Part 4

Eräänä päivänä siis menin tavarahuoueesen ja löysin hänet sieltä täydessä työn touhussa tynnyrien ja laatikkojen, jauho- ja jyväsäkkien, köysirullain ja nahkakimppujen, rauta- ja lautatavarain sekä asiapöytäin keskeltä. Olipa siellä hyvin sekasotkunen haju sillistä, suolatusta turskasta, tappurasta, tervasta, hylkeenrasvasta, petroolista sekä maalaamattomasta puusta ja täytyi liikkua hyvin varovasti, jott'ei tulisi saastutetuksi näillä pahahajusilla aineilla. Ei se ylipäänsä ollut sopiva olopaikka hentohermosille. Laattiassa oli monta vaarallista aukkoa, joista näki joko limaista vettä taikka simpukankuorilla peitettyä pohjaa. Etuoven edustalla hinaustouveja hinattiin ja laskettiin suurella hälinällä, ja ylisillä kuului silloin tällöin aika jymähdys siltaa vasten. Kaikkialla ympärillä ihmisiä kiiruhti edes takaisin eivätkä he kiireissään paljon huolineet toisten mukavuudesta. Päälle päätteeksi kuului kauppapuodista, joka oli toisessa tavarahuoneen päässä, kaupittelevain talonpoikain mellastusta.

Tässä Holt kumminkin oli kotonaan, niinkuin kala vedessä. Taasen huomasin, kuinka pulskealta hän näytti paksussa päällysnutussaan, kuin hän käyskeli tavarahuoneessa ja omituisella sievällä, mutta vakavalla tavalla johti koko toimitusta; hän oli aivan varmaan sievätekonen mies ja tämmöisessä tilassa voi myöskin huomata, että hänessä oli jonkunlaista sivistystä, joka ei muutoin niin hyvin paistanut silmään.

Hän katsahti tullessani vähän kysyvin silmin minuun, ehkä luullen, että minulla oli jotakin erinäistä sanottavaa hänelle. Mutta se kysyväinen silmäys muuttui arveluttavan epäileväksi, kuin hän kuuli tulleeni katsomaan, kuinka tällaista tointa oikeastaan toimitetaankaan. Hän kumminkin johti minut hyväntahtosesti kaikkialle ja selitti minulle kaikki; vaan äänessä, jolla hän vastasi minun kysymyksiini, vivahti usein ihmettelemistä siitä, että kukaan yhtään kysyi asioita, joista jokaisen järjellisen ihmisen olisi hänen mielestänsä pitänyt itsestään päästä selville. Hän ei itse tietänyt, että hänkun kerran oli oppinut kaiken tämän, jota hän oli nähnyt silmiensä edessä lapsuudestaan saakka, ja hän näkyi nyt luulevan, että semmoisten asiain tieto on ihmisellä synnynnäinen. Totta hän kuitenkin lienee huomannut, että kaikki hänen kertomansa asiat huvittivat minua, sillä hän vähitellen itsekin mieltyi koko toimituksen esittelemiseen minulle ja oli heti valmis seuraamaan minua konttoriinsa kuin pyysin häntä näyttämään minulle kuinka hän piti kirjojansa.

Konttori oli minun mielestäni kaiken ilettävän pahuuden pesä. Suuri viheriä, musteella ja tomulla saastutettu pulpetti oli kahden akkunan välissä, ja siinä rippui nauhasta laskutilejä ja höyrylaivain käyntilistoja. Pöydällä oli tupakeita ja joukko piippuja, sitten vielä tuoleja, vanha kivenkova sohva sekä kaksi puusta tehtyä sylkilaatikkoa. Yhtä seinää peitti suuri maankartta. Konttorin vieressä oli Holtin makuuhuone, ja siellä oli kahdella hyllyllä kirjoja. Katsahdin uteliaana sinne; sillä en kiellä halunneeni saada tietää mitähän Holt oikeastaan luki. Näin ensikseen joukon maanmiesten aikakauskirjoja, sitten eräitä yleistajusia luonnontieteellisiä kirjoja, ja vihdoin monta historiallista teosta, jotka olivat käännetyt englannin ja ranskan kielistä.

Tahtoni saada nähdä hänen tilikirjojansa hän täytti kernaasti, ja minä huomasin hänellä olevan suuren joukon saatavia ympäri maakuntaa. Hänestä hoettiin myös, että hän oli kohtuullinen saamamiehilleen; niin ikään hänellä oli omituinen, soma, ystävällinen, mutta vakaa tapa menetellä talonpoikien kanssa, joka ynnä hänen kunnollisuutensa ja rehellisyytensä oli saattanut heitä hyvin kunnioittamaan häntä, joka kunnioitus huomattiin kaikkialla, missä vaan hänen nimeänsä mainittiin. Kuin olimme kirjat katselleet, niin minulla tällä kertaa ei enää ollut mitään kysyttävää, eikä minkäänlainen muu pakina ottanut syntyäkseen ja minä jätin hänelle hyvästini.

Tästä puoleen Holt ei enää ollut niin varovainen minua kohtaan kuin ennen. Niin pian kuin hän tuli vakuutetuksi siitä, ett'en vaan perättömästä uteliaisuudesta hakenut häneltä selityksiä hänen kauppatoimensa eri seikoista, vaan että todellakin tahdoin päästä selville asiasta, niin hän alkoi selittelemään sitä niin paljon kuin hänen luonteensa salli, eikä nyt enää puuttunut meiltä puheen ainetta.

Olin tästä ajasta saakka usein hänen konttorissaan taikka tavarahuoneessaan, ja uskalsinpa välisti lausua eri mieleni jostakin seikasta. Hän taas katsahti hiukan epäilevänä minuun, eikä hän alussa vastannut paljon mitään muistutuksiini. Vaan vähitellen hän yhtyi keskusteluun minun kanssani; hän jäi vastoin tapaansa silloin tällöin saliin istumaan aterian perästä, kuin minä olin hänen talossaan; tapahtuipa sekin, että hän koko illan istui siellä ja kuin hän oli meillä, hän kuunteli melkein samalla tarkkuudella minun puhettani kuin isänikin, jonka käytännöllistä järkeä hän jo kauvan sitten oli oppinut tuntemaan.

Jos Holtista olikin ollut Elinan ja minun yhtymiseni epämielusta, niin nyt selvästi näkyi tapahtuneen muunnos hänen mielessään. Näytti siltä, kuin hän olisi ruvennut paremmin viihtymään omassa kodissaan kuin ennen, ja sekä minä että vanhempani huomasivat, että hänen käytöksensä Elinaa kohtaan alkoi muuttua. Hän oli vieläkin varovainen taikka oikeammin ujo häntä kohtaan; vaan kuin hän puhui hänelle jotakin, niin hänen äänessään oli usein suopea ja ystävällinen sointu, ja hänen silmänsä loistivat niin lempeästi, milt'ei rukoilevasti, että kerran minusta näytti kuin hän olisi pyytänyt Elinalta anteeksi tehtyä pahaa sekä olisi omalla sanattomalla tavallaan pyytänyt häntä unhottamaan kaikkea, mitä ennen saattoi olla tapahtunut heidän välillänsä. Elina vaan ei näkynyt huomaavan mitään, ja eräänä päivänä olin saapa vakuutuksen, että hän ei ollut unhottanut niitä menneitä aikoja, jotka erottivat heidät toisistaan.

Olin kerran ajatellut ruveta lääkäriksi kotiseudulleni ja olin myös puhunut Elinan kanssa siitä. Hän näytti ensin ilostuvan tuumastani ja sanoi: "niin nuot sairaat vaivasetkin saavat sinulta lääkärin apua, nyt heidän usein täytyy odottaa siksi, kuin on liian myöhästä". Mutta sitten hän tuntui saaneen toisia ajatuksia päähänsä, sillä kuin kerran sen perästä satuimme keskustelemaan sitä asiaa, hän sanoi: "Ei se ole sinulle". -- Koska näytti siltä kuin ei lääkäri siinä seudussa olisi tullut saamaan paljon ansiota, niin ei enää puhuttu siitä asiasta, ja minä jätin kaikki tuumat tulevaisuudestani vastaseksi. Mutta eräänä päivänä pyysi isäni minua tulemaan konttoriinsa; hänellä oli puhuttavaa minun kanssani tärkeästä asiasta. Hän alkoi lausumalla, että hänellä puolestaan ei ollut mitään siihen sanottavaa, jos minä muutan elämän toimitusta, jos tilaisuutta siihen tarjoutuu. Hän kysyi sitten, oliko minulla halua ruveta asioimamieheksi. Minä pyysin hänen ilmottamaan mieltänsä selvemmin ja hän nyt kertoi, että Holt oli ollut hänen luonaan, ja että tämä, mainittuaan lääkärin vähäsistä tulevaisuuden toiveista ja että "myöhäseen tehdyt avioliitot ovat mielettömyyksiä", oli pyytänyt isää kysymään minulta, olisiko ehkä minulla halua ottaa osaa hänen toimensa hoidosta. Hän näkyi tulleen siihen vakuutukseen, ett'en minä ollut aivan sopimaton tähän toimeen ja hänellä oli apu tarpeen.

Tietysti tulisi minulta menemään sekä aikaa että vaivaa, ennenkuin voisin perehtyä uuteen toimitukseen, ja minun tulisi mennä pois kotoa pariksi vuodeksi. Mutta kuin tämä oppiaika olisi kulunut, voisin myös heti mennä naimisiin. Isäni sanoi lopuksi, että tämä soma ehdotus oli hyvin ihastuttanut häntä.

"Tulisinko olemaan hänen valtuutettunsa taikka jotakin semmoista?" minä kysyin.

"Et, vaan hänen asiakumppaninsa", vastasi isäni, jota suuresti ihmettelin, sillä tiesin kyllä, että Holtin kauppa tuotti paljon voittoa, ja tiesihän hän että ne rahat, joita isäni voisi panna asiaan minun puolestani, tulisi olemaan hyvin vähäset. Tuuma oli kumminkin minulle mieleen. Ei ollut epämielusta askaroida käytöllisessä toimessa; mutta pidin kuitenkin paljon ennen valitsemastani ammatista ja tuo puuha ei miellyttänyt minua ensinkään, minä kuin halusin toimia omin päin. Kumminkin arvelin Holtin tehneen hyvin sievästi, kuin hän tätä ehdotti minulle, ja päätin heti puhua Elinan kanssa.

Menin vielä samana päivänä Holtin taloon ja tapasin Elinan istuvan akkunan ääressä neulomassa. Hänellä oli kiire eikä hän pysähdyttänyt ompeluaan, vaan nyökäytti hymyillen päätään ja viittasi että istuisin tuolille. Istuuduin ja kerroin Holtin ehdotuksen. Koko kertomuksen ajan hän ompeli ahkerasti, aivan kuin hän ei olisi kuullut minua ollenkaan. Välisti hän katsahti ulos akkunasta ja huomasin hänen olevan hyvin kalpean. Lopetettuani hän kysyi: "Tekisikö _sinun_ mieli suostua semmoiseen tarjoukseen?"

Luulin hänen tarkottavan, että tulisi olemaan minulle vaivaksi olla semmoisessa ammatissa ja vastasin, että _työ_ ei minua pelottaisi.

"Noh, silloin en tahdo minä", hän sanoi, heitti äkkiä ompeluksensa pois ja kävi pari kertaa huoneessa edes takaisin. "En tiedä miksi _hän_" -- Elina ei koskaan sanonut Holtia sedäkseen -- "tahtoo sekaantua meidän asioihimme. Minä olen muka kovin kauvan hänen talossaan. Hän tahtoo ostaa itseänsä vapaaksi. Mutta että hän saattoi uskoa, että minä -- tahdoin... Ooh, on oleva ilopäivä, kuin olen kaukana tästä talosta".

Katselin häntä hämmästyneenä. Koko hänen kasvonsa hehkuivat ja silmistä iski harmin ja vihan tulta. "Minusta kumminkin näyttää, että jokaisen täytyy myöntää, että tämä ehdotus on kaunis teko sinun --"

"Kaunisko teko?" hän keskeytti puheeni ja pysähtyen hän katsoi minuun omituisen kylmästi sekä suuttuneella katseella. "Voipi olla kaunista; mutta minä sanon sinulle, että minä en ota mitään häneltä, kuin voin sitä välttää -- -- on jo minulle kylliksi se, jota olen vastaanottamaan pakotettu".

Kuulimme askeleita käytävässä ja kohta tuli Holt sisälle. Elina istuutui taas ompelemaan. Holtin tervehdittyä syntyi hetken hiljasuus. Vihdoin Elina katsoi ylös häneen ja ompeluansa pois panematta hän sanoi: "Kuulin tarjonneesi Henrikille paikkaa sinun luonasi", ja hänen kasvonsa olivat taas kalpeat ja silmät omituisesti tiirillään.

"Niin -- minä -- olen --" Holt alkoi vitkalleen, melkeinpä ujosti; vaan Elina ei sallinut hänen jatkaa.

"Onko se sinun tarkotuksesi, että olisi sinulle mielusinta, jos minä menisin täältä heti?" hän kysyi kolkosti ja kovakiskosesti.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin näin Holtin joutuvan hämille. Vähitellen virtasi punahehku hänen kasvoillensa ja hänen silmiinsä tuli nolo ja samalla tuskallinen katsaus, niin että häntä ei ollenkaan voitu tuntea samaksi mieheksikään. Hän seisoi tapansa mukaan kädet nutun taskuissa; mutta siinä ei ollut enää nimeksikään tuota tavallista vakavaa ryhtiä; hän näytti neuvottomalta ja närkästyneeltä, ikään kuin hänet olisi tavattu oikein halvan työn teosta, ja oli kumminkin niin sanomattoman surkea katse noissa selkeissä ja mielevissä silmissä, joissa usein myös oli vähä välinpitämättömyyttäkin. Vähitellen kuitenkin hänen kasvonsa taas vaalenivat ja niihin tuli vanha rauhallinen, totinen ja ehkä vähän omituinen katse.

"En ole ollenkaan ajatellut, että se tarkottaisi mitään erinomaista", hän vastasi hitaasti. "Jos Henrik ei suostu tarjoukseeni, niin onhan hänen vallassaan hylätä se".

"Noh, sitten luulen olevan parasta, ett'emme enää puhu siitä asiasta", sanoi Elina, nousi ja meni ulos.

Omituisia tunteita liikkui rinnassani, kuin jäin paikalleni. Olin niin alakulonen ja neuvoton. Arvelin kuitenkin olevan velvollisuuteni ilmottaa mitä minä ajattelin hänen tarjouksestaan. Hän vastasi vaan: "Ooh, minun olisi muistaa --". Sitten hän pani piippuunsa, vaan jätti sen sytyttämättä, pisti sen taskuun ja meni.

Kuin Elina tuli huoneesen minä kävin heti asiaan käsiksi ja pyysin häntä kerrankin ilmottamaan, mikä oli syynä siihen, että heidän välinsä oli niin tukala.

"Kuinka minä voin tietää sen!" hän vastasi.

"Mutta näinhän teidän välinne ei aina ole ollut?" --

"_Hän_ on aina ollut tuommoinen siitä asti kun tulin täysikasvuseksi. Vaan puhukaamme jostakin muusta", hän lisäsi kärtysästi.

"Mutta sinä --?"

"Noh, minä tulin semmoiseksi kuin nyt näet -- ja jommoiseksi hän, luullakseni, parhaiten tahtoi minut".

Tultuani kotia, kerroin isälleni Elinan hyökkäyksen. "Hm", hän virkkoi, "onpa toki heidän välinsä aivan omituinen. Elina on kunnon tyttö, hän on oivallinen, ymmärtävä, kelvollinen ja lempeäsydäminen; mutta luulenpa, että hän on liian paljon setänsä kaltainen, -- mitä semmoiset tahtovat, sitä he tahtovat".

"Mutta jossakin suhteessa toki Elina ei ole Holtin mieleen?"

"Niin, kukapa sen tietää, eihän hän koskaan puhu semmoisista. Tytön ollessa pienenä setä hoiteli häntä oikein hellällä huolella. Mutta sitten --".

"Noh, sitten?"

"Niin, Jumala tiesi, mikä sitten tuli heidän väliinsä, vaan vähitellen se kääntyi nykyiselle tolalleen. Täytyy muuten sanoani, että muunnos ensin tuli Holtissa näkyviin".

"Holtin luonne on omituinen", arveli äitini, kuin puhe myöhemmin hänen läsnä ollessaan kääntyi tähän asiaan. "Hän on äissänsä kaikesta, jota hän ei ymmärrä, ja märehtii niin kauvan samaa asiaa, ettei hänen kanssansa voi millään tavalla päästä selville siitä. Elina ei ole kehkeytynyt hänen mieltänsä myöden, siinä se on luullakseni koko asia. Varma on, että Elinassa ei ole mitään vikaa, ja että sedän käytös kyllä voisi saattaa hänet uskomaan, että setä kernaimmin tahtoo kokonaan päästä hänestä".

VI.

Tämän päivän perästä Holt ei enää jäänyt tupaan istumaan ateriain perästä. Hän vielä nytkin puhui samalla ystävällisellä äänellä Elinalle, jommoiseksi hänen entinen harvasananen ja vähän kylmäkiskonen puhetapansa oli viimeisinä aikoina muuttunut; vaan hänessä ilmaantui myös hiljasta surullisuutta, milt'ei toivotonta neuvottomuutta, jonka näkeminen oikein säälitti. -- Jonkun ajan perästä minä taas aloin käydä hänen konttoorissaan ja tavarahuoneessaan. Hän oli yhtä ystävällinen minua kohtaan kuin ennenkin, vaan ei kumminkaan ollut yhtä puhelias. Usein siitä kuitenkin syntyi puheluakin ja ehkäpä useamminkin semmoisista yleisistä asioista, joita ennen olimme keskustelleet ani harvoin.

Tiesin jo ennenkin, että hänellä oli oppia, vaan että hän oli lukenut muuta kuin mitä kuului hänen ammattiinsa, sen vasta nyt sain tietää. Hän luki mielellään luonnontieteellisiä kirjoja, vaan etupäässä semmoisia, jotka olivat vanhempia ja joissa puollustettiin semmoisia mielipiteitä, jotka olivat hänen kouluaikanaan yleisiä. Historiaakin hän luki, varsinkin valtiohistoriaa. Hän rakasti enimmin niitä kirjailioita, joilla oli yksinkertanen ja jokapäivänen esitystapa ja päätöksissään olivat käytännöllisiä. Niitten kirjailijain, joilla oli enemmän kuvaileva kirjotustapa, luuli hän olevan epäluotettavia, ja kaikki, missä oli edes vähäkin filosofiaa, oli hänelle hyvin vastenmielistä. Olin ennen huomannut, ettei hänen kirjahyllyillään ollut yhtään kaunotieteellistä teosta. Nyt näin, että hän ei koskaan lukenut mitään semmoista, ja luulenpa melkein, että hän arveli runoiliain sekä niiden, jotka lukivat runoelmia, olevan lapsellisempia, kuin sopii täysikasvuselle ihmiselle.

En tiedä oliko tämä Holtin omituisuus, että yksi kirjallisuuden osa ei ollut hänen mieleensä, syynä siihen, että Elina luuli sedällään olevan yleensä hyvin vähäsen hengen sivistystä. Varmaankaan hän ei luullut sedällä olevan mitään halua kirjojen lukemiseen. Kun kerran sanoin huomanneeni, että hän oli lukenut paljon enemmän, kuin olin luullut, Elina lyhyesti vastasi: "Vai niin? En minä ole huomannut sitä missään". Niin myös eräänä kertana, kun satuimme puhumaan Vang'ista, Elinan epäilykset Holtin yleisestä sivistyksestä tulivat selvästi ilmi. -- Eikä hän yleensä pitänyt mitään tästä "patriootista", vaan lausui aina hänestäkin ankarat päätökset.

Hän muka näytti olevansa pelkuri, kuin hän pakeni tämmöiseen maailman soppeen, jos hän todellakin tunsi kykenevänsä suurempiin toimiin. Jos hänessä olisi ollut todellista intoa, niin hän toki olisi jäänyt taistelukentälle, Elina arveli. Ja hänen käymisillään Holtin luona ei voinut olla mitään kunnollista syytä. "Onhan hän paljon lukenut mies", hän sanoi, "eikä hän huoli siitä, mitä Holt toimii. Minkähän tähden hän siis istui Holtin luona illan toisensa perästä? Hän tekee Holtista pilkkaa" -- ja siinä tuli omituisesti kylmä ja uhkaavainen loisto hänen silmiinsä --; "mutta minä sanon sinulle, että Holt todellakin on kovin hyvä sillä tavoin kohdeltavaksi".

Tämä oli ainoa kerta, jolloin kuulin Elinan puhuvan setänsä puolustukseksi, ja tämän hän teki niin, että huomasin hänen kyllä, kuin niin oli, voivan pitää hänen ihmisarvoansa kunniassa, ja ett'ei sallinut muitten loukata hänen kunniataan, jos hän ei itsekään voinut sopia hänen kanssansa.

Koetin puollustaa "patrioottia", mutta turhaan. Elina ei uskonut Holtilla olevan kirjallisia tietoja ja vielä vähemmin hän otti uskoakseen, että kirjallisesti sivistyneet ihmiset voivat halulla käsitellä semmoisia käytännöllisiä toimia, joissa hänen aikansa kului.

Todellakin, kuinka omituista! Sedän koko asioitseminen ja yleensä koko kotiseudun elämä, joihin Elina tätä ennen kaikilla ajatuksillaan oli kiintynyt, niistä oli hän nyt kokonaan vieraantunut. Muistin sitä aikaa, jolloin Elina otti sillilastit vastaan laivasillalla ja jolloin hän tunsi sedän tavarahuoneen ja asiakirjat yhtä tarkkaan kuin setä itse ja hänen työläisensä vielä tarkemminkin. Muistin kerran ihmetelleeni sitä, että semmoiset asiat voivat vetää puoleensa minkään ihmisen koko huomiota ja kaikkia ajatuksia. Kuinka kaikki nyt oli muuttunut! Tähän seutukunnan rauhalliseen elämään olin minä nyt monessa suhteessa mieltynyt. Tämä mutkaton työn harrastaminen ja nämät monet "pienet tapahtumat" olivat vähitellen miellyttäneet minua ja tulleet minulle rakkaiksi, vaikka muutama vuosi takaperin en olisi luullut sitä mahdolliseksi.

Mutta Elinalle tämä pieni maailma oli aivan vieras. Hänelle kävi ikäväksi, kuin puhuin näistä läheisyyden asioista. Halu toimiella tosimaailmassa näkyi kokonaan hävinneen hänestä; hän tahtoi vaan lukea ja taas lukea taikka kuulla minun kertovani.

Ja luimmehan jonkun aikaa niinkuin ennen muinoin, olimme kävelyillämme ja puhuimme siitä, jonka olimme lukeneet. Vaan äkkiä huomasin, ett'eivät kirjatkaan enää voineet vetää hänen ajatuksiaan puoleensa. Hän lukiessamme usein näytti hajamieliseltä, taikka huomasin hänen katselevan levottomin, kysyvin, tarkastavin silmin, aivan kuin hän. alati olisi odottanut jotakin erinomaista tapahtuvaksi. Toisina hetkinä hän näytti närkästyneeltä ja olevan pahoilla mielin. Oli niin kuin hän vähitellen menettäisi jonkun rakkaan toimeen, taikka alkaisi huomata, että joku asia, johonka hän oli uskonut, alkoi pettää. Tahdoin usein puhua hänen kanssaan siitä; mutta kerrassaan oli tuo omituinen, tarkastelevainen katse hävinnyt, ja minun täytyi kysyä itseltäni, enkö ollut nähnyt väärin. Elinani oli muutoin niin muuttumatta, ehkä vaan vähän enemmän ajatuksissaan ja mietteissään kuin tavallisesti. Välistä minä kuitenkin luulin huomaavani, että tuo mietiskelevä katse ilmaantui varsinkin sedän läsnä ollessa ja että se etupäässä tarkotti häntä.

Arvelin, että Elinakin oli huomannut sedän muuttuneen käytöstavan, sekä nähnyt hänessä ilmaantuvan surullisuuden, ja että tyttö sydämmestään katui päästämiänsä kovia sanoja; ehkä hän ajatteli ja muistutteli itselleen kaikkia, mikä oli tapahtunut heidän välillänsä, ja ehkä hän huomasi, että oli voinut olla jotakin vikaa hänenkin puolellaan, ja ehkä hän nyt odotti, että setä jollakin tavoin lähestyisi häntä, jotta hänkin voisi sanoa sedälleen jonkun ystävällisen ja sovinnollisen sanan.

Olisin sydämmeni pohjasta suonut, että olisin arvannut oikein; sillä kävi joka päivä selvemmäksi, että Elinakin kärsi kovasti tästä heidän välisuhteestansa ja kaipasi parempaa sovintoa.

Tähän aikaan kerran tapasin Vangin maantiellä. Hän oli pahalla tuulella, vaan puhelias kuin ainakin. -- "Todellakin te olitte oikeassa", hän alkoi, "kuin jouluaattona sanoitte minut yksinäiseksi. On tässä maailman sopessa surkean yksinänsä. Tekopyhiä, jäykkiä, vanhoillaan olevia, kynsiensä pureksioita ovat kaikki täällä. Käynhän minä usein Holtin luona, -- hän on, kuten tietty, hyvin mielevä ihminen", -- hän lisäsi ikään kuin puolustukseksi -- "Mutta nyt, kuin hän on ruvennut ihmisvihaajaksi, niin on vaan surua hänestä".

"Ihmisvihaajaksiko?"

"Niin kyllä, ettekö ole havainnut sitä?"

"En tiedä --".

"Kyllä sen uskon, ett'ette ole sitä huomannut. Täytyy tuntea se mies hyvin tarkoin, voidaksensa tietää, mitä tunteita on hänen sydämmessään --. Katsokaa, hän ei ole mikään keskusteleva ihmiskunnan jäsen, vaan tupakoiva ja kuunteleva. Ja kuin semmoiselta mieheltä piippu jää unhotuksiin ja kuunteleminen pettää, hänen omien ajatuksiensa tähden, silloin on jo paha merrassa".

"Niin, olen kyllä nähnyt --"

"Sepä on omituinen mies", keskeytti "patriootti" puheeni; "nähkääs esimerkiksi: olen vakuutettu siitä, että tässä Holtissa oikeimmittain on vapaudenpuolustaja".

Minä luultavasti ihmettelin hänen puhettaan, sillä hän jatkoi: "Niin, ihmetyttääkö se teitä? Eihän se olekaan aivan silmiin paistava asia. Eikä hän tosin ole mitä minä sanoisin taipuvainen valtiollisiin asioihin -- ymmärrättehän minua? Hän vaivoin puhuu semmoisista yleisistä asioista, vaan hän on aina mielellään kuunnellut, kuin joku puhuu niistä sydämmensä pohjasta ja vapaamielisesti. Niin, ei voisi oikeastaan uskoa, että hän on patriootti. Kuin puhelen hänelle valtioasioista, niin hän istuu tyvenesti ja hymyillen, ikäänkuin koko tuo olisi vaan kalan totkusia, ja välisti hän sanoo -- tietysti ivalla, ymmärrättehän --: 'niin, heidän olisi pitänyt kysyä neuvoa sinulta', tahi: 'tuhat tulimmaista, jospa sinä olisit hallituksessa'. Vaan jos asiata tarkemmin katsoo, niin hän kumminkin harrastaa tämmöisiä; hän vaan ei tahdo tunnustaa sitä. -- Mutta nyt on kaikki lopussa: hän ei sano uu:ta eikä aa:ta, hän ei edes hymyile eikä polta ei niin savuakaan".

Olimme kotimme edessä. Kysyin "patriootilta", eikö hän tahtonut pistäidä sisälle. Hän kiitti ja kapsimme ylös minun ullakko-kamariini. Tässä vieraani valitsi suurimman piipun, jonka voi löytää, istuutui sohvankulmaan ja alkoi tuhuutella savupilviä.

"Puhuimme Holtista", hän sanoi. "Niin, nähkää, koko hänen onneton tilansa on syntynyt hänen rettelöstänsä Elinan -- anteeksi -- en muistanut -- olettehan -- hm --"

Pyysin hänen selvemmin puhumaan ajatuksensa.

"Te suvaitsette? Noh. Niin, nähkääs, tyttö on kaikesta huolimatta kuitenkin hänen silmäteränsä. Naimatonna, -- lapsetonna -- se on usein surkea tila, voitte uskoa. Ja Elinasta hän piti niin, kuin omasta lapsestaan. Luulen, että se tulee olemaan hyvin raskasta Holtille, kuin tyttö jättää hänet".

Minä rupesin äkkiä kuuntelemaan tarkemmin. "Luuletteko todellakin -- että -- että --". Pysähdyin ajatellessani, että Holt olisi tahtonut saattaa hänet jättämään --

Vaan Vang jatkoi: "Olen tuntenut hänet kauvan ja sanon Teille, että Holt vasta silloin alkoi ruveta ihmisiksi, kuin Elina tuli taloon. Tuo lempeä, milt'ei lapsellinen juoni hänen luonteessaan -- ettekö koskaan ole huomannut, kuinka helläsydämminen hän voi olla? niin, nähkääs, se on tullut Elinasta."