Part 10

Tavanneekohan hän enää häntä, saaneekohan hän puhella edes sanaakaan hänen kanssaan? Vai pidättänevätköhän he häntä väkisin kauempana peljättävästä viettelijästään, kunnes hän on joutunut huvilan piiristä kauas pois? Näitä kysymyksiä risteili Kurbatowin päässä, kun äkkiä koputettiin hänen ovelleen, hiljaa ja varovaisesti. Jo ennenkuin hän ehti mitään vastata tahi edes nousta ylös, aukeni ovi ja sisään astui neiti Stella Riesemann pitkässä, mustanharmaassa sadetakissa, musta pitsihuivi oli irrallaan hänen päänsä ympärillä. Hänen kalpeat kasvonsa loistivat marmorivalkeina tumman päähineen ja ruskean tukan alta, jossa sadepisarat hopeisten helmien tavoin loistivat, hänen kirkkaat silmänsä loistivat suurempina ja käsittämättömämpinä kuin muuten. Hiljaa ja rauhallisesti hän läheni, suljettuaan huolellisesti oven, Andrei Petrowitschia, joka vielä istui hämmästyneenä paikoillaan ja huomasi vasta sitten nousta ylös, kun neito tarjosi hänelle pienen kostean kätensä tervehdykseksi.

"Stella Martinowna, mistä tulette?"

"Puutarhasta."

"Näin myöhään!"

"Minulla oli puutarhassa tehtävää."

Kurbatow loi kysyvän, tutkivan katseen neidon totisiin, rauhallisiin kylmettyneisiin kasvoihin. Stella vastasi katseella, joka oli syvä ja tutkimaton kuin merenpohja.

"Andrei Petrowitsch, tulen toivottamaan teille hauskaa matkaa."

"Ja mitä minä voin teille toivottaa?"

"Pian myöskin hauskaa maatkaa."

"Lähdettekö --?"

"Lähden."

"Luvalla vai luvatta?"

"Luvatta."

Kurbatowista tuntui, kun olisi hänen pitänyt siepata hänen rohkean, märjän päänsä käsiensä väliin, sitä hyväillä ja suudella.

"Mitä on tapahtunut, Stella Martinowna?"

Neiti Riesemann istui hiljaa sohvan reunalle ja antoi kädellään merkin, että Andrei Petrowitsch istuutuisi jälleen matkalaukulleen, mikä tapahtuikin.

"Ensinnäkin on minun ilmoitettava teille, etten ole enään morsian. Olen vapaa. Teidän ei kannata toivottaa minulle onnea, sillä olen muutoinkin onnellinen..."

"Ettekö rakasta enää sulhastanne?"

"En ole häntä koskaan rakastanutkaan."

"Ja se tietoisuus --?"

"Sen tietoisuuden sain tänään, sitten, kun hän oli puhunut, kun olin oppinut tuntemaan hänet."

"Ja vanhempanne?"

"Vanhempienikin suhteen olen selvillä. Heidän puolestaan ei minulla ole mitään toivottavaa. Olen yksin maailmassa ja se tekee minut niin rohkeaksi... Andrei Petrowitsch, tunnen tänään ensi kerran, että olen täysikasvuinen ihminen. Ja se tunto tekee minut niin vahvaksi. Mielessäni tuntuu, kun voisin murtaa rautaa."

Andrei Petrowitsch ei voinut kääntää katsettaan puhujan kasvoista; niissä oli jotakin, jonka hän näki niissä ensimäisen kerran, mikä niihin oli tänään ilmestynyt, jotakin, joka antoi neidon katseelle, hänen puheelleen, hänen koko olemukselleen uuden sisällön.

"Ja minulla on teille vielä jotakin muuta sanottavaa", jatkoi Stella Riesemann. "Olen vielä päässyt selvyyteen yhdestä asiasta. Entinen sulhaseni syytti minua siitä, että rakastan teitä, Andrei Petrowitsch. Olen miettinyt tätä syytöstä ja olen huomannut, että se on totta. Rakastan teitä, Andrei Petrowitsch."

Andrei Petrowitsch oli aluksi aivan mykistynyt. Hän vaan katsoi neitoa, äänetönnä, silmiään räpäyttämättä, kummastellen. Sitten -- sitten alkoi hän nauraa. Hän katseli häntä ja nauroi -- nauroi niin kauvan, kunnes kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Ja ne kyyneleet kasvoivat suuriksi, muuttuivat pisaroiksi ja pisarat vierivät kirkkaina hänen poskiltaan parralle ja parralta työmiehen mekkoa pitkin maahan. Hänen ei tarvinnut vastata mitään suullaan Stella Riesemannille, ei tarvinnut tunnustaa mitään -- Stella Riesemann luki hänen vastauksensa ja tunnustuksensa näistä kyynelistä, ja tämä selvä kirja oli niin helppo, niin hyvä lukea.

Ja kun neito oli loistavin silmin lukenut tämän, astui hän hänen luokseen, tarttui molemmilla käsillään hänen päähänsä sekä suuteli hänen tukkaansa ja suuteli näitä silmiä, joita koristivat tehtaantyömiehen nokiset merkit. Ja tehtailija Riesemannin tytär kahisevassa silkkitakissa istui matka-arkulle miehen viereen, jonka rintaa peitti työmiehen puku, antoi painaa itseään tämän rintaa vastaan ja työmiehen palavien, janoavien huulten peittää oman suunsa...

Täytetyllä ja kiinniköytetyllä matka-arkulla istui aviopari, jonka oli pian erottava, istui kaksi työläistä, jotka läksivät etsimään työtä.

He eivät puhuneet pitkään aikaan sanaakaan, katsoivat vaan toisiaan silmiin ja kyselivät ja pohtivat ja tutkivat äänettöminä itsekseen, mistä ja miten tämä onni, joka heillä oli käsissään, ja jonka suuruutta ja arvoa he tuskin uskalsivat arvostella, oli tullut heidän osakseen... Ja he ajattelivat ja tutkivat siihen asti, kun ulkona jo alkoi päivä koittaa.

Päivän koitteessa he löysivät vastauksen.

Päivän koi oli tuonut heille heidän onnensa.

Se oli kirjoitettuna koiton kultaiselle kilvelle kultakirjaimilla.

Siinä oli purppuralle, kullalle ja hopealle hohtavista tähdistä luettavana: "Tehkää työtä ja rakastakaa!"

Enempää ei heidän tarvinnut tietää.

He käsittivät nyt onnensa arvon.

Ja he käsittivät nyt elämän arvon.

X

Kun Stella Riesemann ilmaantui jälleen makuuhuoneeseen, heräsi Rita ja kysyi:

"Missä olet käynyt?"

Stella vastasi:

"Kävin aamulla vieraissa."

Kun Rita ei käsittänyt sitä, käänsi Stella hymyilevät kasvonsa, joita nouseva aurinko valaisi, sisarensa puoleen sekä lisäsi:

"Kävin mieheni luona."

Rita nyrpisti nenäänsä, sillä hän ei sallinut, että hänelle tehtiin pilkkaa, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukahti uudelleen.

Mutta Stella avasi molemmat akkunat sänkynsä kohdalla, että päivän koi voisi nyt tulla hänenkin huoneeseensa vieraaksi ja että sen vanhempi veli aurinko voisi seurata jäljessä.

Ja katso, ne tulivat!

Tuskin oli neito heittäytynyt sänkyyn, kun päivän koi ilmoitti tulostaan. Peitteelle lankesi kimpullinen kukkia, tulipunaisia, lumivalkoisia, kullankeltaisia sateesta, kasteesta kosteina. Ja koi itse seurasi jäljessä, huoneen purppuralla kaunistaen, ja tämän perässä tuli aurinko, kamarin loisteella täyttäen. Ja molempien sylissä, kukat rinnallaan, nukahti neito ja heräsi vasta silloin, kun rattaiden kolina akkunan luota herätti hänet...

Herra Riesemann läksi kaupunkiin.

Stella alkoi kiireesti pukeutua, sillä puolen tunnin kuluttua tuli tallipojan viedä Andrei Petrowitsch asemalle, ja hän tahtoi vielä saada nähdä lähtijää.

Hän oli jo valmis, kun äiti astui sisään.

Rouva Riesemann suuteli ensin sänkyyn Ritaa, joka hänelle silmät unisina väsyneesti vasten silmiä haukotteli patjojen sisästä, sekä sitten Stellaa poskelle.

"Isä käskee sanoa sinulle, Stella, ettet saa mennä sanomaan jäähyväisiä herra Kurbatowille; sinun on luovuttava siitä hulluudesta."

"Niinkö! Mutta jos herra Kurbatow tulee jättämään minulle hyvästi?" kysyi Stella nauraen.

"Sinun pitää karttaa häntä, niinkuin me kaikki; se on isän ankara käsky", lausui rouva Riesemann ja koetti tehdä äänensä niin ankaraksi kuin mahdollista.

"Ja mitä itse käsket, äiti?"

"Käsken samaa."

"Mikä liikuttava yksimielisyys teidän molempien välillä!" huudahti Stella mitä iloisimmalla mielellä. "Mutta en käsitä, miksi minun täytyy Kurbatowia pakoon juosta, eihän hän tee minulle pahaa!"

"Tiedäthän minkätähden isä pakoittaa hänet lähtemään ennen määrä aikaa?"

"En tiedä."

"Kokonaan sinun tähtesi!"

"Minun tähteni! Mutta silloinhan olen minä syyllinen, eikä herra Kurbatow, jota te vainootte! Että Riesemannin avioparilla on kehno tytär, siitä saa siis vieras kärsiä!... Näet itsekin, äiti, se ei käy päinsä! Minun täytyy koettaa hyvittää tähteni tehdyn vääryyden! Jäähyväisten jättäminen on siihen pienin askel!"...

Stella pujahti nauraen ulos huoneesta. Äidin uhkaava varotus ponnahti ovesta takaisin.

Eteisessä tuli herra Kurbatow täydessä matkapuvussa neiti Riesemannia vastaan.

"Lähdet sanomaan jäähyväisiä Andrei?"

"Niin."

"Ei tarvita! Isä on jo lähtenyt, ja äidin sijassa tulen minä sanomaan sinulle jäähyväiset."

Stella tarttui Andreita käsivarteen ja käveli hänen kanssaan talosta ulos -- syrjässä veräjän luona odottavien vankkurien luo.

Rouva Riesemann ja Rita seisoivat ristissä käsin avoimen ikkunan ääressä, eivätkä voineet mitään tehdä! Toisista ikkunoista ja portailta katsoivat nauravat palvelijat, eivätkä _tahtoneet_ mitään tehdä...

Ja nyt vielä ilmaantui Eberhardkin jostakin nurkkauksen takaa silmät itkusta punaisina, kiersi kätensä poistuvan toverin ja ystävän kaulaan, suuteli häntä ja antoi itseään suudella. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän oli jo aikaisemmin maistanut jäähyväishetken katkeruutta, hänhän oli ollut koko ajan isän lähdöstä saakka Kurbatowin huoneessa.

Kun Andrei Petrowitsch jo istui vankkureissa, puristi neiti Stella vielä kerran hänen kättään, ja kamarineito luuli kuulleensa, että hän samalla huusi "näkemiin asti." Neiti ja nuori herra -- molemmat liehuttivat lähtijälle nenäliinojaan. Makuuhuoneen ikkunassa seisoivat rouva ja Rita-neiti ristissä käsin eivätkä voineet tehdä mitään.

Mutta isäkään ei voinut tehdä mitään, kun hän tuli iltapäivällä kotiin ja kuuli asian. Hän kutsui tyttärensä kyllä luokseen, mutta sai häneltä sellaisen vastauksen, että hän vastauksen asemasta jätti puheet kesken ja etsi keppiä. Hän etsikin keppiä, mutta ei ottanut sitä käsiinsä, siihen ei hänellä ollut rohkeutta. Hänen mieleensä johtui parhaaseen aikaan, mitä toiset tulisivat sanomaan, kun kuulisivat, että tehtailija Riesemann oli antanut täysikasvuiselle tyttärelleen keppiä.

Ja sitten pelkäsi hän, että tytär ottaisi liiaksi suuttuneena sulhasensa vastaan, kun hän tulee illalla kuulemaan hänen anteeksipyyntöään. Kepin käyttämiseen oli vielä tilaisuutta. Paras tilaisuus oli esimerkiksi silloin, kun tytär jättää sulhaseltaan anteeksi pyytämättä. Herra Riesemann ei jättänyt tyttärelle muistuttamatta entistä uhkaustaan.

Herra Oswald Göbler tuli. Mutta hän läksi niinkun oli tullutkin.

Hän alkoi kauniisti. Oli surullinen, hermostunut, rauhaton. Oli hellä, viekas, myöntyväinen. Puhui leppymisestä, ei anteeksiannosta.

Sovintoon oli Stella Riesemann heti valmis. Hän ei luvannut kantaa herra Göbleriä kohtaan mitään vihaa. Mutta mitä se auttoi, kun hän lisäsi leppymättömänä selityksensä, ettei hän ole enään herra Göblerin morsian, että sulhasen ja morsiamen suhde heidän välillään oli pysyväisesti loppunut, että he voivat vielä kuitenkin olla hyviä tuttavia ja, jos herra Göbler tahtoo, hyviä tovereja.

"Minkätähden näin?" huudahti herra Göbler hermostuneena.

Hänen päähänsä ei nimittäin tahtonut millään ehdoin mahtua, että sellainen peruuttaminen oli tullut neidon puolelta, että joku neito voi _hänet_ hyljätä ja siksi hän olisi uhrannut, Jumala tiesi minkälaisen summan, jos joku olisi muuttanut asiat niin, että _hän_ olisi voinut näytellä purkajan osaa.

"Miksi niin?" toisti herra Göbler vavisten koko ruumiiltaan, vaikka hän olikin jo saanut vastauksen kysymykseensä.

"Siksi, ettemme rakasta toisiamme", selitti Stella rauhallisesti.

"Mutta minä rakastan sinua!"

"Et siinä määrin, kun minä vaadin. Ja mikä meille molemmille on yhtä tärkeätä: minä en rakasta sinua!"

"Mutta sehän on mahdotonta!" oli herra Göbler huudahtamaisillaan, mutta alkaen yhä selvemmin käsittää, että se on kuitenkin mahdollista, piti hän parempana valmistella peräytymistä: hän tarjosi neidolle kättä jäähyväisiksi.

Stella astui hänen luokseen, asetti molemmat kätensä hänen olalleen, katsoi häntä ystävällisesti silmiin ja sanoi:

"Toivon, että voittaisit pian tuskasi. Muuten olen sinun suhteesi jotensakin huoletta. Löydät ennemmin tahi myöhemmin vaimon, joka tekee sinut onnelliseksi, ja jota voit käsittää. Kiitä siis Jumalaa, että pääsit minusta irti. Vaimoksi, jonka sinä tarvitset, minä en kelpaa. Elä hyvin, Oswald!"

Ja herra Göblerin ollessa jo ovella lisäsi hänen entinen morsiamensa:

"Vielä jotakin, armas ystävä! Voit sanoa ihmisille, että kihlaus purkautui sinun toivomuksestasi. Samaa tahdon minäkin sanoa, voit olla varma siitä. Sinun yhteiskunnallinen asemasi vaatii sitä -- ja minulle se ei tee mitään pahaa... Niinkö, Oswald?"

Neidon sanoissa ei ollut mitään loukkaavaa, siksi nyökkäsi Oswald vaan päätään, astuessaan ulos, mutta epävarmaksi jäi, ottiko hän ehdotuksen vastaan vai hylkäsikö hän sen.

Ensimäinen, jonka Göbler toisissa huoneissa tapasi oli hänen entinen "tuleva appensa." Tämä astui häntä vastaan kasvoilla, jotka olivat yhtenä ainoana suurena, rasvaisena, mieltäkiinnittävänä kysymysmerkkinä. Mutta herra Göblerin pystyyn kohonneet hiukset ja alasvaipuneet viikset eivät ennustaneet mitään hyvää.

"Herra Riesemann" lausui nuori Göbler, ja hänen äänessään väreili vaivoin hillitty tuska, "annoitte eilen minulle sananne, että tyttärenne katuu hulluuttansa ja katuu minulle tekemäänsä vääryyttä. Ette ole pitäneet sanaanne!"

"Kuinka hän on uskaltanut vastustaa?"

Nuori Göbler kohautti olkapäitään ja etsi lakkiaan.

Herra Riesemann kuljetti paksun ruumiinsa hänen tielleen.

"Se oli varmaan liian aikaista", lausui hän lepyttävällä, rauhoittavalla äänellä, vaikka hänen silmistään näkyi, että hän oli suuttunut tyttäreensä. "En saanut tehdyksi häntä vielä kyllin myöntyväksi ja -- ja viettelijähän matkusti pois vasta tänä aamuna... Mutta voin antaa sinulle sanani, armas poikani..."

"Sanaanne en enää luota!"

"Voin kuitenkin antaa sinulle sanani, että asia kolmen -- sanokaamme viiden -- päivän kuluttua -- viimeistäänkin viiden, kuuden päivän kuluttua -- sillä olenhan isäntä tässä talossa..."

"Tässä talossa ei ole isäntää!"

"Odotahan toki hiukan!... Poika, kuka ajaa niin ajattelemattomasti asioitaan!... Näillä nuorilla ihmisillä ei ole hituistakaan kärsivällisyyttä!"

Mutta näillä moitteillaan pilasi isä Riesemann koko asian. Nuori Göbler nosti ylpeästi päätään, astui ovelle ja huudahti:

"Oswald Göbler ei tarvitse kärsivällisyyttä, jos hän kunnioittaa pannusepän tytärtä kosinnallaan. Oswald Göbler ei juokse yhdenkään pannusepän tyttären jäljessä -- huomatkaa se, herra Riesemann!"

Otti hatun ja poistui.

Herra Riesemann katsoi halvauskohtauksen saaneen ihmisen tavoin kiinni paiskattua ovea. Hän katsoi niin kauan sinnepäin äänetönnä ja liikkumatta, kunnes jostakin hiljainen itkunsekainen ääni kuiskasi hänen kaulattomassa päässään oleviin korviinsa joitakin typeriä sanoja.

Siinä seisoi rouva Riesemann, piteli ohimoitaan ja nyyhkytti, ja kaikki hänessä osoitti, miten kovasti tapaus oli häneen koskenut.

"Martin, hän haukkui sinua pannusepäksi!..."

"Niin, hän haukkui minua pannusepäksi!"

"Ja olet kuitenkin tehtailija!"

"Olen tehtailija!" toisti herra Riesemann koneellisesti, sillä hänen päänsä ei voinut vielä ajatella, maailma hänen ympärillään pyöri kuin tehtaan suuri väkipyörä.

Hänen surkuteltava hämminkinsä täytti rouva Riesemannin mielen osanotolla, hän juoksi hänen luokseen, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja nyyhkytti!

"Martin, olemme häväistyt! Koko maailman silmissä häväistyt!"

Sen Martinkin käsitti, ja hieman toivuttuaan, valtasi hänen povensa hirmuinen viha niitä vastaan, jotka tämän loukkauksen olivat aiheuttaneet.

Loukkaajaa itseään ei hän saanut enää käsiinsä, mutta toinen, syyllinenhän oli lähellä.

"Lyön hänet maahan! Ruoskin hänet mäsäksi!" kiljaisi entinen pannuseppä, riuhtaisi itsensä vaimostaan irti ja juoksi kohotetuin nyrkein tyttärensä kammioon, josta nuori Göbler oli muutamia hetkiä sitten tullut ulos.

Hän työnsi oven enemmän jalallaan kuin kädellään auki ja ryntäsi sisään kauheasti kiroillen.

Kaunis huone oli kuitenkin tyhjä.

Muualtakaan ei voinut syyllistä löytää.

Hän tuli vasta monen tunnin jälkeen metsästä, ja silloin oli herra Riesemannin viha jo huomattavasti lauhtunut.

XI

Riesemannin aviopuolisot olivat todella pahoillaan siitä, että heidän tyttärensä kihlaus nuoren Göblerin kanssa oli purkautunut. Sillä molemmat Göblerit, isä ja poika, jotka hoitivat yhdessä liikettä, joka jäi Oswaldille perinnöksi, eivät olleet ainoastaan seudun suurimpia suurkauppiaita, vaan olivat myöskin korkeimmissa seurapiireissä suuressa arvossa pidetyt. Heidän liikkeensä -- maanviljelyskoneet ja työkalut, lannoitusaineet, siemenet, rauta, suola, silakat, sillit, petroleumi, metsänriista j.n.e. -- saattoi heidät tekemisiin tilanomistajien kanssa, joista useat olivat heidän kanssaan ystävällisissä suhteissa, sitä enemmän, kun molemmat Göblerit olivat innokkaita urheilijoita, joiden hevoset näyttelivät kilpa-ajoissa tärkeätä osaa ja jotka olivat vuokranneet tilanomistajilta laajoja metsästysalueita.

Riesemannien pitkällinen toive, päästä kerran seurapiiriin, jossa voisivat istua aatelissukua olevien henkilöiden kanssa samassa pöydässä, oli siten tyttären kautta loistavasti täyttymäisillään. Ja nyt ei siitä tullut mitään. Se oli pahaa, se oli anteeksiantamatonta!

Herra Riesemann oli suutuksissaan vielä yhdestä asiasta. Että nuoren Göblerin loukkaus häntä loukkasi, oli tietysti selvää. Ja nyt suututti häntä vielä se tieto, että hän oli jäänyt hänelle vastausta velkaa! Ja hän olisi voinut vastata hänelle niin helposti, niin syvästi vaikuttavasti, ellei hän olisi ollut niin naurettavan hämmentynyt! Ja sitä vastausta olisi niin tarvittu, sillä olihan kaikki lopussa! Hän olisi voinut nuorelle Göblerille -- ei hänen olisi _pitänyt_ huutaa hänen jälkeensä:

"Eikä pannusepän tyttären tarvitse juosta Silakka-Simon jäljessä! Pannusepän tytär näyttää heti Silakka-Simolle, missä ovi on!"

Oswald Göblerin isoisä oli nimittäin vanhaan hyvään aikaan, kun vielä ei muutettu sukunimiä, kaupungin syrjässä, maantien vieressä pitänyt maalaispuotia, ja myynyt etupäässä maukkaita silakoita. Kiitokseksi siitä, ja koska hänen puodillaan ei ollut muuta kylttiä, lisäsi rahvas hänen kunnialliseen ristimänimeensä sanan silakka. Vanhan Silakka-Simon sukunimi oli kirkonkirjoissa Kabli. Jumala ja Silakka-Simon poika tiesivät, miten tämä nimi oli muuttunut "Göbleriksi." Aikakauskirjat vaikenevat siitä.

Mitä syytä oli siis Martin Riesemannilla, joka oli ainoastaan lisännyt ristimänimensä jälkeen pienen _in'in_, vaieta siitä! Varsinkin kun hän oli niin syvästi loukattu!

Ja herra Riesemann raapi korvallisensa verisiksi syvästä harmista. Sellainen vastaus, ja tämän häpeämättömän keltanokan piti jäädä ilman sitä!...

Riesemannin suureksi harmiksi ennätti nuori Silakka-Simo vielä yhdessä asiassa hänen edelleen.

Herra Oswald Göbler huolehti kunniastaan ja levitti kaupungille huhun, että hän oli hyljännyt morsiamensa. Riesemann tuli juttuineen, että morsian oli hyljännyt Göblerin, liian myöhään; hän tapasi ainoastaan epäileviä kasvoja ja olkapäiden kohottamisia. Ei auttanut mitään, että hän, tehdäkseen asian uskottavammaksi, kertoi miten hän oli näyttänyt nuorelle Göblerille, joka oli tullut hävyttömäksi, ovea ja sanonut:

"Tehtailija Riesemannin tytär ei tarvitse tuollaista Silakka-Simoa. Tehtailija Riesemannin tytär on jo kauvan toivonut, että tuollainen Silakka-Simo ei juoksisi hänen jäljessään!"

Pari kertaa joutui herra Riesemann raukka niin pahasti puheissaan kiinni, ettei tiennyt, minne silmänsä kääntäisi. Hänelle vastattiin:

"Mutta sehän ei ole lainkaan mahdollista, herra Riesemann, sillä tyttärenne lausui minulle itselleni, että purkaminen on tapahtunut herra Göblerin tahdosta."

Ja herra Riesemannin kysyessä tyttäreltään, onko hän kenellekään puhunut sellaista, sai hän vastaukseksi että kyllä, olen puhunut!

Suurimmalla rauhallisuudella!

Mutta minkätähden siis?

Vastaus: herra Göblerille mieliksi. Menetetyn morsiamen tähden hänelle mieliksi?

Surkeata, sellaisesta lapsesta ei voinut päästä selville!... Parempi olisi ollut, että olisi hänelle sidottu kivi kaulaan ja heitetty mereen, missä se on syvin...

Stellan elämä isän kodissa muuttui helvetiksi.

Hän olisi saanut varmasti lyöntejä, ellei hän olisi tietänyt niitä karttaa. Joka kerta, kun isä oli suuttunut, oli hän kadoksissa. Hän tuli jälleen näkyviin, kun isän viha oli lauhtunut.

Mutta sitten tuli päivä, jolloin hän ei enää tullut näkyviin.

Se oli unohtumattoman hirmuinen häpeäpäivä Riesemannin talolle!

Se päivä, jolloin Riesemannin piti tunnustaa olevansa lyöty mies -- lyöty ja murtunut!...

Eberhard oli onnellisesti suorittanut ehtonsa.

Pieni ilo isän rauhattomalle sydämelle raskaana aikana!

Viimeisen tutkinnon jälkeisenä päivänä, eräänä sunnuntaina -- lähti Stella aamulla kaupunkiin eikä tullut illaksi takaisin. Isä ei tavannut häntä seuraavana päivänä kaupunkiasunnostaan, tytär ei saapunut sinne päivän kestäessäkään, eikä häntä ollut illallakaan kesä-asunnossa. Sitten alettiin häntä kuulostella ja etsiä. Seuraavana päivänä oli vanhemmilla edessään pelottava tosiasia, heidän tyttärensä oli paennut isän talosta!

Verohallituksesta passi otettu, säästökassasta prosentit -- monta sataa ruplaa -- ulosotettu, kaupunkiasunnosta vaatteet mukaan viety!... Lisäksi oli joku tuttava nähnyt hänet sunnuntai-iltana astuvan asemalla Pietarin junaan...

Kun Riesemann ehti näine tietoineen kotiin, oli hän suunniltaan. Hän ei puhunut sanakaan, kun äiti, kädet taivasta kohti kohottaen, alkoi huutaa: "Hän riensi venäläisensä jälkeen!" ja kun Ritan mieleen johtui, että Stella oli yöllä ennen Kurbatowin lähtöä tullut ulkoa ja lausunut: "Kävin mieheni luona!..." Mutta äkkiä herra Riesemann heräsi. Hän hypähti ylös, ikäänkuin olisi laattia häntä polttanut. Ja hän joutui niin mielettömän vihan valtaan, että hän, keltainen vaahto suupielissään, alkoi raivota niinkuin mielipuoli.

Hän sieppasi kepin käsiinsä ja löi salissa ja tyttäriensä kammiossa lamput, vaasit, peilit, ylipäänsä kaikki esineet, jotka särkyessään kolisivat, pieniksi sirpaleiksi.

Äiti ja tytär saivat ponnistaa kaikki voimansa, hillitessään hänen kiihkoansa ja ottaessaan kepin hänen kädestään.

Mies raukka vaipui sen jälkeen voimattomana, kauttaaltaan hiessä, tuolille, peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja alkoi itkeä.

Hän itki omaa ylpeyttään, joka oli saanut niin kovan iskun.

Ja kun hän oli lakannut itkemästä huusi hän:

"Tehtailija Riesemannilla ei ole enää sitä tytärtä! Älköön kukaan enää tässä talossa mainitko hänen nimeään!"

Seuraavana päivänä -- saapui Stellalta pääkaupungista kirje, jossa hän rauhoitti vanhempiaan itsensä suhteen ja ilmoitti heille, että hän alkaa pääkaupungissa lukea lääketiedettä.

Mutta koska Riesemannilla ei ollut enää tytärtä, repi isä kirjeen tuhansiksi kappaleiksi ja antoi perheelleen ankaran käskyn, ettei saa ottaa toisia samallaisia kirjeitä enää vastaan.

XII

Ja kuitenkin oli Riesemannilla vielä kaksi tytärtä.

Hänen isänsydämensä tunsi sen, ja samoin hänen loukattu ylpeytensä, joka vaati hyvitystä.

Ja lopuksi -- hän ei tahtonut hukkua vaimonsa kyyneliin!

Eräänä kauniina päivänä seisoi vanhahko paksu herrasmies "Suurella Monetnajalla", Pietarin puolella, talon numero 47 neljännessä kerroksessa erään asunnon oven edessä, jolle oli vierekkäin kiinnitetty kaksi nimikorttia. Lihava herra huohotti raskaasti, sillä korkeat portaat olivat koskeneet hänen keuhkoihinsa, ja pyyhki tippuvaa hikeä kasvoiltaan. Kun hänen silmänsä eivät voineet tottua niin pian pimeään, sieppasi hän tikulla tulta ja tutki sen valossa molempia nimikortteja. Äkkiä putosi tikku hänen sormistaan maahan ja vanhan herran kurkusta nousi raskas huokaus.

"Todellakin!" kuului pidätetyllä äänellä hänen hampaidensa välistä, "to-todellakin!"

Tarttuen oikealla kädellään lujemmin hopeanuppuiseen keppiinsä, hän soitti vasemmalla kädellään nopeasti ja rajusti ovikelloa.

"Tahdon näyttää hänelle! Hänen pitää oppia tuntemaan minut!" ajatteli herra Riesemann, ja hänen päätänsä alkoi kuumottaa, hänen korvansa suhisivat ja hänen silmissään väikkyi purppuraisia väreitä.

Ovi avattiin ja vanha herra astui kiireesti sisään.

Riesemannin suureksi hämmästykseksi otti hänet vastaan eräs upseeri. Hän tunsi Andrei Kurbatowin, upseerinpuvustaan huolimatta, kyllä varsin hyvin, mutta tahtomattaan hämmästyi hän hetkeksi, sillä Riesemann tunsi sotilaspukua kohtaan luontaista kunnioitusta.