Part 1

PÄIVÄN KOITTAESSA

Novelli

Kirj.

EDUARD WILDE

Tekijän luvalla vironkielestä suomentanut

Ape Laitio

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1907.

I

V:n puoliasemalla ja sen lähimmässä ympäristössä vallitsi muuten uninen ikävyys; asemapäällikkö istui huoneessaan, joi teetä, luki "Svjetiä" ja haukotteli; virantoimituksessa oleva telegrafisti ajatteli niin kauvan 20:ttä päivää [virkamiesten palkanmaksupäivä], kunnes hänen päänsä vaipui apparaattipöydän laitaa vasten ja silmät menivät kiinni; vahtimestari istui kyyryissään pakaasihuoneessa vaa'an päällä ja paikkasi poikansa kenkiä; ainoastaan ratamestari käveli hiljalleen aseman edessä kiskoilla, antoi vaihdemiehelle muutamia käskyjä ja läksi sitten kotiin vaimonsa luo; sireenipensastossa, pienen, keltaiseksi maalatun aseman takana visertelivät varpuset, joukko koppakuoriaisia lenteli nuorten päärynä- ja pihlajapuiden ympärillä, alhaalta metsästä kuului käen kukunta -- muuten oli kaikki hiljaista, uinuvaa.

Mutta kun matkustajajunat aamuin illoin olivat tulossa, muuttui elämä V:n asemalla vilkkaammaksi kuin usealla suurella asemalla -- luonnollisesti kuitenkin ainoastaan kesällä. Kaikkia teitä myöten, jotka pohjoisesta ja idästä johtivat asemalle -- ja niitä oli hyvin paljon -- tuli viheriöivien puiden ja pensasten välitse näkyviin valkoisia hattuja, vaaleita naispukuja, värikkäitä päivänvarjoja ja kaikenkarvaisia miesten päällystakkeja, ja pian vallitsi asemasillalla vilkas liike, hupaisa pujotteleminen toistensa ohi ja äänekäs hälinä. Asematalon seinien nojaile kokoontui joukko polkupyöriä, päärynä- ja pihlajapuiden alla taasen oli joukko hevosia satuloituina tahi vankkurien edessä. Parin virstan päässä V:n asemalta sijaitsi näet hiljan rakennettu kesähuvila, jonka asukkaille, etenkin nuoremmille, junien tulo ja lähtö tarjosivat hauskaa vaihtelua, etenkin kun asemalle johtavat, kuusimetsän ja viheriöivien niittyjen halki vievät tiet olivat aivan kuin luodut huvikävelyä varten.

T:n huvilassa asui rikkaita kaupunkilaisporvareita; sen voi nähdä heidän tyttäristään ja pojistaan heidän ollessaan asemasillalla. Heidän ulkomuotonsa, pukunsa, koristuksensa, heidän liikkumis- ja keskustelutapansa, kaikessa ilmeni tunnettu piirre, joka heidät muihin sisällisesti yhdistää, mutta ulkonaisesti heistä eroittaa, ja joka siinä yhteiskuntaluokassa on selvästi huomattavissa. Nuori asemapäällikkö, joka huoneessaan "Svjetiä" lukiessaan oli ikävästä haukotellut, miten reippaasti hän nyt liikkuikaan, miten kunnioittavasti hän tervehtikään puolelle ja toiselle, miten kärsivällisesti hän kuuntelikaan kaikkia, joilla oli häneltä jotakin kysyttävää tahi toivottavaa, ja miten punastuikaan hän onnellisuudesta, kun joku nuorista neitosista häntä kaikenlaisilla miellyttävillä kysymyksillä kunnioitti! Ja vahtimestari ja kantaja -- he muuttuivat heti näiden herrojen kuuliaisiksi palvelijoiksi, kumarteleviksi käskyläisiksi, he olivat heti valmiit kiireesti lähtemään, kun joku herra, rouva tahi neiti lähetti heidät jollekin asialle. Väsynyt telegrafisti, joka niin suurella kaiholla odotti 20:ttä päivää, oli jo aikoja sitten herännyt unestaan, tähysteli ikkunasta puoleksi kunnioitettavalla uteliaisuudella ulos ja tunsi hivelevää riemua, kun herrasväen joukossa, joka ei häntä huomannut, löytyi henkilö, jota hän voi tervehtiä, olkoonpa, että se oli ainoastaan erään tohtorin rouvan -- lastenhoitaja.

Eräänä tuorstai-iltana toukokuun loppupuolella, jolloin Andrei Petrowitschia kohtasi se odottamaton kunnia, että Riesemannin tyttäret olivat veljineen ja vieraineen itse saapuneet häntä asemalle vastaanottamaan, tarjosi V:n asema tavallista eloisamman kuvan. Asemasillalla käveli suuremmissa ja pienemmissä ryhmissä muodinmukaisesti kammattuja nuoria neitosia vaaleissa kesäpuvuissa, nuoria herroja valkoisine hattuineen tahi kirjavine urheilulakkeineen, viikset ylöspäin kierrettyinä ja kiilloitetut kepit kädessä, ja vielä lisäksi useammanikäisiä alaikäisiä nuoria tyttöjä lyhyine päällystakkeineen ja lyhyempine ja pitempine palmikoineen, joita useammanväriset nauhat koristivat, ja lopuksi nuorempia ja vanhempia poikasia, joista toiset olivat koululaisten puvussa, toiset taasen olivat puetut ohuisiin valkeisiin kesävaatteisiin. Vanhempaa herrasväkeä oli verrattain vähän saapuvilla, he nauttivat kotona kauniissa puutarhoissaan lämpimästä, ihanasta kesäillasta.

Andrei Petrowitsch Kurbatow oli pari päivää takaperin kirjoittanut saapuvansa tämäniltaisessa junassa perille. Herra Riesemann lähetti hänelle kyytimiehen "sharabaneilla" vastaan asemalle. Että Riesemannin herrasväestä, joka parhaillaan vietti vieraiden kera hauskasti neiti Stellan syntymäpäivää, kukaan ei tahtonut mennä itse noutamaan Eberhardin tulevaa opettajaa asemalta, oli aivan luonnollista. Tämä ei ollut Eberhardille itselleenkään mieluista, sillä ensinnäkin tunsi hän kaikkia opettajia, parastakin, kohtaan erikoista vastenmielisyyttä, ja toiseksi oli opettaja, jonka piti tulla hänen kesäistä loma-aikaansa häiritsemään, ja jota hän tämän vuoksi sydämensä pohjasta ennakkoluuloisesti vihasi, ainoastaan köyhä venäläinen ylioppilas, jota hän, rikkaan tehtailijan poika, voi alentua pitämään ainoastaan palvelijan veroisena. Vaan äkkiä huudahti neiti Stella, joka oli tänään kauniin sulhasensa rinnalla erittäin hyvällä tuulella:

"Lapset, lähtekäämme asemalle herra Kurbatowia vastaanottamaan! Agathe-täti kirjoittaa Pietarista, että hän kaikesta huolimatta on jotenkin hauska ihminen."

Mitä neiti Stella sanoilla "huolimatta kaikesta" tarkoitti, jätti hän toisille selittämättä, kun hänen ehdotukseensa heti suostuttiin. Ensimäisenä tietysti herra Göbler, jonka periaatteena oli sulhasena täyttää empimättä suloisen morsiamensa pienimmätkin toivomukset, sitten Heinrich Bergmann, joka itse oli ylioppilas ja sentähden halusi uteliaana oppia tuntemaan pietarilaista toveriaan, jota Stella oli sanonut hauskaksi ihmiseksi; pari nuorta neitoa ja eräs herra vierasten joukosta suostuivat lähtemään kävelymatkalle, ja Eberhard päätti, asiaa filosofillisesti punniten: mitä aikaisemmin näet vihollisesi, sitä pikemmin voit hänelle hampaitasi näyttää, lähteä mukaan. -- Ainoa vastahakoinen oli neiti Rita Riesemann, jonka huulet venyivät pitkiksi ja nuhtelevasti katsoen sisartaan silmiin, lausui terävällä, pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle niin ominainen:

"Mutta ajattelehan toki, mitä tämä ihminen rupeaa itsestään ajattelemaan, jos me lähdemme häntä vastaanottamaan! Mehän saatamme hänet aivan itserakkaaksi!"

"Mitä joutavia", vastasi Stella, "hänhän saa aina asua meidän kanssamme yhdessä, meidän kanssamme yhdessä syödä, meidän kanssamme yhdessä vieraissa käydä. Ja lopuksi: hän on ylioppilas, kuten Agathe-täti kirjoittaa, hyvästä perheestä, vaikka köyhä."

"Ja voihan hän ajaa vankkureissa yksin kotiin, sillaikaa kun me palaamme jalan takaisin", lisäsi herra Göbler.

Rita katsoi tutkivasti Heinrich Bergmannia, ihailijaansa; tämä näkyi olevan kahdella päällä, kierteli hetken ylähuulessaan esiinpuhkeavia viiksenalkuja, työnsi viheriäisen ylioppilaslakkinsa, jota hän nyt kantoi päällyksettä, toiselle korvalleen ja lausui pitkäveteisellä, ylpeän huolettomalla äänellään:

"Tuleehan toki tietää, kenen kanssa on tekemisissä, ja ellei hän tiedä, niin kyllä me tiedämme."

"Mutta meidän tulee ainakin kysyä, mitä äiti asiasta ajattelee", tiuskasi Rita, nyt kuitenkin jo myöntyväisempänä. Vaan Stella oli jo lähtenyt Oswald Göblerin käsivarteen nojaten liikkeelle ja muut tekivät heidän jäljessään samoin, niin ettei neiti Ritalla, joka muuten olikin kävelyretken puolella, jäänyt muu neuvoksi kuin lähteä ylioppilaansa kanssa seuraamaan seuruetta.

Nyt kävelivät he asemasillalla edestakaisin ja kuluttivat tuttaviaan tervehtiessä ja tuntemattomampia tarkastellessa ja arvostellessa, vilkkaasti, sisällöttömästi keskustellen aikaansa. Kellon soitto oli jo ilmoittanut junan lähteneen edelliseltä asemalta, merkkilauta oli laskettu alas.

Stella Riesemannin tuli tänään todella olla hauskalla tuulella, siksi hän, -- joka sisareensa verraten oli muuten ujo, totinen, melkeinpä ikävä, huudahti äkkiä vallattomasti nauraen:

"Lapset, kuka tahtoo lyödä kanssani vetoa? Minä väitän, että hän on tummaverinen!"

"Kuka niin?" kysyi Göbler.

"Andrei Petrowitsch luonnollisesti!"

"Eberhardin tuleva opettajako?"

"Niin."

"Mutta Stella, mitä meillä on sellaisen ihmisen tukan kanssa tekemistä", kaikui Ritan ääni ikäänkuin pienen ratsupiiskan läimäys. "Sinä näyt tuntevan aivan erityistä mielenkiintoa häntä kohtaan."

"Niin teenkin", nauroi Stella. "Tietäkää, että minä olen kyllästynyt kaikkiin niihin kasvoihin, joita me täällä joka päivä näemme, näihin jokapäiväisiin kasvoihin -- tähän saakka!" Hän osotti etusormellaan kurkkuaan. "Minä olen kyllästynyt teitä kaikkia -- suokaa anteeksi -- katselemaan!"

"Minuako myöskin?" kysyi herra Oswald Göbler teeskennellyllä hämmästyksellä, kääntäen samalla kauniit, hienot herraskasvonsa hellästi ja iloisesti morsiamensa puoleen ja katseli häntä suurilla ruskeilla silmillään uhmaten suoraan silmiin.

"Mahdollista kyllä -- minä näen sinut ja kaikki muutkin liiaksi usein", vastasi Stella, luoden samalla sulhaseensa sinisistä silmistään leikillisen ja samalla hellän katseen. "Minä näen teidät liian usein, ja se _heikontaa_ näkemisen voimaa, eikä mikään ole luonnollisempaa, kun että minä katselen huvitettuna kaikkia uusia kasvoja, jotka saapuvat minun läheisyyteeni... Minä väitän, että Andrei Petrowitsch on tummaverinen, kuka väittää vastaan ja lyö kanssani kättä?"

Luonnollisesti tunsi herra Oswald Göbler, joka oli ottanut periaatteekseen sulhasena suostua empimättä kaikkiin morsiamensa toivomuksiin, olevansa velvoitettu ottamaan vedonlyöntivaatimuksen vastaan.

"Minä väitän, että hän on vaaleanverinen, ihan liinavalkea, ihan niinkuin isäsi tallirenki Janka; hänen silmäripsensäkin ovat valkeat kuin --." Herra Oswald Göbler alkoi ääneensä nauraa ja jätti sanansa kesken, lyödessään Stellan kanssa kättä. Vedon hinnaksi määrättiin vähän makeisia -- toiselta puolelta kaksi naulaa suklaata, toiselta puolen -- hiljaisella suostumuksella -- määrätty luku suukkosia.

"Tietäkää", lausui tarttolainen osakuntalais-ylioppilas, suutuksissaan olevan neiti Ritan vieressä paljon merkitsevällä äänenpainolla, "jos Te, neiti Stella, tahdotte tietää, miltä Andrei Petrowitsch todella näyttää, niin voin Teille hänet kuvata."

"Tekö? Ettehän edes tunnekaan häntä!"

"Tunnen. Ainakin senverran, että voin hänet Teille kuvata. Tunnen useita Andrei Petrowitscheja ja kaikki he ovat samannäköisiä. Meillä Tartossa on heitä jo niin, että kuhisee -- kuten tunnettua. Kuulkaa siis, neiti Stella: Andrei Petrowitsch Kurbatowilla on punainen paita paikattujen housujen päällä, ja kun hänellä on univormu selässään, voitte antaa siitä keittää kotona hyvällä tuloksella saippuaa, ja kun siihen vielä lisäätte palttoon, saatte enemmän saippuaa, kuin voitte pesuissanne vuodessa kuluttaa. Mutta mitä sitten Andrei Petrowitsch Kurbatowin tukkaan tulee, jonka väriä minä, ikävä kyllä, en voi sanoa, niin ulottuu se todennäköisesti kiharaisena olkapäille asti ja on niin tiheä, että ei haravakaan voi tunkea sen läpi, mikä osaksi johtuu siitä, että se ei ole kolmeen vuoteen kampaa eikä haravaa nähnytkään."

Koko seurue, Stellaa lukuunottamatta, nauroi, sydämellisimmin neiti Rita Riesemann, joka puoleksi kiitollisena, puoleksi ihmeissään katseli pilaa puhuvaa ihailijaansa. Heinrich Bergmannin kuvaus olisi sattuvaisuudestaan huolimatta ja raakuutensa puolesta ehkä tuntunut ilettävältä, mutta hän osasi pilkatessaan käyttää niin sydämellistä, viatonta ääntä, että se vähensi ja heikensi hänen sanojensa vastenmielistä vaikutusta. Stellakaan ei pahastunut, vaan koska hän nyt kerran oli ottanut vastustaakseen, ei hän tahtonut jäädä vastausta velkaa. "En tiedä, Heinrich, miten oikea Teidän kuvauksenne herra Kurbatowista on", hän lausui totisena, vaikka terävyydettä, "mutta Teidän täytyy itsennekin tunnustaa, että eivät sileäksi kammattu pää eikä neulansilmästä lähtenyt puku vielä ole mitään ihmisarvon merkkejä, eivät tee miestä mieheksi, vielä vähemmin huvittavaksi."

Heinrich Bergmann kumarsi kohteliaasti. "Nytpä sain!" lausui hän rauhallisesti.

Kun Rita ei tahtonut antaa voittoa niin helposti sisarelleen, veti hän, kuten hänellä tällaisissa tapauksissa oli tapana tehdä, punaiset huulensa ylenkatseelliseen hymyyn ja lausui: "Noh, mitä minuun tulee, seurustelen mieluummin koristetun ja harjatun hölmön, kun puolivillin neron kanssa; minulla ei ole mitään tekemistä ryysyisen ja likaisen ihmisen kanssa."

"Makuasia, armas Rita", nauroi neiti Stella, "tiedänhän, että sinä arvostelet ihmisiä heidän vaatteidensa mukaan ja pidät kykyä yleensä jokseenkin tarpeettomana asiana."

Väittelyn lopetti junan tulo asemalle. Asemakellon kimeä ääni esti neiti Ritan vastauksen kuulumasta. Konduktöörit hyppäsivät vaununsillalta maahan ja avasivat vaunujen ovet; vaunujen ikkunoista katsoi usea pölystynyt matkustaja ulos; maahanastujoita oli ainoastaan vähän.

Riesemannin seurue piti silmällä toisen luokan vaunuja; ainoastaan Henrik Bergmann ei sitä tehnyt; hän näet odotti Andrei Petrowitsch Kurbatowin astuvan ulos kolmannen luokan vaunusta, -- ja hän oli oikeassa. Kesti kyllä kauvan, ennenkuin näkyviin tuli sellainen henkilö, jonka hän voi ylioppilaspuvustaan päättää Eberhardin tulevaksi opettajaksi, sillä tällä oli suuri ja raskas matka-arkku vaunun oven ja eteisen portaiden väliltä ulos kiskottavana ja alas kannettavana; mutta koska tämä oli ainoa ylioppilas, joka ylipäänsä astui ulos junasta, niin ei voinut olla epäilystäkään, että raskaan matka-arkun omistaja oli Andrei Petrowitsch.

Hänen vastassaolijoidensa kesken syntyi tärkeä neuvottelu siitä, tuleeko heidän lähestyä häntä kaikkien yhdessä, vai olisiko se annettava yksin herrojen ja Eberhardin tehtäväksi. Mutta ennenkuin tästä ehdittiin päättää, astui vieras ylioppilas, asetettuaan matka-arkkunsa asemasillalle, Eberhardin luo, joka kantoi realikoululaisten lakkia, ja kysyi saksaksi, murtaen heikosti venäjäksi: "Ettekö ole tehtailija Riesemannin poika?"

Poika kohotti ihmetellen silmänsä ja vastasi myöntäen.

"Sepä on hauskaa", lausui vieras tämän jälkeen venäjäksi ja ojensi ystävällisesti kätensä. "Olen Andrei Petrowitsch, tuleva toverisi ja ystäväsi. Puhuessasi minulle sinuttele minua, kuten minäkin sinulle teen. Ja nyt näytä minulle, missä ovat vankkurit, joille voin asettaa matka-arkkuni; ellei tie ole pitkä etkä sinä ole väsynyt, lähdemme jalan kotiin."

Eberhard ei tietänyt itsekään, mistä se johtui, mutta hän oli tulevan opettajansa tervehdyksestä niin hämmästynyt, ettei huomannut vastata mitään ja katseli neuvoa ja apua odottavan näköisenä sisariaan ja näiden vieraita, jotka seisoivat jonkun matkan päässä.

"Etkö olekaan yksinäsi?" kysyi Andrei Petrowitsch, joka loi katseensa samaan suuntaan kuin poikakin, jonka jälkeen seurue astui Stellan johdolla lähemmäksi. "Kuten näen, on sinulla paljon tovereita", lisäsi hän nauraen ja astui, ottaen lakkinsa päästään reippain askelin neitoja ja herroja kohti.

Mies, joka esitteli itsensä Riesemannin neidoille ja herroille, teki Stellan vedon voittajaksi, sillä Andrei Petrowitschilla oli mustanruskea tukka, joka ohimoilta jo oli harmaantunut, ja samallainen täysiparta, jossa samoin siellä täällä näkyi harmaita suortuvia. Mutta Henrik Bergmannin kuvaus hänestä oli muuten vaan vähäisessä määrässä sattuva. Herra Kurbatowin hiukset olivat lyhyiksi leikatut, hänen tiheä partansa ympyriäiseksi ajettu, hänen vaatteensa kyllä kuluneet ja vaalenneet, vaan eivät likaiset ja paikatut, paitaa ei hän myöskään kantanut housujen päällä, vaan univormun alta, jonka hän oli viskannut irralleen hartioille, näkyi valkea liinainen vormutakki. Ainoastaan hänen lakkiansa vastaan saattoi vaativaisemmalla katsojalla olla muistuttamisen aihetta; aurinko, sade ja tuuli olivat jo aikoja sitten hävittäneet sen alkuperäisen värin ja antaneet sille muodon ja värin, jolla ei ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä alkuperäisen kanssa.

Uteliaimmin katseli vierasta Stella ja teki sen huomion, että Andrei Petrowitsch oli ruma mies. Hänen kellertävänkalpeat kasvonsa olivat rokonarpien peittämät, hänen paksuhuulinen suunsa leveä, hänen suuri nenänsä tylppä; mutta vilkkaissa ja päivänpaahtamissa kasvoissa oli hänellä mustat, suuret silmät, joilla hän katseli kaikkia niin rauhallisesti ja tutkivasti, niin luottavasti ja luottamusta vaativasti. Andrei Petrowitschin keskikokoinen, tukeva vartalo oli moitteeton, hänen käyntinsä vapaa ja varma. Sitä vastoin herätti katkeraa huomiota, kun hän ojensi oikean kätensä tervehtiäksensä; Rita neiti hypähti hämmästyksestä kiljahtaen taaksepäin ja Stellakin otti käden ainoastaan vastahakoisesti vastaan.

"Teidän tulee tottua sellaiseen" sanoi Andrei Petrowitsch nauraen, "olen nähnyt, että sellaiseen voi hyvin pian tottua."

Herra Kurbatowin kättä peitti yltäyleensä -- paria sormenpäätä lukuunottamatta -- kaukaa käsivarrelta tuleva sinipunainen syntymämerkki. Käden äkkiarvaamaton näkeminen saattoi herättää luulon, että se on nahan alta täytetty jähmettyneellä verellä.

"Hänen olisi pitänyt käyttää kintaita -- sehän on hirmuista", kuiskasi neiti Rita, tämän nähdessään inhoa osoittaen, poispäin Heinrich Bergmannin puoleen kääntyen.

Ikäänkuin olisi Andrei Petrowitsch kuullut nämät sanat, otti hän taskustaan parin liinaisia kintaita ja pani käteensä.

"En käytä mielelläni kesällä kintaita, suokaatte siis anteeksi", sanoi hän rauhallisesti seurueelle.

Sillä välin oli Riesemannin kuski ilmaantunut aseman eteen, viedäkseen opettajan tavarat vankkureille, mikä Stellan neuvosta heti tapahtuikin.

"Me saavuimme jalan asemalle ja lähdemme samoin takaisinkin, niinkuin me joka päivä ajanvietteeksi teemme. Te taas, herra Kurbatow, haluatte varmaankin lähteä vastaanne lähetetyillä sharabaneilla", lausui Stella Riesemann, joka oli ottanut toimittaakseen tässä tilaisuudessa emännän virkaa.

Mutta herra Kurbatow katseli tulevaa oppilastaan ja lausui:

"Siitä saakoon nuori toverini, jonka kanssa tahdon olla yhdessä, päättää; Bernhard, ajammeko vai lähdemmekö jalan?"

"Lähden toisten kanssa yhdessä jalan", lausui poika, altakulmain vierasta ja sitten hänen ohitseen katsoen.

"Siis lähden minäkin teidän kanssanne jalan", huomautti Andrei Kurbatow rauhallisesti.

Rita neiti rypisti otsaansa, kääntyi Heinrich Bergmannin puoleen kohottaen harmistuneena olkapäitään, pudisti päätään ja astui pari askelta eteenpäin, ikäänkuin tahtoen eroittautua seurasta. Heinrich Bergmann seurasi jäljessä, nähtävästi tämän tunteisiin yhtyen. Oswald Göbler katseli kysyvästi kauniilla silmillään morsiantaan ja sitten toisia neitosia ja heidän seuralaistaan, herra Johan Mühlbachia, vaan Stella Riesemann vastasi nopeasti ja kuulematta toisten mieltä:

"Hyvä, herra Kurbatow, tulkaa kanssamme! Jüri, vie opettajan matka-arkku vankkureihin ja aja kotiin; opettaja lähtee jalan."

Ei ollut ihme, että Rita Riesemann läksi Heinrich Bergmannin kanssa seurueen edelle ja koetti pysytellä siitä niin monen kymmenen askeleen päässä kuin mahdollista. Heidän jälkeensä kiiruhtivat toiset, niin että ainoastaan neiti Stella, Göbler ja Eberhard, -- viimeksimainittu Stellan salaisesta käskystä -- jäivät Andrei Petrowitschin luo. Toisinaan sattui niinkin hullusti, että Stella ja Kurbatow jäivät kahden, kun Göbler kävi usein John Mühlbachilta tulta paperossiinsa ottamassa ja joutui siten tämän kanssa keskusteluun, ja kun Eberhard sellaisina hetkinä, jolloin Stella oli venäläisen kanssa vilkkaammassa keskustelussa, käytti tilaisuutta kauemmaksi poistuakseen.

Neiti Stellan ystävyys vierasta kohtaan ei kummastuttanut ketään. Se oli yksi hänen "päähänpistojaan", joita Riesemannin tuttavapiirissä tiedettiin Stellalla usein olevan. Päähänpistoja, itsepäisyyttä, vieläpä usein itsekkäisyyttäkin. Tämä näkyi joskus ajatuksissa, mielipiteissä ja teoissa, joille usein naurettiin tahi suuttuneena päätä pudistettiin, erittäinkin vanhemman naisväen keskuudessa. Stellasta oli näet usein hupaista väittää sitä valeeksi, mitä toiset pitivät totena ja kiittää sitä, mitä toiset tuomitsivat. Hänen sanottiin potevan vastaansanomistautia, ja kun hän oli hyvä väittelijä, ei tahdottu joutua hänen kanssaan väittelyyn, vaan pidettiin parempana tulla hänen kanssaan ilman sellaista toimeen. Niin teki erittäinkin Oswald Göbler, jonka periaatteena oli, sulhasena, empimättä suostua kaikkiin morsiamensa toivomuksiin, -- ja useat muut nuoret miehet. Kaikki antoivat neiti Stellalle anteeksi, että hän oli häilyväinen ja itsepäinen.

Mitä Eberhardiin tulee, ei häntä miellyttänyt ollenkaan uusi kiduttajansa, jollaisena hän piti jokaista opettajaa. Hän piti tätä rumana ja liiaksi typeränä ja inhosi häntä siksi, sekä vihasi häntä itsetietoisen, julkean käytöksensä tähden, joka muun muassa ilmeni siinä, että Andrei Petrowitsch oli hänelle, tehtailija Riesemannin ainoalle pojalle, heti ensimäisessä lauseessaan sanonut "sinä." Eikä tämä edes ollut oikea opettaja, vaan ainoastaan tilapäinen kotiopettaja kesäloman aikana. Että Andrei Petrowitsch oli antanut hänelle luvan sinutella itseään, oli pojan mielestä naurettavaa. Eberhard Riesemann vihasi ja inhosi Andrei Petrowitschia ja vaivasi matkalla pientä ja typerähköä päätänsä kysymyksellä, miten hän voisi jo heti näyttää vihamiehelleen hampaitaan. Hän alkoikin aivan pian:

"Te matkustitte kolmannessa luokassa, herra Kurbatow, vaikka isä antoi Teille matkarahan toista luokkaa varten", pisteli Eberhard Riesemann kiusaajaansa sellaisella hetkellä, jolloin suurin osa seurueesta sattui olemaan niin lähellä, että se voi kuulla jokaisen sanan.

Seurasi äänettömyys. Stella katseli suurin, pelokkain silmin poikaa, löytämättä sopivia sanoja, joilla voisi hänen sanojensa vaikutusta heikentää. Toiset kokoontuivat, nauruaan pidätellen, yhteen ryhmään. Oli ikävää, että Rita oli mennyt Henrik Bergmannin kanssa liian kauaksi edelle; hän olisi aivan varmaan nauranut veljensä viisaudelle sydämensä pohjasta, ainakin ensi hetkenä, sillä seuraavana vastasi jo Andrei Petrowitsch:

"Matkustin kolmannessa luokassa, koska tahdoin saada puhella matkan kestäessä; rahalla, joka jäi isältäsi saamastani summasta yli, ostin sinulle, Eberhard, hyvän kirjan lahjaksi. Pidätkö kirjoista, ystäväni?"

Ei, "_ystävä_" vihasi kirjoja, mutta kun hän tunsi olevansa masennettu, hän koetti nyt peittää neuvottomuutensa teeskentelyllä ja vastasi siis, että hän pitää kirjoista.

"Sepä hauskaa", sanoi herra Kurbatow, taputtaen häntä ystävällisesti olalle, "sillä minä pidän erittäin paljon kirjoista, ne ovat rakkaimmat ystäväni, joista en voi erota. Sentähden toin mukanani paljon kirjoja -- raskas matka-arkkuni on niitä täynnä, -- ja sinä saat niitä lukea, mitä tahdot ja mistä saat selvää. Minulla on useita kirjoja, joita entiset oppilaani ovat suurella nautinnolla ja suureksi hyödykseen lukeneet."

Eberhard katseli kauhuissaan tällaista vaarallista kirjatoukkaa ja käytti hyväkseen ensimäistä sopivaa tilaisuutta päästäkseen hänen läheisyydestään. Stella Riesemann, joka jälleen jäi yksin Andrei Petrowitschin kanssa, otti uudestaan puheeksi saman asian vaikka toisessa muodossa.

"Matkustitte kolmannessa luokassa, koska tahdoitte saada jutella", lausui hän äänellä, josta vielä kuului anteeksipyyntö veljen ilkeydestä. "Miten se on käsitettävissä, herra Kurbatow? Voihan toisessakin luokassa tavata sellaisia, joiden kanssa voi keskustella."

"Minusta on opettavampaa ja huvittavampaa keskustella rahvaan kanssa, ja rahvasta tapaan kolmannessa luokassa", vastasi Andrei Petrowitsch.

Vai niin, rahvaan ystävä! ajatteli Stella Riesemann, eikä hänen hymyilynsä ollut tätä ajatellessaan ivasta vapaa.

"Mutta Teidän puhelunne heidän kanssaan ei voinut kestää kauvan, sillä junan tultua Narvan ohi, kävi rahvaan kieli Teille varmaankin vaikeammaksi käsittää."