Part 2

"Ei paljonkaan, neiti Riesemann! Ymmärrän hyvästi Viron kieltä. Olin kolme vuotta Viljannin maakunnassa kotiopettajana, ja kun kielten oppiminen ei ole minulle vaikeata, niin opin ympäristöni avulla puhumaan täydellisesti vironkieltä. Te olette varmaankin virolainen, neiti Riesemann?"

Neiti Stella loi pikaisen katseen Kurbatowiin.

"Mistä sen päätätte?"

"Teidän kasvonpiirteistänne. Mutta olenhan voinut erehtyä", vastasi Andrei Petrowitsch rauhallisena, kun neiti Stellan kasvot, -- jota vieras -- todennäköisesti tietämättään ja tahtomattaan -- oli syvästi loukannut, peittyivät syvällä, tummalla punalla.

"Tietääkseni olen saksalainen", vastasi neiti Riesemann käheällä, kummallisen epävarmalla äänellä, katsellen salaa Kurbatowia, ikäänkuin peläten saavansa nähdä hänen kasvoillaan epäilyksen merkkejä.

Mutta Andrei Petrowitschin kasvot pysyivät muuttumattomina ja rauhallisina, niistä ei voinut mitään lukea.

Kuinka syvällinen vaikutus onkaan muutamalla pintapuolisella, ajattelemattomasti lausutulla sanalla! Andrei Kurbatow voi tuskin aavistaa, että hänen yksinkertaiset, sattumalta lausutut sanansa olivat tehneet ainoan henkilön, joka oli häntä ennakkoluulottomasti, melkeinpä ystävällisesti lähestynyt, vastustajakseen. Stella Riesemann tunsi itsensä loukatuksi. Sillä venäläisen piti toki tietää, -- niin mietti nuori neito ensi kiihkossaan, -- että virolaisten kasvonpiirteitä ei pidetä kauniina, ja Kurbatow oli häntä, Stella Riesemannia, joka täydellä syyllä piti kasvojaan sievinä, pitänyt kasvonpiirteidensä perusteella virolaisena. Se oli ensimäinen vääryys. Stella piti tällaista ihmistä lievimmin sanoen huolimattomana, tahdittomana. Mutta vieläkin enemmän. Jos Kurbatow todella oli elänyt useita vuosia Itämeren maakunnissa, niin tuli hänen tietää, että sikäläisissä varakkaissa ja sivistyneissä piireissä ei kukaan tahtonut olla virolainen, että sitä pidettiin alentavana, häpeällisenä, että sanalla "virolainen" voitiin tarkoittaa ainoastaan talonpoikia ja toisia alempia kansankerroksia, sivistymättömiä tahi vähemmän sivistyneitä ihmisiä. Mutta jos Kurbatow tiesi sen, oli hän tahtonut pahoittaa ja haavoittaa Stella Riesemannin mieltä. Muuhun päätökseen ei tehtailija Riesemannin tytär, jonka käsityskyky ei jaksanut ulottua oman yhteiskuntaluokkansa ahtaita rajoja ulommaksi, voinut tulla. Mutta Stella Riesemann vihasi vielä kolmannestakin syystä Andrei Petrowitschia. Tämä oli siitä syystä joutunut pahaan pulaan. Stella pelkäsi, että hänen valeensa tulisi ilmi. Jos Kurbatow vähääkään tunsi Itämeren maakuntain väestöä ja oloja, ja oli varmaa, että hän tunsi niitä jonkun verran, niin hänen tuli heti käsittää, että tehtailija Martin Riesemann oli sitä lajia saksalaisia, joka ei halunnut tunnustaa olevansa virolainen. Martin Riesemann ei ainoastaan puhunut viroa puhtaalla ja selvällä maalaismurteella, vaan puhui saksaa ja venäjääkin niin pahasti viroksi ääntäen ja murtaen ja teki näissä kielissä niin suuria kieliopillisia virheitä, että hänen kansallisuudestaan voi jäädä epätietoiseksi ainoastaan se, joka ei tietänyt, että virolaista kansakuntaa yleensä löytyikään maailmassa. Ja Stella Riesemann oli Kurbatowille väittänyt olevansa saksalainen!

Heidän keskustelunsa katkesi, mikä kuitenkin tuskastutti ainoastaan nuorta neitosta. Andrei Petrowitsch kulutti aikaansa kaikessa rauhassa ympäröivää luontoa ihaillen. Aurinko laskeutui parhaillaan metsän taa, jota he lähestyivät, muodostaen tummanviheriälle kuusistolle, jossa niityn syrjässä kasvoi sekaisin koivuja, leppiä ja pihlajia, tulenkarvaisen, loistavan taustan. Keltaisenpunertava hohde tunkihe kirkkaana kultaverkkona puiden läpi ja kutoi niiden latvojen ympärille punaisen, väreilevän sädekehän. Ilma oli täynnä kukka- ja heinämailla kasvavista kukista ja nuoresta ruohosta nousevaa raikasta tuoksua, niityn läpi juoksevan ojan pinnalta nousi kevyttä, valkeaa utua. Yksinäinen lintu lauleli surullisesti, kaihoa herättävin sävelin puussa, tiheästä lehdikosta kuului satakielen metallikirkas liverrys, vaihtuen toisinaan laulajan rinnasta vastustamattomasti nousevaksi, kuohuvaksi riemun ja toivon lauluksi: olihan taasen kevät! -- oi, jospa se valmistaisi tietä armaalle, lämpimälle, hedelmälliselle kesälle!

"No, pääkaupunkilainen toveri, miten nyt on politiikan laita?"

Andrei Petrowitsch katsahti, ikäänkuin kevyestä unesta heräten, ylös. Hänen katseensa osuivat Heinrich Bergmannin lakkiin jonka alta näkyivät tämän nuoren miehen hienot, ruskottumattomat kasvot, joiden ilme oli itsetietoisen hyväntahtoinen, puoleksi ylpeä, puoleksi ystävällinen ja joilla kuvastui puoli-ivallinen hymy, samalla kun Bergmannin hiljainen ääni osoitti samaa. Nuori ylioppilas oli jättäytynyt edellä kulkevasta seurueesta jälkeen, ikäänkuin tahtoen kuulla, mistä venäläinen ja Stella Riesemann keskustelivat.

"Politiikanko?" kysyi Kurbatow. "Sen te varmaankin tunnette."

Bergmann pudisti vastenmielisesti päätään, samalla kun hän sytytti merenvahasta tehdyssä imukkeessa olevan ohuen, kellertävän paperossinsa.

"Me emme sekaannu politiikkaan, sehän on tunnettua", lausui hän, pannen erityisen painon sanalle 'me'.

"Teitähän ei siis huvita asia, jota kysytte."

"No, ajanvietteeksi haluaa aina saada kuulla, millainen tuleva meteli tulee olemaan. Sellainen asia huvittaa."

"Ikävää, herra Bergmann, etten voi teille sellaisesta mitään kertoa. Parasta on, että odotatte."

Heinrich Bergmann katsahti äkisti venäläistä silmiin, vaan Kurbatow katseli entiseen tapaansa suoraan eteensä maahan, niin että niistä ei voinut nähdä, piilikö vastauksessa pistosta vai eikö. Nähdessään, ettei hän valitsemallaan puheenaiheella saanut tilaisuutta oppia tarkemmin tuntemaan pääkaupunkilaista toveriaan, teki hän toisen, jokapäiväisemmän kysymyksen. Hän kysyi, kuinka kauvan tämä on ollut yliopistossa ja milloin hän aikoo sieltä erota.

"Päättäen harmaista suortuvista, jotka partaanne koristavat, pitänee Teidät lukea kunnioitettavien harmaapäiden joukkoon", lausui hän nauraen, ei kuitenkaan enää pilkallisesti, "tahi tulitteko vasta varttuneemmalla ijällä yliopistoon?"

"Olen ollut jo kymmenen vuotta yliopistossa. Aikaisin harmaantuminen näkyy olevan perheominaisuutemme; isävainajani oli kolmenkymmenen viiden vuoden ikäisenä vielä harmaampi kuin minä."

"Olette olleet kymmenen vuotta yliopistossa! Ja aina samassa satulassa?" [tiedekunta], huudahti Heinrich Bergmann.

"Ei, jo kolmannessa, tahi, jos niin tahdotte, neljännessä. Tulin ensin yliopistoon hengellisestä akatemiasta, ensin lainopilliseen tiedekuntaan, siirryin sitten kansantaloudelliseen ja valtio-oikeudelliseen sekä luen nyt lääketiedettä."

"Ja sitten?" nauroi Bergman.

"Sitä en vielä tiedä."

"Mutta minne te kaikella tällä viisaudella sitten kerran lähdette?"

"Sinne, missä sitä enimmin tarvitaan, missä voin sitä hyödyllisimmin käyttää."

"Omaksi vai toisten hyödyksi?"

"Sekä toisten että omaksi hyödykseni."

"Tahdotte mennä _kansan_ sekaan, kuten tunnetussa sananparressa sanotaan?"

"Siellä olen jo."

"Oletteko päättäneet edelliset kurssinne?"

"Olen, olen lakitieteen kandidaatti."

"Ja tahdotteko vielä lukea lääkäriksi?"

"Luonnollisesti."

Bergmannin lähestyessä, -- joka tietämättään oli saapunut niin sopivaan aikaan, oli Stella Riesemann poistunut Kurbatowin luota niin kauvas, ettei hän enään selvään kuullut heidän keskusteluaan. Nyt hän taasen lähestyi, oman mielipahansa nähtävästi unohtaen tahi tukahuttaen, häntä jälleen.

Henrik Bergmann katsahti salaa nuoren neidon puoleen, vilkutti hänelle silmiään ja epäilystä täynnä oleva, pidätetty hymy, joka hänen huulillaan väreili, näytti lausuvan Stellalle: Ei kaikki ole totta, mitä hän höpisee! Liioittelee ja koettaa vaikuttaa meihin! -- Andrei Petrowitschin puoleen kääntyen sanoi hyvästi kasvatettu toveri samalla kertaa viekkaalla ja luottavalla äänellä:

"Ja minkä alan valitsette itsellenne kerran käytännölliseksi toimialaksenne, herra Kurbatow, yhdenkö vaiko kaikki yhdessä?"

"Sitä en tiedä", vastasi Andrei Petrowitsch. "Minulla ei ole tapana suunnitella tulevaisuuttani niin tarkoin, että rajoittaisin sen tarkalleen määrättyjen rajojen sisään. Luulen kuitenkin, että tulen tarvitsemaan kokoomiani tietoja niin yhdellä kuin toisellakin toimialalla, hoidanpa niitä sitten yhtaikaa tahi erikseen."

Nyt piti neiti Stella Riesemann aikaa sopivana ottaa uudelleen puheenvuoron, sillä hän tunsi, että hänen äkillinen vaikenemisensa saattoi tuntua Andrei Petrowitschista epäilyttävältä. Hänen silmissään oli itsetietoisen vaativa ilme, kun hän lausui:

"Mutta eikö hyöty, jonka Te tahdotte hankkia itsellenne ja toisille, olisi suurempi, jos olisitte antautuneet tutkimaan ainoastaan yhtä tieteenhaaraa ja pyhittäneet elämänne ainoastaan _yhdelle_ kutsumukselle, omaa voimaanne opiskellessanne ja sen jälkeen toimiessanne pirstomatta?"

Andrei Petrowitsch käänsi epämiellyttävät kasvonsa nuoren neidon puoleen, katsoi hetken vaieten häntä silmiin, ja hänen kasvoillaan kuvastui mielihyvän iloinen loiste.

"Toisille hankkimani hyöty on mielestäni sitä suurempi, mitä enemmän minä tiedän _yleistä_, mitä vähemmin yksipuolinen olen. Mitä enemmän minulla on _useille_ annettavaa, sitä parempi. Tahtoisin mieluummin olla huono asianajaja ja huono lääkäri, kuin ymmärtää huonosti elämää ja ihmisiä, kuin olla huono neuvonantaja ja arvostelija. Mitä omaan hyötyyni tulee, olisi minulle aineellisesti luonnollisesti hyödyllisempää tuntea perinpohjin yhden ainoan ammatin ja sitä tarmokkaasti hoitaa. Mutta minä olen kaikkea muuta, kuin käytännöllinen ihminen, neiti Riesemann, ja minun tiedoistani johtuu, etten jaksa olla käytännöllinen ihminen. Minulta puuttuu mielenlujuutta, sitkeyttä, kärsivällisyyttä elää aina samassa toimessa, tehdä aina samaa, ajatella aina samaa ja jäädä elinijäkseni samalle alalle. Voin tehdä paljon työtä, mutta en aina samallaista. Lääkärinä ja asianajajana tuntisin pian kateutta puunhakkaajaa tahi katontervaajaa kohtaan, heittäisin oman toimeni hiiteen ja lähtisin heidän kanssaan työhön."

"Ei kuitenkaan ijäksi", nauroi Stella. (Niin, hän saattoi taasen nauraakin hänelle!)

"Ei, ei ijäksi."

Henrik Bergman loi toisen kerran katseen nuoren neidin puoleen ja sanoi hänelle nauraen avoimesti: "Tahtoo tehdä itsensä huvittavaksi!" Mutta tällä kertaa ei Stella huomannut hänen katsettaan eikä nauruaan; hän oli tekemisissä ainoastaan Andrei Petrowitschin kanssa.

"Miten Te jouduitte hengelliseen akademiaan, herra Kurbatow?" kysyi hän.

"Minut pantiin sinne."

"Pantiin?"

"Niin. Isäni oli korkea-arvoinen kirkonmies ja toivoi, että minustakin tulisi samanlainen. Tahdoin täyttää hänen toivomuksensa, sillä rakastin häntä."

"Mutta tulevainen uranne ei Teitä miellyttänyt?"

"En tahtonut tulla yksipuoliseksi."

"Ja teitte siis isän tahtoa vastaan?"

"Niin."

"Isän kuoleman jälkeen?"

"Ei. Hänen eläessään. Hän antoi sen minulle anteeksi."

"Ja ellei hän olisi sitä tehnyt?"

"Olisin pysynyt päätöksessäni. Minun ei tullut elää isääni, vaan itseäni ja tulevaista toimialaani varten."

Neiti Stellan katse viipyi tällä kertaa kauemmin Kurbatowin rokonarpisilla, epämiellyttävillä kasvoilla, hän oli jonkun aikaa mietteisiin vaipuneena, ennenkuin kysyi:

"Miten Teitä on miellyttänyt tähänastinen opettajatoimenne?"'

Andrei Petrowitschin kasvoille levisi äkkiä heleä puna, joka muutti hänen kasvonsa melkein kauniiksi, ja hänen kuiva, karhea äänensä sai lempeän ja hellän kaiun.

"Sitä työtä rakastan yli kaiken; mielestäni on se toisinaan ainoa työ, joka kantaa hedelmiä ja palkitsee tekijänsä vaivat."

"Mutta eikö juuri se työ vaadi suurinta kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja lujaa tahtoa?"

"Aivan oikein. Mutta sellaista työtä varten on minulla näitä ominaisuuksia riittävästi, on tähän asti ainakin ollut. En voi ajatella miellyttävämpää tunnetta, kun ihminen tuntee saadessaan huomata, silmillään nähdä ja korvillaan kuulla, kuinka siemen, jonka on jyvittäin kylvänyt, alkaa nuoressa sielussa itää, nousta oraalle, heilimöidä ja kypsyä! Tuntee olevansa luoja! Sillä sen, mikä siellä kasvaa ja kypsyy, on hänen sanansa luonut, neiti Riesemann! Kuinka suloiselta tuntuukaan tehdä sanalla ihmeitä, kääntää ihmisiä sanalla, sanalla ihmisiä uudistaa."

Neiti Stellan rinnassa vallitsi outo tunne. Hän katsoi jälleen vierasta ylioppilasta ja kysyi ihmetellen itseltään, kuinka tämän, päältäpäin katsoen niin itseensä sulkeutuneen ja juron ihmisen rinnassa voi löytyä niin aatteellisille haaveiluille tilaa. Ja millaiseen asiaan hän tunsi mieltymystä? Opettajan toimeen! Se oli melkein luonnotonta. Stella oli kuullut opettajien, mies- ja naispuolisten, suusta aina tähän asti, että ei löydy ikävämpää, hermostuttavampaa virkaa kuin opettajan virka. Heistä ei kukaan vielä ollut puhunut _luojan_-tunteesta, vielä vähemmän luojan-_innostuksesta_. He ikävöivät koko vuoden intohimoisesti kesälomaa ja koko aamupäivän vapaata iltapäivää. He pitivät itseään mielellään yhteiskunnan kidutettuina marttyyreinä ja puhuivat suurella suulla ja kovalla äänellä raskaasta, vaivoista ja vastuksista rikkaasta elämänkutsumuksestaan. Onnellista, iloista, innostunutta opettajaa ei Stella Riesemann vielä ollut nähnyt.

Eikä myöskään Henrik Bergmann. Eikä myöskään Oswald Göbler, joka taasen oli ilmaantunut morsiamensa luo. Henrik ja Oswald katsoivat, Kurbatowin puhetta kuullessaan, toisiaan, nauroivat; ja kumpaisenkin silmissä kuvastui täysin luonnollinen epäilys. Ja kun Göbler oli morsiamineen joutunut hieman etäämmälle venäläisestä, tarttui hän Stellaa hellästi käsivarteen, loi tarkkaavan katseen mietteissään olevaan neitoseen ja lausui, puoleksi kuiskaten:

"Ethän toki uskone kaikkea, mitä hän sinulle puhuu! Nämät ihmiset ovat sellaisia, jotka tahtovat tehdä itsensä erikoisuuksillaan huomatuiksi. Minä tunnen jo paljon sellaisia ihmisiä."

Missä ja miten herra Oswald Göbler, kaupunkilaisen suurkauppiaan poika ja itsekin kauppias, joka seurusteli ainoastaan liikemiesten kanssa, oli oppinut tuntemaan "sellaisia ihmisiä" jätti hän selittämättä. Stellan olisi ollut helppo saada hänet valeesta kiinni, vaan hän ei pannut hänen sanoilleen suurempaa huomiota; hänen ajatuksensa olivat vielä kiintyneet Andrei Petrowitschin puheeseen ja, Göblerin voimatta sitä estää, neito lähestyi uudelleen venäläistä ja jatkoi hänen kanssaan keskustelua.

"Olen utelias näkemään, voitteko Te tehdä meidän Eberhardistamme miestä -- Te luoja!" lausui hän nauraen ja pilkallisesti, mutta, kummallista kyllä ei -- mahdollisesti vastoin Stellan tahtoa -- hänen äänessään ollut vähintäkään, mitä olisi voinut pitää pistoksena, epäilyksenä. Sana "luoja" tuli hänen huuliltaan niin avomielisesti, melkeinpä mielistellen ikäänkuin neiti ei sydämessään ollenkaan epäilisikään, että Andrei Petrowitsch on "luoja" ja tekee Eberhardista miehen.

"Miksi en voisi tehdä veljestänne miestä?" kysyi Andrei Petrowitsch. "Hänhän on terävä poikanen."

"Toisinaan liiankin terävä, herra Kurbatow! Hän saattaa katkeroittaa elämänne terävyydellään, joka usein muuttuu sietämättömäksi vallattomuudeksi. Sen lisäksi hän on huoleton, laiska ja itsepäinen. Teidän tehtävänne ei tule olemaan helppo, herra Kurbatow, enkä ollenkaan ihmettele, jos Teidän kärsivällisyytenne, kestävyytenne ja tahdonlujuutenne loppuisivat juuri tämän pojan suhteen, ja niiden kanssa samoin uskonne luomiskykyynne! Luulen, että Teidän kylvämistänne siemenistä hänessä aniharvat itävinä nousevat oraalle."

"Te ette siis paljonkaan luota opetuskykyyni?"

"Tunnen veljeni."

"Tunnetteko hänen tähänastisia opettajiaan?"

"Jonkun verran."

"Ette silloin tunne omaa veljeännekään kylliksi."

"No, suokoon Jumala, että löytäisitte oppilaassanne ne hyvät ominaisuudet, joita hänen entiset opettajansa ovat tähän saakka tuloksetta etsineet!"

Nyt Stella pilkkasi. Sen antoi hän Kurbatowin selvästi huomata. Tämä ei kuitenkaan antanut vakaumustaan järkyttää, vaan vastasi samalla kertaa vakaasti ja lämmöllä:

"En ole vielä koskaan tavannut ihmistä, jolla ei olisi ollenkaan hyviä ominaisuuksia. Usein ne ainoastaan _näyttävät_ puuttuvan, ne ovat ainoastaan kätketyt, ja ettei niitä löydetä, riippuu siitä, että niitä ei etsitä _oikein_, että niitä ei viitsitä etsiä. Ihminen on suurempi, kuin mitä hän luuleekaan, ja vähinkin ja halvinkin ihminen on suuri. Ja jos veljenne on pieni ja huono ihminen, jota en vielä usko, tulee työni sitä huvittavammaksi, hänen hyvien ominaisuuksiensa etsiminen sitä kiihkeämmäksi. Ja että minä huomaan hänen hyvät ominaisuutensa, siitä voitte olla yhtä varma kuin itsekin olen."

II

Seurue oli sillä välin ehtinyt kuusikon läpi Riesemannin kesähuvilan luo. Se oli kaksikerroksinen, uusi, kirjavaksi maalattu puurakennus, jota avara, nuori puisto ympäröi. Talo ja puisto tekivät katsojaan ensi silmäyksellä loistavan vaikutuksen, etenkin kun toiset sen lähellä olevat huvilat pienine, hoitamattomine puutarhoineen olivat huomattavasti pienemmät ja yksinkertaisemmat. Niistä puuttuivat ne silmiinpistävät ja huomiota herättävät koristukset ja kaunistukset, joita oli, usein aivan mauttomasti, aseteltu sinne tänne Riesemannin huvilan ympärille. Niinpä torkkui valuraudasta tehdyn, tulipunaiseksi maalatun portin kummallakin puolella käpäliinsä nojaten kaksi valkoista leijonaa, joiden kummallinen muoto ja omituisesti lepäävä ruumiinasento pakoittivat katsojan väkisinkin nauramaan; nähtävästi oli herra Riesemann antanut jonkun halvan ja samalla kykenemättömän taiteilijan tehdä nämät hauskannäköiset pedot. Veräjän päällä upeili kummallisilla koristuksilla varustetun kaaren keskikohdalla oleva taulu, jossa oli suurilla kullatuilla kirjaimilla maalattuna "Villa Martinsruh" [Huvila Martininrauha]. Herra Riesemann rakasti ja kunnioitti luonnollisesti yli kaiken maailmassa ja perheensä keskuudessa ainoastaan itseään, ja oli sentähden antanut huvilalleen omasta nimestään johdetun nimen. Talon portaiden edusta ja kuisti olivat köynnöskasvien ja puisissa astioissa kasvavien kukkien ja troopillisten kasvien koristamat, jotka siellä voivat, liian kirkkaine väreineen ja mauttomissa, säännöttömissä ryhmissä ollen, herättää ainoastaan vastenmielisyyttä ja kummastusta. Puutarhassa näkyi viheriäisten pensasten välissä puistokäytävillä kiiltäviä kipsikuvia ja suuria, monivärisinä loistavia metallikuulia; niitä oli asetettu niin erilaisiin asentoihin toisiinsa nähden, että ihminen, jolla oli parempi aisti, ne nähdessään pakostakin rupesi pudistamaan päätään.

Kotona oleva seura oli suurimmaksi osaksi puutarhassa, jossa nuoremmat herrat parin palvelijan kanssa asettelivat kirjavia lasilyhtyjä nuoriin ja ilotulitusvehkeitä maahan, sillä päivän kunniaksi aiottiin toimeenpanna ilotulitus; vanhemmat herrat istuivat kortti- tahi totipöytien ääressä, rouvien ja neitosten kävellessä keskustellen yhdessä tahi istuessa siellä täällä pienemmissä ryhmissä. Vierasten luku ei ollut varsin suuri, sillä useimmat Riesemannin tuttavista viettivät kesäänsä joko ulkomailla tahi toisissa etäisemmissä kesänvietto- tahi kylpypaikoissa, josta he olivat lähettäneet neiti Stellalle kirjeellisesti onnentoivotuksensa.

"Haluatte varmaankin puhdistautua matkapölystä, ennenkuin tulette luoksemme puutarhaan, tekemään tuttavuutta isän ja äidin kanssa?" sanoi Stella Riesemann Andrei Petrowitschille, kun he olivat saapuneet huvilan portaiden eteen.

Tämä vastasi myöntävästi, jonka jälkeen nuori neito aikoi lähettää Eberhardin noutamaan kamarineitoa, että tämä osottaisi Kurbatowille hänen huoneensa. Mutta venäläinen otti poikaa kädestä ja lausui, katsoen häntä ystävällisesti silmiin:

"Nuori toverini osoittaa ehkä itse minulle tien; toisella kertaa teen minäkin taasen jotakin hänen hyväkseen."

Eberhard, joka mieluummin olisi juossut lyhtyjen ja muiden ilotulitusvehkeiden asettajien luo, rypisti kyllä vastenmielisesti otsaansa, vaan ei kuitenkaan rohjennut tempautua irti Kurbatowin kädestä, vaan läksi osoittamaan hänelle tietä huoneeseensa. Ja siellä, herra Kurbatowin huoneessa, antoi hän pidättää itseään yli puoli tuntia, ja kun hän taasen puutarhaan saavuttuaan sattui kulkemaan Stellan ohi, lausui hän iloisena:

"Hän toi minulle mukanaan todellakin hyvän kirjan -- useita kauniita kuvia ja huvittava sisällys."

"Mistä sen tiedät? Ethän ole vielä lukenutkaan kirjaa?" kysyi sisar.

"Hän selitti minulle sen sisällön. Tiedätkö, että hän osaa puhua hyvin. Alan lukea kirjaa jo huomenna."

"Minkä sisältöinen kirja se on?"

"Luonnontiede. Mutta se ei ole nähtävästikään niin ikävä kuin se, jota minun pitää lukea. Hän lupasi vielä selittää kaikki erityisesti minulle. Ja hän selittää kaikki satujen muodossa. Ja sitten lupasi hän lähteä kanssani metsään ja niityille ja näyttää minulle monta luonnon ihmettä. Ja tiedätkö, mitä hän minulle vielä sanoi?"

"Mitä sitten?"

"Minun ei tarvitse peljätä, että hän alkaisi vaivata minua liiallisella lukemisella. Hän tietää itsekin, miten vaikeata ja ikävää lukeminen on minun laiselleni. Stella, hän näkyy olevan jotensakin viisas mies!"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo sinua, laiskuria, lukemisella kiusata", nauroi Stella Riesemann. "Mutta miten hän sitä tapaa noudattaen voi edistää sinun matematiikan ja venäjän kielen kieliopin taitoasi, sitä en voi käsittää."

"Älä rupea häntä pilkkaamaan! Viisaana miehenä tietää hän itse, mitä tekee!"

Andrei Petrowitsch itse ilmaantui noin neljännestunnin kuluttua puutarhaan. Hän oli osaksi muuttanut pukuaan; valkean vormutakin asemasta oli hänellä nyt pitkä univormu, jonka kauluksen alta loisti puhdas kiiltokaulus, ja auringon paahtaman lakin asemesta oli hänellä nyt uudempi, valkealla kankaalla peitetty.

Eberhardin vaistomainen viha häntä kohtaan näkyi olevan vähenemään päin, sillä, kun Andrei Petrowitsch katseli puutarhassa ympärilleen etsien häntä, poika läheni, sen huomattuaan, kutsumatta, vieläpä hyvin nopeaankin.

"Vie minut nyt vanhempiesi luo, Eberhard", pyysi Kurbatow.

He kiersivät talon ympäri avaran parvekkeen luo, joka koristi talon puistonpuolista sivua ja jonka edusta oli kauniilla kukkalavoilla koristettu.

Parvekkeella oli pöytiä tuoleineen ja sieltä kuului vilkasta miesten puhelua ja aika ajoin kovaa naurua. Eberhard näkyi etsivän isäänsä äänen mukaan, sillä tuskin hän oli kuullut parvekkeella karkeanlaista ja rasvaista naurua, kun hän alkoi kuunnella tarkasti ja hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli löytänyt sen, jota oli etsinyt. Täällä terrassin puolella liittyi Stella, joka oli nähnyt heidän tulevan, heidän seuraansa. Kurbatow luuli huomaavansa, että neidon kasvot ja koko olento näyttivät rauhattomilta ja kiihottuneilta.

"Herrat pelaavat suurella innolla kortteja", lausui hän, ja hänen suupielissään väreili pakoitettu hymyily, "niin että me heitä mahdollisesti häiritsemme. Te varmaankin suostutte siihen, herra Kurbatow, että saatan Teidät ensin äidin tuttavuuteen. Hän istuu tuolla lehtimajassa."

"Olkaa niin hyvä, neiti Riesemann", vastasi Andrei Petrowitsch ja pysähtyi.

He kääntyivät samaa tietä takaisin ja seisoivat pian jasmiinilehtimajan oven edessä, jonka sisässä istui puutarhatuoleilla kaksi vanhanpuoleista naishenkilöä. Stellan esitettyä vieraan muutamin sanoin, nousi toinen heistä hitaasti ja juhlallisesti, ojensi samoin hitaasti ja juhlallisesti vieraalle kätensä ja vaipui sitten hitaasti tuolilleen takaisin.

Stellalla ei ollut äitinsä kanssa suurempaa yhdennäköisyyttä, ei myöskään Ritalla, vaan sitä enemmän Eberhardilla. Kun molemmilla tyttärillä oli valkeat hiukset, siniset silmät ja pyöreät, punakat kasvot, oli Eberhard perinyt äidiltään mustanruskean tukan, tummat, kapeat kasvot, pienet, ruskeat silmät ja ohuen, terävän nenän. Molemmilla, äidillä ja pojalla oli samallainen varovainen, epäilevä, alati varuillaan oleva luonne, joka pelkää vaaroja kaikkialla ja on joka tilaisuudessa valmis juoksemaan pakoon.