Part 4

Kun viinipöydässä oli juotu jonkun aikaa, osasi herra Martin Riesemann erotessa asettaa asiat niin, että hän jäi Kurbatowin kanssa kahden kesken. Keskustellen kulkivat he puutarhassa jälleen edestakaisin. Herra Riesemann johti keskustelun erikoisetta esipuheetta itseensä ja liikkeeseensä sekä menneisyyteensä ja nykyisyyteensä. Näytti siltä, kuin koettaisi hän kohottaa itseään vieraan ylioppilaan silmissä, saattaa itsensä parempaan valoon.

"Niin, niin", alkoi hän kerran, kun heidän keskustelunsa Pietarin korkeakoulujen oloista oli päättynyt, tuupaten hattunsa päälaelta niskaan. "Raskaita päiviä näkee monikin mies elämässään, sen tiedän itse parhaiten. Ei ole mitään helppoa kohota omin voimin alhaisesta asemasta ylös, mutta, Jumalan kiitos, se on onnistunut minulle. Voisitteko kuvitella mielessänne, rakas Andrei Petrowitsch, että mies, joka seisoo edessänne, on kerran ollut köyhä kuin kirkon rotta? En ollenkaan häpeä Teille kertoa, että olin vielä kaksikymmentäviisi vuotta sitten mitätön pannusepän sälli -- sanon Teille, mitätön pannusepän sälli, joka mestarini luona pienellä viikkopalkalla hankin otsani hiessä jokapäiväisen leipäni. Mutta nyt, -- tiedättekö, kandidaatti herra, -- pitää Teidän tulla katsomaan tehdastani. Se ei ole tosin, Jumala paratkoon, vielä kovin suuri, siinä on ainoastaan neljäsataa työläistä ja yksi ainoa savutorvi, suurten tehdasten rinnalla se on vielä mitätön -- mutta -- teidän pitää se kerran itse nähdä, -- ja voin Teille vakuuttaa, että olen siihen tyytyväinen, että se -- niin sanoakseni -- kukoistaa, ja mitä minun toimintaani ja etenkin tuloihini tulee, niin ovat ne suuremmat kuin monen suuren tehtaan... Niin, niin, sellaiseen tarvitaan hyvää johtoa, tehtailija tarvitsee nykyaikaan asioiden harkitsemiskykyä, suurta harkitsemiskykyä ja kaukonäköisyyttä -- sanalla sanoen -- liikeneroa. Kaukonäköinen liiketaito on se, joka panee rattaat pyörimään ja panee ne oikein ja oikealla ajalla pyörimään. Mitä arvelette, herra kandidaatti, puhunko valetta?"

"Tulen hyvin mielelläni katselemaan tehtaitanne", lausui Andrei Petrowitsch, huomaamatta Riesemannin kiittelevää kysymystä. "Milloin se voisi tapahtua?"

"Milloin vaan itse haluatte, herra Kurbatow! Te voitte tulla sinne rautateitse, voitte tulla kanssani vaunuissa, voitte lähteä hevosella ratsastaen, tahi rattailla ajaen -- minulla on niitä kolme eikä tie ole pitkä -- ainoastaan kaksitoista virstaa. Kaupungissa voi Teidät jokainen lapsikin johtaa Riesemannin tehtaalle."

"Omistatteko konetehtaan, herra Riesemann?"

"Rauta- ja konetehtaan; erikoisala höyrypannut... Minun höyrypannuni ovat kuuluisat, minulla on tilauksia suurista teollisuuskeskuksista, Pietarista, Moskovasta, Varsovasta, minun höyrykattiloitani tarvitaan Mustanmeren rannoilla, Siperiassa -- kaikkialla."

Andrei Petrowitsch käveli jonkun aikaa ääneti tehtailijan vieressä, joka vilkkaasti jatkoi puhetta liikkeestään, ja kysyi sitten:

"Te sanoitte, herra Riesemann, että olette omin voiminne kohonneet nykyiseen asemaanne, kohonneet köyhästä rikkaaksi."

"Aivan selbst-made man [oikeastaan: self made-man (sano: selfmeedmän) -- 'oman onnensa seppä', nousukas], niinkuin englantilainen sanoo, voitte uskoa minua, kandidaatti herra!" Ja herra Riesemann työnsi nyt niskassa olleen hattunsa toiselle korvalle ja pisti molemmat kätensä amerikalaiseen tapaan housujensa taskuun.

"Mutta Teillä täytyi olla tehtaanne rakennuttamiseen tahi ostamiseen jonkun verran pääomaa ja ehkä ainakin velkoja", lausui Kurbatow. "Köyhällä pannusepän sällillä ei tavallisesti ole kumpiakaan."

"Katsokaahan, jonkun verran onnea täytyy ihmisellä myöskin olla, vastasi Martin Riesemann, ja hänen leveille, pyöreille kasvoilleen levisi mielihyvän loiste, joka todistaa, että ihminen on tyytyväinen itseensä ja kohtaloonsa. Ihmisellä pitää olla onnea, ja _pyrkivää_ ihmistä seuraa enimmäkseen aina onni. Pääasiaksi jää aina hyvä pää, -- pienikin, terävä pää... Asianlaita oli seuraava, kandidaatti herra... Minä tein työtä kauemman aikaa erään mestarin luona, joka kuoli leskenä. Hänen työpajansa perijäksi tuli hänen tyttärensä, joka oli hänen ainoa lapsensa. Mitä voi nainen, ja etenkin nuori neiti, yksin tehdä pannusepän työpajalla. Neiti Betti oli suuressa pulassa ja valitti hätäänsä minulle. Minun tuli häntä sääli. Autanhan aina mielelläni pulaan joutunutta lähimmäistäni, etenkin jos hän on heikko, turvaton nainen. Niin kävi sitten, että minä --"

"Että Te kositte neiti Bettiä", keskeytti Andrei Petrowitsch hänet.

"Aivan niin, nuori herra. Minkätähden en olisi niin tehnyt? Neiti Betti oli tukea ja auttajaa vailla, samoinkuin minä vaimoa. Neiti Betti oli hyvin kasvatettu ja koulutettu, ja minä olin reipas ja raitis työmies. Jos hän olisi jättänyt liikkeensä vieraan käteen, palkollisen haltuun, -- Jumala tiesi, miten paljon siitä olisi jäänyt jäljelle!

"Mutta jos _Te_, herra Riesemann, olisitte olleet tuo vieras palkollinen?"

"Minä?... No niin... olisin tehnyt, mitä olisin voinut, mutta... tiedättehän -- oma on aina oma ja vieras on vieras. Teidän pitää tietää, että liike oli ihan laimiinlyöty, jätetty ihan oman onnensa nojaan. Autuas appeni, -- Jumala suokoon hänelle rauhaisan levon! -- oli myöntyväinen, veltto isäntä. Hän antoi sällien tehdä, mitä tahtoivat ja oppipojatkin kävivät joskus hänelle nenäkkäiksi. Parannuksen saattoi tuoda ainoastaan sellainen, joka oli itse isäntä, joka kävi kiinni asioihin _isännän_ kädellä, lujalla, ankaralla, rautaisella isännän kädellä. Näin puhuin myös neiti Bettille. Sanoin hänelle, että hän saa pian ruveta vierasten luona opettajattarena syömään heidän leipäänsä, ellei hän anna liikkeen johtoa miehen käteen, joka harrastaa sen parasta paremmin kuin palkollinen. Ja hän ymmärsi minua. Hän huomasi, miten tarpeellinen minä olin hänelle, ja niin me menimme avioliittoon. Näin, kandidaatti herra, tulin hänen tuekseen ja auttajakseen ahdingossa..."

Herra Martin Riesemann silitti pari kertaa hyvillään valkeaa, lyhyttä poskipartaansa, ikäänkuin odottaen Kurbatowilta vastausta. Mutta Andrei Petrowitsch katsoi vaieten maahan. Jos herra Riesemann näki oikein, oli venäläisen otsa rypyssä ja hänen huulensa mustan parran keskessä kokoonpuristetut.

"Te muutitte työpajanne sitten aikaa myöten tehtaaksi?" kysyi Andrei Petrowitsch lopuksi.

"Mistä sen tiedätte?"

"En tiedä, -- arvelen vaan niin."

"Olette oikeassa. Laajensin työpajaani niin kauvan kunnes se oli liikaa suuri työpajaksi ja liian pieni tehtaaksi. Sitten rakensin tehtaan."

"Aloitte pitää työpajassa enemmän sällejä ja vielä enemmän oppipoikia?"

"Niin, sillä työ laajeni, ajat olivat suotuisat."

"Ansaitsitteko tehtaan rakentamiseen tarvittavat rahat kaikki vaan työpajastanne?"

"Luonnollisesti", vastasi herra Riesemann, mutta siinä hän valehteli vähän; neiti Betti oli tuonut itsensä ja työpajan mukana pesään kolme tuhatta ruplaa puhdasta rahaa ja pienen kivitalon, jonka hän myöhemmin myi. Herra Riesemann salasi tämän, sillä häntä nähtävästi miellytti suuresti esiintyä "oman onnensa seppänä."

Ja nyt hän alkoi laajasti kertoa tehtaan perustamisesta ja sen kehityksestä, jota tehdessään hän koetti saattaa itsensä niin hyvään valoon kuin mahdollista. Mutta jos herra Martin Riesemann toivoi, että ihminen, jolle hän kaikkea tätä jutteli, ja jonka silmissä hänen nyt piti loistaa, jonka tuli häntä kiittävillä huudahduksilla tahi kummastelevilla katseilla palkita ja kiihottaa edelleen puhumaan, niin hän erehtyi. Tuo kummallinen mies vaikeni, hän vaikeni niin loukkaavalla tavalla, että herra Martin Riesemann itsekin lopulta vaikeni, ikäänkuin olisi häntä ilettänyt heittää päärlyjään sellaisen kylmän, tunteettoman elukan eteen...

He olivat joutuneet kävellessään ilotulituspaikalle, jossa puheliaat vieraat piirittivät Martin Riesemannin, niin että hän joutui erilleen Kurbatowista -- seikka, jota vastaan kumpaisellakaan ei ollut mitään sanomista.

Andrei Petrowitsch etsi käsiinsä Eberhardin, jolla oli toisen samanikäisen pojan, Ralf Göblerin kanssa, tärkeä osa tulituslaitteiden sytyttämisessä. Ja Kurbatow jäikin nyt koko illaksi lasten luo. Hän otti nähtävästi huvitettuna osaa heidän iloonsa, neuvoi heille useita leikkejä, opetti heille pari uutta palloleikkiä ja saattoi heidät -- pojat ja tytöt -- pilapuheillaan usein makeasti nauramaan.

Stella Riesemann oli tahtonut pari kertaa lähestyä Kurbatowia, mutta hän tapasi hänet isänsä seurassa eikä tahtonut heitä häiritä. Oswaldin rinta oli myöskin tänä iltana niin täynnä keväistä tunnelmaa, että hän ei hennonnut jättää morsiantaan hetkeksikään toisten kanssa seurustelemaan. Ja kun Stella viimeinkin sai tilaisuutta etsiä Andrei Petrowitschia, oli tämä jo kadonnut puutarhasta. Kurbatowin valaistu akkuna toisessa kerroksessa osoitti, että hän oli saanut pidoista kyllikseen ja paennut pesäänsä, -- aikaisemmin kuin kukaan muu ja kellekään hyvää yötä toivottamatta.

III

Andrei Petrowitschin pedagoginen toiminta Riesemannin talossa alkoi kaikella muulla kuin toivorikkaalla tavalla, ainakin oppilaan isän mielestä. Se toiminta nimittäin ei näyttänyt ollenkaan alkavan. Herra Martin Riesemannin piti päätään pudistaen ja kulmiaan rypistäen tunnustaa itselleen, että hän oli kuvitellut mielessään opettajan aivan toisenlaiseksi, opettajaksi, joka ohjaisi laiskaa oppilasta lyhyessä ajassa suurin askelin eteenpäin, saattaisi hänet onnellisesti karien läpi ehtoja kuulusteltaessa.

Sen sijaan, että olisi heti maanantai-aamuna ryhtynyt antamaan pojalle säännöllisesti oppitunteja, läksi herra Kurbatow Eberhardin kera kaikessa rauhassa kävelemään; molemmat tulivat päivälliseksi takaisin nälkäisinä kuin sudet sekä läksivät taasen heti päivällisen jälkeen liikkeelle ja saapuivat samallaisessa tilassa takaisin illalliseksi. Tämä tapahtui toisena ja kolmantenakin päivänä. Sitten alkoivat kyllä oppitunnit niitä varten määrätyssä ja jo kauvan sitten valmiiksijärjestetyssä huoneessa, mutta ne olivat niin lyhyet, se on, niitä oli niin vähän, että oppilas ei, herra Riesemannin arvelun mukaan, ehtinyt edes kirjoja haistelemaankaan. Ja kaikki pitkät iltapäivät käytettiin taasenkin kävelyyn kentillä, niityillä ja metsässä, ilman että pojalle olisi jäänyt aikaa valmistautua seuraavan päivän oppituntia varten, jos hän yleensä saikaan minkäänlaisia läksyjä, -- joka oli hyvin epäiltävää. Ja tämä laiskotteleminen jatkui päivästä päivään ja näytti jatkuvan yhä edelleenkin.

Oppilas luonnollisesti oli tällaiseen opetukseen erittäin tyytyväinen. Tämä tyytyväisyys loisti hänen silmistään, punaisista ja terveistä poskistaan ja ilmeni hänen käytöksessään opettajaa kohtaan. Eberhard Riesemann ja Andrei Petrowitsch tulivat pian hyviksi tovereiksi, ja tämä toveruus muuttui pian ystävyydeksi, keskinäiseksi sydämelliseksi ystävyydeksi. Eberhard Riesemann, joka oli vastaanottanut tämän opettajan, joka tuli hänen kesäistä loma-aikaansa pilaamaan, laiskan oppilaan vihalla, joka oli päättänyt tehdä hänen elämänsä niin rasittavaksi kuin mahdollista ja joka kaiken tämän lisäksi oli tahtonut pitää vierasta ylioppilasta ainoastaan köyhän palvelijan arvoisena, jonka kanssa hän, rikkaan tehtailijan poikana, voi ainoastaan alentuen seurustella, sama Eberhard Riesemann, joka piti jokaista opettajaa synnynnäisenä vihamiehenään, hän oli parin viikon kuluttua toveriinsa huomattavasti kiintynyt, oli aina hänen seurassaan, puhui Andrei Petrowitschista suurimmalla kunnioituksella, ja kun nämät eroittamattomat toverit nähtiin jonnekin menevän, olivat oppilaan silmät aina opettajan huuliin kiinnitetyt -- Eberhard Riesemann ei katsonut enää köyhän palkatun ylioppilaan puoleen _alas_, vaan hän katseli tämän puoleen _ylös_.

Kun rouva Riesemannin tunteet näiden seikkojen johdosta olivat jakaantuneet -- hän riemuitsi sydämestään, että opettaja ei ollut hänen pojalleen ankara, kun hän toiselta puolen taasen oli huolissaan Eberhardin edistymisestä, muuttui herra Riesemannin mieli aikaa myöten yhä tuskallisemmaksi. Hänelle oli hyvin vaikeata pitää Kurbatowille antamansa lupaus, olla kokonaan sekaantumatta hänen toimintaansa. Hän päätti vihdoin ottaa asiasta kautta rantain lähempää selkoa, vaikka tämä askel olikin hänen lupaustaan vastaan. Herra Riesemann otti poikansa eräänä päivänä tutkittavakseen.

"Kuulehan poika, sinähän et opi ensinkään mitään", alkoi hän.

"Kuinka niin?" vastasi poika. "Minä opin joka päivä."

"Mutta minä en näe milloinkaan sinulla kirjoja kädessä, vaan kyllä puuhaavan kaikellaisia muita asioita, jotka eivät kuulu sinun tutkintoosi. Ja milloin sinä ylipäänsä opit, kun kiertelet kaiket päivät metsässä."

"Enhän kulje koskaan yksin, Andrei Petrowitsch on kanssani."

"Se ei muuta ollenkaan asiaa. Minä tahdon saada tietää, milloin sinä opit."

"Opin kaikkialla", lausui poika, nähtävästi kummastellen isän kysymyksiä. "Opin kotona ja opin silloin, kun olen Andrei Petrowitschin kanssa metsässä, joen rannalla tahi kylässä. Andrei Petrowitsch opettaa minua kaikkialla. Andrei Petrowitsch kysyy, minä vastaan ja selitän."

Herra Riesemannin lihavilla, punaisilla kasvoilla kuvastui suuri kummastus.

"Mutta mitä oppimista, mitä opettamista se sitten on, -- metsässä, joen rannalla ja kylässä!", huusi hän. "Sehän ei ole mitään työntekoa vaan leikkimistä!"

"En tiedä", lausui Eberhard iloisen näköisenä ja vilkkaasti, "mutta minä opin sillä tavoin paljon mieluummin!"

"Sen minäkin uskon", nauroi herra Riesemann pilkallisesti. "Laiskotteleminen ja leikkiminen on sinua aina paljon miellyttänyt! Mutta tahtoisin tietää, mitä sinun mieleesi sillä tavoin jää ja mitä sinä tiedät syksyllä tutkinnossa."

"Tiedätkö, isä", vastasi poika vakavana ja lämpimästi. "Siten oppiessani jää minulle kaikki niin hyvin mieleen, paljon paremmin kuin luulisikaan, eivätkä kirjatkaan ole enään niin -- niin ikäviä..."

"Sehän on luonnollista, kun otat niitä niin harvoin käsiisi!"

"Mutta Andrei Petrowitsch tietää kaikki ulkoa ja opettaa muististaan aivan samaa, mitä kirjoissakin on! Lukea kirjoista, oppia yksinomaan kirjoista -- tiedätkö, isä, se on hirmuisen ikävää, enkä minä saa niistä mitään selvää. Mutta Andrei Petrowitsch puhuu muististaan ja selittää, mitä hän puhuu, ja se on paljon hauskempaa. Ja hän kyselee niin usein ja niin erikoisella tavalla sitä, mitä hän on opettanut, että se ei koskaan mene mielestä... Isä, voit uskoa, että Andrei Petrowitsch opettaa hyvin!"

Herra Riesemann pudisti päätään, pudisti yhä uudelleen päätään. Jos hän olisi voinut olla aivan varma siitä, että poika tällä kummallisella tavalla, nimittäin leikkien, todella oppi jotakin, olisi hän pian hyväksynyt Kurbatowin opetustavan. Mutta Eberhard voi myöskin laiskan oppilaan tavoin valehdella, ainakin liioitella. Siksi hän päätti ruveta salaisesti ottamaan selvää Andrei Petrowitschin opetustavasta ja sitten sopivassa tilaisuudessa, kun hätä siihen pakottaisi, lupauksestaan huolimatta, astua isän ja palkanmaksajan auktoriteetilla väliin.

"Teititteletkö jälleen herra Kurbatowia, niinkuin käskin?", kysyi isä Riesemann, hetkisen mietteissään oltuaan.

Eberhard punastui, katseli maahan ja vaikeni. Hän tiesi kyllä, mitä merkitsi tehdä isän tahtoa vastaan!

"En", vastasi hän vihdoin, kun isä oli toistanut ankarampana kysymyksensä.

"Miksi et?"

"En -- en -- voi..."

"Et voi? Mitä se merkitsee?"

Poika seisoi pää alaspäin painuneena, hänen sormensa nyppivät rauhattomina vyötä.

"Andrei Petrowitsch on jo niin hyvä ystäväni... ja -- ja minä pahoittaisin hänen mieltään, jos teitittelisin häntä -- siksi -- --"

"No, siksi --?"

"Siksi hän toivoi itse, että sinuttelisin häntä."

"Vai niin! Sinä täytät herra Kurbatowin toivomuksia etkä _minun_ käskyjäni! Etkö pelkää suututtavasi minua!"

"Isä", lausui Eberhard, nostaen rukoilevasti silmänsä, "koetin täyttää käskynne ja lausuin hänelle kerran 'te.' Mutta hän katseli niin vieraasti minua ja kysyi, kuka on käskenyt minun teititellä häntä..."

"Ethän toki sanonut, että _minä_ käskin? Pidithän mielessäsi, mitä minä sinulle opetin?"

"Kyllä, muistin sen... Sanoin Andrei Petrowitschille, niinkuin käskit minun sanoa: että mielestäni ei ole sopivaa, että sinuttelen opettajaani, että häpeän sinutella häntä..."

"Ja sitten."

"Silloin muuttuivat Andrei Petrowitschin kasvot totisiksi ja surullisiksi ja hän lausui: Eberhard, nämä eivät ole sinun sanojasi, vaan on joku ne suuhusi pannut. Miksi valehtelet minulle? Ihminen ei saa valehdella. Ja sinun tulee sanoa, mitä itse ajattelet ja tunnet."

"Ja sinä vastasit?"

"En vastannut mitään. Olin vaiti..."

"Miksi et sitten sanonut, ettei kukaan ollut käskenyt sinua niin puhumaan?"

"En voinut, isä... Hän katsoi minua suoraan silmiin ja minä -- punastuin..."

"Ja miten teidän keskustelunne vihdoin päättyi?"

Eberhard katseli jälleen maahan, raapi varpaillaan lattiamattoa ja vastasi viimein alakuloisena:

"Andrei Petrowitsch kysyi, rupeenko häntä jälleen sinuttelemaan..."

"Sinä lupasit luonnollisesti?"

"Lupasin, isä..."

Herra Martin Riesemann puri viiksiään ja käveli pari kertaa, kädet housujen taskussa, edestakaisin huoneessa. Hänen kasvonsa olivat synkät. Hän oli suutuksissaan pojalleen, mutta vielä enemmän hänen opettajalleen. Eberhard antoi nähtävästi vieraan ylioppilaan tahdon ja mielipiteiden valuttaa itseensä paljon enemmin, kuin isän käskyn, se oli loukkaus Riesemannin vanhemman-tunnetta vastaan. Ja tämä vieras ylioppilas pakoitti lapsen olemaan tottelematta isän käskyä, tehdä sitä vastaan; se oli loukkaus Riesemannin isännän-tunnetta vastaan. Ja lopuksi oli hän pahoillaan siitä syystä, että Kurbatow oli käsittänyt, että poika oli teititellyt häntä ainoastaan vanhempiensa tahdosta; herra Riesemannin täytyi myöntää itselleen, että hän oli siten rikkonut Kurbatowille antamansa lupauksen, ja se, että hänellä oli syytä hävetä Kurbatowin edessä, loukkasi hänen miehuudentunnettaan.

Hän mietti, mitä nyt oli tehtävä ja tuli siihen päätökseen, että on viisainta antaa Eberhardin ja Kurbatowin tehdä niinkuin tahtovat... Ryhtyä tämän sinuttelemisen tähden opettajan kanssa selvään riitaan, josta olisi ollut seurauksena Kurbatowin poislähtö, se ei käynyt -- se ei käynyt talon rauhan eikä herra Riesemannin rauhan tähden päinsä. Siihen ei asia ollut kylliksi tärkeä. Kentiesi ei herra Riesemann olisi poikaansa kieltänytkään, ellei rouva Riesemann olisi esiintynyt valituksineen ja samalla kertaa kiivaasti huomauttanut, että "rouva Göbler ja koko tuttavapiiri" sellaista sinuttelemista paheksuu. Yleiseen mielipiteeseen alistui herra Martin Riesemann aina, erittäinkin "tuttavapiiriä koskevissa asioissa."

"Saat mennä", lausui hän pojalle lyhyesti ja ankarasti. "Ja muista, ettet puhu herra Kurbatowille sanaakaan siitä, mitä sinulle olen tästä asiasta puhunut!"

Poika arvasi aivan oikein, että hänellä oli nyt isältä lupa sinutella toveriaan, ja aikoi kevennetyin sydämin kiirehtiä pois, kun isä kutsui hänet vielä ovelta takaisin.

"Pane mieleesi, mitä sinulle vielä sanon, Eberhard. Saat sinutella herra Kurbatowia niin paljon kuin tahdot, kun olette kahden kesken, kun teitä ei kukaan kuule. Mutta kun meillä on vieraita, tahi kun me kaikki olemme koossa pöydän ääressä, minä, äitisi ja sisaresi, älä silloin käytä tätä sanaa! Voithan sinä aivan hyvin, kun herra Kurbatow sinulle puhuu toisten kuullen, vastata hänelle käyttämättä 'sinä' sanaa... Ymmärrätkö?"

Poika ymmärsi kyllä. Hän oli alkanut jo käyttää tätä viekkautta hädän pakosta, josta seurasikin, että herra Riesemannin täytyi tänään _kysyä_, teititteleekö Eberhard nyt opettajaansa, annettuaan käskynsä heti Kurbatowin tulon jälkeen. Eberhard oli ruokapöydässä ja yleensä vanhempien kuullen huolellisesti karttanut Andrei Petrowitschin kanssa keskustellessaan ottamasta suuhunsa tätä kiellettyä sanaa, ja milloin hän ei ollut voinut siten kiertää, oli hän mieluummin vaiennut. Hänen tuli nyt isän käskystä edelleen näytellä vanhaa osaansa.

"Kyllä ymmärrän, isä", vastasi hän ja pujahti ulos ovesta.

Kun herra Riesemann seuraavana päivänä näki, että Andrei Petrowitsch ei tahtonut muuttaa huolettomuutta ja laiskuutta kehittävää opetustapaansa, että hän piti Eberhardia mahdollisimman vähän huoneeseen ja kirjojen ääreen sidottuna, vaan vietti aikaansa sitä enemmän vapaassa ulkoilmassa, päätti hän ensin ottaa diplomaattisen rauhallisena ja huolellisena lähempää selvää asiasta.

"No, rakas Andrei Petrowitsch", alkoi hän eräänä päivänä, kuten näytti, hyvin hyvällä tuulella, "minkä käsityksen olette saaneet oppilaastanne?"

"Tyydyttävän käsityksen", vastasi Kurbatow.

"Luuletteko hänen edistyvän?"

"En sitä ainoastaan luule, vaan näen sen."

"Mutta eikö hän lue liian vähän. Eikö hän kuluta liian paljon aikaa turhaan?"

"Ei."

"Te ette huomaa hänessä laiskuutta eikä huolimattomuutta."

"En, huomaan hänessä opinhalua."

"Eikä lyhytjärkisyyttä, kovaa päätä --?"

"Teidän poikanne ei ole erittäin lahjakas, herra Riesemann, hänen päänsä ei ole aivan paras, erittäinkään käsittämään muutamia aineita, hänen muistinsa ei myöskään ole kaikkien paras, hän on keskinkertainen oppilas, herra Riesemann, niinkuin suurin osa yleensä on."

"Mutta hänen opettajansa syyttävät häntä juuri laiskuudesta ja huolimattomuudesta ja väittävät ihan päin vastoin kuin te, että hän on hyvä päinen ja erittäin kyvykäs."

Viimeisen lauseen valehteli herra Martin Riesemann. Eberhardin suuria kykyjä ei ollut vielä yksikään opettaja kiittänyt, sitä todisti _pojan isä_ herra Martin Riesemannin suun kautta, sillä tämä isä _toivoi_, että pojalla olisi suuria henkisiä kykyjä.

"Saattaa olla", vastasi Andrei Petrowitsch, "minun arvosteluni oppilaastani on se, jonka teille lausuin."

"Mutta luulette kuitenkin voivanne auttaa häntä eteenpäin?"

"Luulen. Tiedättehän, että lupasin vastata siitä."

Herra Riesemann loi Andrei Petrowitschin rokonarpisiin kasvoihin pitkän, tutkivan katseen, ja tahtomattaan valtasi hänen mielensä rauhoittava tunne, luottava usko.

"Armas Andrei Petrowitsch", lausui hän imartelevasti, "te huomautitte, että poikani ei kykene oppimaan muutamia aineita hyvin. Mitä aineita ne ovat?"

"Ensinnäkin matematiikka ja kaikki, mikä on sen kanssa yhteydessä. Matematiikka on poikanne heikoin puoli... Oletteko määränneet tekniikan poikanne tulevaksi työalaksi, herra Riesemann?"

"Se on itsestään selvää. Hänenhän pitää kerran johtaa minun ja myöhemmin omaa tehdastaan!"

"Pelkään että Eberhardista ei tule hyvää insinööriä", lausui Kurbatow vakavana, "jos uskaltaisin antaa teille neuvon, herra Riesemann, niin päästäkää hänet yliopistoon oppimaan jotakin muuta."

Mutta tämä ajatus oli tehtailijasta niin vastenmielinen, niin vieras, niin tyhmä, ettei hän löytänyt kylliksi kovia sanoja sitä vastustaakseen. Eikö pitäisi antaa Eberhardista tulla insinööriä? Sehän oli kaikkia hänen toiveitaan, suunnitelmiaan, unelmiaan vastaan!

"Andrei Petrowitsch", huusi hän hermostuneena, "antakaa minulle neuvoja missä asioissa tahansa, ja minä olen teille kiitollinen, mutta tässä älkää! Minun poikani tulee siksi, miksi hän on määrätty, miksi hän, niin sanoakseni, on luotu. Ja hänestä pitää tulla hyvä insinööri, siitä tahdon itse huolehtia. Hänen tulee oppia, oppia ja vieläkin oppia! Ja ellei hän tahdo oppia, joutuu hän tekemisiin minun kanssani. Huolellisesti oppien saavuttaa ihminen aina päämääränsä. Kyky ei ole mitään muuta kuin oppimista, ahkeraa oppimista..."

Nähdessään, ettei niin itsepintaista käsitystä vastaan kannattanut väitellä, kohautti Kurbatow epäillen olkapäitään ja vaikeni.

IV

Neiti Stella Riesemannista tuntui kuin olisi Andrei Petrowitsch tuonut tullessaan taloon jotakin, jota siinä ei ennen ollut -- nuorteutta.

Hänestä tuntui, kuin olisi Andrei Petrowitsch avannut jossakin akkunat selkoseljälleen, josta nyt viileä henkäys puhalsi sisään.