Part 6

Kun he nyt toistensa vieressä soikeassa, avarassa huoneessa astuivat eteenpäin, katseli Andrei Petrowitsch syrjästä neitoa. Stella ei nähnyt tätä katsetta, vaan tunsi, että siinä ilmeni kummastusta, epäilyä tahi jotakin muuta... Tälle ihmiselle näkyi olevan käsittämätöntä että nuori neito häpeää yksin astua miehen asuntoon, että se on hänelle siveellisesti vastenmielistä!

Stella odotti, että Kurbatow huomauttaisi häntä pelokkaasta viivyttelemisestään, mutta kun sellaista ei tullut, koetti neito voittaa hämminkinsä, peittää sen häneltä kaikilla tavoin. Ei tiedä, mistä se johtui, mutta Stellasta tuntui, kun olisi hän hävetessään tehnyt vääryyttä, kun olisi hän antanut jälleen Andrei Petrowitschille moitteen aihetta... Ja Stellasta tuntui, kun olisi hän tehnyt vääryyttä itse Andrei Petrowitschille.

Ikäänkuin koettaen irroittautua näistä vastakkaisista tunteista, astui hän Kurbatowin edellä kiireesti kiilloitetun kirjahyllyn luo, jolle ylioppilas oli huolellisesti latonut suuren kirjakokoelmansa.

"Vaan tiedettä ja politikaa!" huudahti Stella Riesemann, otettuaan useita kirjoja hyllyltä alas ja avattuaan ne sitä myöten, asettaen ne taasen puoleksi pettyneenä paikoilleen hyllylle.

"Siellä on myöskin kaunokirjallisuutta", huomautti Andrei Petrowitsch. "Mitä teillä on tiedettä ja politikaa vastaan, neiti Riesemann?"

"Sehän ei ole mitään minunkaltaiselleni, herra Kurbatow!"

"Teidän kaltaisenne?"

"Niin, naiselle!"

"Miksi ei naiselle?"

Stella katsoi kysyvästi häntä, sitten näkyi äkkiä hänen silmistään, että tämä oli ymmärtänyt hänet.

"Tiedän kyllä, että löytyy naisia, jotka toimivat tällaisissa asioissa, lausui hän... Olen kuunnellut useita oppineita ja politikoivia naisia ja lukenut yhtä ja toista niin sanotusta naiskysymyksestä ja naisliikkeestä. Mutta, Andrei Petrowitsch, mitä ne asiat minuun koskevat? Mitä minä niillä tekisin?"

"Miksi ette myöskin te?"

"Tiedättehän, että olen tehtailija Riesemannin tytär ja menen pian avioliittoon! Mitä tekisi kauppias Göblerin rouva politikalla? Minun 'kysymyksenihän' ovat niin yksinkertaiset, ne pyörivät kaikki vaan kotoisten asioiden ympärillä, ja minun 'liikkeeni' mahtuvat täydellisesti asuinhuoneen ja keittiön ja --", neiti Riesemann loi katseensa maahan, -- "ja myöhemmin vielä yhden huoneen välille!"

"Ainakin pitäisi niiden asioiden teitä huvittaa, neiti Riesemann!"

"Miksi niin?"

"Jo siksi, että ne koskevat teidän sukupuoltanne."

Stella selaili pintapuolisesti yhtä venäjänkielistä kirjaa ja oli mietteissään.

"Joskus huvittaisivat ne minua, ainakin alkaisivat huvittaa minua, mutta minähän en voi niissä toimia, minulle ei jää siihen aikaa, ei nyt eikä vastedeskään."

"Teidän pitäisi varata itsellenne aikaa, neiti Riesemann. Se on välttämättömän tarpeellista, jos --"

"No, jos --?"

"Jos tahdotte tulla arvostelijaksi ja vieläpä armottomaksi arvostelijaksi", nauroi Andrei Petrowitsch. "Vai luuletteko, että arvostelija voi tietoja, elämänkokemusta ja yleisten olojen opettavaa tuntemusta omaamatta toimia?"

"Mutta sehän oli vaan pilaa, herra Kurbatow! Ja me pidimme, siitä alhaalla puhellessamme, ainoastaan kaunokirjallisuutta silmällä. Te tahdoitte antaa minun lukea romaaneja, joissa kuvataan oloja ja ihmisiä oikeammin, todellisemmin, puolueettomammin, kuin niissä kirjoissa, joita olen tähän saakka lukenut."

"Pilaa, neiti Riesemann? Teittekö vaan pilaa? Ette siis halua oppia arvostelemaan, selvemmin terävämmin ja syvemmälle tunkevin silmin katselemaan maailmaa ja ihmisiä?... Niin, silloin ette tarvitse parempaa kaunokirjallisuutta! Mitä te sillä silloin tekisitte? Miksi pitäisi astua ensimäistä askelta, kun tietää, että kaikki jää tekemättä? Oletteko siis puolinaisten toimenpiteiden ystävä, neiti Riesemann?"

"Olen jo sanonut teille, että en voi astua täyttä askelta, ja etten sitä tarvitsekaan tehdä. Kaunokirjallisuutta luen vaan huvikseni. Pidemmälle ja syvemmälle en voi, en saata mennä."

"Ajan puutteenko tähden?"

"Niin, ajan puutteen tähden."

"Ja kuitenkin luulitte, että nämät etäisemmät ja syvällisemmät asiat voisivat huvittaa teitä!"

"Niin, kun voisin, kun olisi aikaa."

"Niinkö, neiti Riesemann! Nyt joudumme siis puhumaan teille niin tärkeästä ajanpuutteesta. Minä vältän, että teillä on kyllin aikaa, että teillä on sitä tuhlata turhaan. Myöskin suurkauppias Göblerin rouvalla tulee olemaan paljon aikaa, enemmän kuin tuhansilla toisilla naisilla, jotka kuitenkin löytävät tilaisuutta harrastaa yllinkyllin yleisiä asioita... Mihin teidän aikanne sitten kuluu, neiti Riesemann? Sallikaa, että sanon sen heti teille. Teidän aikanne kuluu pukeutumiseen ja koristelemiseen, ompelijan ja muotikauppiaan luona käymiseen, vieraisilla olemiseen ja vieraiden vastaanottamiseen, ajamiseen ja ratsastamiseen, kävelyyn ja puhelemiseen..."

"Entä jokapäiväinen työni, herra Kurbatow?" huudahti Stella, avaten silmänsä suuriksi.

"Teidän työnne? Ajatteletteko jokapäiväistä työtänne äitinne ja sisarenne seurassa? Tietäkää, neiti Riesemann, sen työn voisitte aivan hyvin jättää tekemättä..."

"Miten niin?"

"Se ei ole työtä, se on urheilua. Se ei ole urheiluakaan, se on ajanvietettä. Se ei ole edes ajanvietettä se on -- suokaa anteeksi -- ajan tuhlausta. Minulla ei ole mitään urheilua vastaan. Ei myöskään mitään ajanvietettä vastaan. Vaadin kuitenkin, että urheilulla, samoinkuin ajanvietteelläkin on joku tarkoitus, jonkunlainen sisältö, pienikin tarve..."

"Eikö meidän nypläys- ja käsityöllämme siis ole mitään sellaista?"

"Ei. Ei ole enää pitkään aikaan ollut."

"Mitä se merkitsee: ei ole enää pitkään aikaan ollut?"

"Tarkoituksenmukaista ja tarpeellista oli työnne silloin, kun tarvitsitte vielä sen tuloksia, vaikka niiden tuotteiden joukossa on kylläkin paljon sellaisia, joita yleensä ei tarvita. Mutta nyt, kun huoneenne ovat niillä yltyleensä koristellut, aivan kuormitetut, nyt puuttuu siltä työltä tarkoitus ja tarpeellisuus, nyt pitäisi sen sijaan tulla jotakin muuta, joka ei ole niin tarpeetonta, olkoon, että ette tee sellaista työtä yksinomaan itseänne varten."

"Emme teekään mitään yksinomaan itseämme varten", huudahti neiti Stella, jonka hienot kasvot hermostuneesti punastuivat. "Annamme suuren osan tuotteistamme hyväntekeväisiin tarkoituksiin -- ne myydään pari kertaa vuodessa köyhien hyväksi pidettävissä arpajaisissa. Niin on työllämme mielestäni jokseenkin hyvä ja tuottava tarkoitus ja tarve."

"Oi, nuo hyväntekeväisyys myyjäiset", huudahti Andrei Petrowitsch, ja ensi kerran kuului hänen vakavassa hillityssä äänessään puolinaista pilkkaa. "Mitä ihmiset, joilla ei ole työtä, tahi jotka siten koettavat hankkia itselleen kunniaa, eivät ajattelekaan edukseen!"

"Omaksi edukseenko?"

"Miksi sitten, neiti Riesemann? Eikö se ole teillä selvillä? Onko sellaisilla hyväntekeväisyys myyjäisillä mitään muuta tarkoitusta, kuin oma hyöty, joka tarkoitus vaan verhotaan hyväntekeväisyyden, ihmisrakkauden vaippaan -- itselle ja toisille nähtäväksi?... Eikö ole paljon yksinkertaisempaa, käytännöllisempää ja oikeampaa auttaa köyhiä suoraan rahalla? Miksi tarvitaan tätä etsittyä kiertotietä tehtailijan, kauppiaan, omien nypläystöiden, myyjäissalin kautta?"

"Olette oikeassa, Andrei Petrowitsch", lausui Stella päättävästi, ja hänen silmänsä loistivat niin, kun ne tavallisesti loistavat silloin, kun ihminen kuulee omat ajatuksensa toisen suusta. "Olen ajatellut joskus myyjäisiä, ja olen tehnyt aivan saman johtopäätöksen. Mutta te toivoisitte, että emme kotona tekisi työtä yksinomaan itseämme varten, vaan myöskin toisia varten, tahi nyt, kun emme sitä enään itse tarvitse, ainoastaan toisia varten. Miten sen mielestänne pitäisi tapahtua? Kenen hyväksi meidän tulisi työtä tehdä?"

"Työskennelkää niiden hyväksi, jotka sitä tarvitsevat. Ja tehkää sellaista työtä, mikä on todella tarpeellista."

"Selittäkää tarkemmin, herra Kurbatow?"

"Neiti Riesemann, tehän teette työtä vapaaehtoisesti, omaksi huviksenne ja ajanvietteeksenne, ette tahdo sillä mitään ansaita, sillä ette sitä tarvitse; te työskentelette, kuten juuri kuulin ja kuten itse voin arvata, osaksi hyväntekeväisyystarkoituksia varten. Tahdotte jotakin antaa, lahjoittaa pois omasta kyllyydestänne, jakaa jotakin toisillekin. Erittäinkin niille, jotka ovat puutteessa. Tehkää sitä, mutta tehkää tarkoituksenmukaisesti, käytännöllisesti, niin että se täyttää tarpeen! Lahjoittakaa tuotteenne heti köyhille, ja valmistakaa ainoastaan sellaisia tavaroita, joita köyhät voivat tarvita. Mutta niitä tavaroita, joita te valmistatte, ei köyhä voi käyttää mihinkään."

Stella oli istuutunut Kurbatowin pöydän ääreen ja nojasi kaunista, kiharaista päätään käteensä.

"Myyjäiset ovat nyt kuitenkin kerran olemassa, emmekä me yksin voi niitä poistaa", lausui hän synkännäköisenä. "Ja meiltä pyydetään vähän, anotaan lahjoja -- tiedättehän, miten näissä asioissa on tapana...?"

"Tiedän, mutta silloinkin löytäisitte oikeamman tien", lausui Andrei Petrowitsch. "Antakaa myyjäisiin tarkoitetut lahjat niiden valmistettavaksi, joilla on työn puute ja jotka elättävät itseään työllä. Siten tekisitte hyvää, jota te tahdottekin tehdä ja voittaisitte itsellenne aikaa, joista sanotte olevan itsellänne niin suuren puutteen. Voisitte käyttää aikanne huvittavampaan työhön, vai onko mielestänne, neiti Riesemann, sellaisessa nypläys- ja käsityössä kylläksi huvia?"

Stella pudisti päätään ja alkoi nauraa.

"Ei, herra Kurbatow! Tahdon olla suora ja tunnustaa teille, että se työ on minulle vastenmielistä, että pidän sitä joskus kauhean kiduttavana. Olen laiskin ja huolettomin työntekijä kaikista tuttavapiiriimme kuuluvista naisista ja neitosista -- luonnollisesti äidin suureksi mieliharmiksi -- ja mietin joka päivä uusia keinoja lyhentääkseni työaikaa tahi päästäkseni kokonaan työtä tekemästä. Siksi minulla on niin useasti päänsärky tahi on tarpeellisin väline kipeä... Katsokaa...!"

Ja neiti Stella ojensi nauraen etusormensa, jota keskinivelestä saakka peitti valkea nahkatuppo.

"Kysytte usein, miksi en vapaudu sellaisesta vastenmielisestä ajanvietteestä", lausui neiti Riesemann vakavana nähdessään Kurbatowin katselevan itseään moittivin silmäyksin. "Vaan se ei ole ollenkaan helppoa. Äitini panee suurta arvoa sellaiselle työlle. Ja isä samaten. He pitävät sitä tarpeellisena moralin ja hyvien tapojen kasvattamiseksi ja samoin Jumalalle otollisena, koska osa työstämme kantaa hyväntekeväisyyden leimaa. Se on erittäinkin Jumalaa pelkäävän äitini vakaa ajatus. Työskentelemisemme on vanhempieni mielestä osa kodin järjestyksestä. Ja kodin järjestystä rikkoa -- tiedättehän, että se kysyy rohkeutta, voimaa ja ponnistusta; se synnyttää vaan riitaa ja pahennusta. Minulla ei ole vielä ollut sitä rohkeutta ja voimaa. Mutta lohdutan itseäni sillä, että pääsen pian itsenäiseksi ja vapaudun sellaisesta orjuudesta. Minun kodissani, Andrei Petrowitsch, tuhlataan aikaa vähemmin sellaiseen..."

Kurbatow aikoi kysyä Stellalta, miksi niin rikkaassa suurporvarin kodissa, kun tehtailija Riesemannin oli, oli huomattavissa, tapana niin pikkuporvarillinen työnteko; mutta hän jätti sen tekemättä, sillä vastaus oli niin helposti löydettävissä, että hän sen heti itsekin huomasi.

Herra ja rouva Riesemann olivat olleet pikkuporvareita ja jääneet pikkuporvareiksi, vaikka muuttuneissa oloissa. He olivat käsityöläisistä kohonneet, edellinen sällistä, toinen mestarin tyttärestä ja tuoneet uuteen, korkeampaan seurapiiriin suuren määrän entisen ympäristönsä tavoista, mielipiteistä, käsityskannasta, traditioneista. Mitä uutta he olivat omistaneet, se peitti ainoastaan ohuena kiiltona kaikkea vanhaa, se oli vaan ulkonaista. Pikkuporvarillisuuteen perustui koko heidän kotoinen elämänsä, heidän perhe- ja seuratapansa, heidän mielipiteensä ja luontaiset ominaisuutensa. Siihen liittyi vielä herra Riesemannin mahtava ylpeys rikkaudestaan, jota nähdään perinnöllisissä suurporvareissa ainoastaan vähän, peitetymmässä muodossa, sekä rouva Riesemannin mielellään osottama työkyky ja ahkeruus, jonka asemesta varsinaisessa rahamaailmassa käytetään muita loistokeinoja. Siitä johtui Riesemannin avioparin harras pienimpienkin ulkonaisten tapojen noudattaminen, sillaikaa kun he eivät huomanneet ollenkaan tekemiään suuria virheitä seuratapoja ja makua vastaan, erittäinkään herra Riesemann. Se näkyi myöskin Riesemannien kitsaudesta pikkuasioissa, jota Kurbatow usein huomasi, sekä heidän tuhlaamisestaan avoimin käsin silloin, kun tuli näyttää rikkauttaan ihmisille. Vaikuttavaan, loistavaan esiintymiseen oli Riesemannien kukkaro aina avoinna, mutta herra Riesemann saattoi tinkiä kyökkipiian palkasta viidenkymmenen kopeekan tähden ja rouva Riesemann naulasta voita puolen kopeekan tähden kiivaasti kuin juutalainen.

Esiintymiskiihkossaan pitivät molemmat hyvää huolta siitä, että he itse ja heidän lapsensa kävivät komeissa puvuissa ja koristeltuina, ettei kukaan siinä päässyt heidän edelleen, ja että he ottivat tarkan selvän siitä, millainen "muoti" kulloinkin oli. Riesemannit tekivät matkoja ulkomaille, niinkuin Andrei Petrowitsch oli kuullut heidän puheistaan; heillä oli teatterissa oma aitionsa, he kävivät usein "kuuluisammissa" konserteissa; Stellalla, Ritalla ja Eberhardilla oli ratsuhevoset ja rattaat, ja isä Riesemann aikoi tilata itselleen ulkomailta automobilin, sillä hänen oli vaikea ratsastaa.

Se kaikki oli suurporvarillista kiiltoa, minkä ohuen kuoren alla -- kudottiin, ommeltiin, nyplättiin, punottiin, rukoiltiin ja vähennettiin kamarineitsyen palkasta kymmenen kopeekkaa, kun hän oli rikkonut vesilasin, hyvin pikkuporvarilliset herjaussanat vielä sen lisäksi...

"No, neiti Riesemann", lausui Andrei Petrowitsch, kun nämät ajatukset olivat risteilleet hänen päässään, "olemmeko siis nyt saaneet selville, että teillä pitäisi olla aikaa tutkia muitakin asioita, kun niitä, jotka nyt täyttävät elämänne?"

Stella loi katseensa ylös kirjasta, jota hän oli alkanut lukea.

"Olemme, Andrei Petrowitsch", vastasi hän, "Minun itsekiitokseni oli vaan teeskenneltyä, tahdoin ainoastaan vastaan väittäen saada tietää teidän arvosteluanne ja verrata sitä siihen ajatukseen, joka minulla joskus on tavallisista töistäni ja ajanvietteistäni, joka minulle usein tulee pakostakin mieleeni."

"Ja se ajatus on?"

"Että en tee mitään. Että teen turhaa työtä. Että vietän aiheettomasti aikaani. Että minun _pitäisi_ tehdä jotakin, tunteakseni sydämessäni tyytyväisyyttä itseäni kohtaan, tunteakseni tyhjyyden sijasta täydellisyyden tunnetta..."

Andrei Petrowitsch istuutui pöydän ääreen neiti Riesemannia vastapäätä. Hänen silmänsä loistivat ja hänen poskensa punottivat.

"Stella Martinowna --", Kurbatow, joka muulloin puhui neidon kanssa aina saksaa ja kutsui häntä silloin "neidiksi", kutsui häntä ensi kertaa tällä nimellä -- "Stella Martinowna, nyt sanoitte jotakin, jota teiltä odotin. Niin, odotin suustanne sellaista tunnustusta. Ja kuitenkin ihmettelen sitä nyt... Te tunnustatte tähänastisen työnne ja ajanvietteenne olevan turhaa, ja kuitenkin voisitte haukotellen asettaa tieteen ja politikan takaisin hyllylle!"

"Olenko siis selvillä itsestäni ja tunteistani ja tahdostani!" huudahti Stella Martinowna intohimoisella äänellä. "Minähän hapuilen pimeässä, etsin -- ei, en vielä etsikään -- tahtoisin etsiä, -- mutta en tiedä, mitä tahtoisin etsiä... Tunnen ainoastaan, että minulta puuttuu jotakin, vaan en tiedä, mitä minulta puuttuu, mistä voisin saada ja löytää sitä, mitä minulta puuttuu... jos se on tietoa ja pohtikaa, Andrei Petrowitsch, niin antakaa minulle sitä! Antakaa minulle kaikki kirjanne, ja sanon teille jonkun ajan kuluttua, olenko löytänyt, mitä minulta puuttuu, mitä olen etsinyt."

"Stella Martinowna, te etsitte _työtä!_... Terve ihminen häpeää elää ilman työtä. Hän tuntee, että hän on turhaan maailmassa. Hän tuntee, että hän on alempana kun ne, jotka tekevät työtä. Hän tuntee elävänsä toisten työstä. Te etsitte työtä, Stella Martinowna, sillä häpeätte elää ilman työtä!"...

"Siis _antakaa_ minulle työtä!"

"Minä annan!"

Andrei Petrowitsch astui kirjahyllyn luo, otti sieltä enempää etsimättä pari paksuhkoa kirjaa ja antoi ne yhtaikaa Stellalle käteen.

"Ottakaa aluksi tämä; opitte siitä käsittämään ja kunnioittamaan työtä!... Ja kun olette siihen väsyneet, lukekaa huviksenne tätä romaania. Ja kun olette ne lopettaneet, tulkaa luokseni, me käymme vapaasti keskustellen niiden sisällön arvostellen läpi, ja sitten otatte pari uutta mukaanne."

Ottamatta selvää kummankaan kirjan nimestä neiti Riesemann painoi ne povelleen sydäntään vasten ja läksi kiittäen kiireesti menemään.

V

Herra Martin Riesemannin kasvoista saattoi nähdä, että hän oli mielissään saadessaan näyttää Andrei Kurbatowille tehdastaan. Hänen kasvoillaan näkyi vieno loiste ja suun ympärillä väreili rauhallinen ja ylpeyden sekainen nauru. Hän vei vieraansa yhdestä nokisesta huoneesta toiseen sekä selitteli lakkaamatta. Niin puhelias ei herra Riesemann ollut vielä koskaan ollut. Hän ei jättänyt näyttämättä ja selittämättä tehdashuoneissa ainoatakaan huomiotaherättävämpää seikkaa, ja hänen selityksensä venyivät sitä pitemmiksi, hänen mielihyvänsä kasvoi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän huomasi, että kaikki nämät asiat todella huvittivat Andrei Petrowitschia. Osottaakseen lopuksi isäntävaltaansa ja sen laajuutta, pani hän mestarit ja työnjohtajat, niin sanoaksemme, tanssimaan sekä pakotti heidät karkealla käskijän äänellään mitä suurimpaan nöyryyteen.

Riesemannin kone- ja rautatehdas sijaitsi kaupungin itäpuolella, laajan mäenselänteen harjalla, josta se aina savuavine tornineen ja nokisine huoneineen katseli alas laaksossa olevaa kaupunkia taistelussa olevan hyökkäykseen valmiin linnoituksen tavoin. Andrei Petrowitsch oli nähnyt suurempiakin tehtaita, mutta rakennustensa, sisustuksensa ja työn vilkkauden suhteen tuskin paremmin järjestettyä. Hän huomasi hyvin, että johto siinä oli todella "rautaisissa käsissä", että tarmokas yrittelijä, väsymätön, peräytymätön rikkauden kokooja oli tämän laitoksen johtavana henkenä. Herra Riesemann voi kieltämättä olla ylpeä siitä, mitä hän pienestä alusta oli aikojen kuluessa kehittänyt.

Tehtaan huoneiden lattioita peittivät pitkissä riveissä valmiit höyrypannut, maanviljelyskoneet ja laatikoihin asetetut koneenosat, joista herra Riesemann iloisesti hymyillen huomautti, että "tämä romu on pian levinnyt kaikille neljälle ilmansuunnalle, ja uutta samallaista on saapunut sijaan." Suurissa, korkeissa huoneissa aikaansaivat sadat vasarat työn alaisina olevien kattiloiden kimpussa korvia särkevän, päätä huimaavan melun.

Mustien kärpäsien tavoin riippuivat ja liikkuivat nokiset työmiehet kattiloiden rautaisien seinien ympärillä, toiset sisässä, toiset ulkopuolella. He olivat varmaankin kuuroja, sillä muutoin eivät he olisi voineet niin rauhallisesti kestää sitä helvetillistä melua, jonka heidän raskaat vasaransa kattiloiden kylkiin sattuessaan synnyttivät... Sitten seurasivat laajat työhuoneet meluavine koneineen, työpenkkeineen, alasimineen, täynnä nokisia sorvareita, viilaajia, höylääjiä ja seppiä.

Illalla, kun työmiehet toisista osastoista poistuivat, alkoi valimossa raudan valanta. Eberhardille, Andrei Petrowitschin eroittamattomalle seuralaiselle, oli tämä työ tehtaassa ollut kaikkein hauskinta. Olihan se suurenmoinen, synkkiä mielikuvia herättävä näky, kun mustat, rautakätiset miehet johtivat sulatusuuneista juoksevaa, tulta leimuavaa rautaa astioihin sekä kaatoivat palavaa, kihisevää nestettä, josta nouseva hirmuinen lieska korvensi heidän käsiään ja kasvojaan, muotteihin, jotka olivat tehdyt puusta jättiläissuureen huoneeseen, savesta ja mullasta olevan lattian sisään. Se oli ikäänkuin kuva helvetistä, joka näkyi rauhalliselle katsojalle -- niin väritetty ja kuitenkin niin tympäisevä, aavemainen, riehuva. Ahjoista tuleva punainen loiste heitti ikäänkuin väreileviä, leikkiviä värijuovia huoneen pehmeälle, mustalle permannolle, sen nokisiin seiniin ja kattoon, ja vaaleankellertävä, liekehtivä loiste, joka sulatetulla raudalla täytetyistä astioista löi valajia kasvoihin, muutti nämät tummien, pahaa tekevien henkien näköisiksi. Vielä ulkonakin, tehtaan pihassa, tuntui valamistyön aavemaisuus, savupiipuista löi loimuavan, ahmivan jättiläiskielen tavoin suuri tulipatsas ulos, saatti taivaan punottamaan niinkuin suuren tulipalon aikana ja valaisi punertavalla, väreilevällä loisteellaan koko ympäristöä kaupungin laidassa.

Andrei Kurbatow ja Eberhard olivat tulleet rattailla kaupunkiin ja tahtoivat lähteä samoin takaisin, mutta he asettuivat, herra Riesemannin hartaasta toivomuksesta, jättäen rattaat Riesemannien kaupungissa olevaan taloon, tehtailijan uusiin loistaviin vaunuihin, joiden edessä juoksi kaksi tulista rotuhevosta. Isä Riesemann halusi nähtävästi saada kuulla, miten tehdas, tämä hänen ylpeytensä ja koko olemuksensa oli miellyttänyt Andrei Petrowitschia, sillä tuskin olivat he lähteneet tehtaan ääressä olevan asunnon portaiden luota, kun vanha herra alkoi siinä mielessä puhua.

"No, Andrei Petrowitsch, oletteko käyntiinne tyytyväinen? Löysittekö mitään huvittavaa minun savumökistäni?"

Kurbatow oli mietteissään, kysyjä herätti hänet.

"Hyvin paljon huvittavaa", vastasi hän, hetken vaiettuaan.

"Vai niin! Sepä hauskaa!"...

"Te olette -- sallikaa minun tunnustaa, -- hiton tarmokas ihminen! Olette huvitettu kaikista asioista -- sellaisistakin, joiden ei luulisi ollenkaan huvittavan teitä, jotka ovat teille vieraat... Andrei Petrowitsch" -- ja isä Riesemann löi ylioppilasta veljellisesti olalle, -- "jos vielä toisenkin kerran -- tehkää vaan hyvin, kaikki ovet ovat teille avoinna. Tahdon saattaa teidät tuttavuuteen insinörini kanssa, ja hänen johdollaan --"

"Kiitän, herra Riesemann", lausui Kurbatow, "ja käyttäisin lupaanne hyvin pian hyväkseni, ellei minulla olisi teille toista pyyntöä tehtävänä, joka menee vieläkin pitemmälle."

Riesemann katsoi kysyvästi ylioppilasta, suu jo avattuna pyynnön täyttämiseen.

"Puhukaa, Andrei Petrowitsch!"

"Tahtoisin tehdä tehtaassanne pari tuntia päivässä työtä..."

Tehtailija käänsi raskaan ruumiinsa istuimellaan puoleksi ympäri ja jäi katsomaan Kurbatowia suuhun, ikäänkuin luullen kuulleensa sanat, jotka sieltä olivat lähteneet, väärin.

"Työskennellä?... Tehtaassa?... Mitä sanoitte, Andrei Petrowitsch?"

"Te kuulitte oikein", lausui Andrei Petrowitsch. "Tahtoisin silloin tällöin työskennellä tehtaassanne. Otatteko minut vastaan?"

Isä Riesemann tarkasteli tutkivasti Kurbatowia, näyttäen samalla olevan kahden vaiheella siitä, tuliko hänen panna hänen sanansa pahakseen vai pitikö hänen alkaa niiden johdosta nauraa.

"Minkätähden on tämä pila tarpeen?" kysyi hän lopuksi.

"Se ei ole pilaa, herra Riesemann."

"Te -- Te -- herra kandidati, te tahtoisitte ruveta työmieheksi tehtaaseeni?"

"Niin, -- ajoittaisin, kuten sanoin"

"Tahtoisitte tehdä _työtä_ tehtaassani, -- ei katsella?"

"Niin."

"Mutta miksi se on tarpeellista, herra kandidati?" huusi tehtailija ja löi kätensä kummastuneena polviensa päällä yhteen. "Kaikkien paholaisten nimessä, miksi se on tarpeellista? Mitä te sillä teette, mikä tarkoitus teillä sillä on?"

"Se huvittaa minua", vastasi Andrei Kurbatow. "Tehän sanoitte, herra Riesemann, että minua huvittavat sellaisetkin asiat, jotka ovat minulle vieraat. Huomautuksenne on oikea. Annatteko pyytämäni luvan?"

Herra Riesemann jäi, kädet polvien päällä, hymyillen katsomaan eteensä. Hän kuvaili mielessään, miten herra kandidati työmiehen mekossa, silmät nokisina, kantaa sulatusuunista sulatettua rautaa, tahi miten hän, raskas vasara kädessä, takoo höyrykattilan reunalla; kuva oli Riesemannin mielestä niin huvittava, että hän puhkesi täyttä kurkkua nauramaan.

"Voittehan koettaa, Andrei Petrowitsch, voittehan kerran koettaa!" huudahti hän, ja hänen pilkallisista kasvoistaan näkyi, mitä hänen suunsa jätti lausumatta: "Odotappas vaan, veliseni! Puolen tunnin kuluttua viskaat vasaran hiiteen ja kiität, että pääset lähtemään tehtaasta."