Part 8

"Aion."

"Ennen häitä vai niiden jälkeenkö?"

"Luullakseni ennen. Silloin olen vähemmin sidottu!"

"Ja toivotteko opintonne ja työalanne valitsemiseen minulta neuvoa? Tahdon tehdä sen, mutta muistakaa, että sellainen neuvo on pienestä arvosta, että tekisitte paremmin, kun päättäisitte itse tulevasta alastanne, ja vasta sitten, kun olette lähemmin tutkineet tieteiden alaa... Mille alalle olette, kasvattajan tointa lukuunottamatta, jo itse aikoneet antautua?"

"Tahtoisin tulla lääkäriksi niinkuin tekin."

"Oletteko ottaneet huomioon ne vaikeudet ja erikoisuudet, jotka teitä tällä alalla kohtaavat?"

"Olen."

"Siis lukekaa lääketiedettä, Stella Martinowna! Tapaatte edessänne laajan, tuloksellisen ja kiitollisen työalan. Aiotteko lähteä Pietariin kursseille?"

"Aion."

"Milloin?"

"Pian. Silloin, kun te lähdette pois meiltä."

-- Andrei Petrowitschiin tultiin Riesemannin talossa yhä tyytymättömämmiksi. Hän kokosi niskaansa synnin toisensa jälkeen eikä antanut huomata, että hän katui niitä, koetti parantaa itseään, huolimatta siitä, että hän kyllä huomasi, että hänen toimiaan paheksuttiin. Andrei Petrowitschin olisi varmasti käynyt huonosti, ellei häntä olisi säästetty Eberhardin lukujen tähden, sillä poika näkyi hänen johdollaan todella oppivan ja edistyvän.

Tämä vastenmielinen ihminen oli epäilemättä kykenevä opettaja, kasvattajana ja seuramiehenä ei hän kelvannut mihinkään. Siitä olivat kaikki Riesemannin talossa yksimielisiä, neiti Stellaa luonnollisesti lukuunottamatta.

Mikä kasvattaja sekin oli, joka esimerkiksi opetti oppilaalleen, että hän voi kylän lasten kanssa leikkiä ja seurustella aivan yhtä hyvin kuin vertaistensakin kanssa, että siinä ei ole mitään pahaa ja kiellettävää -- että se on toivottavaakin, sillä maalaisten lapset ovat monessa suhteessa paljon parempia ja järkevämpiä kuin herrasväen lapset...

Näin oli Eberhardin opettaja kerran selittänyt oppilaalleen, kun tämä oli osoittanut eräälle kylän pojalle oikeutettua sääty-ylpeyttä.

"Mutta isä ja äiti kieltävät minua seurustelemasta kyläläisten kanssa", oli tehtailijan poika vastannut.

"Miksi?"

"Hehän ovat vaan talonpoikia!"

"Ja sinä olet?"

"Minä olen saksalainen!"

"Siis parempi kuin he?"

"Niin."

"Minkä puolesta?"

Poika ei löytänyt tyydyttävää vastausta.

"Et ole heitä parempi, etkä huonompikaan, olet vaan rikkaampi", opetti silloin mallikelpoinen kasvattaja. "Se on ainoa ero heidän ja sinun, talonpojan ja saksalaisen välillä. Mutta se eroitus ei saa tehdä sinua ylpeäksi heitä kohtaan, sillä rikkaus, jonka omistat, ei ole _sinun_ ansaitsemaasi, ja köyhyyteen, jossa _he_ elävät, eivät he ole syyllisiä. Sinä ilmestyit maailmaan ilman mitään omaisuutta niin kuin hekin."

Mutta vieläkin enemmän!

Oppilas kysyy, voiko hän siis myöskin seurustella kaupungin katupoikien kanssa, ja oivallinen kasvattaja vastaa suurimmassa rauhassa:

"Miksi et voisi?"

"He ovat niin likaiset ja ryysyiset!" huudahtaa poika.

"Ja siksikö et seurusteleisi heidän kanssaan?"

"Niin."

"Jos he olisivat puetut yhtä hyvästi kuin sinäkin, ei sinulla olisi mitään heitä vastaan?"

"Luonnollisestikaan ei."

"Luuletko, etteivät he mielellään pukeutuisi yhtä hyviin vaatteisiin, kuin sinäkin?"

"Luonnollisesti he sen tekisivät?"

"Mutta miksi he eivät tee sitä?"

"Heillä ei ole."

"Miksi heillä ei ole?"

"He ovat köyhiä."

"Ja sinulla on, koska olet rikas... Näetkö, aivan sama erotus kun sinun ja kylän poikien välillä. Ja koska et ole ansainnut itsellesi hyviä pukujasi omalla työlläsi ja vaivallasi, ei sinulla ole mitään syytä olla ylpeä katupoikia kohtaan, halveksia heitä ja pysyä heistä erillään. Siten sinä teet heille vääryyttä, sillä he eivät ole omasta syystään köyhiä, ja kunniallinen ihminen ei tee toiselle vääryyttä."

"Isä ja äiti sanovat, että opin heiltä pahoja tapoja."

"Mutta isäsi ja äitisihän valittavat että sinä olet liian pahatapainen!"

"Ja kuulen heiltä rumia sanoja", lisää oppilas.

"Oletko siis seurustellut katupoikien kanssa, Eberhard?"

"En."

"Ja kuitenkin osaat joukon rumia sanoja, niinkuin olen kuullut! Keneltä olet oppinut haukkumasanasi, Eberhard?"

"Toisilta pojilta koulussa."

"Siinä näet! Ja he eivät ole katupoikia eivätkä kylän lapsia! Oletko nyt siis parempi heitä?... Ja jos todella olisit parempi, Eberhard, niin tiedätkö, mitä sinun olisi tehtävä? Sinun tulisi olla usein heidän seurassaan, opettaaksesi heitä paremmiksi! Silloin tekisit heille oikein ja täyttäisit velvollisuutesi heitä kohtaan"...

Sellaista mieletöntä moralin opetusta oli neiti Rita sattumalta joutunut kuulemaan, kertoi sen, siveellisestä suuttumuksesta punottaen, vanhemmilleen, ja Eberhard, jolta nämä asiaa tutkivat, voi sen ainoastaan todistaa oikeaksi.

Kummallinen kasvattaja! Hän ei ainoastaan kehoittanut tehtailija Riesemannin poikaa seurustelemaan ystävällisesti kylänviikarien ja katupoikien kanssa, vaan selitti vielä oppilaalleen vanhempien entiset opetukset valheeksi ja halveksi niitä! Samalla muutti hän usein opetuksensa teoksi, vietti kasvattinsa kera aikaansa kylän savupirteissä, vainioilla ja kujilla kylän lasten seurassa.

Toinen tärkeämpi asia, jota Riesemannit eivät voineet ollenkaan sietää, oli heidän opettajansa työskentely tehtaassa.

Jonkun ajan kuluttua alkoi herra Riesemannkin huomata, että asiat kehittyivät tavalla, joka rikkoi hyvää järjestystä ja hyviä tapoja vastaan, että hän olisi tehnyt paremmin, kun ei olisi suostunut siihen. Riesemann huomasi nimittäin jonkun ajan kuluttua, että herra kandidati seurustelee veljellisesti työmiesten, etenkin apurien ja oppipoikien kanssa. Se ihminen ei työmiehen puvussaan ollenkaan muistanut, että hän oli ruvennut työmieheksi ainoastaan huvikseen, piloillaan, vallattomasta mielijohteesta. Se loukkasi herra Riesemannia. Herra kandidati ei muistanut ylläpitää omaa eikä siis myöskään hänen arvoaan alempiaan kohtaan. Hän oli täydelleen vapaa siitä ylpeydestä, joka on tarpeellinen eri ihmisryhmien erottamiseksi toisistaan. Työmiehet saattoivat ivaten lausua toisilleen; "Katsohan, minkälaista yksinkertaista ihmistä meidän herramme pitää kotiopettajana!" Ja sitä ajatusta ei Riesemann voinut sietää.

Samoin alkoi tehtailija salaa peljätä, mitä hän ei alussa ollut peljännyt: että venäläinen ylioppilas kylvää työmiesten sekaan huonoja siemeniä. Hänellä ei ollut tähän arveluunsa mitään varmaa tukea, mutta hän huomasi kasvavalla pelolla -- ja insinööri ja työnjohtajat kiinnittivät hänen huomionsa tähän ilmiöön --, että Andrei Petrowitschiliä on liiaksi paljon puhelemista työmiesten kanssa, että hän usein näkyi pitävän heidän kanssaan neuvotteluja, jakoi heille selityksiä ja opetuksia. Keskustelujen sisällöstä tuli vähän tunnetuksi, ja mikä tuli tunnetuksi, ei ollut epäiltävää. Mutta herra Riesemann, varovaisena miehenä, jonka epäluulo oli herännyt, ajatteli itsekseen, että on parempi karttaa kuin katua ja antoi Andrei Petrowitschin loppuaikoina kautta rantain huomata, että olisi toivottavaa, että hän heittäisi nyt työmiehen takin yltään ja olisi jälleen yksinomaan hänen poikansa kotiopettaja.

Suurinta mielipahaa, niin, julkista vihaa herätti Riesemannin perheessä se vaikutus, joka venäläisellä oli tehtailijan vanhempaan tyttäreen, kauppias Göblerin kihlattuun morsiameen. Se vaikutus alkoi tulla vaaralliseksi, uhata aavistamattomilla seurauksilla. Stella ei ainoastaan irroittautunut kaikesta, joka siihen asti oli muodostanut hänen elämänsä sisällön ja muodon, ei ainoastaan karttanut entisiä seuralaisiaan, huvejaan, ajanvietteitään, vaan hän vapautti itsensä vallitsevasta perhe- ja talojärjestyksestä, heikensi entisiä itsensä, vanhempiensa ja sisarensa välisiä siteitä ja näkyi kaikkien suureksi mielipahaksi hoitavan huolettomasti niitäkin siteitä, jotka yhdistivät hänet sulhaseensa. Hän ei koettanutkaan salata Oswald Göbleriltä henkistä yhteyttään ja sopusointuaan Andrei Petrowitschin kanssa, hän näkyi haluavan usein kiihottaa ja ärsytellä häntä, ja yhä useammin hän osoitti halua vaatia sulhastaan periaatteellisiin väittelyihin terävästi arvostellen niitä asioita ja mielipiteitä, joita Göbler puolsi, osottaakseen hänelle, kuinka paljon nämä ajatukset eroavat elävästä todellisuudesta. Noin syntyneitä ajatustenvaihtoja, jotka usein muodostuivat kiivaiksi väittelyiksi, seurasi kyllä hellä leppyminen molemminpuolisine anteeksipyyntöineen. Mutta joka tarkemmin piti silmällä nuorten suhdetta, teki sen johtopäätöksen, että asiat eivät olleet niinkuin olla pitäisi, että heidän tulevaisuutensa näytti hyvin vakavalta ja uhkaavalta.

Ja niin tuli ratkaiseva päivä -- ratkaiseva morsiusparille, ratkaiseva herra Riesemannille, ratkaiseva Andrei Kurbatowille.

Stella Riesemann ilmoitti sulhaselleen päätöksensä, jäädä vielä Stella Riesemanniksi ja vielä sittenkin, kun hän oli tullut rouva Göbleriksi, olla Stella Riesemann ja elää aina hänen kanssaan Stella Riesemannina -- ei tehtailija Riesemannin tyttärenä, vaan yksinkertaisesti Stella Riesemannina.

"Tahdon olla _minä_, enkä _sinä_", sanoi Stella Riesemann tulevalle puolisolleen.

Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Hän oli oppinut paljon, paljon nähnyt, paljon kuullut, paljon lukenut. Hän tilasi kahta saksalaista sanomalehteä, joista toinen oli vapaamielinen, toinen vanhoillinen, otti ne usein käteensä ja luki niitä. Häntä voi usea vaikuttava kirjoitus Maximilian Hardenin "Zukunftissa", erittäinkin ne, joissa kiitettiin Bismark vainajaa, innostuttaa, ja klubissa oli hän yksi niistä, jotka tunsivat parhaiten yleismaailmallista politikaa, erittäinkin kysymyksiä sodasta ja rauhasta, mutta myöskin yhteiskunnallisia kysymyksiä. Väittelyt politikasta, joihin hän otti osaa, olivat aina hyvin vilkkaat. Hän uskalsi julkisesti nousta vastustamaan paikallisen saksalaisen päivälehden toimittajaakin. Herra Oswald Göbler luki myöskin kirjallisuutta, eikä mitään huonoa. Romaanit, joita kirjakauppiaat hänelle antoivat käteen, olivat aina "uutuuksia", elleivät ne olleet sellaisia, joita ainoastaan poikamiehet voivat lukea. Herra Oswald Göbler kävi myöskin teatterissa, eikä ainoastaan sunnuntai-iltoina, niinkuin pikkukauppiaat ja puotipalvelijat, vaan silloin kun esitettiin Sudermannin, Hauptmannin tahi Ibsenin teoksia. Ja hän käsitti, mitä silloin näyteltiin; ainakin lausui hän näistä kappaleista mietteitä ja ajatuksia, jotka usein poikkesivat paikallisen saksalaisen päivälehden teatteriarvostelijan arvosteluista. Ja lopuksi -- mikä on pääasia -- herra Oswald Göbler oli hyvä seuramies, syvä ihmistuntija. Hän ei ollut sellainen tavallinen sivistynyt elostelija, josta sanotaan, että hän elää elääkseen, ei yksinomaan taitava kavaljeeri, joka tahtoo yksinomaan miellyttää naisia, vaan hänessä oli suuri määrä synnynnäistä neroa, synnynnäistä hauskuutta, joka tuotti hänelle tuttavapiirissään lisänimen "nerokas", eikä syyttä.

Herra Oswald Göbler ei ollut tuhma mies. Ja kuitenkaan ei hän käsittänyt, mitä Stella Riesemann sanoi. Hän ei käsittänyt Stella Riesemannia silloinkaan, kun tämä hänelle selvin sanoin selitti tahtovansa lukea Pietarin lääketieteellisillä kursseilla naislääkäriksi, ja ryhtyä harjoittamaan tätä tointa myöhemmin, herra Göblerin vaimona. Erittäinkin jäivät herra Göblerille käsittämättömiksi syyt, jotka saattoivat Stella Riesemannin lykkäämään avioliiton solmimisen, -- avioliiton solmimisen Oswald Göblerin kanssa toistaiseksi ja mitkä saattoivat suurkauppias Oswald Göblerin rouvan harjoittamaan tointa, jota hänen ei tarvinnut harjoittaa. Työtähän tekevät ainoastaan ne, jotka eivät muuten tule toimeen!

Mitä merkitsi: "Tahdon itse ansaita ylöspitoni, omalla työlläni ansaita, en tahdo toisten työllä elää, en tahdo, että toiset tekevät minun puolestani työtä, sillaikaa kun itse olen laiskana -- tahdon olla ihminen, en loinen?"

Herra Oswald Göbler katsoi hetkisen morsiantaan silmiin ja hänestä tuntui ikäänkuin seisoisi hän tutkimattoman arvoituksen edessä. Ja siksi oli hänen ensimäinen ajatuksensa ja lauseensa:

"Mutta ajattelehan toki, mitä ihmiset minusta sanoisivat! Ajattelehan toki, mitä minusta sanottaisiin, jos laskisin morsiameni useaksi vuodeksi avaraan maailmaan, jos antaisin vaimoni tehdä työtä!"

Mitä ihmiset sanoisivat Stella Riesemannista ja rouva Göbleristä, se ajatus ja tunne vaivasi herra Göbleriä. Stella Riesemann huomasi luonnollisesti sen.

"Mutta sehän on meille yhdentekevää, mitä ihmiset meistä sanovat", lausui Stella. "Emmehän tee mitään pahaa!"

Herra Oswald Göbler selitti, ettei hänelle ole ollenkaan yhdentekevää, mitä ihmiset hänestä puhuvat, hän ei voi tehdä itseään naurunalaiseksi. Hänen tuli pitää huolta arvostaan, nimestään.

Morsiamen selitys, että herra Göblerin arvoa ja nimeä ei uhkaa mikään vaara, ei tehnyt sulhaseen mitään vaikutusta.

"En ole narri enkä aio ruveta narriksi!" huudahti herra Göbler, repien armotta kauniita viiksiään, ja sama herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena empimättä täyttää morsiamen toivomukset, suuttui äkkiä, eikä ajatellutkaan täyttää morsiamensa toivomusta. Hänen vihansa kuitenkin kohdistui etupäässä sitä henkilöä kohtaan, joka hänen arvelunsa mukaan oli saanut hänen morsiamensa toivomaan sellaista, jota hän ei voinut täyttää. Hän alkoi sisimmässään sadatella ja kirota tätä miestä ja ilmaisi tunteensa hieman hienommin sanoillakin.

"Sellainen ihminen tarvitsisi, että hänet jätettäisiin kiihotuksesta oikeuden käsiin!" huusi hän säkenöivin silmin. "Jos minä ja vanhempasi olisimme tietäneet, että hän ahtaa päähäsi sellaisia ajatuksia, niin olisi hän jo kauvan sitten kadonnut niinkuin varjo! Sellainen ilmiantaja! Sellainen häpäisijä! Sellainen venäläinen nihilisti!"

"Syytät tätä kunnioitettavaa miestä aivan aiheettomasti", lausui neiti Riesemann rauhallisena. "Vakuutan kunniasanallani, että olen tehnyt tämän päätöksen itse, aivan yksin. Mutta Andrei Kurbatow oli kyllä se, joka minulle varottaen koetti ennustaa askeleeni seurauksia."

"Sellainen teeskentelijä!" lausui siihen herra Oswald Göbler. "Se oli vaan hänen viekkauttaan!... Luuletko siis, etten tiedä, mitä salaista lähetystyötä hän sinun kanssasi on tehnyt, miten hän on myrkyttänyt henkesi urkkivilla puheillaan, miellyttävillä sanoillaan, kielletyillä kirjoillaan, miten hän on sinun mielesi kaikenlaisilla utopioilla huimannut, silmäsi loistavilla valhekuvilla lumonnut, saadakseen sinut verkkoihinsa. Ja mitä en tiedä, sen voin nyt arvata, senhän kuulen nyt suustasi omin korvin! Voin arvata, kuka sinun aivoissasi on hautonut sellaisen koppakuoriaisen, joka nyt lähtee suristen lentoon, ja jolla on hivelevä nimi, neiti tohtori, tahi rouva tohtori!... Ole varma siitä, että me tunnemme sellaiset urkkijat, nämät pimeät sielun kalastajat joiden mertaan sinä olet joutunut!"

Herra Oswald Göbler osasi puhua vaikuttavasti, kauniisti ja hyvin, kun hän tahtoi, ja nyt hän tahtoi sitä. Hän käytti koko klubissa oppimansa puhetaidon, voidakseen seistä morsiamensa edessä tarmokkaana miehenä, voittaa hänet vaikuttavilla henkisillä aseilla. Taistelun suurena palkintonahan oli morsiamen pelastaminen pelättävän viettelijän käsistä!... Ikäväkseen sai pelastaja kuitenkin huomata, että hänen sanoillaan oli eksyneeseen naisparkaan pienempi vaikutus, kun mitä viettelijän sanoilla oli ollut. Neito jäi vakavaksi, kylmäksi ja kuunteli puhetta loukkaavan rauhallisena.

"Mitä Andrei Petrowitsch on minusta tehnyt, siitä voin häntä ainoastaan kiittää, sillä se ei ole mitään pahaa, vaan hyvää", lausui hän lopuksi. "Eikä sinullakaan ole syytä olla kiittämätön hänelle, sillä mikä on tapahtunut, olisi kuitenkin joskus tapahtunut, ja silloin usein vähemmin sopivalla ajalla ja vähemmin toivotulla tavalla. Andrei Petrowitsch herätti minut, ja minä olisin ennemmin tahi myöhemmin itsekin herännyt, tahi minun herättäjäni olisi voinut olla joku toinen. Joka tapauksessa on sinulla edessäsi tosiasia, jota syytökset ja uhkaukset eivät muuta eivätkä tee olemattomaksi."

"Pysyt siis lujasti päätöksessäsi?"

"Aivan lujasti."

"Oletko ajatellut sitä, että vanhempasi eivät siihen milloinkaan suostu?"

"Silloin täytän aikomukseni heidän luvattaan."

"Miten aiot sen tehdä? Olethan riippuvainen vanhemmistasi, sillä tarvitsethan elääksesi aineellisia varoja."

"Luulen tulevani siinä suhteessa toimeen. Mitä tarvitsen, tahdon itse ansaita."

"Lähtisitkö minunkin luvattani?"

"Sinunkin luvattasi!"

Herra Göbleristä tuntui hetken, kun seisoisi hän vähäjärkisen ihmisen edessä.

Hän alkoi kävellä edestakaisin ja miettiä.

Terve harkinta, kypsynyt mietiskely, perinpohjainen tutkiminen on aina hyödyksi. Tämä hyöty tuli varsin pian näkyviin.

Herra Göbler alkoi äkkiä nauraa. Hän nauroi niin lempeästi, niin anteeksiantavasti, niin isällisesti... Niin voi tällaisessa tapauksessa nauraa ainoastaan se ihminen, joka on täydellisesti rauhoittunut, joka on voittanut surunsa ja pelkonsa, joka on saanut tyydyttävän selityksen epäselvään asiaan.

Sellaisen selityksen oli herra Göbler nyt todella löytänyt. Hän tiesi nyt, että hänen edessään oli täysijärkinen ihminen, mutta että se ihminen oli -- nainen, että hän oli lapsi.

Stella Riesemannin suusta oli ainoastaan nainen, ainoastaan lapsi voinut puhua. Se oli naisen mieltä, lapsen lörpötystä. Molemmat niin viattomia, niin ohimeneviä, niin helposti voitettavia! Tuli ainoastaan kärsiä. Tuli ainoastaan odottaa. Kyllä talttuu, kyllä unohtuu! Täytyy pahimpina hetkinä olla pitävinään asiaa totena, -- kyllähän mielen muutos tulee itsestään... Se tulee viimeistään silloin, kun lähtö on käsissä. Silloin, kun Stella Riesemann tarttuu kädellään ovenripaan, lähteäkseen isän majasta. Hänhän olisi kivestä tahi puusta, ellei hän huomaisi, mitä hän kadottaa, mitä hän kevytmielisesti heittää luotaan ja mikä häntä sen asemesta odottaa! Hän ei olisi nainen eikä lapsi, ellei hän käsittäisi, että hän jättää jonnin joutavan syyn tähden Eedenin ja lähtee tyhjään korpeen...

Mutta niin pitkälle ei tarvinnut ajatellakaan. Lapsukainen Stella ei tulisi menemään ovellekaan asti. Hän kääntyy ennenminkin takaisin. Hänen edessäänhän on taistelu, joka käy hänelle yli voimain. Herra Oswald Göbler ei voi kuvaillakaan mielessään, että nainen ja lapsi Stella voisi vastoin vanhempiensa ja hänen kieltoaan ja vastustustaan saada niin tärkeätä asiaa läpiajetuksi. Ja ettei hän tulisi saamaan vanhemmiltaan lupaa, siitä tahtoo herra Göbler pitää huolta, jos sitä askelta ylipäänsä tarvitaankaan...

Ja herra Oswald Göbler nauroi niinkuin onnellinen ja murheeton sulhanen konsanaan voi nauraa, otti morsiantaan hellästi leuasta kiinni ja sanoi hellällä, isällisellä äänellä:

"Lapsi kulta, siitä asiasta puhelemme vielä kerran hiukan myöhemmin. Eihän sillä ole niin kiirettä! Nyt ole armas, kallis suloinen kyyhkyläiseni, ja puhele minulle jotakin muuta."

Stella Riesemann työnsi herra Göblerin hyväilevän käden kasvoiltaan ja kysyi:

"Miksi jotakin muuta? Tahdon tietää päätöksesi. Tahdon saada kuulla sen heti, sillä minulla on kiire."

"Mutta -- mutta pitäähän sinun toki antaa minulle ajatusaikaa!"

"Ajatusaikaa? Ikäänkuin sinun tarvitsisi sitä ajatella! Ikäänkuin en tietäisi, että olet jo tehnyt päätöksesi!... Oswald, ole suora ja tunnusta, että et laske minua millään ehdoilla menemään!"

"Mutta rakas lapsi, enhän voi luvata sinulle mitään, ennenkuin olet puhunut vanhemmillesi! Heidänhän käsissään on vielä lopullinen päätösvalta. Jos saat heidän suostumuksensa, en tahdo vastustaa..."

"Valehtelet!" huudahti Stella ja hypähti ylös tuolilta. Sinulla ei ole niin paljon kunnioitettavaa rohkeutta, että puhuisit minulle totta! Tiedät, etten saa vanhempieni suostumusta ainakaan niin kauvan, kun _sinä_ et ole antanut minulle omaa suostumustasi ja tiedät myöskin, että minä saisin vanhempieni suostumuksen, jos sinä täyttäisit toivomukseni, sillä Riesemannin tytär on Göblerin morsian ja tuleva puoliso! Mutta sinulla on aivan toista mielessäsi. Luen sen sinun kasvoistasi. Tahdot vaikuttaa vanhempiini niin, että saan heiltä myöntymyksen sijasta kiellon... Oswald, sinä valehtelet!

"Mutta armas lapsi -- --"

Herra Göblerin etsiessä sanoja astui Stella Riesemann aivan hänen eteensä, nauroi hänelle suuttuneena vasten silmiä ja lausui:

"En ole lapsi! Sinulla ei ole enää tekemistä lapsen, vaan täysikasvaneen ihmisen kanssa. Aiot tuudittaa minut tuuditteluillasi uneen niinkuin lapsen, niinkuin naisen, koetat saattaa minut hyväilyilläsi pettymään. Mutta sinä erehdyt! Minä olen herännyt ja tahdon pysyäkin valveilla! En petä enää itseäni enkä tahdo pettää sinua enkä toisiakaan..."

Herra Göbler raukka! Hän oli näytellyt huonosti osaansa: hän oli paljastettu! Hän oli haavoittanut morsiantaan heikoinpaan kohtaan, hänen heränneeseen itsetietoisuuteensa, joka suojeli neidon inhimillistä täysiarvoisuutta, hänen kunniantuntoaan ja ylpeyttään. Herra Göbler raukka oli tehnyt morsiamelleen, jota hän ei enää tuntenut, vääryyttä ja saanut hänestä vastustajan ja vihamiehen, jonka voimasta hänellä ei ollut aavistustakaan...

Herra Göbler olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi tässä asiassa vedonnut tunteisiin, jos hän olisi vastannut neidon vaatimukseen vetoamalla rakkauteensa; jos hän olisi hehkuvin sydämin ja surullisin kasvoin astunut hänen eteensä ja sanonut: "Tahdot erota minusta useaksi vuodeksi -- en voi kestää sitä, saatat minut sillä kovin onnettomaksi! Armahda minua, uhraa aikeesi rakkautemme tähden, valitse itsellesi toinen työ, joka ei eroita sinua minusta!"

Sellainen pyyntö ei olisi ollut vaikuttamatta morsiameen. Morsian oli odottanut sellaista pyyntöä. Ja ellei se olisikaan vienyt herra Göblerin toivomaan tulokseen, järkyttänyt morsiamen suunnitelmaa, niin olisivat siteet, jotka heitä molempia yhdistivät, jääneet katkaisematta niin jyrkästi, niin äksysti, sillä Stella rakasti Oswaldia, ainakin luuli todella rakastavansa häntä. Hän ikävöi häntä, oli onnellinen ollessaan yhdessä hänen kanssaan ja ajatteli riemulla, rauhallisesti liittoa, jonka hän aikoi hänen kanssaan solmia. He olivat itse, vanhempien tahi muiden heihin vaikuttamatta, lähestyneet toisiaan, tunsivat toisensa jo useita vuosia ja luulivat tuntevansa toisensa luonteeltaan, mieleltään ja voimaltaan.

Tähän päivään asti.

Tähän hetkeen asti.

Nyt muuttui asia kokonaan. Ja herra Göbler oli siihen syypää.

Stella Riesemann näki, että he olivat vieraat toisilleen -- se, että Oswald Göbler oli pitänyt häntä lapsena, hänen hyväilynsä, hänen tuudittelunsa olivat avanneet neidon silmät. Ja hänet valtasi aavistus, että tämä mies ei tule koskaan käsittämään häntä, että hän ei voi, tahdo eikä uskalla käsittää häntä, että hän voi tulla pitämään häntä ainoastaan naisena ja lapsena tahi -- mikä on yhtä pelättävää -- ihmisenä, jonka itsetietoisuus on hänelle vastenmielistä, loukkaavaa -- _miesnaisena_, jonka kanssa hän ei osaa seurustella, jonka kanssa hän tulee elämään onnetonta elämää, koska ei saa häntä vallita, sortaa häntä _oman_ itsetietoisuutensa, oman vallitsijatahtonsa mukaan. Ja miten oli siis hänen rakkautensa laita? Hänen vakuutustensa mukaan sen tuli olla suurta ja todellista. Mutta todellinen ja suuri rakkaus ei ainoastaan vaadi, vaan se myöskin antaa, se antaa paljon enemmän kuin se ottaa ja vaatii, se kantaa mielellään uhreja, raskaimpiakin, se opettaa ihmiselle itsensä kieltämistä, se tekee sokeasti hyvää.

Voiko sellaista huomata Oswald Göblerin rakkaudessa?

Ei.

Herra Göblerin rakkaus ei saattanut kantaa uhreja. Hän ei tahtonut antaa, vaan ainoastaan vaati ja otti. Sitä ei todistanut ainoastaan se seikka, että herra Göbler ei jaksanut täyttää morsiamensa toivomusta, vaan paljon selvemmin se, että hän ei peljännyt tämän toivomuksen täyttämisestä mitään häpeää _morsiamelleen_, vaan _itselleen_. Omalle itselleen. Hän rakasti itseään enemmän kuin morsiantaan. Hänen itserakkautensa oli niin paljon suurempi rakkautta morsiameensa, ettei hän peljännyt edes alhaisia keinoja, petosta ja kavaluutta, varjellakseen itseään ikävyyksiltä.

Tämä tosiasia silmiensä edessä oli Stella Riesemannista aivan luonnollista, että se petollinen valeside, joka oli heidät yhdistänyt, usvan tavoin puhallettiin pois.

Hän laski kätensä sulhasensa olalle ja loi häneen surullisen katseen, jollaisella hyvät ystävät jättävät toisilleen hyvästi, ja sanoi: