Part 5

Stella tunsi sellaista. Jos häneltä joku olisi kysynyt, mihin tämä tunne perustuu, ei hän olisi voinut antaa siihen tyydyttävää selitystä. Sillä Andrei Petrowitsch ei esiintynyt talossa ollenkaan huomattavasti, hän ei pyrkinyt näkyviin, hän ei tahtonut sekoittua talon ja perheen sisäisiin asioihin, hän antoi kaikkien rattaiden kulkea niinkuin ne kulkivat, ja niiden, jotka eivät kulkeneet, antoi hän seisoa. Hän ei kuitenkaan ollut ujo sanan tavallisessa merkityksessä, hän ei ollut toisista erillään hän eli keskellä talon oloja ja talossa väreilevää ilmapiiriä, hän esitti ainoastaan puolueettoman, mykän näyttelijän osaa.

Se raikas tuoreus, jonka Andrei Petrowitsch neiti Stellan mielestä oli tuonut mukanaan, säteili siis hänen olemuksestaan. Hänen olemuksensa sisällisistä ominaisuuksista, joita Stella enemmän aavisti, hengessään tunsi, kuin ulkonaisesti näki. Mitä Kurbatowin suu ei ilmoittanut, sen luki Stella hänen katseistaan, hänen kasvoistaan, hänen vaikenemisestaan.

Andrei Petrowitschin olemuksesta levinnyt nuorteus ei ollut Stellalle tälläkertaa ollenkaan mieleen. Samoin kuin ihmisellä ei ole hauskaa silloin, kun ikkunasta sisään puhaltava tuuli ajaa tuvassa olevan pölyn ylös. Andrei Petrowitsch ajoi Stellan mielestä pölyä ylös. Pölyä, johon asukkaat olivat niin tottuneet, jota he eivät ajatelleetkaan pyyhkiä pois, tahi oikeammin, jota he eivät ollenkaan nähneetkään. Kun vieras henkilö näkee talossa pölyä, jota asukkaat eivät huomaa, kun hän näkee hämähäkin verkkoja, joita kotoväki ei ole nähnyt, tuntevat jälkimäiset häpeätä, eikä häpeän tunne ole ollenkaan hauskaa. Stella häpesi usein. Siksi että Andrei Petrowitsch pyyhki pölyä. Stella oli pahoillaan siitä. Hän oli sitä enemmän pahoillaan siitä, syystä että Andrei Petrowitsch löysi niin paljon pölyä, joka oli poispyyhittävä, niin paljon hämähäkin verkkoja, jotka olivat alasriistettävät.

Tämä ihminen vaikeni ja arvosteli kuitenkin. Stella tunsi, että hän arvosteli. Ja hänellä näkyi olevan paljon moitittavaa.

Stella oli useita kertoja aikonut tehdä hänelle tavallisen ja jokapäiväisen kysymyksen: "Miten teitä miellyttää olonne meidän talossamme?" Mutta hän oli aina jättänyt tämän sanomatta ja luopunut aikeestaan. Häneltä puuttui rohkeutta. Hän pelkäsi hänen vastaustaan.

Kun Andrei Petrowitsch katseli eräissä huoneissa ympärilleen, kun hänen katseensa osui esineestä toiseen, tunsi Stella rinnassaan salaista, käsittämätöntä, pistävää pelkoa. Huoneessahan oli kaikki aivan -- aivan samallaista kuin kaikissa muissakin Riesemannin huoneissa. Huoneessahan vallitsi, kuten kaikissa muissakin, se hiljaisuus, ja hupaisuus, joka tekee elämän hauskaksi sellaiseksi, millaista ihminen toivoo, millaista se, jolla sitä ei ole, kadehtii. Ja tässä huoneessa oli vielä enemmän sellaista, mikä tavallisesti miellyttää, mistä tavallisesti pidetään, jolle tavallisesti annetaan suuri arvo: huoneessa ja koko talossa näkyi joka askeleella kolmen naisen ahkeran työn jälkiä, näkyi, että Riesemannilla on vaimo ja kaksi tytärtä, ahkera vaimo ja kaksi ahkeraa tytärtä. Heidän ahkeruutensa oli silmiinpistävä, se ei voinut jäädä pintapuolisimmaltakaan ihmiseltä huomaamatta. Heidän ahkeruutensa oli niin suuri, että talossa ei enää tahtonut olla tilaa sen tuotteille. Siinä talossa tehtiin työtä, ilman että tekijöiden olisi tarvinnut sitä tehdä, ja työstähän pitää toki jokainen ihminen! Ja se huone, samoinkuin koko talokin oli sievillä ja hienoilla töillä niin kaunistettu, koristettu ja sievistetty, että tavallisten vierasten sydän aina lämpeni.

Kun Andrei Petrowitsch katseli sellaisessa huoneessa ympärilleen, huomasi Stella hänen katseestaan, että tämä ei häntä miellyttänyt. Hänellä oli jotakin moitittavaa. Ja neiti Stella arvasi, että Andrei Petrowitsch tahtoo moittia juuri sellaista, joka kaikkia niin paljon miellytti, mitä kaikki niin paljon kiittelivät ja josta muiden muassa neiti Stella ja äiti ja Rita olivat niin -- ylpeitä. Andrei Petrowitschin katseesta saattoi lukea, että hän moitti Riesemannin naisten -- ahkeruutta.

Tämä arvelu näyttäytyi sillävälin toisella tavoin todeksi.

Rouva Riesemannin talonjärjestys vaati, että hän itse ja tyttärensä omistivat jonkun tunnin päivässä pienempään nypläystyöhön. Näinä tunteina tehtiin ahkerasti työtä. Parvekkeella tahi lehtimajassa, sateisella ilmalla siihen määrätyssä huoneessa neulottiin ja kudottiin, ommeltiin korutavaroita ja maalattiin, sidottiin, punottiin, poltettiin ja kullattiin. Naapuristosta tuli heille väliin rouvia ja neitejä seuraksi, ja silloin itämä työtätekevä seurue muistutti talkooväkeä. Mutta rouva Riesemann näki hyvin mielellään, että tyttärillä oli muulloinkin jotakin käsissään ja hän iloitsi suuresti, kun vieraita sattui tulemaan juuri silloin, kuin Stella ja Rita olivat ahkerassa työssä...

"Aina työssä, hyvät naiset!" lausui silloin vieras, jotakin puhellakseen, ja rouva Riesemann vastasi, jotakin vastatakseen:

"Niin, minun talossani, ei kukaan uskalla laiskotella! Joka tekee työtä, ei tee syntiä."

Kun Andrei Petrowitsch silloin tällöin sattui menemään työskentelevien ohi, ei hän ainoastaan ollut puhumatta mitään, vaan neiti Stella huomasi sen lisäksi hänen kasvoistaan, että hän ei välittänyt heidän työstään ja ahkeruudestaan, ja vieläkin enemmän, että hän sitä sydämessään pilkaten, tahi ainakin halveksien nauroi. Sellaisesta tunteesta ei neiti Stella rukka voinut vapautua, niin usein kuin Andrei Petrowitschin katse sattui heidän työhönsä ja useihin heidän valmisteihinsa.

Sama kiusallinen tunne vaivasi neidon sydäntä, kun herra Riesemann tai rouva Riesemann tahi myöskin Rita Kurbatowin kuullen puhelivat jotakin ja tämä silloin vaikeni! Se vaikeneminen merkitsi Stellan mielestä arvostelua, eikä ollenkaan kiittävää. Useinhan tämä terävä nainen voi varmasti tietää, mitä Andrei Petrowitsch isän, äidin tahi sisaren puheissa moitti tahi tuomitsi, ja hän koetti suojella jalomielisesti perheensä kunniaa ja intelligensiä siten, että hän vastusti puhujaa ja saatti väittelyt usein sangen kiivaiksi. Vaan oli kuitenkin paljon sellaisia asioita, joita hän piti aivan oikeina, joita hän uskoi tosiksi, joita vastaan hän ei kyennyt väittelemään, nähdessään venäläisen kasvoista, ettei häntä joku asia miellyttänyt.

Stella Riesemann alkoi tuntea tätä miestä vastaan jotakin, joka oli hyvin läheistä vihalle. Se oli pelkäävän vihaa pelättävää vastaan. Se oli heikomman vihaa väkevämpää vastaan. Se oli sellaisen ihmisen huono tunne, jolla on liiaksi itsetietoisuutta, alistuakseen hyvällä toisen tahdon alaiseksi, vaikka hän näkeekin aivan selvästi, että hän jo on sen alaisena. Stella Riesemann oli pahoillaan, suutuksissaan, nyrpeissään siitä, että tämä ihminen niin usein kielsi sen, mitä toiset pitivät totena, että hänellä oli aivan tavallisista ilmiöistä, erittäinkin tärkeimmistä asioista aivan toinen ajatus kuin muilla. Eikä neito kuitenkaan voinut nuhdella häntä siitä, että hän täten heitä kiusotteli, moitti ja säälimättä arvosteli. Tämä ajatus ei tahtonut paraimmallakaan tahdolla mahtua Stellan mieleen -- hän oli pakoitettu ajattelemaan sellaisesta ihmisestä, omasta vihastaan huolimatta, parempaa. Ja tämä pahoitti häntä enimmin...

Stellan pelko heräsi ensimäisen kerran, kun hän alkoi huomata, mitä Kurbatowin oli onnistunut tehdä Eberhardista lyhyessä ajassa.

Niin, mitä olikaan nyt syntynyt tuosta vallattomasta, itsepäisestä, laiskasta ja huolettomasta pojasta? Hän ei enään tuntenut muuta huvia, kun saada viipyä vihollisensa, kiusaajansa seurassa, katsella häntä kasvoihin, häntä tarkkaavasti kuunnella, ladella kysymyksiä hänelle ja odottaa kiihkeästi niihin vastausta. Eberhard Riesemann, yksi realikoulun pahimmista telmijöistä, oli talttunut, parantunut, ainakin täksi kerraksi. Ja lopuksi neiti Stella vielä lisäksi kuuli, että poika edistyy opinnoissaan, että hän tahtoi oppia, että hän piti oppimisesta.

"Herra Kurbatow", kysyi neito eräänä päivänä, "kuinka olette sen oikein tehneet?"

"Voitte sen itsekin arvata, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch. "Enhän ole mikään ihmeiden tekijä."

"Olette osannut tehdä oppimisen pojalle hauskaksi, mutta miten?"

"Hyvin yksinkertaisella tavalla. Ensinnäkään en rasita häntä lukemisella liiaksi, en valjasta häntä määrätyksi ajaksi raskaiden vankkurien eteen, en anna hänen tuntea liiaksi paljon vapautensa rajoittamista. Toiseksi koetan mahdollisimman paljon poistaa oppiaineiden ikävyyttä, etsiä ja esittää niiden huvittavampia puolia, vertailla opetettavia asioita käytännöllisen elämän ilmiöihin, valaista niitä käytännöllisillä esimerkeillä -- jos asia niin vaatii, pilapuheillakin. Siinä kaikki, ja kaikki tämä on niin yksinkertaista."

"Ja pojan luottamuksen ja rakkauden voititte siten, että rupesitte hänen ystäväkseen ja toverikseen?"

"Sehän on itsestään selvää."

"Ja kaikkeen siihen riittää teillä kärsivällisyyttä?"

"Miksi ei, koska se huvittaa minua, ja olenhan jo teille huomauttanut, että pidän kasvattajan toimesta."

He seisoivat kahden huoneessa, jota käyttävät osaksi molemmat neidot kirjoitushuoneenaan, osaksi kirjastohuoneenaan. Pari valkeata, hienosti sorvattua kirjoituspöytää, kaikilla tarpeilla varustettuna, oli ikkunan ääressä, avara lasikaappi seinän ääressä oli täynnä kauniisti sidottuja kirjoja, ja suuri ympyriäinen pöytä sohvan ja pehmeiden tuolien keskellä oli saksalaisten aikakauslehtien ja aikakauskirjojen peittämä.

Kun Stella Riesemann rupesi miettimään Kurbatowin vastauksia tahi valmisti uusia kysymyksiä, oli Andrei Petrowitsch astunut kirjakaapin luo ja antoi katseensa käydä lasin läpi pitkin kirjarivejä, lukien niiden kullattuja nimiä niiden sidotuista seljistä. Hän oli ensimäistä kertaa tässä huoneessa. Pari kertaa hän oli katsonut ovesta sisään, mutta nähdessään ensi kerralla Stellan ja sitten neiti Ritan kirjoituspöydän ääressä, oli hän luullut huonetta neitojen neitsytkammioksi ja pysytellyt siitä etäämpänä, kunnes hän tänään, jouduttuaan viereisessä salissa keskusteluun vanhemman neiti Riesemannin kanssa, tämän seurassa oli huomaamattaan astunut sinne sisään.

Andrei Petrowitsch kääntyi pois kirjakaapin luota ja alkoi silmäillä pöydälle sekaisin viskottuja aikakauskirjoja. Kaapissa ja pöydällä näkyi samallaista, porvaristaloissa niin tavallista kirjallisuutta. Edellisessä olivat vallitsevina paitsi useita Saksan klassikoita, joiden seasta eivät luonnollisestikaan puuttuneet Schiller, Goethe eikä Lessing, erittäinkin Marlitt, Werner, Heimburg, Schubin, Perfall, Ompteda, pastori Funke j.n.e. Pöydällä oli toistensa päällä ja vieressä porvarillisessa rauhassa niinkutsuttuja perhe-aikakauskirjoja, jotka ovat täynnä samaa laatua olevien kirjailijoiden kynäntuotteita, kuten: "Ueber Land und Meer", "Daheim", "Die Gartenlaube", "Moderne Kunst", parooni Grothussin aikakauskirja "Für Herz und Gemüth" [sydämelle ja hengelle (mielelle). Tekijän muist.] -- "Der Türmer" j.n.e., sitten useita muotilehtiä ja naisten talouslehtiä sekä lopuksi paikallinen saksalainen sanomalehti "Düna Zeitung", St. Petersburger Zeitung ja pieni kirkollinen lehti.

Stella Riesemann seurasi katseillaan Andrei Petrowitschia tämän seistessä kaapin ja pöydän ääressä ja katseli tutkivana hänen silmiään ja huuliaan. Neiti Riesemann tunsi taasenkin, että Kurbatow arvosteli, ja hän aavisti, että tämä arvostelu ei ollut kiittävää laatua. Ja nyt kun venäläinen käänsi kasvonsa suoraan hänen puoleensa ja jäi katsomaan kysyvästi häntä silmiin, nyt tiesi Stella selvästi, mitä Andrei Petrowitsch Riesemannien kirjakokoelmasta ja lukupöydästä ajatteli.

"Luetteko mitään muuta?" kysyi Kurbatow.

"En", vastasi Stella lyhyesti ja tylysti, sillä hän tahtoi mielellään näyttää sellaiselle näykkijälle hampaitaan. "Eikö siinä Teidän mielestänne ole tarpeeksi?"

"Ole tarpeeksi?" toisti Andrei Petrowitsch. "Se riippuu siitä, minkälaiset vaatimukset, tarpeet lukijalla on."

"Luuletteko siis, että nämä aikakauskirjat eivät tyydytä minun vaatimuksiani ja tarpeitani?"

"Niin, sen luulen."

"Mistä syystä?"

"Siitä syystä, että luettava niissä ei ole kyllin aatteellista!"

Stellan kasvot tulivat tulipunaisiksi.

"Mutta jos se on minun mielestäni kyllin aatteellista."

"Se ei saata olla niin. Luulen tuntevani Teitä vähän. Sanokaa minulle, neiti Riesemann, ettekö ole tunteneet niitä lukiessanne ikävää ja kaihonneet jotakin -- jotakin muuta?"

Stella oli tuntenut joskus sellaista, erittäinkin parina viimeisenä vuotena. Hänhän oli lukenut niin paljon novelleja, jotka kaikki alkavat niin yhdellä tavalla, samalla tavalla loppuvat, yhdellä tavoin "intresseeraavat" ja luettua yhdellä tavoin menevät mielestä. Mutta tahtoen väitellä, koska vastustus-himo oli taasen tarttunut häneen ja tahtoen kiihoittaa tätä maailmanparantajaa puhelemaan ja saattaa hänet puhuessaan arvostelemaan, ei hän sanonut totuutta, vaan lausui vakavana:

"Ei, herra Kurbatow, luen kaikkia näitä asioita suurella mielihyvällä. Ne ovat mielestäni hyvin kirjoitetut."

Andrei Petrowitsch astui, ikäänkuin tahtoisi hän katsoa neitoa tarkemmin silmiin, pari askelta lähemmäksi häntä.

"Luetteko paljon, neiti Riesemann?"

"Hyvin paljon."

"Ja aina tätä kirjallisuutta?"

"Sen olen jo sanonut."

"Ja ettekö tunne joskus tyhjyyttä rinnassanne, ettekö tunne tyytymättömyyttä mielessänne? Ettekö toivo saada vaihtelun vuoksi maistaa jotakin uutta, jotakin toista, jotakin, joka tavalla tahi toisella eroaa siitä?"

"En."

"Neiti Riesemann, minun on vaikea uskoa teitä! Ellette olisikaan päässeet selvyyteen tarpeistanne ja vaatimuksistanne kirjallisuuden suhteen, enkä sitä ihmettelekään, -- niin olisi teidän kuitenkin pitänyt huomata haluamattannekin, tiedottomasti, joitakin puutteita ja tuntea halua saada parempaa."

"Miksi sellaista arvelette?"

"Luulen niin vilkkaan luonteenne tähden. Se lentää joskus tavallisesta piiristä ulos ja joskus korkeammallekin. Olen huomannut sen useammin kuin kerran. Te vaaditte joka tapauksessa enemmän vapautta, kuin sisarenne."

Stellan silmät alkoivat loistaa; hän tunsi poskensa jälleen lämpiävän, ja peittääkseen punastumisensa, hän alkoi nauraa.

"Kiitän miellyttävästä arvostelustanne", hän vastasi leikillisellä äänellä, "mutta en todellakaan tietänyt, että kykyni puolesta olen etevämpi tavallista. Se ei voi olla totta, sillä, kuten näette, tyydyn aivan samanlaiseen henkiseen ravintoon kuin sisareni ja vanhempani sekä koko se piiri, jonka kanssa me seurustelemme. Näitä kirjoja ja aikakauslehtiä tapaatte jokaisessa sivistyneessä kodissa, ne ovat kirjoitetut sellaisia lukijoita varten, jollaisia me olemme. Kuten näette, en eroa ollenkaan makuni, vaatimustani ja toivomuksieni suhteen toisista, josta seuraa, että en ole ollenkaan erilaisempi kuin toiset."

"Kenen valinnan mukaan teidän kirjallisuutenne ostetaan ja tilataan?" kysyi Andrei Petrowitsch, katsoen samalla neitoa epäillen ikäänkuin olisi hän huomannut neiti Stellan lausunnossa jotakin sekavaa.

"Enimmäkseen äidin valinnan mukaan", vastasi neiti Riesemann.

"Ja onko asia aina ollut niin?"

"On."

"Teidän äitinne panee arvoa etupäässä kirjallisuuden siveelliseen ja kristilliseen sisältöön sekä valvoo sitä, ettei taloon joudu mitään, jota ei pidetä kelvollisena?"

"Sehän on aivan luonnollista."

"Neiti Riesemann, ettekö ole lukeneet mitään _salaa_, mitään, josta tiesitte, että se on kiellettyä?"

Stella loi silmänsä maahan ja nosti ne sitten jälleen nopeasti ylös; hän oli hämillään, sillä hän ei käsittänyt, mihin toinen sellaisella kysymyksellä pyrki.

"Miksi sellaista kysytte?"

"Minulle olisi hauskaa saada tietää se. Ettekö halua vastata?"

"Miksi en! Kyllä, olen lukenut monta kirjaa äitini tietämättä."

"Siinä näette! Siis etsitte kuitenkin jotakin muuta, kuin sitä, mitä teidän kirjakokoelmanne ja aikakauskirjat sisältävät! Ja te tahdoitte sen pyrkimyksenne peittää, kokonaan salata!... Mutta uskon, että ette puhuneet minulle totta. Te ette ajattele niin, kuin puhutte."

Stella Riesemann olisi vielä puolustanut katsantokantaansa, ellei Andrei Petrowitsch olisi katsonut niin vakavasti, melkein nuhtelevasti häntä silmiin. Kurbatow näkyi olevan pahoillaan siitä, että hänen vastustajansa, kuten hän oli arvannutkin, vaan teeskenteli. Ja äkkiä päätti neito lopettaa leikkimisen, antaa naamion pudota ja olla suora sitä henkilöä kohtaan, joka ilmaisi häntä kohtaan myötätuntoaan. "Herra Kurbatow, tahdon myöntää teidän olevan osaksi oikeassa", lausui neiti Riesemann jonkun ajan kuluttua, istuutuen kevyesti tuolille ja hetkisen taistellen arkaa häpeäntunnetta vastaan. "Minun täytyy tunnustaa, että se kirjallisuus tuntuu minusta joskus ikävältä; huomaan nimittäin, että näissä kirjoissa ja aikakauslehdissä ei useinkaan puhuta totta, ikäänkuin ei mielellään tahdottaisi puhua totta."

Kurbatow istuutui äkkiä toiselle siniselle tuolille neitoa vastapäätä. Hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.

"Eikö teistä tunnu, neiti Riesemann, ikäänkuin olisi se, mitä nämä kirjailijat kirjoittavat, tilauksesta kirjoitettua? Eikö teille johdu mieleen maalarit, jotka koettavat maalata aina _kauniita_ tauluja, koska he tietävät, että se miellyttää ostajaa, että suurin osa tilaajoista juuri sellaista haluaa?"

"Kyllä", vastasi Stella. "Se on samaa, jota minä kutsuin tahallaan valehtelemiseksi. Löydän kaunistelua, aina vaan kaunistelua, ja että tätä kaunistelua toimitetaan tahallaan tarkoituksen mukaisesti ja suunnitelmallisesti, ja totuus peitetään, vastoin parempaa tietoa -- se on vastenmielistä."

"Mistä huomaatte sitten tämän epätoden, totuudenvastaisen kaunistelun?" kysyi Andrei Petrowitsch, jonka poskipäitä alkoi punottaa.

"Mistäkö sen huomaan? Näenhän ihmisiä ja elämää! Ne eivät ole sellaisia, miksi niitä usein kirjoissamme kuvataan. Mutta minun täytyy teille tunnustaa, että olen lukenut kuitenkin näitä kirjoja suurella mielenkiinnolla ja luen useita vielä nytkin."

"Huolimatta siitä, että löydätte niissä vääristeltyä totuutta, totuuden vastaista kaunistelua?"

"Niin. Ettekö usko sitä?"

"Uskon. Mutta mistä se johtuu?"

"Sitä en tiedä."

"Joskus siitä, että ei ole toisia kirjoja."

"Saattaa olla."

"Sallikaa, että mainitsen teille vielä yhden syyn", lausui Andrei Petrowitsch, siirtäen tuolinsa lähemmäksi neitoa. "Se syy on seuraava: teitä, neiti miellyttävät kauniit kuvat! Niiden tulee vaan olla taitavasti kaunistettuja. Te katselette mielellänne 'kaunistettua' kuvaa. Sitä katsellessanne unohdatte kaunistuksen -- unohdatte, että kaunistelu peittää totuuden, että on puhuttu tahallaan valetta. Sillä onhan kylliksi ihmisiä, joita miellyttää kaunis, kaunisteltu kertomus vanhoista ajoista, ja sellaisessa on kuitenkin kaikki valetta. Ja tiedättekö, neiti Riesemann, _miksi_ teitä usea taidokkaasti kaunisteltu kuva miellyttää?"

"No?"

"Siksi, että se on teidän _oma_ kuvanne, teidän _oma_ kaunisteltu kuvanne. Se kuva miellyttää teitä, _teitä itseänne_."

"Miten niin luulette?"

"Ajattelen näin. Te huomautitte, että näitä kirjoja ja aikakauslehtiä lukee täällä koko seurapiiri, jonka kanssa te ja omaisenne seurustelette, ja että ne ovat juuri sellaisia piirejä varten. Se on oikein. Mutta me tiedämme, että ihminen, joka antaa kuvata itsensä, joka tilaa kuvan omasta itsestään tahtoo siksi olla 'kaunis', kauniimpi kuin mitä hän todellisuudessa on. Maalari maalaakin sellaisen kuvan. Kirjailija on yhteiskunnan kuvaaja. Hän on tilattu kuvaaja, kuvaaja, joka katsoo omaa hyötyään, hänet yhdistävät sitäpaitsi tilaajaan yhteiskunnalliset siteet ja siis hän laatii yhteiskunnasta, se on, tilaajistaan, hyvin kauniin kuvan. Kuva luonnollisesti miellyttää tilaajia, se on yhteiskuntaa siksi, että se sitä _imartelee_. Ja se miellyttää sitä enemmän, mitä taitavammin se on kaunistettu. Mikä taasen miellyttää koko yhteiskuntaa, se miellyttää yhteiskunnan yksityistä jäsentä, joka tuntee vähänkin kuuluvansa siihen, jonka mielipiteet, ja tunteet ovat yleensä yhteiset yhteiskunnassa vallitsevien kanssa... Neiti Riesemann, teitä miellyttää moni taidokkaasti kirjoitettu valheellinen kirja siksi, että se miellyttävästi kuvailee seurapiiriänne ja teitä itseänne."

Stella katseli suurin, miettivin silmin Kurbatowia jonka äkillinen vilkkaus näkyi kummastuttavan häntä.

"Ettekö tee minulle vääryyttä, herra Kurbatow?" lausui hän sitten. "Te kuulitte, että minä tunnustin totuuden salaamisen tahallisen valehtelun epäkohdaksi kirjallisuudessa, tuomitsin sen suurena vikana. Siitä selviää ettei minua miellytä imartelu, kaunistelu, että se on minulle vastenmielistä, etten sitä kärsi."

"Te ette kärsi kehittyneemmän makunne tähden _taitamatonta_ kaunistelua, liian räikeitä värejä, karkeata kirjallista tuotetta. Pientä taidetyötä vastaan, joka tarkoittaa samaa, ei teillä ole mitään, sillä muuten ette löydä huvia sellaisten kirjojen lukemisesta."

"Arvelette siis, etten voisi kärsiä moittivaa arvostelua itsestäni ja seurapiiristäni, että minua todella miellyttää imartelu, kaunistelu ja vale enemmän kuin luonnollisuus ja todellisuus."

"Ei, neiti Riesemann, sitä en luule", vastasi Andrei Petrowitsch kovalla äänellä. "Te tunnette kyllä tuskan moittivasta arvostelusta, se pahoittaa, loukkaa ja haavoittaa teitä ensin, mutta te jaksatte kärsiä sen, ja -- kentiesi se alkaa teitä vihdoin miellyttää ja te opitte itse arvostelemaan! Luulen tohtivani luottaa siihen."

"Mutta miten minun sitten pitäisi saavuttaa tämä mielenmuutos ja uudestaan syntyminen?" kysyi Stella nauraen, ei kuitenkaan pilkallisesti.

"Ajatelkaa itse asiaa", vastasi Kurbatow samoin nauraen.

Stella katseli äänettömänä hetken ulos ikkunasta puutarhaan, jossa hiljainen tuuli heilutteli puiden latvoja, ja kääntyi sitten Kurbitowin puoleen kysyen nopeasti:

"Andrei Petrowitsch, mitä te sitten oikein luette?"

"Olkaa hyvä, tulkaa huoneeseeni ja katsokaa", vastasi ylioppilas.

"Annatteko minun lukea muutamia kirjoja?"

"Hyvin mielelläni, neiti Riesemann. Ellei äitinne --?"

"Älkää unohtako, että olen nyt täysi ikäinen" nauroi Stella. "Vietin kahdettakymmenettäensimäistä syntymäpäivääni, kun te tulitte tänne. Sitäpaitsi olen aina ollut niin tottelematon lapsi, että äiti pitää minua parantumattomana ja antaa nyt minun tehdä, mitä tahdon... Tulkaa, Andrei Petrowitsch, tahdon heti nähdä kirjojanne! Mikä hauska aate, tulen samallaiseksi armottomaksi arvostelijaksi kuin te olette!"

Ja neiti Stella hypähti kiihkeän vilkkaasti pystyyn.

"Miksi te kutsutte minua armottomaksi arvostelijaksi?" kysyi Andrei Petrowitsch, nousten myöskin seisomaan.

"Ettekö ole sitä? Onko meidän talossamme mitään, jota ette moittien arvostele? Luonnollisesti teette sitä ääneti, mielessänne; _puhuessanne_ kuulen teidän tänään ensi kerran arvostelevan. Mutta minä näen kaikki ja tiedän kaikki, ja olen jo kauan aikonut ottaa teidät käsiini, alkaa väitellä kanssanne, astua teitä vastaan talon ja perheen ja yhteiskunnan kunnian puolesta uhmaten esiin."

"Siis tehkää se!" huusi Andrei Petrowitsch huvitettuna. "Minua ei huvita mikään niin paljon, kuin ankara väittely aatteellisista asioista!"

He astuivat ulos kirjastosta ja kiipesivät ylös portaita -- Kurbatow edellä, Stella hänen kintereillään. Kun Andrei Petrowitsch talon toisessa kerroksessa, jonka eteisessä ei ollut ainoatakaan ihmistä näkyvissä, avasi huoneensa oven, pysähtyi neiti Riesemann äkkiä ennenkuin astui sisään. Hänen katseensa lensi nopeasti ympäri, ikäänkuin jotakin etsien.

"Tehkää niin hyvin", lausui ylioppilas, joka oli jo astunut kynnyksen yli huoneesen.

"Ei -- eikö Eberhard ole ylhäällä?" kysyi neiti Stella, ja hänen kasvoillaan näkyi, että hän oli odottamatta joutunut hämilleen.

"Eberhard? Mitä te Eberhardista tahdotte?"

"Ei -- niin muuten..."

"Neiti Riesemann, ettekö _yksin_ --?"

Andrei Petrowitschin keskeytetyn kysymyksen sävyssä kuului ja hänen kasvoillaan näkyi jotakin, joka saattoi Stellan äkkiä punastumaan. Nopeasti hän astui ovesta sisälle. Kurbatow sulki oven.