekkaan, että sinä enää voit maailmaa hurmata vain sillä, että sinulla on punaiset posket ja hyvä sydän ja että sinä ymmärrät, mitä metsä laulaa ja puut puhelee. Sinun tulee oppia ymmärtämään myös nykyaikaisten ihmisten puhetta ja he puhuvat nykyään aivan toisista asioista kuin sinun isäsi ja äitisi. Sinun tulee myös ryhtyä noita asioita ajamaan, jos tahdot olla uuden ajan nainen.
Ja he istuttivat häneen paljon hyviä ja hyödyllisiä asioita, uskonnollisia, siveellisiä, kansallistaloudellisia, opettivat hänelle politiikan ja puolue-elämän pääpiirteet ja näyttivät hänelle, mitenkä hänen oli hyödytettävä isänmaata ja ihmiskuntaa. Runotar oli tuosta kaikesta heille kiitollinen, vaikka hänen korvissaan surisivatkin kaikki nuo uudet asiat yhtenä sekamelskana ja vaikka hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, että hän voisi hyödyttää isänmaata ja ihmiskuntaa paremmin kuin olemalla oma itsensä.
Mutta kosijat sanoivat:
— Me kyllä neuvomme sinua. Sinun tulee käydä yhdistyksissä ja kansankokouksissa. Sinun tulee pitää puheita ja esitelmiä ja esiintyä aatteittesi puolesta joka paikassa sekä suullisesti että kirjallisesti, — ei tuolla sinun rytmillisellä runokielelläsi, joka muistuttaa niin arveluttavasti linnunlaulua, mutta aivan asiallisella, kuivalla proosalla. Me valitsemme sinut komiteoihin ja johtokuntiin, sinun tulee harrastaa raittiutta, sosialismia, kansallistaloutta, paheiden poistamista ja epäkohtain korjaamista ja erittäinkin tulee sinun tutustua puolue-elämän salaisimpiinkin sopukoihin. Jos mielesi joskus tekee takaisin taiteellisille metsäpoluillesi, voit sinä korkeintaan kirjottaa oppikirjan metsästyksestä. Mutta muuten tulee sinun palvella kaikkia mahdollisia asioita mitä maan ja taivaan välillä on, ei kavahtaa kaikkein proosallisimpiakaan, esim. prostitutsionia. Jos sinä kaiken tämän kiltisti täytät, niin voimme me joskus muun paremman lomassa tanssittaa sinua hieman "Suomalaisella seuralla".
He puhuivat viisaasti ja vakavasti ja runotar kuunteli heitä kummissaan. Rakkaudesta ei heidän välillään enää puhuttu eikä se olisi ollut sellaisten keskustelujen jälkeen paikallaankaan. Runotar oli tuota ensin vähän odottanut, mutta huomasi heti itsekin, kuinka lapsellinen hän oli ollut, ja häpesi. Hänestä oli tullut realisti.
Mutta metsä heidän ympärillään nauroi ja iloitsi, harakat hyppelivät oksalta oksalle ja taltiltit yhdessä satakielen kanssa pitivät heitä pilkkanaan. Jänöt heristivät veitikkamaisesti pitkiä korvanlehtiään ja oravat oksilla heittivät kuperkeikkaa ja sanoivat:
— Moisia kosijoita emme me vielä ikinä ole nähneet.
Mutta jänikset sanoivat:
— Olkaa huoleti! Hän tulee kyllä takaisin. Sillä aikaa hyppelemme me hänen metsäpoluillaan.
HALLA.
Suot on suuret Suomenmaassa, rimmet sekä nevat. Suomen soilla hallan immet öisin karkelevat.
Noin ne laulaa hallan henget: "Heilu, — heilukaamme! Kukkii viljat vainioiden, tähkät täydet saamme.
Meille heilii hengen laihot, meille miesten mietteet. Suot on suuret Suomenmaassa, liejut sekä lietteet.
Suo on Suomen sydämessä, viluinen ja arka. Kunis ei kuulu kuokkijata, sinis ei siitä sarka.
Kukat kasvaa Suomen suosta, kamalat ja kummat. Sumut nousee Suomen suosta myrkylliset, summat.
Peittää päivän paistamasta, pilvet sit’ ei peitä. Kansa vaisu vaeltaapi virvatulten teitä."
Noin ne laulaa hallan henget Suomen sydän-soilla, noin ne heiluu hallan henget Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat, tieteet sekä taiteet. Kansa raukka rakentaapi kansalliset kaiteet.
Vihurit ei viljaa kaada, lyödä voivat lakoon. Kamalampi hallan kanssa käydä tasajakoon.
Saat sa pivoon korren tyhjän, toiseen torajyvän. Kuka rakas rakentaisi hallan muurin hyvän,
ettei tuhmuus, tunnottomuus yöllä yli hiipis, ettei hengen tähkäpäitä rivo koura riipis.
Vaan ne vastaa hallan henget: "Meit’ on monta, monta. Kukin hoitaa toimensa, ei yhtään toimetonta.
Puhallamme miesten poviin — itsekkyys syö aatteet. Nakerramme naisten mielet — jätämme vain vaatteet.
Vallan haluun vaihdamme me edistyksen enteet. Elon huoliin hukutamme monen miehen jänteet.
Mukavuutta muille suomme, nautintoa hiukka, itse imarrustakin, jos tulee tuiki tiukka.
Tuhmuudella tuon me lyömme, pahuudella toisen, kansan nimellä kukistamme miehen minkä moisen."
Noin ne laulaa hallan henget Suomen sydän-soilla, noin ne heiluu hallan henget Suomen rapakoilla.
Kunnahilla kultaviljat, tieteet sekä taiteet. Ah, te armaat, vienot, lujat kansalliset kaiteet!
Kuinka vähän autatte te vastaan Suomen hallaa, kuinka teidät helposti myös vihur' vieras tallaa!
Aik’ on ylös yksilöin, ei monet maata nosta. Monen kanssa kohota ei koskaan rapakosta.
Monet kaikki kaatavat, miss’ yhdet voivat seista. Monet koskaan rakenna ei kansaa pirstaleista.
"Vaan ne vastaa hallan henget: "Heilu-, heilukaamme! Suo on Suomen sydämessä, meidän on tää maamme.
Kuinka yhdet seista vois, kun paikkaa ei, mi kantaa! Suomen suossa hyllyvässä ei oo saarta, rantaa.
Ohut, hieno sammal vaan ja alla lieju musta, siin’ on Suomen viljelys — ei mitään pelastusta.
Missä jalan maahan poljet, siinä puhkee kuori. Suomen suohon uponnut on moni haave nuori.
Hento Suomen sammal onpi, hallan vaan se kestää. Liiku hiljaa, jos sa tahdot tapaturman estää!"
Jos ei kestä Suomen suo, me kukkuloille noustaan. Tulkoon tänne jokainen, ken jännittää voi joustaan!
Mies, mi yksin seisovi, on maa ja valtakunta. Häntä vastaan tarvitahan paljon hallaa, lunta.
Kuoltava jos kunkin on, niin kuollaan kukkuloilla. Lumeen kuollaan kukkuloilla, lokaan Suomen soilla.
Suomen sumut päivän peitti, pilvet sit’ ei peitä. Siksi täällä tarvitahan säilän säveleitä.
YLEINEN MIELIPIDE.
Istuimme maalais-ystäväni kanssa eräänä päivänä kaikessa rauhassa minun kamarissani. Tupakoimme, vaikenimme ja tarinoimme jälleen maailman asioista. Silloin tuli luokseni eräs tuttava.
Hän tuli kuten tuttavat meillä täällä Helsingissä aina toistensa luokse tulevat. Heti hänen silmistään näkyi, että hänellä oli jotakin erityistä asiaa. Muuten on kaupunkimme niin pieni, että me tapaamme täällä toisemme liiankin usein, kadulla, teattereissa, konserteissa, juhlatiloissa ja — kapakoissa. Useimmiten kapakoissa.
Tämä oli erittäin hyvä tuttava, jonka suhteen ei tarvinnut kursailla. Kysyinkin häneltä sentähden heti:
— No, mitä uutta?
Olin vakuutettu, että oli tapahtunut jotakin uutta, jotakin, josta hän oli tuntenut tarpeen saada keskustella muiden kanssa muodostaakseen oman mielipiteensä.
Se oli eräs sanomalehtikirjotus. Tuttavani väitti, että yleinen mielipide tuomitsi sen mitä ankarimmin.
Maalais-ystäväni heristi korviaan:
— Mikä yleinen mielipide? Mitä te sillä tarkoitatte?
Tuttavani, joka ei tuntenut maalais-ystäväni radikaalista kantaa eikä sitä salaista tulta, joka tuon kysymyksen alla piili, selitti aivan luonnollisesti:
— Kaikki ihmiset, jotka olen tavannut. Kaikki ihmiset ovat sitä mieltä, että kirjottaja joko on tullut hulluksi taikka on kerrassaan puraissut pään hävyltään. Onko kummempaa kuultu!
Tuttavani levittäysi selittelemään kysymyksessä olevan kirjotuksen vaarallista ja tuhoa tuottavaa vaikutusta. Minä katsoin hymyillen maalais-ystävääni. Keskustelu alkoi mielestäni kääntyä huvittavaksi.
Maalais-ystävä kuunteli loppuun saakka. Sitten kysyi hän aivan kuivasti:
— Niin ketäs te sitten olette tavannut?
Tuttavani katsoi häneen hiukan oudoksuen. Vieras, vasta esitetty mies, joka nähtävästi tahtoi haastaa riitaa! Hän vastasi sentähden yli olkainsa:
— Olenpahan vain eräitä sanomalehden toimittajia. He olivat kaikki sitä mieltä, että —
Hän yritti jälleen käydä tekemään selkoa yleisestä mielipiteestään. Mutta toinen keskeytti hänet tällä kertaa aivan alkuunsa:
— Vai niin. Sehän on hyvä se. Saamme siis varmaankin lukea heidän vastalauseensa huomisissa lehdissä.
Nyt katsoi tuttavani aivan sääliväisesti häneen. Mies, nähtävästi vasta maalta tullut, joka ei tuntenut suuren maailman oloja ja muotoja! Voisihan tuolle kerran, koska joutilasta aikaa sattui olemaan, asian parilla sanalla valaista.
— Tuskinpa, selitti hän mahtipontisesti, lehtiin tuskin asiasta tulee mitään. Vaikeneminen on tällaisissa tapauksissa aina paras.
— Kuinka niin? Onko asia ehkä korkeasti valtiollista laatua?
— Eipä suinkaan. Tietysti siitä saisi kirjottaa. Mutta en luule, että kenelläkään on erityistä halua siihen puuttua.
Nyt katsoin minäkin jo olevan syytä käydä tuttavaani auttamaan:
— Näetkös ystäväni, sanoin maalaisen puoleen kääntyen, meillä täällä pääkaupungissa ei olla niin kärkkäitä painattamaan kaikkea, mitä mieleen johtuu. Painattaminen tuo jo mukanaan eräänlaisen edesvastuun ja sellainen on aina ikävää. On paljon hauskempi puhua ilman edesvastuuta ja sillä on sitä paitsi sekin hyvä puoli, että siten ei vihoita ystäviään. Sitä ei kukaan mielellään tee, erittäinkin kun asia useimmissa tapauksissa on sitä laatua, että se ei liikuta niiden sormenpäitäkään, jotka asiasta puhuvat. Kukapa sellaisen asian vuoksi viitsisi tikkua ristiin panna?
Tuttavani oli aivan samaa mieltä kanssani. Hän nyykähytti päätään aivan kuin vanhalle, ennaltaan tunnetulle jutulle, jota tuskin kehittynyt mies enää viitsi kuunnella ja seivästi sitten silmänsä maalaisserkkuun. Oliko tällä ehkä vieläkin jotakin väitettävää?
Maalaisserkku tunsi olevansa kahden tulen välissä. Hän sanoi kuitenkin verrattain tyynesti:
-— Siinä tapauksessa ei voi olla mitään yleistä mielipidettäkään.
— Kuinka niin? kivahti tuttavani.
— Yleisestä mielipiteestä voidaan puhua ainoastaan silloin kuin asia todellakin läheisesti koskee yleisöä. Merkityksettömistä asioista ei muodosteta mitään mielipidettä.
— Tämä ei ole mikään merkityksetön asia.
— Hyvä. Siispä kuuluu kunkin velvolsuuteen tehdä mielipiteensä niin yleiseksi kuin mahdollista. Pitäkää kokouksia, kirjottakaa, perustakaa yhdistyksiä ja sanomalehtiä sen pohjalle! Vähin mitä voitte tehdä, on ainakin se, että panette vastalauseenne jotakin julkisuudessa esiintynyttä kantaa vastaan, jota ette hyväksy. Ellette sitä tee, ei teillä myöskään ole oikeus yleisestä mielipiteestä puhua.
— Eikö oikeus —?
Tuttavani alkoi jo suuttua. Hän, joka jo kymmenen vuotta oli yleistä mielipidettä oikealle ja vasemmalle edustanut, ollut kuin ilmapuntari, joka aina merkitsi sateet ja kauniit ilmat, — hänellä ei muka olisi oikeus puhua yleisestä mielipiteestä? Miks ei? Siksikö että hän ei julkisuudessa esiintynyt eikä koskaan asettunut aktiivisesti minkään asian puolelle? Koomillista!
Mutta toinen oli kerran päässyt alkuun ja jatkoi sammumattomalla innolla.
— Ei yksinkertaisesti, sitä oikeutta ei teillä ole. Jos joku yksityisesti jonkun asian lausuu, niin se myöskin voidaan yksityisellä puheella kumota. Se voi silloin tulla yleiseksi mielipiteeksi siinä seurassa ja siinä piirissä. Mutta jos joku julkisuudessa jotakin lausuu, niin se voidaan vain kumota sillä mielipiteellä, joka julkisuudessa lausutaan. Vaikeneminen, jos se on vapaaehtoista, on aina myöntymistä. Joko on asia meille niin tärkeä, että me siitä tosiaankin muodostamme mielipiteen, ja olemme valmiit toimimaan sen puolesta, taikka se ei ole meille tärkeä, ja silloin pidämme me suumme kauniisti kiinni. Kolmatta ei löydy.
— No, no – – – nyt ollaan ihmeissä! Eikö muka olisi kullakin oikeus puhua, mistä asiasta tahtoo? Tekö sen kiellätte, te – – –
Näin että tuttavani aikoi käydä persoonallisuuksiin. Astuin sentähden sovittavaisena väliin, otin juhlallisen muodon päälleni ja pidin seuraavan pienen rauhoituspuheen, josta olen vielä tänä päivänäkin ylpeä: