Part 9

"Oswald, me olemme kaksi järkevää ihmistä ja teemme oikein, jos emme enää ole toisillemme kuormaksi. Olemme toisistamme vapaat. Olen sinusta vapaa -- tästä hetkestä alkaen!"

Ensimäinen tunne, joka kuvastui herra Oswald Göblerin kasvoilla oli epäilys, selvä epäilys. Hän koetti nauraakin. Hänen katseessaan oli luettavana kysymys: Miten on mahdollista, että minulle puhutaan tällaista!... Mutta vähitellen hän kalpeni, ja nyt loisti hänen silmistään pelko, tuskansekainen pelokas kummastus...

"Mitä se merkitsee, Stella?" kysyi hän hitaasti ja veti olkansa tytön käden alta. "Sinä aiot purkaa kihlauksemme...?"

"Niin, Oswald."

"Julkisen, kaikille ilmoitetun kihlauksemme...?"

"Kaikille ilmoitetun...? Voimmehan taasen ilmoittaa julkisesti kaikille, että se, mikä oli, ei ole enää olemassa!..."

"Se on mahdotonta!"

"Miksi?"

"Tahdotko siis minut maailman edessä..."

"Maailman edessä... Se asiahan koskee etupäässä meitä, ei maailmaa!"

Herra Göbler painoi alahuulensa hammastensa väliin. Hän huomasi morsiamen silmissä jotakin, josta hän aavisti, että hän oli erehtynyt morsiamensa suhteen ja äkkiä hän muutti menettelytapaa.

"Se on mahdotonta, sillä rakastan sinua, rakastan enemmän kuin mitään muuta..."

Ja herra Göbler kokosi ääneensä ja katseeseensa koko rakkautensa, eikä sitä ollutkaan sanan tavallisessa merkityksessä ollenkaan vähän. Herra Göbler voi vannoa, ja sen voi jokainen epäilyksettä uskoa, että hän rakasti morsiantaan, luonnollisesti niin suuresti kun se oli hänelle ja hänen kyvyilleen mahdollista. Hänhän ei voinut mitään sille, että häneltä vaadittiin enemmän, kun sivistyneeltä ihmiseltä on sopivaa vaatia...

Stella Riesemann astui jälleen hänen eteensä, asetti kätensä jälleen hänen olalleen ja katseli häntä sinisillä, nyt niin vastenmielisen pisteliäillä silmillään suoraan silmiin.

"Sanot rakastavasi minua, Oswald?"

"Sinä tiedät sen!"

"Rakastat minua yli kaiken maailmassa, enemmän kuin mitään muuta?"

"Niin, Stellani!"

"Tule siis kanssani vanhempieni luo, selitä heille, että olet yhtä mieltä kanssani aikeeni suhteen, ja saa aikaan, että he suostuvat pyyntööni. Hanki minulle suostumus ja minä uskon, että sinä rakastat minua! Mutta niinkauan kun sitä ei ole tapahtunut, älä pidä minua morsiamenasi, samoinkuin minäkään en pidä sinua sulhasenani...?"

Herra Oswald Göbler ei aluksi tiennyt, mitä tehdä. Hän loi katseensa morsiamensa edessä epäröivänä maahan, käänsi kasvonsa, joihin neidon raskas hengitys koski, sivulle ja hänen vapisevat sormensa leikkivät taskukellon kultaisilla ketjuilla.

"Ja elleivät he anna tätä lupaa, kaikesta huolimatta?"

"Tee minut silloin viipymättä vaimoksesi, niin etten enää tarvitse tätä lupaa, ja anna minulle oma myöntymyksesi!"

Herra Göblerin kädet vaipuivat kellonvitjoista veltosti alas, hän astui muutamia askeleita poispäin morsiamestaan; hän kokosi nähtävästi ajatuksiaan, vaivas liikemiehen älyään päästäkseen pinteestä, johon hän oli yhä syvemmälle joutunut...

Stella Riesemann katsoi häntä sääliväisenä, surkuttelevana. Mutta tämä oli sitä ivallista sääliä, sitä huvittavaa surkuttelua, jota ihminen tuntee, kun hän näkee kavalan ihmisen olevan satimessa.

Stella Riesemann tiesi nyt varmasti, ettei hän ollut koskaan rakastanutkaan häntä. Hän huomasi ensi kerran täysin selvästi, miten alhainen tämä ihminen oli, ja ihmetteli, mistä se voima oli tullut, että hän milloinkaan oli lähestynyt häntä tunteiden siivillä, hänen kanssaan siihenasti ylläpitänyt suhdetta, oli aikonut tehdä tämän suhteen kestäväksi -- kuinka hän oli voinut itseään niin suuresti pettää ja sokaista.

Kun herra Göbler jälleen kääntyi Stellan puoleen, huusi viimemainittu:

"Tiedän, mitä aiot sanoa! Vaadit minulta vielä ajatusaikaa!"

"Niin", vastasi Oswald, ja hänen äänensä vapisi vihasta, "olen tottunut harkitsemaan ennenkuin teen tärkeitä päätöksiä."

"Hyvä on, annan sinulle kolme päivää ajatusaikaa... Annan sen sinulle, vaikka kyllä tiedänkin, _mihin_ sitä tarvitset ja minkä päätöksen minulle ilmoitat. Mutta sinulla ei pidä olla syytä myöhemmin syyttää minua siitä, etten antanut sinulle miettimisaikaa, ennenkuin teit tärkeitä päätöksiä!"

Herra Göblerillä olisi ollut keskustelun kuluessa montakin kertaa syytä suuttua, mutta tottuneena seuramiehenä hän muisti, että hän oli tekemisissä naisen kanssa, ja niin hän voi hillitä itsensä, pysyen rauhallisena ja järkevänä. Stellan viimeisissä sanoissa ja äänessä, jolla ne lausuttiin, oli kuitenkin niin paljon herra Göblerin miehen-arvoa alentavaa epäilystä ja veristä pilkkaa, että seuramies hänessä vetäytyi syrjään ja pakeni nurkkaan ja sijalle ilmaantui suuttunut, mustasukkainen, itsetietoisuudessaan loukattu mies.

Herra Göblerin kauniit, hienot herraskasvot olivat kalpeat, hänen otsallaan näkyi paksu, sinertävä juova, hänen suurentuneet silmänsä loistivat.

"Jo riittää -- siihen asti mutta ei pitemmälle!" huudahti hän. "Näyt unohtavan, että edessäsi ei seiso poika, vaan mies, -- mies, jolla on kunnioitettu, arvossa pidetty, tahraton nimi, joka ei salli kasvoihinsa syljettävän, miehen arvoaan lokaan tallattavan... Hyvä on, en tarvitse enään ajatusaikaa, olen jo tehnyt päätökseni, ja se päätös on seuraava: Myöntymystäni et saa, ja tahdon vanhempiisikin kaikilla tavoin, kaikilla käytettävissäni olevilla keinoilla vaikuttaa, koettaa, että hekään eivät anna sinulle suostumustaan, että he väkisin pidättävät ja pitävät kiinni sinusta, kuten mielipuolesta."

"Sen tiesin", nauroi Stella.

"Mutta et tiedä kaikkea! Et tunne syitä, jotka vaativat minun niin tekemään, sillä olet harhaan johdettu, olet hyljännyt sinulle sopivan seuran... Jos sinä, Stella, pysyt lujana aikeessasi, olet vapaa -- minulla ei ole sinun kanssasi mitään tekemistä! Ja kuitenkin tahdon vanhemmillesi ja kaikille, joilla on sinuun vaikutusvaltaa, neuvoa, että he tekisivät aikeesi tyhjäksi..."

"Se on kostoa", nauroi Stella uudelleen.

"Ei, se ei ole kostoa, se on huolehtimista minulle läheisen perheen kunniasta, se on halu säästää perhettä _häpeältä_, sen tytärtä _perikadosta!_... Ja kun teen tämän toisten hyväksi, voit itsekin arvata, missä määrin koetan itseänikin suojella sellaisesta epäsiveellisestä saastasta!..."

"Häpeä...? perikato...? epäsiveellinen saasta...?" Stella astui säkenöivin silmin lähemmäksi häntä, "Oswald, kuinka uskallat puhua sellaista?"

"Uskallan sanoa, ettei ainoakaan kunniallinen mies päästä morsiantaan, sitä vähemmin vaimoaan, useiksi vuosiksi yksin elämään suurten kaupunkien ylioppilasten säännötöntä elämää, että hän ei saata nähdä, kuinka hänen morsiamensa tahi vaimonsa rupeaa jonkun nokisen ylioppilaan rakastajattareksi..."

"Oswald!"

"Niin, uskallan sanoa, että jokaisen kunniallisen miehen velvollisuus on varoittaa vanhempia, joiden tytär on joutumassa sellaiselle tielle, uhkaavasta vaarasta..."

Syntyi hiljaisuus, jonka kestäessä saattoi kuulla ainoastaan Stellan kiihkeän hengityksen. Neidon kasvoista oli hävinnyt jokainen verenpisara, hänen kalpeat huulensa liikkuivat, ikäänkuin etsien sanoja.

"Mihin perustat hävyttömät väitteesi?" huudahti hän viimein tukahutetulla äänellä.

"Hyvin luotettaviin ilmiöihin, jotka kaikki tuntevat! Kuka ei tietäisi, että sinä siihen siellä ylhäällä pyrit, että te ylläpidätte yhteyttä, joka jo aikoja sitten on mennyt yli soveliaisuuden rajojen, että sinä olet tuntikausia toveritta hänen huoneessaan. Sitä kauhistuvat jo talon palvelijatkin ja seuroissa se on tullut yleiseksi puheenaineeksi... Ainoastaan sokea voi vielä väittää, ettet rakasta häntä, ja juuri tämä, tämä _siveetön rakkaus_ on saattanut mieleesi mielettömän aatteesi, että tahdot juosta hänen jälkeensä Pietariin!"...

Niin! Nyt oli herra Oswald Göbler heittänyt katkeruuden, joka oli jo kauvan aikaa ollut hänen mustasukkaisessa povessaan, syylliselle viimeiseen pisaraan asti suoraan kasvoihin! Aikaisempia epäilyksiään hän ei ollut antanut huomata, sillä toiselta puolen ei hän tahtonut uskoa, että Stellan ja Kurbatowin välinen suhde voisi muuttua todelliseksi, ja toiselta puolen ei hänen ylpeytensä sallinut hänen näyttää morsiamelleen, että hän, rikas ja kaunis herra Göbler on "sellaiseen siellä ylhäällä" mustasukkainen. Samalla lohdutti hän itseään sillä, että venäläinen ylioppilas lähtee pian pois, jolloin hän pääsee mustasukkaisuutta herättävästä painajaisestaan ja Stella viettelijästään. Mutta nyt, kun hänen suhteensa morsiameensa oli päättynyt, kun peljätty tapaturma hänen mielestään oli toteutunut, ei hän pelännyt enää liioittelujakaan, osoittaessaan uskollisuutensa unohtajalle hänen syntinsä ja antaessaan hänen tuntea täysin tuntuvasti vihaansa.

Ja herra Göbler voi mielestään olla täysin tyytyväinen vaikutukseen, jonka hänen sanansa olivat tehneet.

Sillä miksi joutui vahva neito yhtäkkiä niin suuresti hämilleen, miksi painui hänen kaunis, ylpeä päänsä alas, miksi katsoivat hänen vihasta leimuavat silmänsä niin apua rukoilevalla sekavuudella maahan, miksi haki hänen puhelias suunsa turhaan sanoja syytösten torjumiseksi?...

Stella Riesemannille riitti vielä voimaa ainoastaan siihen, että hän kehoitti syyttäjäänsä käskevällä käden liikkeellä poistumaan... Sitten vaipui hän hervotonna tuolille, piteli päätään ja mietti, mietti, mietti...

VIII

Neiti Riesemann katkaisi suhteensa sulhaseensa iltapäivällä; jo illalla joutui hän tässä asiassa tekemisiin vanhempiensa, etenkin isänsä kanssa. Herra Göbler oli nimittäin -- rouva Riesemannin heikkona naisena heti syrjäyttäen -- kiiruhtanut suoraan kaupunkiin herra Riesemannin luo, kunniallisena miehenä varoittamaan häntä uhkaavasta vaarasta.

Tehtailija tuli hyvin myöhään kotiin ja oli jo kaupungissa -- luultavasti Göblerien seurassa klubissa -- syönyt illallisen. Pian käski kamarineitsyt vanhemman neidon tulla isän luo, joka odotti häntä työhuoneessaan.

Stellan astuessa sisään sulki isä paraillaan harmaata kirjeen kuorta, johon oli painettu Riesemannin toiminimi, neito näki enään ainoastaan yhden paperirahan reunan katoovan lakan alle. Sitten kirjoitti vanha herra huolettomasti kuoreen jonkun nimen, helisti pöytäkelloa ja antoi kirjeen sisäänastuvalle kamarineidolle.

"Opettajalle ylös!"

Aluksi ei herra Riesemann ollut huomaavinaankaan tytärtään. Rauhallisena otti hän kirjoituspöydällä olevasta laatikosta sikaarin ja sytytti sen palamaan. Sitten hän nousi ylös, pisti kätensä housujensa taskuun, astui tyttärensä eteen ja alkoi, sikaari hampaissaan ja ruumistaan edestakaisin heilutellen, katsella häntä sanaakaan lausumatta.

Samalla hän nauroi, suutaan pilkallisesti vääntäen ja purskahti lopuksi äänellä, joka tuntui tulevan vatsasta, nauramaan.

"Vai tahdot sinä siis -- öh-öh-öh! -- leikata tukkasi lyhyeksi, vetää miesten housut jalkaasi ja lähteä Pietariin -- öh-öh-öh! -- kapakassa toisten ylioppilasten kanssa juomaan viinaa, paperossia imemään ja laulamaan 'Nalivai, brat, nalivai!' -- Öhöh-öh! ja uudelleen yskien: Öh-öh-öh!"

Isä Riesemann näkyi juoneen Göblerien seurassa, sillä hänen yskiessään löyhkäsi hänen henkensä viiniltä.

Stella astui mitään lausumatta hänestä muutamia askelia edemmäksi.

"Älä pelkää mitään, lapsi", sanoi isä Riesemann, "en tee sinulle mitään... Tahdoin ainoastaan katsoa silmiin, nähdäkseni, onko sinulla tuossa -- hän kosketti sormellaan tyttärensä otsaa -- mitään rikki. Mutta näen, että pelkoni oli turha. Se katse on aivan kirkas..."

Hän näkyi odottavan tyttäreltään vastausta, mutta tämä vaikeni päättäväisen, vakavan näköisenä. Tämä ei kuitenkaan rikkonut isän armollista, iloista mielialaa:

"Olet ollut sulhastasi kohtaan tänään hyvin kummallinen, lapseni", jatkoi hän. "Miten voi hyvin kasvatettu nuori neito, ja vielä päälle päätteeksi morsian, olla niin itsepäinen! Häpeä sinulle!... Huomenna olkoon ensimäinen työsi pyytää häneltä anteeksi -- hän tulee tänne."

Stella vaikeni edelleen.

"Ja mitä sinun tohtorinarvoosi tulee -- salli, että minä sille vielä kerran nauran sydämeni pohjasta!"

Ja isä Riesemann alkoi nauraa täyttä kurkkua. Se tuli aivan kuin vatsan pohjasta.

"Mene nyt levolle!" sanoi hän lyhyesti, kääntyi häneen selin ja istuutui kirjoituspöytänsä ääreen.

Stella jäi seisomaan. Hänen kalpeilla kasvoillaan näkyi sisällinen taistelu.

Riesemann silmäili jo aikakauslehteä, kun kevyt käsi laskeutui hänen olalleen.

"Isä!"

"Mitä tahdot?"

"Isä, rakastatko minua?"

"Mikä kysymys!"

"Ja toivotko, että olisin onnellinen?"

"Mutta lapsi --!"

"Jos rakastat minua ja toivot, että elämäni olisi onnellinen, niin sallit minun lukea lääkäriksi. Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen oppii jotakin!... Ja tiedätkö, isä, mitä sinulle vakuutan, pyhästi vannoen vakuutan. Tahdon lukea hyväksi lääkäriksi, lääkäriksi, joka tuntee tehtävänsä ja rakastaa sitä! Eihän siinä voi olla mitään pahaa, että ihminen tekee työtä!... Ja vakuutan sinulle vielä jotakin: Tahdon elää nuhteettomasti, minua ei kukaan tule osoittamaan sormellaan, sinun kunniallesi ei tule varjoakaan lankeamaan!... Isä, salli minun lukea lääkäriksi!"

Stellan yksinkertaisissa sanoissa oli niin liikuttava rukous, että sen olisi pitänyt sulattaa kovimmankin sydämen. Herra Riesemann tunsi ehkä jotakin sellaista, mutta ei tahtonut antaa sitä huomata -- se olisi ollut isällistä heikkoutta ja rohkaissut lasta -- ja hän voitti pian tämän heikkoutensa. Hän kääntyi tuolillaan puoleksi ympäri ja kysyi samalla kylmällä, pilkallisella äänellä, jota hän oli käyttänyt alussakin:

"Stella, muistatko vielä, mitä vitsat ovat?"

"Isä, en ole enään lapsi!" huudahti nuori neito, ja vihan ja häpeän kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

"Olet vielä täydellisesti lapsi, vieläpä tyhmä ja hemmoiteltu lapsi, jolle vitsat olisivat aivan omiaan", vastasi Riesemann vihasta vapisevalla äänellä... "Ja muista vielä Stella, mitä sinulle sanon! Ellet ole huomisaamuksi luopunut lapsellisesta hullutuksestasi, niin otan vitsan asemesta kepin käteeni ja ajan sen itse sisästäsi ulos!... Voit olla varma siitä! Vanha Riesemann ei salli lapsensa joutua huonoille teille!"

Kasvot punottavina, pöhöttyneinä hän avasi viereisen huoneen oven ja huusi sinne sisälle:

"Äiti, tule viemään tämä houraileva tytär nukkumaan!"

Kyyneleet Stellan silmissä olivat äkkiä kuivuneet, ja katse, jonka hän mennessään loi isäänsä, oli kylmempi, vakavampi, kovempi, mutta myöskin päättävämpi kuin ennen. -- --

Siihen eivät olleet Riesemannin tyttären taistelut tänä iltana vielä päättyneet. Isän jälkeen tuli äiti, joka oli kuullut onnettomuuden sanoman mieheltään.

Tämä vastustaja hyökkäsi kyynelin ja rukouksin, jumalan sanalla ja varoituksilla eksyneen lapsen kimppuun. Tyttärensä suunnitelman, oman toimialansa määräämiseksi, käsittämiseen puuttui rouva Riesemannilta nähtävästi käsitys- ja arvostelukykyä, sillä hän ei yrittänytkään arvostella hänen aiettaan, ei kiittäen eikä moittien, vaan hänen ajatuksensa pyörivät ainoastaan sen "skandaalin" ympärillä, jonka Stellan ja Oswaldin kihlauksen purkautuminen tulisi synnyttämään tuttavapiirissä. Hän vakuutti useamman kerran, ettei hän julkea näyttää silmiään kellekään, jos asia niin pitkälle kehittyy, ei palvelijoilleenkaan; hän tulisi häpeästä heittäytymään järveen! Ja hän nyyhkytti Stellan sylissä, ikäänkuin hän olisi löytänyt tyttärensä yleisistä laitoksista. Hän vaivasi neito raukkaa kehoituksillaan ja pyynnöillään siihen määrään, että tämä epätoivoissaan pakeni hänen käsistään.

Neitojen yhteisessä makuuhuoneessa oli Rita juuri menossa levolle, kun Stella astui sisään. Hän seisoi, hiuksiaan palmikoiden, paljain rinnoin ja käsivarsin peilin edessä ja katseli neitseellistä kauneuttaan nähtävällä mielihyvällä. Sitten irroitti hän nyörit vartalonsa ympäriltä, antoi kaikkien alusvaatteidensa pudota yhdellä kertaa, sängyn viereen, astui niiden sisästä alusvaatteissaan ulos ja laskeutui vuoteelle, jättäen vaatteensa renkaan tavoin matolle permannolla. Tämä oli hänen tapansa riisuutua. Aamulla astui hän sitten sängystä suoraan vaatteiden kehän sisäpuolelle.

Vuoteella peitteen alla oikoi hän suurella mielihyvällä jäseniään ja jäi seljällään, kädet ristissä pään alla, katselemaan kattoon; ainoastaan pari pintapuolista, osaksi uteliasta, osaksi kiihoittavaa katsetta sattui sisaren väsyneihin kasvoihin.

Neiti Ritahan ei ollut ollenkaan pitänyt siitä, että hänen sisarensa seurusteli niin julkisesti rokonarpisen venäläisen kanssa, ja nyt oli tämä kummallinen tyttö raukka vielä joutunut niin syvästi tämän vastenmielisen ihmisen vaikutuksen alaiseksi, että hän tahtoi jättää sulhasensa ja seurata vierasta pääkaupunkiin. Mitä sisaren lukemiskiihkoon tulee ei Rita hetkeäkään uskonut siihen. Se oli hänen mielestään ainoastaan tekosyy, jonka taakse sisar tahtoi peittää kummallisen tunteensa tätä kunnotonta ihmistä kohtaan.

Stella loi katseensa sisarensa kylmille, pilkallisille kasvoille, ja katkera nauru väreili hänen suupielissään. Vielä yksi leppymätön vihollinen! Ei osanottoa, käsitystä, haluakaan käsittää kenenkään puolelta!...

Molemmat olivat vaiti.

Stella alkoi hitaasti, mietteissään riisuutua. Ennenkuin hän oli sen ennättänyt tehdä, oli Rita nukkunut. Sitä todistivat hänen suljetut silmänsä, raskas hengityksensä. Hän oli nukkunut, toivottamatta sisarelleen hyvää yötä.

Stella sammutti lampun ja heittäytyi yönutussa ja alusvaatteissaan vuoteelle peitteen päälle. Hän katseli avoimin silmin pimeyteen, kuunteli tarkasti jokaista kolinaa, joka vielä kuului talossa, ja oli noin tunnin verran liikkumatta paikallaan. Sitten hän nousi varovasti ylös, pukeutui hätäisesti, avasi hiljaa lukitsematta jääneen oven ja meni ulos. Hän pääsi eteisestä kenenkään huomaamatta puutarhaan.

Ulkona löi lämmin vihma, pehmeän, kostean harson tavoin häntä kasvoihin. Puut ja pensaat eivät liikahtaneetkaan, ikäänkuin raskaasti nukkuen. Syvä hiljaisuus, punaisen harmaa utuinen pimeys vallitsi lähellä ja kaukana.

Stella asteli, vaivoin tien löytäen, kosteudesta pehmeiksi ja liukkaiksi käyneitä käytäviä pitkin eteenpäin, yhä syvemmälle puutarhaan. Kerran hän katsahti taakseen taloon päin ja näki silloin yhdessä ikkunassa ylimmässä kerroksessa tulta, kaikki muut ikkunat olivat pimeät. Stella tunsi hyvin sen ikkunan, ja hän oli arvannut, että tuli siinä palaisi tänä iltana kauemmin kuin muulloin. Kapea, kellertävä valonjuova, joka sieltä tunki alas puutarhaan, osoitti hänelle vähän tietä ja hän alkoi, kun hän oli käynyt puutarhassa ristiin ja rastiin, kävellä edes takaisin juovan suuntaan, rauhatonna, pysähtymättä, kiihtyvää sadetta huomaamatta.

Hänellähän oli niin paljon ajateltavaa, voidakseen tehdä ratkaisevan päätöksen.

Väliin nosti hän silmänsä ylös valoisaa ikkunaa kohti ja hänestä tuntui, ikäänkuin vuotaisi sieltä hänelle rohkeutta ja voimaa sydämeen...

IX

Kirje, jonka Andrei Petrowitsch sai illalla herra Riesemannilta, teki hänen toiminnalleen tehtailijan talossa ennenaikaisen lopun, sillä Eberhardin ensimäiseen tutkintoon oli vielä kymmenen päivää aikaa. Oppilaan isä antoi opettajalle palkan -- puuttuvaltakin ajalta -- käteen, ja ilmoitti parilla epäkohteliaalla rivillä perustelemattoman toivomuksen, että herra Kurbatow poistuisi mahdollisimman pian hänen talostaan. Pietarin iltajuna oli jo lähtenyt, kun kirje tuotiin Andrei Petrowitschille, ja siksi päätti hän käyttää aamujunaa ja alkoi heti koota tavaroitaan.

Mutta niin tottunut kun hän olikin tähän työhön, ja niin vähän kun hän kutsuikin omakseen maallista tavaraa, tänään ei tahtonut työ käydä, hän puuhasi ahkerasti saamatta valmista ja huomasi yhä uudelleen tehneensä huolimattomasti ja jättäneensä työnsä kesken.

Eikä se ollut kummaakaan, sillä pää oli täynnä ajatuksia ja rinnassa riehuivat raskaat, kiihkeät tunteet.

Andrei Petrowitschin ei voinut olla erittäin vaikea lähteä talosta, jonka elintavat häntä niin vähän miellyttivät. Hän ei tuntenut itseään loukatuksi siitä että hän oli näin järjettömällä tavalla karkoitettu ja irtisanottu, sillä hän arvasi, mistä se oli johtunut, eikä hänellä ollut syytä hävetä antamansa aiheen tähden.

Oppilaansa suhteen ei hänen tarvinnut olla huolissaan; hän oli varma että Eberhard suorittaa ehdot, ja sillä tiesi hän täyttäneensä velvollisuutensa häntä sekä palkanmaksajaa kohtaan. Hän ei liioin peljännyt paljon Stellan kohtaloa, sillä neito oli taistelussaan tekemisissä sellaisten henkilöiden kanssa, jotka häntä rakastivat, jotka eivät voineet tehdä hänelle pahaa. Ja kuitenkin laskeutui raskas paino hänen rinnoilleen, kun hän oli lukenut Riesemannin kirjeen, kun hän oli saanut tietää, että hänen täytyi kahdentoista tunnin kuluttua kääntää selkänsä talolle. Ja hän alkoi tuntea povessaan tuskaa, todellista, katkeraa eron tuskaa, katkeraa tunnetta, jota ihminen tuntee, kun hänen täytyy erota kalliimmasta, mitä hän omistaa.

Kysymys, voittaako Stella Riesemann taistelussa, ajaako hän aikeensa perille, lähteekö hän Pietariin, sai äkkiä Andrei Petrowitschille sellaisen merkityksen, joka siltä oli tähän asti puuttunut; Andrei Petrowitschista tuntui äkkiä, kun olisi tämä kysymys tärkein kaikista niistä, jotka heitä molempia koskivat, kun koskisi se mitä syvimmin hänen nykyisyyttään ja tulevaisuuttaan: Hänet valtasi kiihkeä tunne siitä, että hän ei voi kokonaan erota Stellasta.

Eron tuskallisuus teki Andrei Petrowitschille selväksi, mitä hän siihen asti oli ainoastaan aavistaen ja epäillen tuntenut, jota vastaan hän oli taistellut, niin kuin järkevä ja terve ihminen taistelee aiheetonta heikkoutta, petollista haavetta vastaan... Andrei Petrowitsch tiesi nyt rakastavansa Stella Riesemannia.

Se tunne valtasi niin äkkiä hänet, että se lamautti hänen voimiaan, huumasi hänen mieltään. Hän vaipui hervotonna tuolille, ja ensi kerran eläissään, hän hapuili epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä, mihin ryhdyttävä, mistä alkaa, ikäänkuin pilkkopimeässä. Hän tunsi pohjan jalkojensa alla horjuvan, ilmakehän ympärillään väreilevän; hänen entisen tunnemaailmansa läpi kiisi särkevä ja hävittävä myrskytuuli.

Hän koetti reipastuttaa itseään, koota uupuneita voimiaan -- se onnistui ainoastaan hetkeksi kerrallaan. Pian seisoi hän vaatekappale tahi kirja kädessään taasen neuvotonna paikallaan, katsellen ympärilleen, ja jos hänellä yleensä oli mitään selvää ajatusta, ei se koskenut sitä työtä, jota hän parhaillaan teki, eikä myöskään niitä lähimpiä toimia, joihin hän oli ryhtyvä.

Andrei Petrowitsch näki unta -- hän joka siihen asti oli kuluttanut niin vähän aikaa unelmoimiseen ja haaveiluun!

Kello saattoi olla jo kaksi, kun Kurbatow oli vihdoinkin ennättänyt niin pitkälle että hän voi sulkea täytetyn matka-arkkunsa ja lukita sen. Hän istuutui matkalaukun syrjälle, nojasi kyynärpäätään polviinsa ja poskeaan kättään vastaan. Lampun valo valaisi hänen mustaa päätään, hopeisilla karvoilla sekoitettua partaansa, hänen kalpeita kasvojansa. Hänen kasvoissaan näkyi, vaikka hän olikin ne kyllä tehtaasta kotiin lähtiessään pessyt, vielä nokisen työn jälkiä, hänen silmäkulmiaan mustensivat vielä ne silmiä suurentavat nokiset juovat, joita tehdastyömies ei pesemälläkään tahdo saada lähtemään, joita hän kantaa kasvoissaan ammattinsa merkkinä. Kun Andrei Petrowitschilla oli vielä yllään sininen, mekontapainen venäläinen paita -- niinä iltoina, jolloin hän tuli tehtaasta, ei hän syönyt illallista Riesemannien pöydässä, vaan antoi tuoda ruoan huoneeseensa -- niin voi häntä hänen nyt matkalaukullaan istuessaan, pitää työstään irtisanottuna työmiehenä, joka surullisena ajattelee, mihin nyt kääntyisi, mistä saisi jokapäiväisen leipänsä ja toimeentulonsa...