Part 4

Päivällistä syödessä kantoivat ruokia ja lautasia hännystakkeihin ja valkosiin hansikkaihin puetut miestarjoilijat. Tämä perhe on nähtävästi kyllä paljon luopunut kreivillisistä elämäntavoista, mutta jotkut ulkonaiset seikat, kuten tämä, ovat vielä jääneet entiselleen, ja sentähden Tolstoin henkilö, yksinkertaisessa, uskollisessa talonpoikaisasussa tekee ensikerran-näkijään sitä suuremman vastakohdan vaikutuksen ympäristöönsä verraten. Tämä vastakohta ilmestyy myöskin muassa. Silloin kuin muut syövät tavallista, joskin verrattain yksinkertaista herrasruokaa, soppineen, lihoineen ja jälkiruokineen, kannetaan Toistoille vaan jotain kaurapuuroa ja hernekeitosta. Hän ei syö mitään tapetusta eläimestä valmistettua ruokaa, ja viime vuosina on hän tullut niin pitkälle, että on lakannut nauttimasta maitoa, voita ja munia, ja syöpi siis ainoastaan kasviaineista valmistettua ruokaa. Siitä huolimatta (tai siitäkö syystä?) hän on 70-vuotiaana vielä voimakkaan näköinen, ajelee polkupyörällä, ratsastelee, ui -- ja, kuten näemme, ei ole ainoastaan säilyttänyt, vaan yhä kasvattaa henkisiä voimiansa.

Heti päivällisen syötyä, ilmoitettiin, että oli saapunut _molokaaneja_, jotka pyrkivät kreivin puheille. Ja todella, kun katsahdin eteiseen, näin siellä kolme pitkää ja vankkaa talonpoikaa istuvan penkillä odottamassa.

Keskustelut Suomesta jäivät taas tuonnemmaksi.

On perin harvinaista saada puhua Leo Tolstoin kanssa keskeyttämättä pitemmän aikaa, ja vielä vähemmän kahden kesken, sillä kävijöitä on niin paljon, että hänen täytyy ottaa vastaan kaikki yhtaikaa ja koettaa ylläpitää yhteistä, monipuolista keskustelua, josta jokainen sitten hakekoon vastausta omalle erikois-asialleen. Muussa tapauksessa menisikin kaikki hänen aikansa seurusteluun, ja sitä vielä tarvittaisiin ehkä toinen sen verta lisäksi. Ja kun ajattelee, että kirjeitäkin on jokapäivä 30, että romaani on kirjoitettava, että on perheellisiä asioita ja että täytyy joskus levähtää, niin huomaa miten sukkelasti hänen on aikaansa hallitseminen.

Seuraavassa tahdon, antaakseni todellisen kuvan siitä mitä näin ja kuulin, kertoa tarkkaan koko illan menon, kaikki tärkeimmät keskustelut, joissa olin osallinen, ja huomattavimmat henkilöt, jotka siellä sattuivat silloin esiintymään, ja teen sen siinä järjestyksessä kuin ne todellisuudessa olikin.

Ennen molokaanien vastaanottoa Tolstoi ehti näyttää minulle Englannissa vasta-ilmestyneen uuden uskonnollisen kirjansa. Se on siellä painettu venäjänkielellä, ja nimeltä "_Kristin-oppi_". Tässä kirjassa hän esittää Kristuksen opin systemaatillisessa järjestyksessä, ollenkaan siteeraamatta evankeliumin tekstiä. Se on Kristuksen oppi "omilla sanoilla". Se perustuu kokonaan vaan järkeen ja rakkauteen, mutta on niin läpitsensä Kristuksen elämänopin pohjustama ja valaisema, ettei yksikään lukija voi olla tuntematta tämän opin hengen huokuvan sen jokaisen sanan takaa.

Kirjaan on Leo Tolstoi pannut koko pitkän elämänsä kokemukset. Hänen tarkoituksensa oli ollut valmistella tätä kirjaa kuolinpäiväänsä asti, ja antaa sen vasta sitten jälkeenjääneenä teoksena ilmestyä, mutta nyt hän näyttää kuitenkin suostuneen ystäväinsä pyyntöön painattaa se semmoisenaan. -- Pintapuolisesti ja hätiköiden lukiessa se voi tuntua melkein kuivalta. Siinä on aivan kuin tahallaan vältetty kaikkea, mikä voisi kielen kauneuden tai lauserakennuksen mahtipontisuuden kautta tai välittömästi tunteeseen vetoomalla vaikuttaa hypnotiseeraavasti ja siten temmata puolelleen. Uskonnon asioissa hän ei mitään niin pelkää ja kammo kuin hypnotismiä, ilmestyköön se sitten rummunpäristyksenä, psalmien veisuuna tai saarnan lausumisena. Aivan riippumatta kaikista ulkonaisista viehättimistä saa se lukija, joka kerran syventyy tämän kirjan sisällykseen, tuntea, kuinka järki ja rakkaus vähitellen hänessä itsessänsä irtautuvat hereille, ja kuinka häntä ei tällä kertaa kutsu mikään pelastusarmeijalainen, ei mikään kaunopuhelias saarnamies eikä mikään maailmankuulu Leo Tolstoi, vaan Jumala itse hänen oman järkensä ja rakkautensa kautta.

Antaakseni jonkun käsityksen tämän kirjan laadusta, luettelen tässä sen sisällyksen sen osien ja lukujen nimitysten mukaan.

1) Vanhoista uskonopeista, 2) niiden puutteellisuus, 3) semmoisen uskonopin välttämättömyys, joka vastaa ihmiskunnan valistusastetta. 4) Miten kristinoppi on ratkaissut elämän ristiriidan ja selittänyt sen tarkoituksen. 5) Mitä on henkisen olemuksen synty, 6) mitä tämä ihmisessä syntyvä olemus on. 7) Jumalan tuntee, kristinopin mukaan, ihminen itsessänsä, 8) mutta myöskin ulkopuolellansa. 9) Mitä on totinen elämä, 10) miten se eroaa entisestä elämästä. 11) Mikä häiritsee ihmistä elämästä totista elämää. 12) Esteet rakkauden ilmaisemiselle. 13) Mitä on ihmisen tekeminen voidaksensa elää totista elämää. 15) Kolme syntien lajia. 16) Syntien jaotelma: 17) nautinnonhimon synti, 18) työttömyyden synti, 19) kunnianhimon synti, 20) vallanhimon synti, 21) haureuden synti, 22) humaltumisen synti. 23) Syntien seuraukset. 24) Viettelykset, 25) niiden synty, 26) niiden jaotelma: 27) valmistumisen viettelys, 28) perheellisyyden viettelys, 29) tehtävän viettelys, 30) toveruuden viettelys, 31) valtiollisuuden viettelys. 32) Viettelyksien seuraukset. 33) Uskonvalheet, 34) uskonvalheiden synty, 36) niistä syntyvä paha. 37) Miten on meneteltävä elääkseen Kristuksen opin mukaan: 38) vapautuminen uskonvalheista, 39) vapautuminen jo lapsuudessa tyrkytetystä uskonvalheesta, 40) vapautuminen ulkonaisten tunteiden herättämisellä synnytetyistä uskonvalheista, 41) vapautuminen välimiehen valheesta, 42) vapautuminen ihmeisiin uskomisen valheesta, 43) vapautuminen väärän tulkitsemisen valheesta. 44) Kuinka viettelykset ovat vältettävät. 45-50) Taistelu syntien kanssa, 51) taistelun johdonmukaisuus. 52-59) Erityiset taistelunkeinot: 60) rukous, 61) ajoittainen rukous, 62) alituinen rukous. 63) Mitä voi kristillisesti elävä ihminen odottaa nykyisyydessä, 64) mitä hän voi odottaa tulevaisuudessa. --

Tulleita molokaaneja esitti Tolstoi tällä tavalla: "Molokaanien uskonlahko semmoisenaan on aivan rappiolla. Ulkonainen jumalanpalvelus kaikellaisine menoineen on tunkenut pois henkisen vapauden ja sisällyksen. Mutta heidän joukossansa on nuorempi sukupolvi eroittautunut ja se näyttää erinomaisen elonvoiman merkkejä; suurempaa vapautta ajatustavassa ei voi enää pyytää. Siinä on monenlaisia aineksia, kuten kohta näette."

Ja ikäänkuin tätä osoittaakseen hän vei sekä molokaanit että minut työhuoneesensa, jonne pääsy näyttää olevan vaan hengenheimolaisille. Sinne mennään, ikäänkuin pois kaikesta kreivillisyydestä, pitkää, kapeata välikäytävää myöten, josta on ovia kaikellaisiin talouskomeroihin. Tolstoin huone on siellä aivan kuin eri maailmassa, hyvin pieni, matala, kaikin puolin vaatimaton ja arvatenkin äärettömän hiljainen. Hänen kirjoituspöytänsä anastaa siitä neljännen osan. Toisella pöydällä on täyteenpakattuna kirjapinoja. On vielä kirjakaappikin kirjoja täynnä. Työpöydällä on kirjailijoille ominainen paperien temmellys. Muutamat pehmoset ja syvät, mustan viheriällä vakstuukilla vuoratut nojatuolit ovat nähtävästi aijotut semmoisia tarkoituksia varten, kuin oli nyt. Liikkumiselle ei jää juuri mitään tilaa jäljelle. Ikkunasta ei näy kauas, on jotain edessä -- tai enkö ehkä tullut katsoneeksi tarkemmin. Mutta heti tulee ajatus päähän: tämmöisestäkö pienestä, suljetusta, aivan kuin mökin kamarista onkin siis säteillyt ulos tuo niin avonainen, täysivoimainen ja yli koko maapallon ylettyvä valovirta!

Molokaanit asettuivat peräkkäin istumaan. Ne olivat tavattoman rotevia, voimakkaita ja pitkiä miehiä. Ja jos olen kehunut tataareja tarmokkaan ja elonvoimaisen ulkonäön puolesta, niin näitä minun pitäisi vielä enemmän kehua. Näillä oli jotakin lisäksi, jota yksinomaan käytännöllisissä puuhissa eläviltä tataareilta puuttui: henkevyyden selvät merkit koko olennossa, otsassa ja silmäyksessä. Kuinka erilaisena olinkaan junavaunun ikkunasta nähnyt venäläisiä talonpoikia ja kuinka toisellaisen kuvan olen heistä saanut meidän venäläisiä sotamiehiä katsoessa! Miten tämä taaskin on selitettävä? Molokaanien, kirkosta eronnut uskonlahko on jo vanha. Suurenmoisia vainoja kärsittyänsä on se itselleen saanut tunnustetuksi jonkinlaisen oikeuden olemassaoloon hallituksen puolelta, niin että sen jäsenet saavat uskoa mitä tahtovat ja elää niinkuin tahtovat. Elämänhalu ja itsetietoinen voima uhkuu heistä. -- -- He rupesivat nyt ensimäiseksi tekemään tiliä matkastansa. Moskova oli tehnyt heihin aivan kauhistuttavan vaikutuksen. He eivät voineet ymmärtää noiden lukemattomien kirkkojen tarkoitusta, ei kumartamisia, ei maahanlankeemisia, ei kultaisia jumalankuvia. "Pimeys ei tunnu missään niin suurelta, sanoivat he, kuin täällä Moskovassa, joka kansan uskon mukaan pitäisi oleman itse valon lähde".

Tolstoin kysymyksiin, miten _heillä_ sitten jumalanpalvelusta toimitettiin, he vastasivat, että oli heilläkin paljon kuollutta seurakunnassa; kokoonnuttiin vaan yhteisiä rukouksia pitämään ja psalmeja veisaamaan. Seuraus oli, että nuoriso haukotteli näissä kokouksissa ja jäi vihdoin kokonaan ulkopuolelle, eriseuraksi, jossa nyt rupesikin olemaan itsenäisiä tuumia uskonasioista, niinkuin ennen muinoin uskonlahkon nuorena ollessa.

Tämä antoi aihetta Toistoille kertoa eri uskonlahkojen erilaisista kokouksista, ja, paheksien hänkin semmoisia, joissa "ei muuta kuin rukoiltiin ja veisattiin", -- mikä ei koskaan mihinkään velvoita, -- hän kertoi kokouksista, joissa vaan vapaasti keskusteltiin uskonnon asioista ja oikean elämän tehtävistä. Eräällä seurakunnalla oli tällainen tapa: sunnuntaikokouksessa nostetaan puhe jostakin läsnäolevasta seurakunnan jäsenestä; kaikki lausuvat arvostelunsa hänestä, tuovat esiin hänen virheensä; arvosteltu ei saa vastata eikä puolustaa itseänsä sanallakaan sinä sunnuntaina, ja vasta seuraavana sunnuntaina hän saa puheenvuoron. Hän punastuu usein, hiki vuotaa hänen otsaltansa, mutta asia loppuu tavallisesti niin, ettei hän seuraavana sunnuntaina puhukaan mitään puolustukseksensa. "Kuinka hyödyllistä tämä on! kuinka me jokainen iloitsisimme, jos joskuskin saisimme kuulla avonaista arvostelua itsestämme, ei selän takana, vaan silmäin edessä! sehän voisi kerrassaan suunnata elämämme toisaanne päin!" sanoi Tolstoi. "Mutta tullaksemme suoraan asiaan, sanokaa, mitä te arvelette raamatun jumaluudesta, pidättekö jokaista sanaa siinä jumalasta lähteneenä?"

"Raamattu on meistä nähden tavallinen kertomus asioista ja tapahtumista", sanoi vanhin molokaaneista.

"Niin aivan, siinä voi olla suorastaan hylättäviäkin paikkoja, sekä vanhassa testamentissa että evankeliumeissa. -- Entä sitten kaikkein vaarallisin kysymys: mitä te sanotte Jeesuksen jumaluudesta?"

Vanhin molokaaneista epäili ensin, millä sanoilla vastata, ja sanoi sitten, että hänestä nähden Jeesus itsekin kielsi jumaluutensa.

"Näettekö kuinka vapaita ne ovat minulla", sanoi Tolstoi kääntyen puoleeni. Ja hän haki kirjakaapistaan erään Strahovin teoksen (tietysti käsikirjoituksen) Jeesuksen jumaluudesta ja alkoi sitä innolla lukea meille. Siinä oli lueteltu kaikki kohdat, jotka tavallisesti tuodaan esiin muka tämän jumaluuden todistamiseksi, ja todellakin etevällä tavalla selitetty niiden oikea tarkoitus: nostaa ihminen semmoisenaan ennen tuntemattomiin korkeuksiin. Koko Kristuksen merkitys osoitetaan olevan siinä, että hän oli tavallinen ihminen ja kuitenkin juuri semmoisena jumalan poika. "Näyttäisi", sanoi Leo Tolstoi, "vähäpätöiseltä asialta mitä tästä asiasta uskoo; 'mitäpä pahaa muka siinä on, että uskon häntä jumalaksi', -- ja kuitenkin juuri semmoisesta uskosta syntyykin koko eksymys, sillä jos hän on jumala, niin rukoillaan häntä sunnuntaisin ja lauletaan psalmeja hänen kunniaksensa, ja vaan jos hän on ihminen, on koko kysymys hänen seuraamisestansa."

Tästä johtui keskustelu rukoukseen. Molokaanit tahtoivat tietää, mitä Tolstoi ajattelee siitä ja minkä merkityksen sille panee.

"Rukousta, jonka tarkoitus on pyytää itsellensä jotakin aineellista, personallista hyvää, en minä tunnusta, mutta sitävastoin on rukous, jonka tarkoitus on varjella itseänsä kiusauksesta, sitä merkitsevämpi, sillä se on suuri apu elämässä. Koko Isämeidän-rukous on tämmöinen rukous, ja samallainen on Kristuksen rukous Getsemanessa."

Silloin kuin vanhin molokaaneista hyväksyi kaikki mitä Tolstoi sanoi, otti nyt nuorin ja suurin heistä puhuakseen, ja vaikka hänen oli nähtävästi vaikea saada sanotuksi, mitä tahtoi, tuli hänen selvä tarkoituksensa kuitenkin hyvin esiin. Hän ei voinut tunnustaa mitään ulkonaista jumalaa eikä siis voinut ymmärtää kuinka mikään rukous oli mahdollinen. "Mitä en voi ymmärtää, sitä en voi tunnustaa, ja minä en ymmärrä, _ketä_ minun pitäisi rukoilla", sanoi hän kiihkeästi, niinkuin olisi saanut näillä sanoilla esille sydämmensä vanhimman ja syvimmän ristiriidan.

Oli hauska kuulla Leo Tolstoin rupeavan selittämään omaa käsitystänsä siitä "mitä on Jumala".

"En minäkään", sanoi hän, "tunnusta mitään ulkopuolista _luoja_-jumalaa. On uskontoja, kuten esimerkiksi Konfuciuksen, joissa ei ole olemassa koko luomiskäsitettäkään. Mutta siltä en suinkaan kiellä Jumalaa. Jumalan minä tunnen tietoisuutenani, mutta samalla tunnen, etten ole kaikki; että tietoisuudessani tunnen totuuden hengen, vaan en tunne koko totuutta, joka minulle avaantuu vaan sen mukaan kuin sitä haen. Sentähden sanon, että _Jumala on se kaikki, josta minä olen osa_".

Molokaani ei oikein saanut selvää tarkoituksesta ja pysyi lujasti kiinni ateistisissa väitteissään, ettei hän voi tunnustaa semmoisen jumalan olemassa-oloa, jota hän ei ymmärrä.

Tolstoi sanoi: "Vaikken tunnustakaan partasuuta-yliluojaa, niin on minulla kuitenkin sama _ajatus-suunta_ kuin niillä, jotka vielä ajattelevat jumalaa tämmöisenä partasuuna. Kristus on antanut vaan uuden käsityksen jumalasta, -- että minun tietoisuuteni on yhtä jumalan kanssa; tämä on vastakohta sille suunnalle, joka kieltää jumalan." -- Ja innolla kääntyi hän muiden puoleen, sanoen: "Tässä taas näemme nuo vastakohdat: yhdeltä puolen ajatellaan jumalaa ulkopuoliseksi luojaksi, ja sen seurauksena on lunastuskäsitykset, sunnuntai-jumalanpalvelukset, julkiset hartaushetket, -- ja toiselta puolen: ei mitään jumalaa! ja seurauksena on epätietoisuus kuinka toimia, siveyskäsitteiden horjuvaisuus, eksymys."

"Ei lainkaan eksymys", väitti molokaani, "ihmisen pitää rakastaa lähimmäistänsä ja sen perustuksella rakentaa yhteiselämänsä niin, että kaikki ihmiset tasoittuvat ja kaikille tulee hyvä elää." -- Hän lausui tällä sosialistien perusajatuksen.

"Aha, aha, -- vai rakastaa lähimmäistä", sanoi Tolstoi ikäänkuin ottaen häntä kiinni. "Minä sanon teille, ei mitään rakkautta lähimmäisiin voi olla ilman Jumalaa. Ei kukaan rupee toista rakastamaan siksi, että siitä on hyötyä. Mutta katsokaa duhobooreja, heille ei elämä ole makea ja kuinka he kumminkin rakastavat lähimmäistä!"

Tämä tavattoman vilkas vuoropuhelu -- olen kertonut lyhyesti vaan sen pääpiirteet -- keskeytyi siihen, että tultiin ilmoittamaan erään tohtorin saapumisesta.

"Sanokaa, etten nyt voi ottaa vastaan."

"Hän on tullut tekemään selkoa kirjasta, jota olitte itse pyytänyt tarkastamaan."

"Vai niin, siinä tapauksessa täytynee" --

Ja molokaaneille jätettiin sydämmelliset hyvästit. Olimme kaikki kuin veljistyneet, lähellä toisiamme kuin parhaat ystävät, ja hauska oli minun, suomalaisen, ottaa kädestä noita mahtavan rotevia talonpoikia etelä Venäjän kaukaisista ääristä, jotka tunsin -- ihmisiksi eikä patriooteiksi -- --.

Kun tulimme yleiseen saliin, oli siellä todellakin tohtori, joka heti alkoi laveasti ja perusteellisesti selitellä puheenalaisen kirjan sisältöä. Ja tämäkin keskustelu ei ollut viehätystä vailla, sillä kirjanen oli vasta ilmestynyt "Hygienia eli terveysoppi Kreutsersonaatin mukaan".

Harvoin näkee niin puheliaita ja vielä päälliseksi niin kaunopuheliaita olentoja kuin tämä tohtori oli. Hän pyöritteli sanoja toistensa ympäri kuin öljyttyjä palloja, milloin antautui monimutkaisiin vertauksiin, milloin taas, kesken kaikkea, vieritti esille kuvarikkaan jumaluustarun, ja hänen kätensä palvelivat liikkeillään sulavasti äänen soinnukasta nousua ja laskua.

Leo Tolstoi istui tyytymättömänä hänen edessään, niinkuin se, joka jo ensimäisestä sanasta on arvannut toisen ajatuksen ja, kuuntelematta sen enempää, odottaa vaan sanatulvan päättymistä.

Kirjasessa muuten lähimaille hyväksyttiin Tolstoin esittämä ihanne, mutta huomautettiin, että hän oli pannut aivan liian vähän painoa ulkonaisten, suorastaan fyysillisten seikkain merkitykseen. Tässä kohden tohtori sanoi hyväksyvänsä kirjantekijän mielipiteen. Taistelu viettiä vastaan ei tarvitse aina olla yksistään hengen voimain suoritettavana, vaan sen vaikeus riippuu usein fyysillisistä syistä, hermoston tilasta, ruumiinliikkeiden puutteesta, väärästä dieetistä ja niin edespäin. Pitäisi siis muuttaa ulkonaista elämätä ja etupäässä terveydenhoitoa, niin asia olisi suuren askeleen eteenpäin liikahtanut.

Tolstoi kuunteli tätä jonkinlaisella epäluottamuksella. Hän sanoi mielellään hyväksyvänsä kaikki apuneuvot, mutta niistä on vaikea mitään sääntöä tehdä. Niinpä ruumiillinen ponnistus voi olla sekä hyödyksi, milloin se on kohtuullinen, että selvästi vahingoksi, milloin liikarasitus on tapahtunut. Ei missään tapauksessa voi terveyssääntöjä asettaa ihanteen sijalle. Pääasia on ja jääpi aina hengen voimain asiaksi, ja taistelu ei voi koskaan pysähtyä. "Luonto on pannut meihin niin suuren vetovoiman, -- niin varmasti taannut ihmiskunnan lisääntymisprosessin, että todellakin täytyy panna kaikki voimansa vastustaakseen sitä, ja taistelu kestää yhtämittaa 15:nestä ikävuodesta -- 70:neen ikävuoteen asti."

Tällä omituisella, lääkäriä tahallaan säikyttävällä lauseella Tolstoi lopetti keskustelun Kreutsersonaatista ja nousi ylös.

Vielä näin erään englantilaisen tiedemiehen tulevan esille paksun tieteellisen kirjan kanssa, jota hän esitti Tolstoin luettavaksi ja saikin hänet hyvin innokkaasti kuuntelemaan itseänsä. Hän kertoi matkoista itämailla uskonnollisten tutkimusten tarkoituksessa, ja erittäinkin eräästä Persiassa löytyvästä laajasta "babistit"-nimisestä lahkokunnasta, jota on paljon vainottu ja koetettu tukahuttaa. Sen opit, kertojan mukaan, tavattomassa määrässä lähenevät Kristuksen oppia, ja tämän oppinsa seuraamisesta he ovatkin vaarallisiksi selitetyt ja vainonalaisiksi joutuneet, sillä heidän pääuskonkappaleensa on, kuten tosi kristityilläkin, että kaikki ihmiset ovat veljiä keskenänsä, ja että siis ihmisiin ampuminen, minkä varjon alla tahansa, on yhteisen jumalan tahtoa vastaan.

Englantilainen oli oppinut jotakuinkin venäjän kieltä ja käänteli sen lauserakennuksia parhaan kykynsä mukaan englantilaisiin kohteliaisuuksiin.

Hänen jälkeensä ilmestyi tanterelle eräs nuori, hienosti puettu venäläisen kauppiaan poika, joka oli ilmoittanut lähtevänsä saattamaan viimeisiä duhobooreja Amerikaan. Hänen varakas isänsä oli jo uhrannut 7 tuh. ruplaa duhoboorien hyväksi, mutta poika tahtoi personallisella työllä auttaa asiata, ja oli hauska nähdä hänen kirkkaita sinisiä silmiänsä innosta hehkuvina.

Duhoboorien uskonlahko on myöskin jo vanha Venäjällä ja kuten kaikki muut ollut vainojen alaisena. He eivät tunnusta mitään jumalankuvia eivätkä ota osaa oikeauskoisten jumalanpalvelukseen. Tärkein ja omituisin piirre heidän uskossansa on se, että he ajattelevat jumalaa elämänhenkenä, jota siis voi palvella ainoastaan niin, että palvelee kaikkea sitä, mikä elää. Tästä syystä he eivät koskaan tahallisesti tapa mitään elukkaa, ja lihan syönti on kokonaan vieras asia heille. Ihmisiä he samasta syystä eivät myöskään voi missään tapauksessa ottaa tappaaksensa. Ihmistä he kunnioittavat jumalan temppelinä ja ihmisen palveleminen työllä ja teolla on heidän elämänsä varsinaisena tehtävänä. Heillä on tapana kumartaa toisiansa tämän jumalanpalveluksen nimessä, sillä kumartaessa ihmiselle he kumartavat sille, joka ihmisessä asuu.

Noin kymmenkunta vuotta sitten saattoi vielä tästäkin lahkokunnasta, niinkuin molokaaneista, sanoa että se oli joutunut rappiolle. Entisestä totisuudesta ja opin seuraamisen ankaruudesta oli monessa kohden luovuttu ja valtaan oli päässyt löyhyyden henki, jota edisti etupäässä se seikka, että duhoboorien taloudellinen asema ja toimeentulo oli kohonnut erinomaisen hyvälle kannalle. Mutta silloin juuri tulikin isku, joka nosti jälleen eleille entisen hengen. Heidän suuri yhteinen omaisuutensa tuli otetuksi takavarikkoon ja selitetyksi kunnan omaisuudeksi, jota he eivät enää saisikaan mielensä mukaan käyttää. Suuret riidat ja rettelöt syntyivät, jotka loppuivat duhoboorien tappioksi. Tämä herätti heidät unesta. Ja he jakoivat tasan kaikki mitä heillä oli yksityistä omaisuutta ja lopettivat keskuudessaan koko yksityisomaisuusjärjestelmän. Samassa he jyrkästi kieltäytyivät noudattamasta semmoisia esivallan käskyjä, jotka sotivat heidän uskoansa eli elämän palvelemisaatetta vastaan. Ja aivan pian he saivat käytännössä tilaisuuden osoittaa elpyneen uskonsa lujuutta. Heistä tuli nimittäin yksi joukko komennetuksi aseelliseen vartioon, jonka tarkoitus oli joidenkin ryövärien kiinniottaminen. Tultua paikalle kaikki duhoboorit kokoontuivat yöllä yhteen ja polttivat suurissa rovioissa aseensa, laulaen tällöin uskonnollisia psalmejansa. Mikään väkipakko, mitkään vankeusuhkaukset eivät saaneet heitä tarttumaan uudestaan aseisin. Ja nyt alkoi se vaino heitä vastaan, joka yhä yltyen on kestänyt näihin päiviin asti. -- Ensin he karkoitettiin asumattomille aroille, mutta ennen pitkää oli koko aro kukoistavana, hedelmällisenä kenttänä. Passiivisessa vastarinnassaan he yhä pysyivät kiinni ja vihdoin kävi niin, ettei yksikään heistä suostunut asevelvollisuutta täyttämään. Tuli todistetuksi, että vanhemmat, äidit, kehoittamalla kehoittivat lapsiansa, jotka nuoruuteensa nähden asevelvollisuus-ijässä ovat vielä heikkoja, kieltäytymään, ja siunasivat heitä, kun heitä vangittiin ja vietiin pois kruununkyydillä. Nyt seurasi duhoboorien toinen karkoitus, ja tällä kertaa semmoisille seuduille, missä he olivat aivan tottumattomat elämään: kylmään, autioon ja asumattomaan vuoristoon Kaukaasiassa. Täällä menikin heidän olonsa aivan hullulle kannalle. Pian rupesi nälkätauti riehumaan heidän joukossansa, lavantauti ja kaikellainen muu sairaus, erittäinkin silmien sokeutuminen leveni arveluttavasti ja heitä kuolikin siellä laumoittain. Silloin saatiin aikaan sellainen lievennys heidän kohtalollensa, että tuli lupa muuttaa maasta kaikkien, jotka eivät olleet asevelvollisuusijässä, ja kieltäytyjät lähetettäväksi kruununkyydillä Siperiaan. -- Tietysti olisi heidän, aivan varattomiksi kun olivat käyneet, ollut aivan mahdoton muuttaa omin varoin maasta; mutta silloin rupesivat muut ihmiset heitä auttamaan, erittäinkin Tolstoi ja hänen ystävänsä. He toimitettiin ensin Kypron saareen, mutta tämä suuria puuhia ja kustannuksia kysynyt toimi näyttäytyi epäonnistuneeksi, sillä ilmanala oli täälläkin sopimaton ja taudillisuus ei ottanut vähetäkseen. Pitkien tiedustelujen perästä eri maista, tarjoutui vihdoin mahdollisuus siirtää duhoboorit Amerikan Kanadaan, jossa maat olivat jotenkin samantapaiset kuin heidän entiset viljelysmaansa ja ilmanalakin samallainen. Mutta Amerikan hallitus pani suuren vaikeuden eteen: piti hankkia noin 500 markan takuu miestä kohden, ettei duhoboorit joudu hallituksen kustannettaviksi, jos syystä tai toisesta heidän toimeentulonsa ei onnistuisi. Kun duhobooreja oli Amerikaan vietäviä kuudetta tuhatta, olisi takuusumma noussut miljooniin, ellei sitä vihdoin olisi saatu melkein puoleksi vähenemään; ja nyt ryhtyi Tolstoi siihen keinoon, josta jo olen kertonut: kirjoittamaan ja täydentämään erästä jo kauan sitten alottamaansa mutta kesken jäänyttä novellia, josta nyt on paisunut suuri romaani, "Ylösnousemus". Koti- ja ulkomaalaisilta kustantajilta on hän saanut niin paljon rahoja kokoon, että kaikkien duhoboorien siirtäminen Amerikaan tulee näinä päivinä toteutetuksi asiaksi.