Part 1

language: Finnish

PÄIVÄPERHOJA

Pieniä tarinoita

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Eero Erkko, Päivälehden kirjapaino, 1903.

SISÄLLYS:

I

Noita Vanha markiisi Murhamies Erkki Persson Sipo Nevalainen Alkibiades Metsätorpassa

II

Rakkaus Sielu Unelma Huoleton Itse Meri ja päivä Runoilija Kultapala Totuus ja valhe Järjestys Lemminkäisen huomen

III

Tuhmuuden ylistys Professorin ruokalepo Peractum est Syksyinen ystäväni Junavaunussa Runottaren kosijat Halla (runo) Yleinen mielipide

IV

Niniven lapsi Lemminkäinen ja Pohjan neiti Ikiliikkuja Laulu vuorilammella

I.

NOITA.

Oli kerran eräässä kylässä vanha noita, joka ei antanut tietojaan kenellekään. Hän taisi loitsuja tuhatlukuisin, mutta piti ne suurimmassa salaisuudessa, sillä ne olivat menneet hänen suvussaan ammoisista ajoista saakka isästä poikaan, eikä heillä koskaan ollut paljon muuta pääomaa ollutkaan. Mutta tämä velho oli viimeinen sukuaan.

Hän oli oikein suuri tietäjä, jonka luona kävi väkeä läheltä ja kaukaa ja moni heistä oli suurillakin summilla kokenut häneltä salattuja sanoja houkutella. Mutta turhaan! Noita piti kuin pitikin aarteensa ja aikoi nähtävästi viedä ne mukanaan hautaan.

Oli pitäjän herrasväenkin keskuuteen levinnyt huhu tämän noidan merkillisistä tiedoista ja eräänä päivänä nähtiin pappilan nuoren maisterin laukku selässä saapastavan noidan pahamaineiselle mökille. Noita oli kotona kuten ainakin ja katsoi tuikeasti tulijaan:

— Mitä asiaa?

Nuori mies rupesi selittämään asiaansa. Se oli juuri kansallisen kevään aikaa ja hän osasi puhua oikein kauniisti. Hän selitti, mitä varten loitsuja koottiin, mikä arvo niillä oli Suomen muinaisuuden selvittämiseksi ja koko kansallishengen kohottamiseksi. Mutta vaikka hän kuin kauniisti puhui, ei noita hänelle aarteitaan antanut ja tyhjin toimin sai nuorukainen palata matkaltaan.

Kului sitten vuosia kymmenkunta ja nuoresta maisterista oli jo tullut pastori samaan seurakuntaan, niissä hänen isänsäkin oli elänyt ja toiminut. Eräänä päivänä saatettiin hänen luokseen sana, että vanha noita tahtoi puhutella häntä kuolinvuoteellaan. Pastori otti mukaansa ehtoolliskalut, mutta pisti kuitenkin mukaansa myös paperia ja lyijykynän, arvellen, että hän ehkä vielä viime tingassa voisi saada noidalta jonkun sananlaskun merkityksi. Isänmaallisena miehenä ei hän nimittäin ollut vanhoja nuoruuden ihanteitaan unohtanut.

Tultuaan noidan mökille ja istuttuaan hänen vuoteelleen, kysyi pastori: — Uskotko Herraan Jeesukseen Kristukseen?

— En, vastasi noita, mutta selitti samassa ettei hän ollut pappia sen vuoksi kutsunutkaan. Hän tahtoi nyt jättää hänelle nuo salatut tiedot, joita pastori kerran oli häneltä pyytänyt, sillä hän oli joutunut sen keskustelun jälkeen ikään kuin omantunnon vaivoihin, eikä ollut saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Vaikka hän olikin päättänyt viedä ne mukanansa hautaan, tahtoi hän nyt tehdä tuon uhrin isänmaalle.

Pastori, vaikka olikin huolissaan sairaan sielun puolesta, kalvoi paperin ja lyijykynän taskustaan ja sanoi:

— Jaksatko sitten muistaa jotakin?

Ja noita rupesi hyräilemään. Pian nähtiin, että pastorin paperi ei riittänytkään, vaan hänen täytyi lähettää hakemaan uutta pappilasta. Kolme päivää ja kolme yötä istui hän noidan mökillä ja kirjoitti lakkaamatta, sillä hän oli todellakin isänmaallinen mies eikä ollut nuoruuden ihanteitaan unohtanut. Mutta noidan hengitys kävi aina heikommaksi.

Kolmantena päivänä sanoi pastori:

— Emmeköhän me jo lopeta? Mielestäni on sinun aikasi jo ruveta sielun asioita ajattelemaan. Mutta silloin oli noita jo niin heikko, että hän ei jaksanut enää muuta kuin ähkyä. Ja niin antoi pastori hänelle ehtoollisen, laski kätensä hänen päänsä päälle, lankesi polvilleen ja rukoili, mutta kun hän nousi, oli noita kuollut. Hänen laulamansa tiedot tulivat ulos painosta pari vuotta myöhemmin ja herättivät yleistä ihastusta asiantuntijain piireissä.

Vanhoilla päivillään rupesi pastoria vaivaamaan tuo muisto, sillä hän ei ollut oikein varma, oliko noita hänen ripillänsä päässyt taivaasen. Levottomuudessaan tiedusti hän asiaa piispaltakin, kun tämä kerran sattui virkamatkoillaan siihen pitäjään. Mutta piispa lohdutti häntä ja sanoi:

— Ole huoleti poikani! Hän antoi kaikki, mitä hänellä oli ja sellaista sielua ei Herra hylkää.

VANHA MARKIISI.

Vanha markiisi de la France lepäsi vuoteellaan. Hän oli levännyt siinä aina viime sodasta saakka, josta hän oli voitettuna palannut, eikä kukaan enää oikein tiennyt, oliko hän elävä vai kuollut. Hämähäkit olivat kutoneet verkkonsa hänen päänsä ylitse, vieraat käyneet juomassa hänen viinejään, muukalaiset raiskaamassa hänen vaimonsa ja tyttärensä. Mutta kukaan ei ollut uskaltanut hänelle vielä kuolinkelloja soittaa.

Sitäkin uskallettiin eräänä päivänä. Silloin kohosi vanha markiisi vuoteessaan:

— Mikä on tuo soitto, joka soi minun isäini linnassa? kysyi hän.

— Ne ovat sinun kuolinkellojasi, vastattiin. Tänään pidetään peijaiset tässä linnassa.

Silloin katkesivat hämähäkin verkot, silloin nousi vanha markiisi, sitoi miekan kupeelleen ja astui ulos linnansa portaille. Päivä paistoi hänen kypäräänsä, hänen silmänsä säteilivät jälleen nuoruuden tulta ja hänen vartensa oikeni suoraksi niinkuin sen, jonka asiana on tehdä pyhän hengen ritaripalvelusta maailmassa. Ja kaikki ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: "Katso, vanha markiisi on jälleen noussut vuoteestaan!"

Se oli tarina Ranskan nousennasta. Sillä vanhan markiisin säilä säkenöi jälleen.

MURHAMIES.

Oli kerran mies, joka oli tehnyt murhan nuoruudessaan.

Hän oli hiipinyt erääsen mökkiin kaukana salon sisässä ja tappanut vanhan akan ja ukon, joilla hän tiesi rahoja säilyssä olevan. Sen tehtyään meni hän kylään ja nukkui yönsä rauhallisesti, sillä hän oli todellakin hyvin paatunut pahantekijä.

Mutta samana yönä ennen murhamiehen tuloa oli eräs toinen nuori mies käynyt samassa mökissä pyytämässä rahoja lainaksi, sillä hänellä oli morsian ja hän aikoi perustaa oman kodin. Ja vaikka hän ei ollut saanutkaan rahoja lainaksi, saatiin kuitenkin todistetuksi, että hän oli sinä yönä töllissä käynyt ja hänet pistettiin tyrmään ja tuomittiin kaksoismurhasta. Eivätkä ihmiset voineet kyllin ihmetellä niin kauhistavaista tapausta.

Mutta se oikea murhamies nai sen nuoren miehen morsiamen ja eli monta vuotta hänen kanssaan hyvin onnellisena. Ja murhasta saamillaan varoilla rakensi hän itselleen komean talon, hänestä tuli suurviljelijä ja lautamies ja sekä herrat että talonpojat kunnioittivat häntä. Mutta hänellä oli yksi suru: kaikki hänen lapsensa kuolivat häneltä.

Niin eräänä päivänä, kun hänen nuorin lapsensa henkiheikkona makasi, heräsi murhamiehen omatunto ja hän sanoi vaimolleen: "Minä tiedän, miksi ei yksikään minun lapsistani elä. Minä olen tehnyt murhan."

Mutta vaimo katsoi häneen kauhistuneena, juoksi lääkärin luo ja ilmoitti, että hänen miehensä oli tulemassa hulluksi surusta. Ja hänen täytyi väkisin ruveta vuoteesen ja hänelle määrättiin kylmiä kääreitä.

Mutta hänen omatuntonsa ei antanut hänelle rauhaa ja seuraavana päivänä kokosi hän ympärilleen kaikki ystävänsä ja kylänmiehensä ja kertoi heille, kuinka asia oli. Hän kuvaili heille mökin, missä rahat olivat ja kuolleiden asennot lattialla, mutta kylänmiehet nauroivat vain hänelle ja sanoivat: "Lautamies laskee leikkiä. Meidän pitää valita hänet kunnan esimieheksi."

Mutta omatunto painoi raskaana murhamiehen päällä ja viikon perästä matkusti hän kaupunkiin tapaamaan sitä nuorta miestä, joka hänen tähtensä vangittu oli. Hän ainakin uskoo minua, ajatteli hän.

Hänen tarkoituksensa oli näet antaa itsensä ilmi oikeudelle, sillä hän luuli näin pelastavansa lapsen, joka henkiheikkona makasi.

Mutta kun hän tuli vankilaan, jossa se murhasta vangittu mies oli, näki hän, että hänen toivonsa oli ollut turha. Sillä se nuori mies oli jo niin kauvan vankina istunut, hän oli käynyt niin kalpeaksi ja papit olivat niin monta kertaa saarnanneet hänen kopissaan, että hän itsekin jo uskoi omaan syyllisyyteensä ja katui katkerasti rikostaan. Jumalan avulla toivoi hän sen kuitenkin sovittavansa.

Raskain mielin kääntyi lautamies takaisin, sillä hän oli varma, että hän kotiin tullessaan tapaisi lapsensa kuolleena. Mutta kun hän kotiportille saapui, seisoi vaimo häntä vastassa ilosta säteilevin silmin ja sanoi: "Lapsi elää. Lääkäri sanoo, ettei hänellä ole mitään vaaraa."

"Hm", ajatteli lautamies, "se on merkki siitä, että minun ulkonainen onneni on loppunut. Ainakaan en minä pääse kunnan esimieheksi." Mutta kun seuraava vaali tuli, niin katso, enemmistö oli hänen puolellaan, hänet valittiin kunnan esimieheksi ja pian sen jälkeen valtiopäiville ja hän eli vielä monta, monta vuotta kaikkien kansalaisten siunaamana. Ja hän sai vielä sen jälkeen paljon lapsia ja hänen lapsensa hautasivat hänet ja hän kuoli suuressa kunniassa. Mutta kuolinvuoteellaan kutsui hän papin luokseen ja sanoi:

"Uskotko sinä, että minä olen tehnyt murhan?" Ja hän kertoi koko tapauksen hänelle.

Mutta kun pappi ajatteli kaikkia niitä hyviä töitä, joita tämä mies oli nuoruudessaan tehnyt, sekä näki sitä paitsi hänen vilpittömän katumuksensa, ei hän epäillyt antaa hänelle synninpäästöä ja vastata hänelle:

"Murhan olet sinä ehkä tehnyt. Mutta sielusi olet sinä pelastanut."

Ja niin nukkui se murhamies autuaassa uskossa Vapahtajaansa ja tuli taivaaseen. Mutta pappi, joka oli hänelle Herran ehtoollisen antanut, ei tiennyt, että myöskin se viattomasti tuomittu mies vankilassaan oli nukkunut uskossa Vapahtajaansa ja tullut autuaaksi. Se mies, josta tässä on ollut puhe, oli siis pelastanut kaksi sielua.

ERKKI PERSSON.

Erkki Persson oli tullikirjuri Kajaanissa ja sekä maistraatti että porvarit pitivät hänestä. Mutta hän joi.

Niin tuli kerran maaherra kaupunkiin virkamatkoillaan, mutta tulliportti oli suljettu, ja kun mentiin Erkki Perssonia tapaamaan, makasi hän kapakan pöydän alla tinakannu sylissään. Silloin joutui hän pois viralta.

Mutta hän rakasti linnankomentajan tytärtä, jonka hän oli kirkossa nähnyt, ja kävi joka päivä kosken rannalla katsomassa, eikö hänen kultansa näkyisi tornin ikkunassa istuvan. Kerran uskalsi hän linnaankin, mutta silloin otatti linnan komentaja hänet kiini ja pani hänet tyrmään, jonka alla ainainen veden kuohu oli. Hän istui siellä monta vuotta ja kun hänet vihdoin laskettiin vapauteen, oli hän järkensä menettänyt. Mutta kaupungin porvarit, jotka hänen kaduilla kerjäävän näkivät, säälivät häntä, antoivat hänelle armosta haudankaivajan viran ja sanoivat:

"Koska hän kerran viinan vankina voi meidän kaupunkimme portteja hoitaa, eikö hän siis jumalan vankina voisi taivaan portteja avata?"

Ja niin eli Erkki Persson haudankaivajana elämänsä iltaan saakka eikä Kajaanin porvarien tarvinnut koskaan katua kauppojaan.

SIPO NEVALAINEN.

Siihen aikaan kuin Simo Affleck, sama, jota "Simo Hurtaksi" sanottiin, veronkantajana Ylä-Karjalata hallitsi, eli Pielisen pitäjässä kunnon talonpoika nimeltä Sipo Nevalainen.

Hän maksoi aina veronsa säntillisesti eikä hänellä mitään hätää ollut, vaikka kansa hänen ympärillään eli ja kuoli kurjuudessa. Mutta eräänä päivänä kun hän pellollaan kuokkimassa oli, tulivat Hurtan ratsumiehet, ryöstivät hänen aittansa ja löivät hänen vaimonsa tainnoksiin, koska tämä oli tahtonut heitä ilkityöstä estää. Parin päivän päästä kuoli vaimo haavoihinsa.

Mutta kyläläiset, jotka sen kuulivat, iloitsivat, sillä he ajattelivat: "Nyt ainakin suostuu Sipo Nevalainen siihen kapinaan, jota me jo kauvan olemme valmistaneet." Hänen oma poikansa oli kapinallisten joukossa. Mutta niin pian kuin Sipo Nevalainen sai tiedon kapinasta, meni hän Simo Hurtan luo ja ilmiantoi kapinan, joka kukistettiin suurella ankaruudella. Kostoksi polttivat talonpojat hänen pirttinsä.

Silloin kutsui Simo Hurtta hänet luokseen ja kysyi: "Millä voin minä palkita sinun hyvän työsi?" Mutta Sipo Nevalainen vastasi: "En minä ole sitä palkinnon vuoksi tehnyt."

Kuitenkin antoi Affleck hänelle muistoksi revolverin.

Ja Sipo Nevalainen lähti sotaan ja ampui oman poikansa, joka oli vihollisen puolelle mennyt. Mutta kun sota oli loppunut ja Suomen armeijan viimeiset tähteet Norjan tuntureilta palanneet, tuli Sipo Nevalainen palaavien joukossa myöskin kotiseudulleen. Hän astui Hurtan tupaan, ojensi hänelle revolverin ja sanoi:

"Kiitos lainasta, Suomen jumala lähettää sinulle tämän."

Hän oli näet matkan vaivoista ja vilusta tullut ikäänkuin mielenvikaiseksi ja luuli itseään Suomen jumalaksi. Mutta Suomi oli siihen aikaan autio ja tyhjä, vihollisten joukot ja veronkantajat olivat sen puhtaaksi ryöstäneet ja rutto, nälkä ja pakkanen siellä vuoroin vieraina käyneet. Ei siis ollut mikään erikoinen kunnia siihen aikaan olla Suomen jumala.

Mutta Affleck, joka tuon kaiken tiesi ja myös, että kansa häntä Simo Hurtaksi kutsui, kalpeni, kävi hänen käteensä ja sanoi vavahtavin polvin:

"Anna minulle anteeksi."

Mutta Sipo Nevalainen sanoi: "Suomen jumala ei anna koskaan anteeksi."

Ja meni.

Pari vuotta sen jälkeen ampui Simo Affleck itsensä samalla revolverilla.

ALKIBIADES.

Alkibiades oli kaunein mies Ateenassa ja Theano, temppelin papitar, rakasti häntä. Mutta Alkibiades ei tiennyt, että Theano rakasti häntä.

Niin matkasi Alkibiades vieraille maille, hän joutui koviin kohtaloihin ja petti isänmaansa. Mutta kun ylimmäiset papit tulivat Theanon luo ja vaativat häntä kiroomaan maansa kavaltajan, vastasi valkea papitar:

"Minä olen luotu siunaamaan enkä kiroamaan."

Ja onni kääntyi Alkibiadeelle, hänestä tuli jälleen isänmaan sankari ja hän palasi Ateenaan valloitetuin laivoin, huilujen soidessa. Mutta kun hän kysyi sitä naista, joka yksin ei ollut kironnut häntä, meni Theano häntä vastaan ylpeämpänä kuin milloinkaan ennen ja sanoi:

"Minä ajattelin, ettei minun virkani sallinut sitä. Itse olisin minä mielelläni kironnut sinut." Hän luuli näet, ettei Alkibiades rakastanut häntä.

Niin petti Alkibiades hänen tähtensä omat nuoruutensa unelmat, hän meni pappien puolelle ja hänen vanhat ystävänsä kirosivat hänet. Sillä hänestä oli uuden ajan airutta odotettu.

Mutta Theano meni häntä vastaan toisen kerran ja sanoi: "Nyt näen minä, että sinä rakastat minua. Tässä minä olen."

Mutta Alkibiades käänsi hänelle selkänsä ja sanoi:

"Minä en ole koskaan sinua rakastanut."

Sillä hän häpesi sitä uhria, jonka hän oli Theanon tähden tehnyt.

Ja Alkibiades kuoli kaukana vieraalla maalla ja Theano eli templin papittarena elämänsä loppuun saakka, eivätkä he kumpainenkaan saaneet koskaan tietää, että he olivat toinen toistaan rakastaneet. Mutta ihmiset, jotka heidät näkivät, sanoivat:

"He eivät olleet luodut toisillensa. Heidän luonteensa olivat liian erilaiset."

Niin tuhmia olivat ihmiset jo siihen aikaan, kun he rakkaudesta puhuivat.

METSÄTORPASSA.

Erääsen metsätorppaan tuli kerran joukko ihmisiä kaupungista ja kysyivät isäntää.

Isäntä oli perunakuoppaa kaivamassa, mutta hänen tyttärensä seisoi kaivonvintin vieressä. Samassa tuli isännän veli pellolta ja eräs vieraista kysyi:

— Onko tuo teidän tyttärenne?

— Ei, vastasi isännän veli. Hän on veljeni tytär.

— Tosiaan. Hän on niin teidän näköisenne.

Keskustelun kuuli isäntä perunakuoppaansa ja se vaikutti häneen niin kummasti, että hän heti nousi ylös ja kysyi, mitä heillä oli asiaa. Saatuaan, mitä tahtoivat, menivät vieraat matkoihinsa eikä heitä sen koommin kuulunut.

Mutta heidän sanansa olivat kummasti vaikuttaneet isäntään. Mitä enemmän hän asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta rupesi hänestä tuntumaan, että lapsi todellakin oli hänen veljensä tytär. Hänen veljensä oli nuori ja naimaton, hänen vaimonsa vielä kaunis, ja hän itse vanha ja kivuloinen. Myöskin muisti hän kerran sanoneensa veljelleen:

— Kuulepas, miksi et sinä mene naimisiin?

— Eihän tuolla asialla niin kiirettä liene, oli hänen veljensä vastannut.

Niin se oli jäänyt ja veli jäänyt taloon isännän avuksi. Oikeastaan oli hän melkein kuin isäntä itse, sillä hän oli nuori ja voimakas ja oikea isäntä taas vanha ja kivuloinen. Siksi ei hän kyennytkään muuhun kuin kaikellaista pikku näperrystä toimittamaan ja käymään kalalla. Veli teki työtä pellolla ja tuli siten olemaan paljon yhdessä vaimon kanssa.

Mitä enemmän oikea isäntä asiata ajatteli, sitä todenmukaisemmalta tuntui hänestä, että häntä oli petetty ja että tytär olikin hänen veljensä tytär. Hän mietti asiata kokonaisen viikon, mutta lauvantai-iltana hän sanoi:

— Minä menen kirkolla käymään. Hoitakaa te kotia sillä aikaa.

Sunnuntai-iltana hän palasi ja nukkui yönsä hyvin rauhallisesti, sillä hän oli käynyt Herran ehtoollisella. Maanantai-aamuna sanoi hän veljelleen:

— Mene sinä tuon perunakuopan kattoa korjaamaan. Se tuntui olevan rikki sisäpuolelta.

Veli kiipesi alas perunakuoppaan, mutta isäntä hiipi hänen jäljestään ja pudotti hänen päälleen perunakuopan tiilisen katon. Sitten meni hän tupaan, tappoi kirveellä sekä vaimonsa että tyttärensä ja sytytti lopuksi koko tuparakennuksen tuleen. Kun se oli palanut tuhkaksi, lähti hän rauhallisesti verkkojaan kokemaan, mutta tultuaan keskelle järveä, sitoi hän kiviriipan kaulaansa, hyppäsi järveen ja hukutti itsensä. Hänen lakkiaan ajeli tuuli kauvan aikaa rannasta toiseen.

Se oli syksy eikä kukaan kulkija sattunut metsätorpassa käymään ennen kuin edellä joulun. Mutta silloin oli kaikki lumen peitossa, ainoastaan tuvan savupiippu törrötti valkealla aholla eikä koskaan saatu tietää, mikä oli torpan asukasten kohtaloksi tullut. Yleisesti arveltiin kuitenkin heidän kuolleen yölliseen tulipaloon.

II.

RAKKAUS.

Oli kerran kaksi nuorta ihmistä, jotka rakastivat toisiaan. Toinen sanoi: "Sinä puhut minulle niin vähän rakkaudestasi." Toinen sanoi: "Minä en voi." Toinen sanoi: "Mistä minä tiedän, rakastatko sinä minua ollenkaan? Sinä et ole koskaan sanonut minulle sitä." Niin kulkivat ne kaksi nuorta ihmistä ja kiusasivat toisiaan siksi kuin toinenkin vihdoin oppi sanomaan: "Minä rakastan sinua." Mutta hän oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun hän kaatui paikalle ja kuoli. Sillä hänen olentonsa oli rakkaus.

Mutta toinen meni pois ja kertoi: "Kas, hän valehteli vielä kuollessaan. Jos hän olisi minua rakastanut, ei hän olisi kuollut. Jumala rankaisi häntä."

SIELU.

Hänen vartensa oli kuin viinipuu, hänen suunsa kuin hyvä rypäle.

Hän salli minun tarttua hänen varteensa, hän salli minun juoda hänen suunsa rypäleestä.

Hänen käsivartensa kiersivät minua niinkuin köynnökset, — hänen kiinteät käsivartensa.

Hänen päänsä lepäsi minun rintaani vasten niin raukeus. Hänen poskillaan oli tumma puna.

Hänen silmänsä katsoivat minuun kuin kaksi kaivoa. Minä näin niissä oman kuvani.

Hän kysyi hiljaa: "Miksi sinä katsot minuun niin?"

Minä vastasin: "Minä etsin sinun sieluasi."

Silloin höltyivät hänen käsivartensa minun ympäriltäni, mutta hänen päänsä kohosi ylpeänä kuin kotkan. Ja kostoksi otti hän minun sieluni ja lensi pois, enkä minä ole häntä sen jälkeen enää nähnyt.

Miksi olin minä sanonut: "Minä etsin sinun sieluasi."

UNELMA.

Oli kerran nuori mies, joka oli paljon uneksinut nuoruudessaan. Mutta elämä oli vienyt hänen haaveensa eikä hän enää uskonut niihin.

Silloin kohtasi hän eräänä päivänä nuoruuden unelmansa, mutta hän ei uskonut siihen. Unelma sanoi: "Minä se olen." Mutta nuori mies sanoi: "Mene pois! Et se ole kuitenkaan sinä." Unelma sanoi: "Tahdotko sinä ajaa minut pois, olenhan minä sinun oma unelmasi." Mutta nuori mies sanoi: "Tällä kertaa en minä anna pettää itseäni. Minä tahdon olla viisas."

Silloin meni unelma pois ja itki, sillä hän oli todellakin hänen nuoruuden unelmansa. Mutta nuori mies ei mennyt hänen jälkeensä, vaan sanoi itsekseen: "Minä olen sentään paljon kehittynyt." Sillä hän oli todellakin kehittynyt.

HUOLETON.

Monta tietä on mielillä ja ajatuksilla monta metsäpolkua.

Minä kuljen yhtä enkä tiedä, minne se vie, ja minä poikkean toiselle enkä arvaa, kunne se minut kuljettaa. Mutta minä tiedän, että jokaisen polun päässä on tyttö, jonka kutreissa on punainen kukka, joka ottaa minut vastaan ja sanoo:

"Tule, millä mielellä tuletkin. Minä olen aina sinun omasi."

Hyvä on huolettoman kulkea, kun hän tietää, että kultansa häntä ajattelee.

ITSE.

Oli kerran eräs ihminen, joka ei tuntenut itseään. Hän tapasi erään toisen ihmisen, joka ei myöskään tuntenut itseään. Mutta ne kaksi ihmistä rakastivat toisiaan, sillä toisensa he tunsivat. Ja he sanoivat: "Kah, sinuahan minä olen kauvan etsinyt."

Mutta silloin pisti toisen ihmisen mieleen tietää myös, kuka hän itse oli. Hän sanoi itselleen: "Minä käyn täällä ja rakastan enkä tiedä, kuka olen. Onhan se luonnotonta." Se toinen ihminen teki samoin.

Ja niin alkoivat he kiusata toisiaan, siksi kuin he kuolivat siitä. Eivätkä he vielä kuollessaankaan havainneet, ettei heillä muuta itseä ollut koskaan ollutkaan kuin toisensa ja toistensa rakkaus. Niin typeriä voivat ihmiset kuollessaankin olla.

MERI JA PÄIVÄ.

Aamu koitti. Päivä nousi aalloista.

Meri sanoi: "Älä vielä nouse! Jää vielä hetkeksi minun luokseni!"

Päivä sanoi: "Minun täytyy. Urani odottaa minua. Mutta minä palajan jälleen illalla sinun luoksesi."

Meri sanoi: "Mutta mitä teen minä sillä aikaa?"

Päivä sanoi: "Sinä kannat sillä aikaa minun kuvaani."

Ja meri kantoi päivän kuvaa rinnassaan ja päivä lähti taistelemaan pilviä ja pahoja henkiä vastaan. Mutta joka kerran kuin hän alas katsahti, näki hän aalloissa oman kuvansa. Silloin säkenöi jälleen hänen säilänsä ja hänen vihollisensa väistyivät ja pakenivat. Ja he sanoivat: "Paetkaamme, sillä meri rakastaa häntä."

Niin mahtava on meri, kun se päivän kuvaa helmassaan kantaa. Ja niin voimakas on päivä, kun se tietää meren sitä rakastavan.

Mutta kun ilta jälleen joutui, meni päivä mereen suurena ja säteilevänä ja meri kuivui hänen polttavien suukkojensa alla. Jokaisesta heidän suudelmastaan tuikahti tulinen tähti taivaalle ja heidän hellyytensä kohosi yli maan kuin lempeä kuu. Ja ihmiset, jotka sen näkivät, sanoivat: "Rakastakaamme toisiamme niinkuin meri ja päivä toisiaan rakastaa."

RUNOILIJA.

Minä olin köyhä, mutta sinä sanoit: "Minä olen rikas."

Minä olin synkkä ja haudoin hulluja haaveita, mutta sinä sanoit: "Minä olen valoisa."

Monet kohtalot olivat minua koetelleet, minä olin tinkinyt ajatuksistani ja vaipunut, siksi että minä olin taipunut. Mutta sinä sanoit: "Minä teen sinut suureksi ja ylpeäksi jälleen."

Mutta kun minä sanoin, että minä myös olin runoilija, silloin et sinä sanonut mitään, vaan menit pois ja itkit, sillä sinä huomasit, ettei tässä ollut sinulla mitään tekemistä. Sillä köyhä voi tulla rikkaaksi ja hullu valoisaksi, mutta jos runoilija ajatuksistaan tinkii, niin ei mikään mahti maailmassa voi enää häntä jaloilleen nostaa.

KULTAPALA.

Oli kerran kultapala, joka luuli olevansa vaskipala. Ja kun hän itse luuli sitä, luulivat muutkin. Mutta tuli eräänä päivänä toinen kultapala ja sanoi: "Minä olen sinun vertaisesi."

Mutta kultapala sanoi: "Miksi sinä pilkkaat minua?"

Se toinen kultapala sanoi: "Minä rakastan sinua."

Silloin säikähti kultapala, sillä hän tunsi äkkiä olevansa puhdasta kultaa. Ja vaskipalat hänen ympärillään kiilsivät kateudesta ja sulkivat hänen keskelleen ja musersivat hänet, sillä kulta on paljon pehmeämpää kuin vaski. Ja ihmiset sanoivat: "Sellaista tapahtuu joka päivä."

TOTUUS JA VALHE.

Lähti kerran Totuus maailmaa valloittamaan. Mutta että ihmiset paremmin uskoisivat häneen, meni hän Valheen muotoon, sillä ihmiset uskovat usein enemmän valhetta kuin totuutta. Ja Totuus voitti maailman ja hän hallitsi, mutta ihmiset sanoivat: "On sentään suloista elää Valheen valtikan alla."

Mutta kun Valhe palasi virkamatkoiltaan, peljästyi hän, sillä hän näki Totuuden hallitsevan. Ja hän meni Totuuden muotoon ja sanoi: "Minä olen Totuus." Mutta silloin suuttuivat ihmiset ja ajoivat hänet pois ja kivittivät hänet, sillä he eivät tahtoneet palvella Totuutta, vaan Valhetta. Ja niin tuli koko maailma Totuuden omaksi ja hän vei sen Jumalan eteen ja sanoi: "Katso, minä olen sen valloittanut."