Part 1

PÄIVÄKIRJA MATKALTANI VENÄJÄLLÄ

Ja käynti Leo Tolstoin luona keväällä 1899

Kirj.

ARVID JÄRNEFELT

Otava, Helsinki, 1899.

SISÄLLYS:

I. 8. IV. (junavaunussa) II. Pietarissa, 9. IV. III. Pietarissa, 11. IV. IV. " " V. Moskovassa, 16. IV. VI. Moskovassa, 17. IV. VII. Krimin niemellä, 22.-25. IV.

I.

8. IV. (junavaunussa).

En tiedä onko se saamattomuutta, hermollisuutta, vai vanhentumisenko merkki, että yhä enemmän kadottaa päättämiskykynsä. Muistelen, ennen muinoin ei tarvinnut kuin että päähän pisti, silloin saattoi olla samassa jo päätöskin tehty ja tuuma alkuun pantu. Mutta nyt! Epätietoisuus, epävarmuus, niinkö, näinkö, jos ja mutta. Ja mitä enemmän aika kuluu ja päätöksen hetki lähenee, sitä suuremmaksi kasvaa piinaava kykenemättömyyden tunne tehdä tätä päätöstä.

Elelin kaikessa rauhassa maalla, hoitelin hevostani, ajattelin alkavia kevättöitä, -- yhtäkkiä tulee eteeni ehdotus, että lähtisin Venäjän matkalle. Oli aivan kuin suuri vaaleanviheriäinen Venäjän kartta Sipirioineen olisi asettunut silmieni eteen ja yhdellä kertaa sulkenut kaiken maalaisen häikäisevän heijastuksen sulavasta lumesta, kaikki kimeltelevät nuppineula-auringot lirisevästä vedestä.

Aloin heti miettiä lähdenkö vai en. Milloin oli minulla ihan selvä, että tietysti lähden; milloin taas olin päättävinäni, että tietysti en lähde.

Asia oli siinä, että minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa Krimiin, mutta minulla on semmoinen usko, että pitää toimia aina sisällisestä vaikuttimesta eikä pidä antautua satunnaisuuksien ajeltavaksi.

Epätietoisuuteni, saamattomuuteni, heikkouteni alkoi vihdoin näkyä kaikille muille ja he rupesivat melkein nauramaan minua: "Jos tässä olisi kysymys jostakin vuoden poissaolosta, mutta eihän ole kysymys kuin jonkun viikon huvimatkasta!"

Vihdoin viimein tein päätöksen. Se ei tapahtunut niin, että sisällisesti todellakin olisin päässyt johonkin tulokseen, että minun muka pitäisi lähteä, vaan ainoastaan niin, että pahimman kykenemättömyyden hetkenä sanoin muitten kuullen ääneen: lähden!

Ja kohta sekaannun iloseen hälinään matkasuunnitelmasta, Krimin vuorista, Mustanmeren hyrskyistä, Leo Tolstoista, toisen luokan makuuvaunuista. Olen kuin vastasyntynyt elämälle ja on kuin olisi nimipäiväni.

Sisässäni tiedän hyvin, etten ollut mitään päätöstä tehnyt ja että minun pikemmin olisi ollut jääminen kotiin maalle kirjoittamaan alotettua kirjoitusta, opettamaan poikaani ja lukutupamme ihmisiä, harjaamaan hevostani ja lukemaan Laotzeun "Livre de la voie et de la vertu." Mutta ei ole mahdollista enää ottaa takaisin annettua sanaa. Se on päästänyt kaikki irti ja valloilleen. Veljeni, jonka kanssa minun oli matkustaminen, oli jo hankkinut passitkin. Minä olin siis auttamattomasti langennut ja päättänyt huvitella itseäni!

Ainoa mikä nyt on edessäni, on koettaa saada tästä matkasta jotain hyötyä itselleni ja jos mahdollista vielä muillekin, ja siten ostaa takasin omantunnon rauha. Mutta siinä se suurin vaikeus juuri onkin. Kirjoittaisinko kirjan, jossa kuvaisin Venäjän nykyisen elämän sen valtiolliselta, sivistykselliseltä, tieteellis-taiteelliselta y.m. puolilta. Se olisi mainion hyödyllistä. Siihen vaan en pysty. Se veisi aikaa enemmän kuin koko kesän, ja minä tahdon, että kun kolmen viikon perästä palaan kotiin, en koko jutusta sen koommin mitään enää tietäisi, vaan jatkaisin häiritsemättä kesken jääneitä töitäni.

Näitä tuumiskelin, kun jo tulin matkaa varten Helsinkiin. Aleksanterin ja Mikonkadun kulmassa tapaan odottamattani Juhani Ahon, joka ilosena ja veikeänä, tapansa mukaan, käydä kekkelehtii rautatientorilta päin.

"Ka, no terve! Tulehan tännepäin!" sanoo hän pysähtymättä ja päästämättä kättäni. Me menemme Esplanaadille päin.

"Kuules", sanon minä, "me lähdemme tänä iltana."

"Niinhän tuota kuulutte."

"Mitä arvelet siitä tuumasta, että kirjoittaisin matkakirjeitä ja painattaisin ne kirjasena, -- kuvauksia Venäjältä, sen ihmisluonteista, olosta Leo Tolstoin luona, ja mitä hän ehkä sanoo Suomen asioista?"

"Sehän on mainiota."

Ja tämän hän sanoi niin vakuuttavalla tavalla, että minun kerrassa valahti varmuuden tunto ruumiiseeni, tunto että tietysti minun onkin lähteminen ja kirjoittaminen tällaista päiväkirjaa.

Erosimme etelä Esplanaadin ja Fabianin kulmassa. Hän läksi ylös Päivälehteen päin; minä laskeusin alaspäin, hienostani vihellellen, kun nyt olin keksinyt ja laittanut varsinaisen tarkoituksen matkalleni.

Ja jos tästä yrityksestä jotain tulee, niin näin on se syntynyt ja vaan tältä kannalta arvosteltava.

II.

Pietarissa, 9. IV.

Yöjunassa näen unta vuoroin Pläsistä -- se on hevosemme nimi, -- vuoroin Suomen perustuslaeista, joita muka koetetaan pakata johonkin laatikkoon, vaan ei mitenkään saada soveltumaan niin että mahtuisivat. Tuskin herään, tuskin saan itseni reilaan, kun meidän jo on ottaminen issikka ja jo ajamme pitkin Venäjän pääkaupungin katuja.

Mikä ääretön ihmistulva, mikä loppumaton jono ristiin rastiin liikkuvia olentoja, vaunuja, omnibuksia, issikoita! Mikä määrätön joukko uniformuja, virkatakkeja, alkaen poliiseista ja kenraaleista ylioppilaihin ja koulupoikiin! Ja niiden välissä tavallisia siviilejä, naisia tuhansista eri kerroksista, eri värisiä, eri näköisiä, työkansaa, ryysyistä kellarikerroksien väkeä selkäkuormineen, -- kaikki se liikkuu, liikkuu lakkaamatta samalla tavalla, ja vaikka kysymys on ihmisistä, ei voi sanoa, mikä on liikkeen tarkoitus. Muurahaiskekoa katsellessa voi sanoa, miksi he ovat näin yhteen kokoontuneet ja miksi kaikki liikkuvat; mutta ihmispyörteestä ei voi mitään tämmöistä yhteistä tarkoitusta keksiä. Päinvastoin, kun koettaa keksiä, hämmentyy semmoiseen äärettömyyteen erilaisia aikeita, että helpommin luulisi voivan luetella tähdet kuin mainita jokaisen eri aikeen. Tuo ehkä menee mummon luokse, joka oli luvannut merkata hänen paitansa; toinen menee ottamaan mittaa sen käytävän leveydestä, joka on pantava asfaltilla; kolmas kävelee; neljäs on ollut juustoa ostamassa: viides istun maalattuna eteenpäin kiitävissä vaunuissa; kuudes ajaa neuvostoon, joka ratkaisee Siperian rautatien keskeytyksen tai jatkamisen; seitsemäs -- minä tulisin hulluksi jos pitäisi kaikki luetella.

Ja onko yhtäkään koko Morskajalla, Liteinajalla tai Nevskillä, joka ajattelisi Suomen asioita! Minä olen ihan kuin väärään osunut. Siellä kotona luulin tietäväni, että Pietarissa on ihmisiä, jotka suosivat Suomea, ja minun ajatuksissani tämä osa väestöstä erottui ikäänkuin toiseksi puoleksi, hiljaiseksi ja luotettavaksi ihmislaumaksi, jotavastoin toinen puoli oli vihasennäköisiä, muljosilmäisiä, milloin hyvänsä valmiina hyökkäämään. Nyt kulkivat ja ajoivat kaikki sekasin, kukin omissa asioissaan ja silminnähtävästi ei Suomi hetkeksikään ollut heidän huomiossaan.

Me ajamme myöhemmin taidenäyttelyssä, mutta Suomen kysymys ei mene mielestäni.

Admiraliteetti, -- tuo suuren kylän kokoinen rakennus, jossa sijaitsee meriväen hallitusvirastot, -- siellä ei nyt varmaankaan kukaan Suomea ajattele. Hallitsevan senaatin ja pyhän synoodin mahtava punanen rakennus -- niin suuri kuin meidän yliopisto, senaatti ja senaatintori yhteensä, -- missä siellä paperien, hyllyjen, salien, arkistojen, pöytien ja kirjurien loppumattomuudessa löytyisi joku keskus, jossa Suomenkysymys edes jonakin sivuasiana olisi esillä! -- Tuossa ajaa maneesista ulos ratsukaartin komppania, pitkiä miehiä, suurten, notkeitten hevosten seljissä. Väkijoukko pysähtyy ihailemaan. Nämät itsetietoisina ja ajattelematta ketään muita katsovat sen ylitse. Mitä on Suomi ja sen perustuslait? -- Tuossa mahtavat kasarmit ja kultakypäriset vahdit niiden portailla. Jalka väsyy ennenkuin pääsee päästä päähän. Sieltä kuuluu sotaväen melu. Mitä ihmettä on Suomen leppäinen lehto tai humiseva hongikko näille? -- Tuolla talvipalatsi -- se on tyhjä, keisarilliset ovat Tsarskoeseloossa. Tuolla Iisakin kirkko, tuolla muut kaikki, kultaisine kupuinensa, maalauksinensa, jumalankuvinensa, polvistuvine ihmisinensä, pyhimyksinensä, joilla on jokaisella oma kansallinen historiansa ja värinsä -- ihan outo meille.

Olisiko Suomi jossain tuolla sisällä, noissa komeissa Sergejefskajan tai Nabershnajan yksityiskartanoissa. Siellä kai asuu ihmisiä, jotka lukevat ja ottavat selvää, -- joilla on sympatiioja. Ohi ajaessa alan katsoa ihan kuin tutkien suuriin yksiruutuisiin ikkunoihin. Näen sieltä hämärää tummuutta ja mielikuvitus luopi eteen ruhtinaita ja ruhtinattaria. Ikkunaverhojen takaa häämöittää silmälle vaan joku marmorikuva tai kattokruunu, kultajalkainen vaasi; toisin paikoin valkoiset rullakartiinit ovat lasketut; herrasväki on arvattavasti ulkomailla. Katu on siistitty, kuulumatta liukuu ajurien pyörät pitkin puista katusiltaa, jokaisen käytävän edessä seisoo pöyhkeileviä portinvahteja poskipartoineen, polvihousuineen, valkoisissa liiveissä ja kirjavissa takeissa, vaunut tulevat ja menevät, ja mustien orhien kavioin kopse on ainoa vallitseva ääni. Mitäs minä joka olin vihaavinani rikkautta ja ylellisyyttä, olenko minä lumottu? Yhtäkkiä minua tahtomattani vetää ja tempoo tuo salaperäinen ylimysmaailma. Suomi sulavine hankineen ja perustuslakineen, jäätkö sinä köyhän edustajaksi, ja olenko minä ihankuin hylkäämässä sinua, vaihtamassa sinun kotoista yksinkertaisuuttasi tähän salaperäisesti viehättävään mahtiin! Olenko todella lumottu? Enkö ole sen varmemmalla pohjalla?

Tarvitsen melkoista voimain ponnistusta puistaakseni pois tuon omavaltaisen tunteen, ja minulle tulee selväksi, että se oli minulla ymmärtääkseni millaisen alituisen lumouksen alaisena elää suurin osa tuota kihisevää ihmislaumaa -- itse siitä tietämättä. Tietämättään heitä kahlehtii kaupunkiin rikkauden, kaikkea ohjaavan vallan ja ruhtinattarien ihailu. Ja onkin melkein yli-inhimillistä jäädä koskemattomaksi, kun kaikki tuo alituisesti silmäin ohi kulkee. Sentähden on myöskin selvä, ettei tässä ihmiskokouksessa voi olla ketään, jolle olisi mitenkään tärkeätä, että jollekin syrjäiselle Suomelle tapahtuisi oikeus. Jos Suomen kysymys sattuman kautta joutuukin jonkun ajatusesineeksi, niin arvostelee hän kysymystä oman mielentilansa eli pyrkimyksensä mukaan, mutta hänen pyrkimyksensä on se valtakunta, joka on hänen silmiensä edessä.

Niinpä eräässä kansanluokassa, kun rupeaa vaan Suomesta puhumaan, ilmestyy heti vihanilme kasvoihin. Tämä luokka on niitä, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi venäläisissä kaupunkilais-oloissa, se on: kaipaavat vapautta, tuntevat painoa päällänsä, eivätkä voi nähdä hedelmää ponnistuksistansa, Näitä ovat pikkukauppiaat ja alemmat sekä siviili- että sotilasvirkamiehet. Minä olen kuullut niiden puhuvan Suomesta juuri niinkuin he puhuvat juutalaisistakin. Mistä se tulee, he arvelevat, että juutalaiset, vaikkeivät ole venäläisiä, kuitenkin Venäjän valtakunnassa voivat kohota rikkaammiksi ja mahtavammiksi meitä? Varmaan heillä on jotain etuja, joita meillä ei ole. Alas siis juutalaiset! Ei kukaan saa Venäjällä voida paremmin kuin venäläinen! -- Juuri näin, kun he kuulevat suomalaisten hyvinvoinnista, heissä herää alasvetämisen halu: he jaksavat tyytyä asemaansa ainoastaan jos kaikki ovat yhtä huonossa asemassa.

Esimerkiksi tämmöinen keskustelu: Oletteko kuulleet kuinka Suomi nyt on nujerrettu? -- Olen, kaikki etuoikeudet ovat nyt maan tasalle hävitetyt. -- Sepä se, olisi vaan jo aikaa sitten pitänyt se tehdä!

Tämän suurimman, kaupunkilaisen yhteiskuntaluokan psykolooginen suhde "etuoikeutettuun" Suomeen levenee muuallekin, missä on tyytymättömyyttä omiin oloihin. Ei kuitenkaan läheskään kaikkialle. Niitä on tyytymättömiä, jotka eivät sano suovansa Suomen itsenäisyyden kukistumista, vaan päinvastoin, kun näkevät Suomen oloissa toteutettuna osaksi omat parannustoiveensa, pitävät tätä asiaa kyltissänsä ja, viitaten siihen, sanovat: me emme pyydä paljon; antakaa meillekin edes se mikä on annettu suomalaisille!

Näihin kuuluvat aatteellisemmat piirit, semmoiset, joilla ei ole mitään osaa valtiollisten asiain johdossa ja jotka ajavat asiatansa paremmin yleisen obstruktsioonin kuin minkään parlamentaarisen ohjelman mukaan. Näihin kuuluvat myös oloihinsa tyytymättömät ylioppilaat, joiden joukossa melkein yleensä tuntuu lämmintä osanottoa. Sama on asianlaita niissä kypsyneemmissä piireissä, jotka, pienen mahdollisuuden rajain sisäpuolella, toimivat sosiaalisten aatteiden ja pyrintöjen levittämiseksi. Ja minä luulen, että heidän sanavapautensa on viime aikoina laajentunut, mitä koskee teoreetisiin väitelmiin, joita he kovin rakastavat ja joita pidetään verrattain vaarattomina. Niinkuin he inhoavatkin kansallista ja siis myöskin suomalaista sulkeutumista itseensä, niin he kannattavat kaikkea pyrkimistä parlamentaariseen vapauteen ja he kuvailevat, että meillä kaikki haluavat rajatonta äänestys- ja vaalioikeutta. Kovasti he tahtoivat tietää, mihin puuhiin suomalaiset aikovat ryhtyä vapautensa säilyttämiseksi. Selitin tietysti kansansivistyttämispuuhamme, "Se kaikki on hyvä tulevaisuudessa, mutta mitä te _nyt_ aijotte tehdä?" sanoivat he. Minä mymisin jotain vastausta, mutta oikeastaan ajattelin, ettemme yhtään mitään aijo tehdä. "Suomalaisten voima on siinä, että he luopuvat kaikesta politiikasta ulospäin ja tekevät _keskenänsä_ mitä voivat", sanoin minä. Tätä ei venäläinen voi ollenkaan ymmärtää. "Sehän on fatalismia! Se on kevytmielisyyttä!" -- "Paljon kevytmielisempää olisi ruveta hakemaan myötätuntoisuutta kannatuksen toivossa," -- Olan kohautuksia, pään pudistuksia!

Mutta on aatteellisiakin piirejä, jotka eivät ole suinkaan myötätuntoisia Suomen "isälliselle autonomialle." Nämät ovat niitä, joita äskettäin vielä oli meidänkin joukossamme, ennenkuin meillä tehtiin viimeinen sovinto puolueiden kesken. Olihan ennen joukossamme niitä, jotka tahtoivat, että ruotsalainen kulttuuri tunkeutuisi läpi koko maan eikä olisi ainoatakaan suomalaista sora-ääntä koko valtakunnassa. Oli myös niitä, jotka olisivat mielihyvällä nähneet, kuinka kaikki ruotsalaiset viikingilaivoissaan keikkuvat länttä kohden oman emämaansa syliin ja Suomi olisi ikuiseksi vapautunut "vieraasta" kansallisuudesta. Nämät ovat tosin jo menneitä asioita, mutta ehkä ne ovat vielä siksi hyvässä muistissa, että niiden avulla hyvin voimme ymmärtää puheenalaisia aatteellisia piirejä Venäjällä. Tämä sama kansallisen hegemonian aate, joka on meille jokaiselle niin tunnettu ja josta meidän oli niin perin vaikea luopua, se se nyt tahtoo syöstä koko Suomen tieltänsä, "ettei olisi mitään soraääniä koko valtakunnassa ja ettei missään löytyisi vierasta kansallisuutta." Onkohan tämä aatesuunta väkevä Venäjällä; onkohan se laaja? Onkohan sillä paljon merkitystä ja sananvaltaa korkeimpaan hallitukseen nähden? Näitä asioita en joutanut tutkimaan. Tiedän vaan, että kaikki meille vihamieliset sanomalehdet ovat heidän käsissään ja ohjissaan.

On sitten vielä suuri joukko hyvinvoipia ja oleviin oloihin tyytyväisiä ihmisiä, jotka myöskin ajattelevat Suomesta epäsuosiollisesti. En voi keksiä juuri mitään muuta syytä siilien kuin muodin. He liikkuvat baaleissa, ajelevat vaunuissa, mutta heillä ei ole aikaa olla aatteellisia. Kun heiltä kiristää syytä, miksi he Suomea vihaavat, ei heillä ole mitään aatteellista pohjaa. He suuttuvat, että niin selvän asian aiheita heiltä ollenkaan tiedustellaan. Seisovana argumenttina heidän kaikkien suussa on se, että "Suomi maksaa Venäjälle paljon, eikä tuota mitään hyötyä." Kun ruvetaan selittämään ettei Suomi maksa Venäjälle mitään, väittävät he kiven kovaan vastaan, sillä jos antaisivat tässä perään, ei heille jäisi mitään syytä siihen epäsuosioon, jonka he ovat päättäneet Suomea kohtaan säilyttää. -- Olen tosin kuullut paljon muita syitä, jotka synnyttävät suomivihaa venäläisissä ja erittäinkin juuri rikkaassa herrassäädyssä. Ne ovat kaikenlaisia vähäpätöisyyksiä, mitä on voinut sattua heidän matkustellessaan Suomessa tai muuten joutuessaan suhteisiin suomalaisten laitosten kanssa, Ensin luulin, että näitä vähäpätöisyyksiä täytyy pitää tekosyinä ja varsinainen syy haettava jostain muualta. Mutta sitten huomasin, että juuri näistä vähäpätöisyyksistä selveneekin tärkein syy, joka on yhteydessä venäläisen kansallisluonteen kanssa, Joku meriupseeri kertoo käyneensä Suomessa ja vaihtaneensa siellä venäläistä seteliä pienempään. "Ajatelkaa", sanoo hän, "vaikka minä annoin venäläistä rahaa ja sain takaisin venäläistä rahaa, kuitenkin minulle annettiin kymmenen kopeekkaa vähemmin!" Kertojan mielestä tämä osoitti selvää venäjän rahan halveksimista ja hänen suomivihansa oli silminnähtävästi erottamattomassa yhteydessä tuon tapauksen kanssa. Myöskin oli heille kerran sattunut Kotkan kaupungissa, että juopuneet olivat piloilla tehneet kunniaa heille. Tämä tietysti osoitti ylenkatsetta venäläistä kohtaan. Ja miksi ei voisikin luetella yhtä ja toista suomalaisten käytöksessä, mikä todella osottaa puuttuvaa arvonantoa muukalaiselle. Pääasia on siinä, että juuri tämä seikka näyttää enin koskevan venäläisiin. Puhumatta nyt semmoisista kaikkialla tavattavista pöyhkeilijöistä, jotka vaatisivat itseänsä yli muiden kunnioitettavan, on venäläisessä luonteessa yleensä vallalla herkkä tunteellisuus, ja hän vainuaa pian, missä on puuttuvaa tunnustusta tai epäluuloa ja erittäinkin selän-takananauramista. Niin tunteellinen kuin hän on vähimmällekin todellisen ystävyyden osotukselle, niin arka hän on ystävyyden puutteelle ja loukkaukselle. Ja useinhan juuri tunteellisimmat luonteet tällaisten melkein näkymättömien vaikuttimien vuoksi ovat kasvaneet suuriksi tyranneiksi. Ajattelen aina, että koko syy venäläisten tunnettuun ja sammumattomaan saksalaisvihaan on vaan se "pikku seikka", että saksalaiset pitävät heitä ala-arvoisina ja mielellään nimittävät heitä barbaareiksi.

III.

Pietarissa, 11. IV.

Eilen kävimme teaatterissa katsomassa "Keisari Feodor Ivaninpoikaa". Tämä, runoilija A. K. Tolstoin kirjoittama 5-näytöksinen draama oli alkujaan sensuurin kieltämä, ja nyt vasta, runoilijan jo aikaa sitten kuoltua, on se saatu ottaa näyteltäväksi. Nytkin kuuluu kuitenkin Pobedonostsef sanoneen ministeri Goremykinille, nähtyään kappaleen esityksen: "kiitän teitä erinomaisesta taidenautinnosta, mutta olisimpa ajatellut sata kertaa pääni ympäri ennenkuin olisin antanut lupaa tämän näytelmän esitykseen". -- Kappaletta esitettiin 70:nen kerran silloin kuin me olimme sitä katsomassa, ja huone oli nytkin täynnä.

Seuraava on sen historiallinen sisältö:

Tapaukset ovat 16:n vuosisadan lopulta, kun Venäjän valtakunnan hallitsijana oli Ivan Julman poika Feodor. Hän oli kuitenkin ainoastaan nimellinen hallitsija, sillä hänellä ei ollut mitään halua eikä mitään taipumusta ratkaisemaan valtakunnan asioita. Nämät toimet sentähden jäivät hänen ympäristölleen, etupäässä Boris Godunoville, jonka jo Ivan itse oli käskenyt hallita maata ja auttaa kykenemätöntä poikaa. Godunov on kiireestä kantapäähän puhdas politikeri; hän on itserakas, säälimätön; Venäjän valtakunnan suuruus ja yhteys on hänen tunnussanansa, vaikkei hän suinkaan omaa suuruuttansa sen rinnalla unohda, vaan menevät ne, kuten aina, yhteen: "l'état c'est moi". Erityiset sukulaisuussuhteet hänen ja keisarin välillä tukevat hänen asemaansa. -- On sitten puolue, joka vastustaa Boris Godunovia. Sen johdossa seisoo Shuiskin suuri ja voimakas suku. He ovat niiden ruhtinaiden jälkeläisiä, jotka hallitsivat Shujan kaupunkia, yhä laajemmalle sieltä levittäen valtaansa. Shuiskia kannattaa taistelussa Boris Godunovia vastaan tämän hallitukseen tyytymätön kauppias-sääty ja kansan rahvas. Shuiskin aate on "vanha venäjä", se on: slaavilaisten kansain koossapysyminen kultaisen Moskovan ympärillä, vanhojen tapojen, kansallisten ominaisuuksien säilyttäminen ja kehittäminen. Näiden kahden, niinsanoakseni valtakunnallisen ja kansallisen aatteen taistelu voitosta on nyt esitetty näyttämöllä taisteluna Godunovin ja Shuiskin välillä. Heidän välissään seisoo heikko ja voimaton keisari, aavistamatta ja ymmärtämättä niitä juonia, joita hänen ympärillään on käymässä. Juuri kun Godunov sihteerinsä kanssa neuvottelee siitä mihin ratkaisevaan tekoon Shuiskia vastaan olisi ryhdyttävä, saattaa keisari ilmestyä kotiin ratsastusretkeltänsä. Lapsellisella tavalla hän valittelee ratsunsa oikkuja, kun oli melkein heittää hänet selästään se paha elukka. Valtiomiehet kumartelevat häntä molemmin puolin, häikäilemättä imartelevat häntä ja tahallaan yllyttävät hänen itserakkauttansa. Tämmöisissä kohtauksissa omituisella tavalla käy esiin, kuinka suuri pyhimys ja epäjumala keisari sittenkin on valtakunnassansa. Vaikka täynnänsä juonia, saattaa mies, jonka käsissä kaikki todellinen valta on, itse keisarinkin ylitse, samalla jonkinlaisella hurskaudella kumartua kruunatun pään edessä. Niin että aina ensimäiseksi on jumaloiva kumarrus, ja sitten vasta se asia, joka on esitettävä. Tosin tämä onkin enin valtioviisasta: ensin hyväily, ylistys, syvimmän alamaisuuden vakuutus, -- ja sitten vasta armollisen suostumuksen pyyntö, ikäänkuin myöntymys todellakin muka riippuisi vaan keisarin vapaasta tahdosta ja armosta. -- Keisari käsittää kaikki hovissa tapahtuvat ikävyydet ja painostavan hengen ainoastaan personallisen epäsovun seuraukseksi ministeriensä välillä, Hänen luonnostaan hellä ja hyvä sydämensä kärsii tästä epäsovusta kovasti. Ja sentähden hänen ainoa toivonsa on sovittaa vihannesten välin. Tähän tehtävään hän panee ainoan valtioviisautensa. Myönnytyksillä molemmille puolille hän koettaa saavuttaa tasapainoa. Liikuttavaa on kuulla keisarin kerran puhkeavan sanoihin: kuinka minä odotan sitä päivää, jolloin täällä on tehty sovinto ja kaikki olemme muuttuneet yhdeksi! Vihdoin hän näiden sovintopuuhiensa vuoksi on muun muassa pakotettuna työntämään luotansa sorretun kansan, joka on lähetystön kautta tunkeutunut hänen luokseen anoakseen häneltä oikeuksiensa turvaamista. -- Se pettämätön keino, jota Godunov viime tingassa aina käyttää tahtonsa läpiviemiseen, on uhkaus erota hallitusasiain hoidosta, ellei keisari myönny. Häntä muka nämä asiat painavat ja rasittavat, hänen voimansa tuskin muka riittävät pitämään koossa sitä monimutkaista hallitusasiain vyyhteä, joka yhä kasvaa ja suurenee. Sentähden ei muka hänelle olisi mikään niin mieluista kuin päästä näistä vaivoista. Mutta jos hänen tuumillensa asetetaan vielä esteitä ja vastuksia, niin ei hänen auta muu kuin suorastaan _pyytää_ eroa. Tämä keino tepsii. Keisari ei voi ajatellakaan semmoista mahdollisuutta, että Godunov jättäisi paikkansa. Ja asia loppuu aina niin, että jälkimäisen tahto voittaa. -- Tapahtuu kuitenkin kerran niin, että keisari tuskaantuu ministeriinsä, joka vastoin valallista lupaustaan oli vanginnut kansan johtavat miehet. Keisari vaatii heidän vapauttamistansa, mutta ministeri vastustaa. Raivostuneena keisari vihdoin lyö kätensä pöytään ja kysyy kolme kertaa peräkkäin: olenko minä keisari, vai en? Kun nyt Godunov taas palaa vanhaan keinoonsa ja pyytää eroa, sanoo keisari: saat lähteä, mene! Ja vaikka ministeri kuinka koettaakin peruuttaa eronpyyntöänsä, käskee keisari hänen vaan lähtemään. -- Kun esirippu tämän jälkeen ensi kerran nousee, näemme keisariparan istuvan vaimonsa seurassa selailemassa valtakunnan asiapapereita. Hän on nyt päättänyt ryhtyä hallitustoimiin ja arvelee suurimman takeen kansan säilyttämiseksi oikeuksissaan olevan siinä, että hän itse jokaisessa yksityistapauksessa määrää kuinka on meneteltävä. Pian saamme kuitenkin nähdä keisarin tuskastuvan, hänen paperinsa vähitellen sekaantuvat, hän huokailee, pyhkii hikeä otsaltaan, mutta selvää ei vaan tule mistään. Hän on vihdoin valmis hakemaan apua vaikka mistä. Mutta silloin kuin enin tarvittaisiin, ei ole miestä saatavissa. Ei kukaan ilmaannu häntä auttamaan. Ja niinpä hän tuskissansa jälleen kääntyy hyljätyn ministerinsä puoleen, joka tulee entistä enemmän yksinvaltiaaksi, kukistaa Shuiskin aatteinensa, ja nostaa näin suuren, yhtenäisen ja jakamattoman Venäjän valtion mahtavan lipun. Keisari heikkonee yhä enemmän ja luopuu vihdoin kokonaan hallitusasioista.

IV.

(Tämä luku on kokoonpantu erinäisistä muistiinpanoista ja kirjoitettu myöhemmin kuin jälkimäiset).

Läksimme Pietarista päivällä Krimin nientä kohden.