Part 7

Ja sitä lähtöä ajatellessaan alkoi tehtailija Riesemann uudelleen nauraa. Mutta kun hän nyt katseli Andrei Petrowitschin totisia kasvoja, tuli hän pian jälleen totiseksi. Hän luki tämän kasvoista jotakin, joka vei pohjan hänen pilkaltaan, joka kokonaan muutti hänen mielessään kuvan työtä tekevästä herra kandidatista. Hän jäi kyllä siihen vakaumukseen, että hän oli tekemisissä kummallisen henkilön käsittämättömän luonteen kanssa, mutta naurettavaa ei hän siinä enää löytänyt.

"Tahdotte varmaankin saada tietää, miltä työläisen elämä maistuu, vai onko teillä ehkä aikomus antautua joskus tekniikan alalle?" kysyi hän vielä nauraen, mutta hänen sanoillaan oli jo vakavampi sävy.

"Tahtoisin tutustua tehdasoloihin" vastasi Kurbatow rauhallisesti. "Luulen nimittäin, että mitä enemmän ihminen tuntee elämää, sitä parempi... Teidän myöntymyksenne on siis minulla herra Riesemann?"

"Se on luonnollista, Andrei Petrowitsch. Mitä minulla voisi olla sitä vastaan, jos teillä itsellänne on halua ja -- ja aikaa... Pari tuntia päivässä, sanoitte?"

"Niin paljon kun opettajatoimeltani riittää, ilman että oppilaani siitä kärsii vahinkoa... Tahtoisin alkaa jo huomenna iltapäivällä."

"Kernaasti. Mutta tietäkää, herra kandidati, että voin ottaa teidät ainoastaan oppipojaksi, tahi, jos tahdotte, apurityömieheksi."

"Se on samantekevää."

"Palkkanne ei tule olemaan kovin korkea: oppipojat saavat 25 kopeekkaa, apurityöläiset 70 kopeekkaa päivässä. Ja koska te ette ole koko päivää työssä, niin saatte luonnollisesti suhteellisesti vieläkin vähemmin... Oletteko tyytyväinen?"

Herra Riesemann teki pilaa herra Kurbatowin kustannuksella, mutta hänen pilansa ei ollut pisteliästä, vaan se oli sävynsä ja sisältönsä puolesta kohteliasta, melkeinpä lämpimän kunnioittavaa. Siitä huolimatta ei Andrei Petrowitsch vastannut isännän kysymykseen, ei ollut edes kuulevinaankaan sitä eikä hänen pilaansa. Hänen katseensa lepäsi oppilaansa kasvoilla, jotka ilmaisivat suurta kummastusta, melkeinpä sisällistä kunnioitusta. Poika näkyi haluavan jotakin lausua, jotakin kysyä, mutta isän läsnäolo sulki hänen suunsa. Hänhän ei uskaltanut sinutella ystäväänsä ja toveriaan isän kuullen!

Mutta niin pian kun he olivat saapuneet kotiin ja Eberhard oli yksin herra Kurbatowin kera, kevensi hän sydämensä.

"Andrei Petrowitsch, sinä alat käydä tehtaassa työssä?"

"Niin, veliseni."

"Minä tahtoisin myöskin!"

"Sinä? Miksi?"

"Minäkin tahtoisin tehdä työtä -- raskaampaa työtä..."

"Raskaampaa työtä?... Raskas työ ei ole helppoa tehdä, Eberhard!... Sinulla ei ole siihen voimia."

"On kyllä, Andrei Petrowitsch! Tehtaassahan on minua nuorempiakin poikia työssä! Etkö huomannut sitä?"

"Huomasin. Mutta he ovat harjautuneet raskaaseen työhön, jota sinä et ole."

"Ethän sinäkään ole."

"Minä tahdon harjaantua."

"Minä tahtoisin myöskin."

Kurbatow kiersi kätensä pojan kaulaan ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan.

"Olet hyvä poika, Eberhard, mutta se ei käy laatuun! Isäsi ei myönny. Ja minä en voi siinä asiassa mitään luvata."

"Mutta minä tahdon olla sinun kanssasi!" huudahti poika itku kurkussa. "Mitä minä teen sillä aikaa, kun sinä olet tehtaassa? Kysy isältä, ehkä hän lupaa! Kun sinä pyydät, niin hän varmasti lupaa."

"Ole järkevä, äläkä vaadi sitä", vastasi Andrei Petrowitsch hellällä, mutta vakavalla äänellä. "Se pahoittaa minua, ja sitä et varmaankaan toivone?"

"En, Andrei Petrowitsch. Mutta miksi se sinua pahoittaa?"

"Isäsi panee pahakseen, että sinä minun esimerkkiäni seuraten pyydät päästä tehtaaseen ja tahdot laiminlyödä opintosi. Hän ei silloin sallisi minunkaan käydä tehtaassa, ja se pahoittaisi minua."

"Siis en pyydä", sanoi poika päättäväisesti.

"Yhteen asiaan voin kuitenkin myöntyä: voit tulla usein kanssani tehtaaseen ja siellä katsella, miten työtä tehdään."

Siihen Eberhard lopulta oli tyytyväinen.

Seuraavasta päivästä alkaen alkoi Andrei Petrowitsch kulkea iltapäivin Riesemannin tehtaassa työssä. Hän ajoi rattailla tahi rautateitse kaupunkiin ja tuli sieltä myöhään illalla, toisinaan vasta varhain aamulla takaisin, nimittäin silloin kun hän oli ottanut valamistyöhön osaa.

Herra Riesemannin arvelu, että kandidati herra hyvin pian kyllästyy ja väsyy tehtaan ummehtuneeseen ilmaan ja likaiseen, raskaaseen työhön, ei käynyt toteen. Andrei Petrowitsch ei lähtenyt tehtaasta ensimäisenä, eikä seuraavinakaan päivinä, ja herra Riesemann voi omin silmin nähdä ja johtavalta insinööriltä ja työnjohtajilta kuulla, että herra kandidati ei pelännyt raskaimpiakaan töitä, että hän etsi juuri voimia ja vaivoja vaativia tehtäviä, että hän koetti olla samalla hyvä oppilas ja hyvä työmies. Hän ei kyllä voinut vetää toisille vertoja kestävyydessä, hän väsyi pian ja piti lepoaikoja, jota toiset eivät tohtineet. Mutta hän tarttui aina uudella innolla ja halulla työhön, karkaisi ruumiinvoimiaan, harjoitti jäseniään ja voitti siten väsymyksensä ja kyllästymisensä.

Riesemannin kotiopettajan työläiseksi rupeaminen herätti perheen tuttavapiirissä luonnollisesti huomiota -- "kiusallista huomiota" niinkuin rouva Göbler väitti. Ensinnä kummasteltiin, lausuttiin epäilyksiä, pudistettiin päitä, lyötiin käsiä yhteen, -- sitte alettiin nauraa, pilkata, ivaten puhua ja lopuksi -- vainuta kaikenlaisia vaarallisia tarkoituksia.

"Hän koettaa tehdä itseään huvittavaksi -- tahtoo herättää huomiota -- tahtoo erikoisesti loistaa -- se oli Rita Riesemannin, Oswald Göblerin, Henrik Bergmannin ja useiden muiden ensimäinen arvelu."

Sitten tulivat rouva Riesemann, rouva Göbler ja useat muut kunnianarvoiset rouvat ja joutuivat siihen johtopäätökseen, että sellainen -- "temppuileminen" ei sopinut tehtailija Riesemannin kotiopettajalle. Se koski talon kunniaa; Eberhard ei voinut ottaa tehtaalaisella tunteja, eikä tehtaalainen, niinkuin eräs rouva Meier nerokkaasti huomautti, voinut antaa mitään tunteja Eberhard Riesemannille. Taasen oli opettajan auktoriteetti oppilaan suhteen vaarassa; mitä voikaan sivistyneen perheen poika oppia ihmiseltä, joka seurustelee joka päivä työläisten kanssa, joka asettuu heidän tasalleen ja on heidän kanssaan veljellisessä yhteydessä!

Lopuksi sanottiin asiaa politisesti vaaralliseksi, alettiin varoittaa herra Riesemannia vahingollisista seurauksista.

"Saattepa nähdä, hän kiihoittaa teidän työläisiänne, hän saattaa heidät nousemaan teitä vastaan", sanoi Riesemannille hänen tuleva vävynsä, sama herra Göbler, joka oli ensin arvellut, että venäläinen ylioppilas koettaa tehdä itseään huvittavaksi.

"Suuren lakon panee hän ainakin toimeen" lisäsi tarttolainen ylioppilas, sama Henrik Bergmann, joka siihen asti oli väittänyt, että pietarilainen toveri tahtoo erikoisuuksillaan loistaa.

"Miksi niin luulette?" kysyi herra Riesemann.

"Yksinkertaisesti siksi", vastasi Oswald Göbler, "että ihminen, joka ilman erikoista syytä rupeaa työläiseksi, siten puuhaa jotakin salahanketta, ja että se hanke ei ole viattominta laatua, sen voi jokainen joka tuntee yleisiä oloja, arvata."

"Ja erittäinkin venäläinen ylioppilas", lisäsi Henrik Bergmann. "Me näemme ja kuulemme Tartossa joka päivä, miten he viettävät loma-aikojaan, miten he pitävät salaisia kokouksia, laativat julistuksia ja levittävät niitä ja ovat kaikkien salassa toimivien lähellä ja kaukana asuvien henkilöiden kanssa yhteydessä, temmatakseen työmiehiä mukaansa liikkeeseensä... En ollenkaan ihmettelisi, jos jonakin kauniina päivänä huomaisitte, että teidän viaton kotiopettajanne on täyttänyt työmiestenne taskut julistuksilla, joissa hän neuvoo heitä vaatimaan teiltä palkan korottamista viidelläkymmenellä prosentilla ja kahdeksantuntista työpäivää!"

Tehtailija Riesemann pudisti epäillen päätään. Hän yleensä luotti suuresti Andrei Kurbatowiin, hän ei ollut huomannut hänessä mitään epäiltävää, ei kotona eikä tehtaassa. Ja toiseksi hän tunsi omansa ja muut paikalliset työläiset -- hän tunsi virolaiset työläiset. Heillä ei ollut mitään vaatimuksia, he olivat tyytyväisiä, että heille annettiin työtä ja maksettiin palkkaa, he pitivät työnantajaa hyväntekijänään, eikä mikään ollut heistä niin kaukana kuin lakko- tahi levottomuuspuuhat. Nuoret herrat liioittelivat nähtävästi, he näkivät itse kuvailemiaan peikkoja. Siltä puolelta ei herra Riesemann luullut itsellään olevan mitään peljättävää.

Huomio, jota Andrei Petrowitschin toiminta herätti, tuli kuitenkin hänestä kiusalliseksi, ja hän olisi piankin tehnyt lopun venäläisen työhalulle, ellei hän tahtomattaan olisi ollut venäläisen vaikutuksen alaisena. Hän tunsi Andrei Kurbatowia kohtaan kunnioitukseen vivahtavaa kohteliaisuutta, kunnioitusta, jota matalalta kohonnut, pienen sivistysmäärän omaava ihminen, kaikesta rikkauden synnyttämästä ylpeydestään huolimatta, tuntee korkeasti sivistynyttä, tietopuolisessa suhteessa hänet joka suhteessa voittavaa henkilöä kohtaan, joskin salaa, sydämessään ehkä tietämättään. Riesemann ei saattanut astua Andrei Petrowitschin luo ja sanoa hänelle: "Teidän työssä käymisenne ei miellytä tuttaviani, siksi älkää menkö enään tehtaaseen!" Ja mitä Riesemanniin itseensä tulee, ei hänellä ollut mitään ylioppilaan työssä oloa vastaan; hän ei voinut käsittää, miksi se tuottaisi hänen pojalleen, perheelleen ja tuttavilleen häpeätä, että herra kandidati käy -- huvikseen, _piloillaan_ tehtaassa työssä. Aivan päinvastoin -- hän oli hyvillään siitä, että herra kandidati kävi _hänen_ tehtaassaan, herra Martin Riesemannin tehtaassa työssä, että hän piti tätä tehdasta niin hauskana.

Ja sitäpaitsi ilmaantui tälle henkilölle, jonka toiminta herätti niin kiusallista huomiota, Riesemannin omassa perheessä rohkea puolustaja. Neiti Stella vastusti kaikkia pilkkaajia, kiusottelijoita ja epäilijöitä; erittäinkin sulhastaan ja tulevaa anoppiaan niin vaikuttavin, sattuvin sanoin, että kiihtynyt keskustelu loppui tuskalliseen äänettömyyteen. Hän ei ainoastaan tahtonut huomauttaa niille, jotka hänen isäänsä varoittivat, että heidän pelkonsa on aivan aiheeton, vaan hän alkoi myöskin selittää, mikä ei ollut kenellekään selvillä, nimittäin kysymystä siitä, miksi herra kandidati oli ruvennut työläiseksi.

"Se mies tekee jotakin, jota te ette viitsi vaivaantua tekemään, vaikka se kyllä olisi teille yhtä tarpeellista kuin hänellekin: hän tutkii elämää ja sen erilaisia ilmiöitä, voidakseen arvostella niitä oikein ja puolueettomasti ja niitä selitellessään ja arvostellessaan nojautua _omaan_ kokemukseensa ja siten todellisuuteen. Te puhutte usein yleisistä asioista, teette johtopäätöksiänne ja julistatte tuomioitanne; mutta kaikki se, mitä te tiedätte, on toisilta ja kolmansilta lainattua, enimmäkseen niiltä, jotka eivät itsekään tiedä mitään, jotka itsekin ovat käyneet lainaamassa; luonnollisestikin teette silloin vääriä johtopäätöksiä ja arvostelette väärin. Aivan samoin, kun nytkin olette arvostelleet väärin Andrei Petrowitsch Kurbatowin tiedon halua."

Näin puhui neiti Stella erittäinkin Oswald Göblerille ja Henrik Bergmannille, kun he hänelle olivat lausuneet huonosti valituin sanoin ajatuksensa venäläisestä ylioppilaasta.

Ja Oswald Göbler ja Henrik Bergmann katsoivat toisiaan silmiin ja kysyivät toisiltaan, miten neiti Stella oli saanut niin _hyvän_ käsityksen Andrei Petrowitschistä ja niin _huonon_ käsityksen heistä molemmista ja olivat yksimieliset siitä, että se on Andrei Kurbatowin, saman epäilyttävän ihmisen syy, josta _he_ olivat saaneet niin huonon käsityksen...

Vaan Andrei Petrowitsch Kurbatow työskenteli tehtaassa -- herra Riesemannin tehtaassa, päivä päivältä edelleen, eikä häntä tullut kukaan kieltämään, niin sopimatonta ja kartettavaa kun se Riesemannien tuttavien mielestä olikin.

VI

Stella Riesemannin seurustelu Andrei Kurbatowin kanssa tuli joka viikko yhä vilkkaammaksi, he lähentyvät toisiaan päivä päivältä. Andrei Petrowitsch oli saanut itselleen uuden oppilaan, Stella Riesemann toverin ja ystävän. Ja miten tämä uusi oppilas oppikaan, miten hän edistyikään! Ja miten hänen toverinsa ja ystävänsä huolehtikaan hänen oppimisestaan ja edistymisestään, miten hän koettikaan herättää hänen mielessään ja povessaan aina uusia pyrkimyksiä, johtaa häntä entisestä ajatuspiiristään uusiin, vapaampiin!

Heidän ystävyytensä ja seurustelunsa ei jäänyt talossa ja sen tuttavapiirissä huomaamatta, ei, vaan se huomattiin kasvavalla epäilyksellä, tuskalla, kateudella, lopuksi murheella ja pelolla. Mutta kun Stellalla oli kylliksi luonteenlujuutta ja tarmoa pitämään huolta vapaudestaan ja kun äidin heikot moitteet ja toruilemiset samoin kuin sulhasen pienet varoitukset ja Ritan pilkka eivät vaikuttaneet häneen, oltiin voimattomia estämään tätä suhdetta, jonka ainoastaan venäläisen ylioppilaan lähtö syksyllä voi lopettaa.

Stellan jokapäiväinen elintapa oli kokonaan muuttunut. Hän nousi aamulla aikaisemmin ylös, huolehti vähemmin pukeutumisestaan, näyttäytyi harvemmin kaupungissa kauppiasten luona, vähensi kylässä käyntejään, unohti pitemmäksi aikaa ratsuhevosensa ja rattaansa, kartti yhä enemmän ikäistensä nuorten neitojen seuraa ja oli melkein kokonaan poissa äidin työtunneilta. Kaiken tämän sijaan oli tullut harras Kurbatowin kirjojen tutkiminen ja alituinen vilkas ajatusten vaihto hänen kanssaan. Ainoastaan sulhasen osalle jäi Stellalle vielä ylimääräistä aikaa ja huvia, usein ehkä kylläkin vähemmin kuin ennen, niin että herra Göbler sai syytä olla pahoillaan hänen välinpitämättömyydestään. Tämä pahoitteleminen ei jäänyt morsiameen vaikuttamatta, ja Stella koetti näissä tilaisuuksissa korjata virheensä suuremmalla hellyydellä ja ylläpitää entistä suhdettaan sulhasensa ja itsensä välillä. Mutta hän ei voinut ajan pitkään salata sitä, että hänen olemuksensa ja henkinen elämänsä oli kahtia jaettu, että hänessä vallitsi uusia voimia ja ajatuksia, ja teki ennen pitkää jälleen samoja virheitä, antoi yhä uudelleen syytä pahoitteluun.

Stella uskoi varmasti, että häntä yhdistävät Andrei Petrowitschiin ainoastaan henkiset siteet, että heidän lähentymisensä oli tapahtunut ainoastaan aatteellisella pohjalla ja että heidän välilleen syntynyt, aikojen kuluessa kasvanut ja kehittynyt suhde oli yksinomaan ulkonaista, aatteellista laatua. Se usko antoi neidolle voimaa, pitää suhdettaan Kurbatowiin oikeana ja luonnollisena ja rohkeasti puolustautua niitä vastaan jotka olivat huomaavinaan siinä jotakin muuta. Siitä johtuva voima, rohkeus ja itsetietoisuus veivät neidon etäämmälle, kun hän olisi voinut aavistaakaan. Ne tekivät hänestä uuden ihmisen. Ne herättivät hänessä pyrkimyksiä ja toiveita, joille hän olisi aikaisemmin päätään pudistaen nauranut. Ne kasvattivat hänestä kumouksellisen itseään ja yhteiskuntaa kohtaan. Andrei Petrowitschin opetukset, hänen esimerkkinsä ja personallinen vaikutuksensa olisivat kyllä ilman sitäkin vaikuttaneet Stellaan, mutta neito ei olisi löytänyt suurille, ratkaiseville päätöksilleen tarpeellista siveellistä voimaa. Hän olisi tuntenut epäilystä itseään kohtaan, ja ajatus, että häntä johtavat vieraat aatteet, olisi häntä masentanut, saattanut hänet horjumaan päätöksissään.

Tästä siis seurasi, että Stella kääntyi eräänä päivänä henkisen ystävänsä puoleen lausuen sanoja, joista tämä suuresti hämmästyi. Ei siksi, että ne ajatukset, mitä Andrei Petrowitsch kuuli Stellan suusta, olisivat olleet hänelle vieraita -- nehän olivat vaan heidän henkisen yhdessä olonsa, neidon henkisen edistyksen tulos -- vaan niiden käytännöllisten tulosten tähden, joita hän huomasi näissä ajatuksissa, ajatuksien kehittyessä teoksi hänen mielessään. Kurbatow kummasteli neidon päätteliästä rohkeutta, hänen selvää johdonmukaisuuttaan.

"Andrei Petrowitsch, tahtoisin tulla ihmiseksi", alkoi Stella Riesemann. "Häpeän elää tällä tavoin edelleen. En tahtoisi olla toimeton, elää toisten kustannuksella...! Auttakaa minua hyvällä neuvolla, Andrei Petrowitsch!"

Stella tarvitsi, kuten Kurbatow huomasi, hänen neuvoaan, eikä lainkaan tietämättään; neito tahtoi siten vaikuttaa sitovammin johtajaansa ja opettajaansa, jonka neuvoa hän tarvitsi.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen tutkivasti neitoa hänen totisiin, kylmiin kasvoihinsa.

"Tahtoisin tulla työtätekeväksi ihmiseksi, kuten tekin. En muuten voi sietää nykyistä ja tulevaa elämääni. Olen vakaasti päättänyt hankkia elämälleni sisältöä. Ikävöin työtä ja toimintaa -- tarkoituksenmukaista, tarpeellista työtä."

"Esimerkiksi?"

"Siitä en ole vielä selvillä. Siksi tarvitsenkin teidän neuvoanne... Rupeaisin opettajaksi niinkuin tekin olette -- sitä olen enimmin ajatellut --, mutta olen huomannut, ettei minulla ole siihen toimeen tarvittavia ominaisuuksia, ennen kaikkea kärsivällisyyttä -- _teidän_ kärsivällisyyttänne. Ja kun en tahdo olla puolinainen tehtävissäni, luovuin siitä ajatuksesta. Andrei Petrowitsch, minkä toimialan te neuvoisitte minun valitsemaan?"

"Toimialan?... Mutta tehän aiotte mennä naimisiin, Stella Martinowna!"

"Niin aionkin. Mutta se ei saa olla minulle esteenä toimialaani valitessani eikä toimeentuloani hankkiessani. Avioliittoa en tahdo tehdä itselleni miksikään kutsumukseni esineeksi -- nyt kaikkein vähimmin, Andrei Petrowitsch!"

Neiti Riesemann lausui tämä niin rauhallisesti ja niin päättävällä äänellä, että Kurbatow jäi hetkeksi sanattomaksi ennenkuin hän voi huomauttaa hänelle sanojensa, päätöksensä seurauksia.

"Miten luulette voittavanne vastukset, joita avioliittonne epäilemättä tuottaa?" kysyi hän lopuksi. "Teidän miehenne, suurkauppias Göbler, ei luullakseni ole tyytyväinen siihen, että hänen vaimonsa, hänen kanssaan yhdessä eläen, harjoittaa tointa; se olisi vastaista hänen ja hänen seurapiirinsä ajatus- ja elintavoille, joiden alaisena hän on!"

"Hänen _täytyy_ tyytyä siihen!"

"Siksi että hän teitä rakastaa?"

"Niin. Ja siksi, etten voi enkä tahdo hänen kanssaan muutoin elää."

"Sitten vaatii tärkeämpi käytännöllinen toimiala jota te luultavasti pidätte silmällä, valmistusta, joka eroittaa teidät useaksi vuodeksi. Luuletteko, että sulhasenne suostuu siihen?"

"Hänen täytyy suostua siihen, jos hän rakastaa minua ja yleensä haluaa tulla yhdistetyksi minuun."

"Aiotteko asettaa tämän hänelle ehdoksi?"

"Aion."

"Ja oletteko jo kylliksi ajatelleet, mitä siitä voisi seurata, ellei hän suostuisikaan vaatimukseenne?"

Stellan huulet puristuivat yhteen ja hän loi silmänsä maahan. Hänen kasvonsa oli peittänyt tumma puna ja hänen suunsa ympärille oli ilmaantunut päättävä, terävä piirre. He olivat nähtävästi koskeneet asian hellimpään ja arimpaan kohtaan.

"Olen kyllä, Andrei Petrowitsch. Olen ajatellut tätä asiaa, ja luulen voivani pysyä järkähtämättä päätöksessäni, niin raskasta kun se tulee minulle olemaankin. Sitäpaitsi en vielä odotakaan sellaista seurausta, toivon saavuttavani tarkoitukseni sovinnollista tietä, ilman että sellainen kauhea ero tulee tapahtumaan. Tahdon taitavasti vastustaa kaikkia ennakkoluuloja, armas ystävä, ja ottaa vasta sitten viimeisen, ratkaisevan askeleen, kun kaikki puolustuskeinoni, kaikki apuneuvoni ovat käytetyt."

"Mutta teillä ei tule olemaan taisteltavana ainoastaan sulhastanne, vaan myöskin vanhempianne, tuttavapiiriänne ja sen lisäksi koko sitä yhteiskunta-luokkaa vastaan, joka on heidän takanaan. Luuletteko olevanne siihen valmis, Stella Martinowna, luuletteko omaavanne niin paljon voimia ja tarmoa, että pääsette taistelussa voittajaksi?"

"Olen varma siitä!"

"Ja oletteko varma siitäkin, ettei päätöksenne ole syntynyt ohimenevästä innostuksesta, keinotekoisesti syntyneestä kiihkosta, vaan kypsästä harkitusta halusta oppia tuntemaan totuutta, todellisesta työhalusta ja rakkaudesta työhön? Ja oletteko lisäksi täysin vakuutetut siitä, että työkykynne ja kestävyytenne riittää vaikeampaan käytännölliseen toimeen, ettette jonkun ajan kuluttua menetä haluanne, että innostuksenne ei vähene, ettette ole tyytymätön ettekä rupea katuen ajattelemaan kaikkea sitä, mitä olette kärsineet ja uhranneet saavuttaaksenne tarkoitusperän, mikä ei vastaakaan toiveitanne, ei tarjoa teille rauhaa, mitä etsitte, koska se vaatii teiltä enemmän, kuin mitä voitte antaa."

"Andrei Petrowitsch, luulen voivani olla varma siitä!"

"Siis eteenpäin, Stella Martinowna, rohkeasti eteenpäin! Luotan teidän voimiinne, luotan voittoonne ja toivotan teille onnea!"

Ja Andrei Petrowitschin ympäriltä ikäänkuin putosi peite maahan, hänen varovainen kylmyytensä katosi hänen silmissään loisti innostuksen tuli, hänen äänessään väreili riemu, ylpeys -- voiton varmuus. Hän tarttui karkealla työläisen kädellään neidon hienoon, valkeaan käteen, puristi sitä, ja tähän kädenpuristukseen sisältyivät kaikki hänen ystävyytensä ja toverilliset tunteensa, koko hänen veljellinen luottamuksensa...

"Andrei Petrowitsch, ettekö odottaneet minulta mitään sellaista?" kysyi Stella Riesemann, nostaen hehkuvat kasvonsa, loistavat silmänsä hänen puoleensa.

"Kyllä, odotin sitä", vastasi Kurbatow, "mutta en niin äkillistä enkä niin perinpohjaista. Näinhän nopean edistyksenne, ihmettelin käsitysvoimaanne ja kykyänne, mutta en pitänyt rohkeuttanne, tahdonlujuuttanne niin suurena, kun se nyt on näyttäytynyt olevan."

"Siitä olen suureksi osaksi teille kiitollisuuden velassa! Tiedättekö, mikä minut herätti, mikä lujensi tahtoani, karkaisi voimiani, kasvatti rohkeuttani?... Se, että te rupesitte työmieheksi Andrei Petrowitsch."

"Niinkö? Mutta sehän ei vaatinut minkäänlaista rohkeutta eikä tarmoa!"

"Sitä enemmän itseuhrautuvaisuutta, aatteellista innostusta, ennen kaikkea rakkautta. Teidän rakkautenne, Andrei Petrowitsch, tämä persoonallisuuden ja itsekkyyden voittava rakkaus ihmisiin ja elämään kypsytti minut niin nopeasti, antoi minulle sisäistä voimaa, josta ajatus ratkaisevaan päätökseen kehittyi."

Ja Stella alkoi, ikäänkuin tuntien itsensä siihen velvoitetuksi, selittää Andrei Petrowitschille, herättäjälleen ja johtajalleen itsessään tapahtunutta henkistä muutosta ja kehitystä esittää hänelle kuluneena oppiaikana saavuttamiaan tuloksia. Hän kertoi kuinka hän oli usein aikaisemminkin tuntenut salaista, synnynnäistä vastenmielisyyttä useita ilmiöitä, tapoja ja mielipiteitä kohtaan seurapiirissään, ne olivat herättäneet hänessä vastustushalua, saattaneet hänen toivomaan enemmän tilaa, vapaampaa ilmapiiriä. Mutta oleviin oloihin tottuneena, pitäen niitä pysyväisinä, muuttumattomina ja täydellisinä, hän oli tehnyt samoin, kuin muutkin tekevät -- oli tyytynyt niihin, oli ottanut ne vastaan sellaisina kun ne olivat, arvostelematta, ajattelematta. Sitten oli ilmestynyt Andrei Petrowitsch sanansaattajana toisenlaisesta, paljon muuttuneesta, paljon raikkaammasta ja paremmasta ilmapiiristä -- ilmapiiristä, joka vielä suuremmaksi osaksi on järjen ja aatteiden maailmaa, neron valtakuntaa. Ja katso, neidolle oli säteillyt tästä ilmakehästä niin paljon valoa, hän oli tuntenut niin raikkaita, virkistäviä tuulahduksia, että hän, jonkun aikaa viivyteltyään, oli astunut sinne sisään ja laatinut itselleen uuden elämänsuunnitelman. Hän oli sitten oppinut tässä ilmapiirissä nopeasti näkemään, kuulemaan, tekemään huomioita ja -- ajattelemaan. Ja nyt oli hän niin perehtynyt uusiin oloihin, niihin niin kiintynyt, ettei hän saattanut enää puolella jalallaankaan pysyä vanhassa, että sellainen ajatuskin jo oli syntiä häntä itseään ja yhteiskuntaa vastaan.

"En ole enään tehtailija Riesemannin tytär", lopetti Stella, "enkä voi myöskään olla suurkauppias Göblerin rouva. En kumpaakaan missään suhteessa. Jos he tahtovat minua vielä omakseen kutsua, pitää heidän päästää minut maailmaan, tahi muussa tapauksessa olla ilman minua. En tahdo enään heidän ja heidän seurapiirinsä tavoin olla vaan räätälin ja muotikauppiaan muotinukkena, vanhempieni ja mieheni leikkikaluna, juorujuttujen kertojana kahvipöydän ääressä, laiskottelevana tyhjäntoimittajana työtätekevässä maailmassa, toisten hiellä elävänä loisena! Minulle ei kelpaa enään väliseinillä koppeihin jaettu maailma, koppeihin, joiden nimi on salonki boudoiri ja lastenhuone; tahdon elää ulkona laajoilla vainioilla, avaran taivaan alla, vapaassa päivänpaisteessa, tuulten estämättä puhaltaessa, tahdon vapaasti katsoa ympärilleni, vapaasti liikkua... Andrei Petrowitsch, lähden kanssanne ulos maailmaan!"

"Aiotteko ruveta ylioppilaaksi, Stella Martinowna?"