Part 11

Kun Andrei Petrowitsch, joka oli kirjoittautunut lääketieteelliseen sotilasakatemiaan, ei mielellään käyttänyt upseerin pukuaan, oli hän kesällä Riesemannien luona yksinkertaisessa puvussaan, tahi entisessä juristiaikaisessa yliopistonutussaan. Nyt, luennoilla käydessään, oli hänellä kuitenkin virkapukunsa yllään, jonka näkemiseen ei Riesemann kuitenkaan ollut valmistunut.

Kun vanha herra oli jälleen toipunut hämmästyksestään, kysyi hän lyhyesti ja jyrkästi, tervehtämättä.

"Missä tyttäreni on?"

Andrei Petrowitsch kääntyi välioven puoleen, joka vei toiseen huoneeseen, ja huusi:

"Stella, tule tänne, isäsi tahtoo tavata sinua!"

Riesemannin tytär ilmestyi heti ovelle, astui muutamia askeleita isänsä luo, mutta pysähtyi sitten, nähdessään hänen punottavat kasvonsa ja säkenöivät silmänsä.

"Vai niin, elättekö siis yhdessä!" huudahti Riesemann, ja hänen äänensä jyrisi alkavan ukkosen tavoin.

"Niin, elämme yhdessä!" vastasi Andrei Petrowitsch.

"Miksi."

"Se on huokeampaa ja olemme toisillemme seuraksi."

Venäläisen suuri rauhallisuus, jota Riesemann piti hävyttömyytenä, riisti häneltä lopunkin maltistaan.

"Roisto! Kurja roisto!" ärjäsi hän kovalla jalopeuran äänellään ja olisi käynyt Andrei Petrowitschin kimppuun keppineen, ellei Stella olisi astunut väliin.

Neito tarttui kiinni isän käsivarteen, pidätti sitä, kaikki voimansa ponnistaen ja lausui pehmeällä, rauhoittavalla äänellä:

"Isä, älä tee mitään, mitä myöhemmin kadut! Sinulla ei ole oikeutta soimata Andrei Petrowitschia! Hän ei ole tehnyt mitään siihen, että minä olen täällä. Jos siitä tahdot puhua, niin puhu ainoastaan minulle!"

Vaan Riesemann työnsi tyttärensä huolimattomasti syrjään, astui aivan Kurbatowin eteen ja karjaisi hänelle silmiin:

"Ilmiantaja! Viettelijä! Taskuvaras!"

"Tehkää niin hyvin, herra Riesemann, ja istuutukaa!" lausui Andrei Petrowitsch, osoittaen kädellään sohvaa, vetäen samalla itselleen tuolin lähemmäksi.

Herra Riesemann istuutui todella sohvalle, ikäänkuin olisi se läpitunkeva, kirkas, rauhallinen katse, joka viipyi hänen kasvoillaan, hänet lumonnut, petoa hänen sisässään kesyttänyt.

"Herra Riesemann", alkoi Andrei Petrowitsch, heidän istuessaan vastakkain, "vaivautuessanne matkustamaan Pietariin, teitte sen luonnollisesti tärkeistä syistä. Ette luultavastikaan tulleet tänne ainoastaan sanoaksenne minulle loukkaavia sanoja. Sanokaa minulle ne, että voimme pian päättää."

"Vaadin teiltä tyttäreni takaisin!" huusi herra Riesemann.

"Enhän ole teiltä tytärtänne ottanutkaan!"

"Vai niin! Eikö hän ole seurannut teitä tänne, enkö löydä teitä nyt yhdessä elämästä?!"

"Tyttärenne tuli Pietariin lukemaan lääkäriksi, ja koska rakastamme toisiamme ja meillä on vähä rahaa, asumme samassa asunnossa. Hänen kunniansa on koskematon sillä ei hän enkä minä -- kumpikaan ole tehnyt mitään pahaa."

"Niin ajattelevat hukkaan joutuneet ihmiset!"

"Niiden joukkoon ette voi meitä lukea, sillä elämme nuhteettomasti... Mutta kuinka pitäisi minun teidän mielestänne pelastaa tyttärenne kunnia?"

"Teidän pitää tehdä hänet puolisoksenne!"

"Hän on jo puolisoni!"

"Vanhempiensa luvatta, vihkimisettäkö?"

"Niin, sillä rakastamme toisiamme."

Stellan isä katsoi Kurbatowia, ikäänkuin epäilisi hän hänen tervettä järkeään, tahi ainakin, tarkoittiko hän sitä, mitä puhui. Ja sitten katsoi hän tytärtään, ikäänkuin odottaen, että hän punastuisi häpeästä.

Mutta Riesemannin tytär ei punastunut, hän seisoi suorana isänsä edessä, ja hänen silmänsä loistivat.

"Herra, vihityttäkää itsenne tyttäreeni!" ärjäisi Riesemann uudessa vihan puuskassa, ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi.

"Jos se on tarpeen ja vaimoni suostuu -- kyllä", vastasi Andrei Petrowitsch.

Stella astui isänsä luo, laski kätensä hänen olalleen ja lausui:

"Isä, näen kasvoistasi, että olet suuttunut minuun. Onko äiti myöskin hyvin suuttunut?"

"Kysy ennemmin, onko hän vielä elossa!" nousi Riesemannin kurkusta, ja parta suun ympärillä alkoi väristä, -- ja se parta oli lyhyessä ajassa käynyt lumivalkeaksi.

"Siis vietämme pian vihkiäisemme, Andrei", lausui Stella, ja kiiruhti isänsä luota miehensä luo asettaakseen pehmeän, lepyttävän kätensä tämän olalle.

"Olen valmis", oli Andrei Petrowitschin lyhyt vastaus.

Riesemann pyyhki otsaltaan kylmää hikeä ja lausui äänellä, jolla vielä oli taukoavan ukkosen tapainen kaiku:

"Vihkiäisten edellä käy kihlaus. En lähde Pietarista ennen, kun minulla on kihlakorttinne taskussani. Lähden niitä heti tilaamaan."

Andrei ja Stella -- he eivät nauraneet, sillä heidän kävi sääli vanhaa miestä, jota niin suuret murheet painostivat. He antoivat tapahtua, että hän otti hattunsa ja keppinsä ja lähti heti tilaamaan kihlakortteja, joita ilman hän ei voinut lähteä Pietarista. Ja hän tuli lasten luo jälleen takaisin, kun hänellä oli "kihlakortit taskussa."

Ja sitte vasta -- vastoin tavallisia tapoja -- hän antoi heille isällisen siunauksensa.

Hän teki sen lyhyesti, kylmästi, vastenmielisesti -- mutta hän teki sen. Ja lupansa, että tytär saa lukea lääkäriksi, lisäsi hän kysymättä...

Mutta hänellä oli vielä yksi murhe sydämellään.

Hän vaati, että morsiuspari asuisi häihin asti erillään toisistaan. Morsiamen piti "heti" lähteä yhteisestä asunnosta... Mutta sillä vaatimuksella ei ollut onnea lasten puolelta. He vastustivat sitä jyrkästi ja vakuuttivat hänelle, että se ei hyödytä mitään, että tapahtunutta ei enää voi tehdä tapahtumattomaksi. Ja hän myöntyi raskain sydämin.

"En kuitenkaan salli, että Riesemannin tytär asuu tällaisessa kurjassa sopessa", lausui hän, kohottaen päätään ja luoden katseensa nuoren parin pienessä pesässä ympärilleen.

Ja hän sieppasi taskustaan täysinäisen kukkaron ja latoi pöydän kulmalle joukon kultarahoja. Ja nuori pari antoi sen tapahtua, etteivät pahottaisi hänen mieltään. Sitten pakeni tehtailija Riesemann pienestä kurjasta pesästä, joka kätki niin paljon puhdasta onnea.

XIII

Stella Riesemannin asia antoi Tarton kahvi- ja olutpöytäseuroille ainakin puoleksi vuodeksi kiitollisinta puheen ainetta.

Se oli todellakin asia, joka herätti huomiota, joka saatti mielet ja kielet kerraksi liikkeeseen!

Ja miten siinä seurasi juttu toistaan, niin että, kun yksi vielä ajatteli, toisella oli jo selvitys valmiina!

Ensinnäkin neidon ja nuoren Göblerin kihlauksen purkautuminen.

Sitten neidon pakeneminen pääkaupunkiin "armaansa luo".

Sitten kihlaus ja -- häät rakastetun kanssa isän pakotuksesta.

Lopuksi nuorikon opinnot lääkärinarvoa varten lääketieteellisillä kursseilla naisia varten...

Että tyttö, joka sellaista teki, ei ollut täysin viisas -- kuka uskalsikaan sitä epäillä! Ja puoli vuotta ja enemmänkin puhuttiin vaan "Riesemannin hullusta Stellasta." Ja kun muut asiat jo vähitellen unohtuivat, antoivat "hullun Stellan" opinnot yhä vielä aihetta päänpudistamisiin, silmien pyörittämisiin ja "Riesemann raukkojen" surkutteluun.

Sillä miten saattoikaan nainen, kunniallisen perheen lapsi, rikasten vanhempien tytär miten hän toki voikaan -- ruveta _ylioppilaaksi!_

Onnettomat Tarton porvarit -- sitä he eivät voineet käsittää eivätkä unohtaa!

Aivan samoin kuin rouva Riesemann parkakaan ei voinut unohtaa, että hänen tyttärensä oli valinnut -- toisuskolaisen miehekseen.

Paraiten tottui herra Riesemann onnettomuuteen, joka oli kohdannut häntä, hänen taloaan ja tuttavapiiriään. Hän oli liikemies, joka ymmärsi mukautua kaikkiin olosuhteisiin. Jos joku sattui hänen läsnäollessaan puhumaan surkutellen ja ivaten hänen tyttärestään, avasi Riesemann silmänsä suuriksi, kohautti kummastellen olkapäitään ja huudahti pilkkaajalle syvällä äänellään:

"En ymmärrä teitä! Miksi ei nainen saisi hankkia itselleen korkeampaa sivistystä ja toimialaa... Elämmehän kahdennellakymmenellä vuosisadalla! Olen ylpeä tyttärestäni, jonka nimikorttia kerran koristaa lääkärin kunnianimi... Mutta te, kaikki te olette peräti vanhoillisia, jotka ette käsitä ajan vaatimuksia ja virtauksia!"

Näin puhui tehtailija Martin Riesemann.

Ja hän jäi mielenkiinnolla odottamaan päivää, jolloin hänen tyttärensä nimikorttia koristaa lääkärin arvonimi...