Chapter 3

Kuljettuamme vielä Änklingan, Brändön ja Vartsalon ohitse, astuimme maalle lähellä Gålsobyn kylää ja saimme viettää yön metsässä. Mainitussa kylässä olimme pari päivää ja vaihetimme myös vaatteita siellä. Sieltä läksimme sitten arendatori Fingerros'in luo, jota otti meitä hyvästi vastaan. Hän kertoi myös että eräs majuri Aniskoff oli vannonut ettei löytynyt enemmän kuin 6 000 miestä koko Suomessa. Siellä makasimme heinäladossa ja kuljimme sitten yöllä useitten vartiajoukkoin ohitse, joita seisoi teillä ja niityillä 40 à 50 miestä, ja jotka tutkivat kaikkia matkustavia. Sentähden kuljimme me öisin Heinäkuun 27 päivään saakka, jolloin kaikki vartiajoukot olivat jääneet taaksemme ja me olimme päässeet Järesten kylään Lemun pitäjässä. Olimme siellä päivän aikaa ja saimme useampia tietoja vihollisen asemasta Pohjanmaalla. Sieltä siirryimme Raision pitäjään, josta minä kirjoitin Tukholmaan. Sen tein minä vanhan nimismieheni ylisillä. Venäläiset tappelivat koko päivän keskenänsä tuvassa; minun mieheni olivat metsässä. Ylioppilas And. Silvan kertoi minulle että Raision ja Maarian papit olivat keskenänsä puhuneet, että jos se kirottu Löfving vielä sinne tulisi, niin antaisivat he varmaan vangita hänet. Kysyttyäni mitä Maarian pappi minulle tehdä tahtoi, sain vastaukseksi että hän oli suostunut tuumaan muiden kiusaamisen vuoksi, vaikka hän kiitti Jumalaa että minä nyt olin vuoteen omana niistä lyömisestä, joita muka olisin Juhannuksen aikana saanut Djurgården'issa, missä tapauksessa minä päinvastoin haavoitin enemmän kuin 50 miestä. Nuo papit olivat myöskin humala-päissään soimanneet minua raadoksi sekä käyttäneet muita kauniita nimityksiä. -- Tästä kaikesta tiedon saatuani, läksin minä menemään pappilaan ja olin olevinani talonpoika Huittisista, joka tahtoi ostaa suoloja. Papin vaimo kyseli muutamista siellä asuvista leskistä, ja minä annoin hänelle tyydyttäviä vastauksia. Sitten antoi hän minulle juomista ja kiitti ruotsiksi minun käsiäni, sanoen: "Tuo talonpoika ei ole paljon työtä tehnyt käsillään". Menin sitten toverini luo, ja nyt läksimme Turkuun sekä sieltä Maarian pitäjän kautta Hämeenlinnan tielle Ravattulan kylään.

Heinäkuun viimeisinä päivinä läksimme Someroon päin, ja tällä matkalla kohtasi meitä alinomaa matkustajia; mutta minä olin aina ensimmäinen kysymään mistä he tulivat. Itse sanoin tulevani kolmannesta tai neljännestä pitäjästä, jotta en mitään hullua puhuisi, jos olisi ruvettu minua kuulustelemaan.

Vihoin kautta läksimme Pusulan kornetin-puustellille. Talonpojan nimi, jonka luo tulimme, oli Matti Paavalinpoika. Hän kysyi mistä minä olin.

"Hollolasta", -- vastasin minä, ja mies sanoi ihmistä siellä suuriksi veijareiksi.

"Ei kaikki kuitenkaan. Eikö teidänkin pitäjässä ole veijareja joukossa?"

"No niin, kyllä sellaisiakin löytyy" -- sanoi mies; ja minä pyysin häntä ulos kanssani, kerroin hänelle että olin upseeri ja kehoitin häntä uskollisuuteen ja rehellisyyteen entistä esivaltaa kohtaan.

Uskollisesti hän sitten käyttikin itseänsä, antoi meille paljon tietoja ja ruokaa samaten. Yötä olimme siellä, ja aamulla sanoi hän ettei ollut hyvä mennä provasti Ritz'in luo, sillä siellä majaili venäläinen luutnantti; vaan sentähden neuvoi hän meitä metsän läpi lukkarin taloon.

Sieltä lähetin pyytämään provastia puheilleni, ja hän tulikin kohta kirkkoon, jossa antoi minulle tietoja vihollisen voimasta. Hän kirjoitti myös omakätisesti päiväkirjaani Elokuun 1 p., ja kun olimme saaneet kaikki tiedot, menimme eteenpäin, kiittäen Jumalaa, joka pyhäin enkeleinsä kautta oli meitä suojellut vaarallisilla matkoiltamme.

Niille, jotka nyt kysyivät mistä minä olin, vastasin että olin Naantalista ja muka ostelin eläimiä ruhtinas Galitzin'ille. Lahjoitin myös tupakkaa siellä ja täällä ja poistin sillä tavoin kaiken epäluulon itsestäni ja miehistäni, sillä kovasti peljättiin sissejä ja vakoojia vihollisen uhkausten ja julmuuden tähden.

Seuraavina päivinä kuljeskelimme Tammelan pitäjässä, odottaen venäläistä postia Moskovasta, mutta se ei tullutkaan. Sen sijaan tuli vaunut, jotka olivat täynnä kalkunoita, kanoja ja kukkoja. Vartioina oli 6 rakuunaa, joidenka kanssa syntyi pieni kahakka, ja yksi minun miehistäni kaatui ja haudattiin metsään. -- Me saimme paljon ruokaa ja runsaasti kananpaistia. Metsän kautta marssimme sitten Lopelle. -- Me olimme muka hakemassa hevosiamme, jotka venäläiset olivat vieneet.

Näillä retkillä osoittivat Provasti Tavonius ja nimismies Kollin meille suurta ystävyyttä ja näyttivät uskollisuuttansa antamalla meille tietoja vihollisen toimista y. m.

Elokuun 17 p. läksin minä Helsinkiin ja ostin 4 naulaa suoloja. Palasin sitten miesteni luo, ja heidän seurassaan kuljin Gloms'in ohitse. Siellä oli yksi kapteeni sekä yksi luutnantti komppanian kanssa niittämässä heiniä Helsingin komendanttia varten. Me kuljimme näiden kaikkien ohitse ja menimme yötä myöden vanhan Tavonius'en luo, joka asui Långstrand'issa. Hänen heinä-ladossaan olimme yhden päivän, sillä talonpojat pelkäsivät kauheasti vihollisia, jotka olivat ankarasti uhanneet niitä, jotka vakoojia majoittaisivat.

Saman kuun 19 päivästä alkain kuljeksimme sitten paikasta paikkaan, mitään erinomaista tapahtumatta. Sanoimme olevamme milloin toisesta pitäjästä, milloin toisesta. Vihollisen armeijan asemasta kirjoitin sillä aikaa kreivi Taubelle.

Nimismies Flöger'in vaimo tutki minua myöskin hyvin tarkasti. Hän kysyi mistä minä olin, ja kun vastasin olevani Espoosta, ei hän siihen tyytynyt, vaan teki monta harmillista kysymystä vakoojista y. m. Kuitenkin antoi hän meille veneen, jolla pääsimme edemmäksi Björnholmaan.

Sauvon pitäjässä ollessamme, syyskuun ensimmäisinä päivinä, kertoi minulle nimismiehen Anders Björck'in leski, että eräs venäläinen kapteeni Gordian oli käynyt Tukholmassa (ei kuitenkaan kaupungissa) vakoomassa. Tämän lesken luona oli paljon venäläisiä, mutta hän oli kuitenkin uskollinen.

Kuljettuamme sitten niittyjä ja soita, tulimme Nousiaisen kirkolle. -- Syyskuun 8 p. olin erään torpparin luona Nynäs'issä, mutta yöllä läksin Järäisiin ja makasin siellä ensin eräässä aitassa isännän tietämättä. Siitä tämä aluksi kovasti suuttui, mutta leppyi taas, niin että piti meitä siellä 10 päivään asti, jolloin läksin erään miehen luo, jota nimitettiin Mahalan Mikkeliksi ja jonka myös sanottiin olevan pahemmin suuttunut kuin kukaan muu ruotsalaisiin ja kaikkiin, mitkä heitä majoittivat.

Kun tulin tämän miehen luo, jota koko pitäjä pelkäsi, tervehdin häntä ystävällisesti nimellään. Hän otti minua vastaan, kysyen mistä olin. Minä vastasin: "Etkö sinä tunne minua, vaikka minä tunnen sinua sekä sun vaimosi sukua" (minä olin nimittäin pitäjässä saanut hyvin tarkat tiedot hänen suvustansa); -- "jää siis hyvästi, koska et tahdo minua tuntea". -- Tämän sanottuani menin ulos. Hän tuli kohta perästä, ja se olikin tarkoitukseni. Minä selitin hänelle nyt kaikki mitä minuun koski, ja pyysin että hän kätkisi minua, jonka hän myöskin teki. Talonväelle kertoi hän että minä olin vanha ystävä hänelle. Sitten seurasi hän minua. Lähden talosta täytyi minun harmikseni kantaa erään venäläisen kapteenin koiranpenikkaa käsivarrellani, ja Mikkeli ratsasti hevosellaan perässä. Kun sitten olin saanut asiani toimitetuksi, s. o. olin nähnyt sinne sijoitetun sotajoukon, saattoi Mikkeli minua torppaan, joka kuului Lähden kartanon alle. Sitä ennen tapasin erään miehen, joka tunsi minun, kun oli nähnyt minun kapteeni Andersen'in luona Turun jalkaväessä. Tälle annoin muutamia karolineja, ett'ei hän ilmoittaisi silloin eikä vast'edes ken minä olin.

Torpasta annoin soutaa itseni Vehmaalle. Mutta enpä tullutkaan sinne juuri suoraan, sillä kyytimieheni laskivat maalle eräälle saarelle, vakuuttaen että se oli mannermaata. Siellä sitten olin pahassa pulassa, mutta pääsin kuitenkin vihdoin ruovon-leikkaajain kanssa pois. He jotenkin hämmästyivät, kun löysivät ihmisen saarella ilman venettä.

Syysk. 11 p. lähetin minä tuomaan arendatori Fingerroos'in, joka muun muassa tiesi kertoa että kaksi suomalaista nais-ihmistä oli käynyt ruhtinas Galitzinin luona, pyytäen tulla kastetuiksi venäläiseen uskoon. Ruhtinas oli kysynyt, mitä he sitten omasta uskostaan ajattelivat. Siihen he vastasivat, että pitivät kreikkalaista uskoa yhtä hyvänä kuin ruotsalaistakin; mutta että tahtoivat muuttaa pää-asiallisesti sentähden, että oli ilmaantunut niitä, jotka tahtoivat heidät naida. -- Sitten oli ruhtinas kysynyt, tunsivatko noiden sulhasten nimet, ja he vastasivat että ne olivat N. N:n rykmentistä. Miehet kutsuttiin nyt esiin ja heiltä kysyttiin, tahtoivatko mennä naimiseen näiden naisten kanssa; mutta miehet vastasivat: ei. Ruhtinas oli uhannut heitä, sanoen että jos eivät totta puhuisi, niin hän antaisi rangaista heitä; mutta he olivat sittenkin vastanneet: ei. Nyt oli hän luvannut että naiset saisivat kasteen, ja he vietiin kaakin-puulle, löylytettiin vitsoilla aika lailla ja asetettiin sitten näytteille kaupungissa. Vielä tiesi arendatori kertoa että ruhtinas Galitzin oli sanonut Vehmaan kirkkoherralle: "Te kirjoitatte kaiketi nyt Ruotsiin. Sen saatte mielellään tehdä, sillä minä en ruotsalaisia pelkää. Tiedän myöskin kaikki mitä Tukholmassa tapahtuu". -- Saatuani tarpeelliset tiedot, annoin soutaa itseni Tersalon kylään, josta sitten läksin Haukalle.

Tähän aikaan lähetin kolme kirjettä Tukholmaan, nimittäin sihteri Abraham Dracke'lle, amiraali Wachtmeister'ille ja kreivi Taubelle. Mainituissa kirjeissä kirjoitin seuraavista asioista: 1) että kaikki venäläiset yli-upseerit olivat saaneet käskyn varustaa itseänsä ruo'alla kahdeksi kuukaudeksi; 2) ruhtinas Galitzin'in matkasta; 3) venäläisestä laivastosta; 4) venäläisistä vakoojista Tukholmassa; 5) Muonasta ja väen-nostosta; 6) Pohjanmaalta tulleesta jaalasta, joka oli lastattu 136 tynnyrillä lohta; 7) vaatteuksesta ja verojen vaatimuksesta; 8) vihollisen voimasta Turussa; 9) ihmisten toiveista; 10) jyvien jakaamisesta pitäjissä leipomista varten, joita oli 499 tynnyrin paikoilla; 11) että käsky annettaisiin minun palaamisestani. -- Minä lähetin Erik Lind'in Tukholmaan ja annoin hänelle matkaa varten 2 dukaatin kultasormuksen ja 4 taalaria vaskirahaa.

Syyskuun 13 p. täytyi minun olla Hankalla, koska venäläisiä laivoja ja veneitä kulki edestakaisin koko päivän. Sitten palasin Fingerroos'in luo ja sain asettaa leilit arendatorille ja venäläisille, jotka hänen kanssansa keiliä heittivät. Venäläiset luulivat minua mustalaiseksi taikka n. s. tattariksi. Parin päivän perästä ostin Fingerroos'ilta hevosen, josta maksoin 8 riksiä ja läksin Lemulle päin. Mahalan Mikkeli antoi minulle vaatteita ja satulan lainaksi.

18 p. samaa kuuta olin kirkossa, ja kun palasin sieltä kotia, tuli venäläinen rakuuna ja tahtoi hevoseni kyytiin. Kun hän ei sitä saanut, löi hän minua kepillä käsivarteen, jota iskua minä sain pitää hyvänä isännän tähden. Sitten kävin minä Turussa, ostamassa paperia ja lakkaa maisteri Paulin'ille; niin ainakin kerroin siellä, eikä se pelkkää valhetta ollutkaan, koska sille paperille kirjoitin hänelle kirjeen hra Grabben nimessä. Aikomukseni oli koettaa, oliko hän yhtä uskollinen venäläisiä kohtaan teossa kuin sanoissa, vai olivatko heidän uhkauksensa saattaneet häntä sanomaan, että hän vangitsisi kaikki ruotsalaiset, erittäinkin minut, jos joutuisin hänen tielleen. Mainitussa kirjeessä pyysin että herra pastori lähettäisi rengin (itse vein kirjeen perille) kautta 20 riksiä venäläisissä rahoissa, koska minä tarvitsin sellaisiakin hyödyttääkseni isänmaata ja täyttääkseni ruotsalaisen esivallan käskyjä. Minä lähetin myös velkakirjan, jota vastaan hän voisi saada saman summan ruotsalaisissa rahoissa ensi tilaisuudessa. Lopuksi neuvoin häntä ettei hän puhuisi paljon rengin kanssa, sillä tämä oli suuri veitikka eikä liioin luotettava mies. Kirjeen alle panin nimen: Ernest Grabbe.

Kun tulin Halikkoon, ei herra Paulin ollut kotona. Sidoin hevoseni kiinni ja astuin porstuaan. Siellä kohtasi minua neiti Bäck, hra Paulin'in käly. Hän kysyi mistä minä olin. Minä vastasin että tulin Kemiöstä ja että minulla oli kirje pastorille.

"Anna se tänne", sanoi hän, ja minä annoin. Hän oli juuri aikeessa avata sitä, kun hra Paulin tuli ja oli pahoillaan tuosta kälynsä aikeesta. Pastori meni nyt sisään, luki kirjeen ja käski minua kohta sen perästä kamariinsa. Siellä kysyi hän mistä minä olin.

"Kemiöstä", vastasin taas.

"Kenenkä renki?"

"Herra Erikin".

"Kuka on sinun lähettänyt".

"Sama herra".

"Tiedätkö kuka on kirjoittanut tämän kirjeen?"

"Tiedän. Nimismies ja lukkari puhuivat keskenänsä että se oli Raabbenpoika, joka oli hra Erikin luona".

"Mistä he ovat tulleet?"

"Tukholmasta".

"Kuinka on hän ja hänen seuransa puettuina, ja kuinka monta heitä on?"

"Viisi miestä talonpoikais-puvuissa, ja joka miehellä on paljon ruotsalaisia rahoja". -- Tuon viimeisen sanoin sen vuoksi, että hän helpommin uskoisi asiaa ja antaisi rahat.

"Minkä näköinen mies on Grabbe?"

"Hän on yhtä pitkä kuin minä, ja hänellä on vähän partaa".

"Missä olet sinä syntynyt?"

"Karjalassa Sorolahden pitäjässä".

"Sen huomaan puheestasi että olet Karjalasta. Tiedätkö sanoa kuinka monta pitäjää on Sorolahden ja Käkisalmen välillä?"

"Kiteen, Ruokolahden, Kurkijoen ja Hiitolan pitäjät", vastasin minä.

"Se on oikein, sillä minä olen ollut koulumestarina Käkisalmessa. -- Vaan kuinka sinä olet tänne tullut ja kuinka kauan olet täällä ollut?"

"Minä tulin kirkkoherra Gutzeus'en kanssa ja olen nyt 6 vuotta palvellut täällä; hän on lähtenyt Tukholmaan ja minä olen hra Erikin luona".

"Mikä on sinun nimesi?"

"Stefan Martinpoika".

"Vai niin. No tule nyt, Stefan, minun kanssani tupaan, niin saat ruokaa". Minä kiitin ja seurasin. Neito pani pöydälle kappaleen paistettua lihaa, silakkaa, voita ja leipää. Kun istuin atrialle, sanoin ett'ei minulla ollut veistä, sillä siellä oli muutamia venäläisiä rakuunoita, ja minä en uskaltanut ottaa esiin sitä, mikä minulla oli. Hra Paulin antoi minulle silloin oman veitsensä.

Kun nyt rupesin syömään voita ja leipää, leikkasin silakkaa, sanoen: "Tamän silakan olette meidän pitäjästä ostaneet".

"Emme ole!" -- sanoi pappi. Minä lausuin taas: "Kyllä se maistaa aivan niin kuin meidän silakat". Tahdoin nimittäin näyttää hyvin tyhmältä sekä papin että venäläisten silmissä. Nyt pappi suuttuikin ja sanoi, kiroten: "Kaikilla silakoilla on tietysti sama maku, ja näitä olemme ostaneet Korpon talonpojilta Turun joella".

Kun olin syönyt, tulivat venäläiset myös ja pyysivät ruokaa. Pappi leikkasi heille kappaleen lihaa ja leipää, ja antoi ne heille käteen. Silloin kuiskasin minä eräälle miehelle: "Oh, älä sinä syö, koska et saa pöydän ääressä istua, niinkuin minä!" -- Venäläinen antoikin lihan ja leivän papille takaisin ja sanoi menevänsä tappamaan lampaan talonpojan talosta, ja uhkasi vielä papillekin jotain tehdä. Mutta tämä astui sisään luutnantin luo, joka siellä asui, ja tällä lailla sai ainakin yksi venäläinen sen selkä-saunan, jota en voinut silloin itse niille antaa.

Illalla rupesi hra Paulin taas tutkimaan minua, melkein samalla tavalla kuin ensi kerralla: kysyipä vielä: "Kuinka he juuri sinua lähettivät?" -- "Kun ei ollut parempaa miestä", vastasin minä. Sitten kysyi hän taas nimeäni, ja minä vastasin että se oli Stefan Martinpoika. Suomea minä puhuin koko ajan, ettei kenkään saisi tietää minun osaavan ruotsia.

"Kuule Stefan", sanoi pappi, -- "jos sinä kerrot tästä sinun asiastasi kellekään elävälle sielulle, niin sinä, herrasi ja minä sekä moni muu menettää henkensä. Mene nyt levolle, kyllä sun hevosesta huolta pidetään". Minä sanoin hyvää yötä ja menin renkitupaan. Siellä minä makasin penkillä, pää venäläisen päätä vastaan.

Aamulla tuli neiti Bäck tupaan, herätti rengit ja hetken perästä minutkin, vaikka ainoastaan olin nukkuvinani ja valmistelin itseäni uuteen tutkintoon. Nousin, pesin ja kampasin itseäni, sidoin kaulavaatteen kaulaan, ja näytti niinkuin neiti olisi ajatellut: siivo renki tuo onkin. Kun olin valmis, seurasin häntä sisään. Pappi, joka silloin vielä makasi vaimonsa vieressä, käski kälynsä antaa minulle leipää ja paloviinaa. -- Kun olin syönyt, kysyi pappi taas nimeäni, ja minä vastasin niinkuin ennen: Stefan Martinpoika. -- "Se on oikein", sanoi pappi. "Tässä on kirje herra Erikille. Sano hänelle, että minä luotan häneen. Grabbesta minä en huoli. Tässä on rahat: Anna ne ensin herra Erikin omaan käteen". -- "Annan kyllä" -- sanoin minä; --"mutta onko myös kukkaro sinetillä kiinnitetty?" Tämän kysymyksen tein, jotta hyvin yksinkertaiselta näyttäisin, vaikka kyllä näin että kukkaro oli kiinnitetty.

"Se on kiinni", vastasi pappi. "Älä vaan hiisku kenellekään mitään tästä asiasta, Stefan Martinpoika".

"Ei suinkaan, Jumala varjelkoon! Piru vieköön sen, joka siitä puhuu. Älkää te, hyvä herra, myöskään puhuko siitä mitään!"

Pappi vannoi ettei hän kellekään puhuisi rahoistansa; ja nyt jätin minä hyvästi ja panin satulan hevosen selkään. Kun olin valmis lähtemään, kutsutin Malm'in kautta, joka oli minua seurannut, papin vielä kerran ulos puheelleni. Pappi tuli, ja minä vein hänen syrjään, sanoen ruotsiksi: "Jos olette rehellinen minua kohtaan, tahdon ilmoittaa teille merkillisen asian".

Hän vannoi olevansa rehellinen ja uskollinen. Silloin sanoin minä: "Tässä saat rahasi takaisin, nimeni on Löfving. Olen koetellut sinua, olisitko rehellinen ruotsalainen. Sinä olet uhannut jättää minua vihollisten käsiin. Tee nyt tehtäväsi; täällä on luutnantti ja 2 rakuunaa, heitä on siis kolme ja ovat kylläksi väkevät tappamaan minun".

"Ei, hyvä herra, tule sisään! Minä olen uskollinen ystävä sinulle".

Minä menin sisään ja otin pistolit esiin, niin että papin oikein oli paha olla minun tähteni. Hän pyysi minua jäämään, johon myös suostuin. Sitten joimme veljen-maljan, ja yöllä makasin minä Malm'in kanssa portti-vajan ylisillä.

Syyskuun 21 p. läksin Malm'in kanssa Ruskon kylään ja olin siellä jumalanpalveluksessa. Herra Paulin vihki myös siellä erään rengin. Olin olevinani Malm'in renki, ja minäkin pääsin häihin. Kun pöytään istuttiin, annettiin minulle ensin jotenkin etevä sija, mutta sitten kaikki lykkäsivät minua niin, että viimein jouduin pöydän alimmaiseen päähän, mikä kaikki sai tapahtua. Kun olimme syöneet, rupesi pappi tanssimaan morsiamen kanssa. Papin perästä menin minä morsianta tanssittamaan, mutta venäläinen luutnantti otti morsiamen pois käsistäni, sanoen: maltzii! (ole vaiti). Minä autoin häntä rallattelemisessa; ja kiitokseksi jätti hän sitten morsiamen minun haltuun, kun itse oli lopettanut tanssinsa. Sitten joi hän minun kunniaksi koko pikarillisen viinaa, sekä käski minun juoda hänen maljansa. Olin olevinani aivan juovuksissa, ja juodessani kumarsin niin syvästi että kaasin kaikki hänen saappaasensa. Noin tein minä 2 tai 3 kertaa, niin että lopuksi, kun hän tanssi tai käveli, kuului ikäänkuin olisi hän noussut merestä. Tein monta sellaista konstia, mutta liian pitkäksi kävisi niiden kertominen. Viimein venäläinen sanoi että minä olin narrittelija ja tarjosi Malmille 20 ruplaa minusta, sillä hän aikoi lahjoittaa minut ruhtinas Galitzin'ille. Minä pyysin Malm'in ja Paulin'in myydä minut, mutta he eivät uskaltaneet. Kun kaikki olivat panneet maata, ratsastin minä Malm'in kanssa vielä 2 1/2 peninkulman matkaa sinä yönä.

Me läksimme Turkuun ja sen ympäristöön katselemaan laivastoa. Sitten kuljimme aina edemmäksi, siksi että tulimme herra Fingerroos'in taloon. Siellä kävi Vehmaan kirkkoherra minun puheellani. Hän vakuutti uskollisuudestaan y. m., ja sanoi olevansa valmis auttamaan minua, jos tarvitsisin rahoja lainaksi j. n. e.

26 p. läksin minä Taivassaloon. Aikomukseni oli lähteä myös pastori Strandman'in luo samalla matkalla, mutta sain kuulla että siellä oli venäläinen kapteeni 12 miehen kanssa. Sentähden menin Kaitaisiin ja olin yötä siellä.

Ennen kuin läksin Strandman'in luo omana renkinäni, kirjoitin hänelle kirjeen, jossa kerroin että minä kummastuen olin kuullut mikä venäläis-ystävä hän oli. Sanoin myös että näytti siltä kuin hän aikoisi vihollisen kanssa lähteä pois maasta, vaikka hänen pitäisi muistaa esi-isien uskollisuutta ja rehellisyyttä isänmaata kohtaan. Kun H. M. Kuningas nyt taas oli kotona Ruotsissa, oli myös toivo että sellaiset miehet saisivat vielä ansaitun palkkansa, jotka uhkasivat vangittua ja tappaa esivallan lähettiläät ja muuten petollisesti menettelivät. -- "Minä lähetän nyt renkini tätä kirjettä viemään" -- kirjoitin minä lopuksi -- "vaikka epäilen että te päästätte häntä takaisin. Mutta jos niin tapahtuu, lähettäkää minulle vastaukseksi muutamia riviä".

Kun annoin kirjeen hänelle, kysyi hän missä minun herrani oleskeli.

"Hän on metsässä, sillä hän pelkää teitä ja että hän vangittaisiin, jos hän tulisi tänne. Sentähden pyysi hän että te kirjoittaisitte hänelle vastauksen", -- vastasin minä.

"Mitä minun on hänen kanssansa tekemistä!" sanoi pappi.

Mutta kun minä sanoin ett'en uskaltanut palata ilman vastausta, meni hän huoneesensa ja kirjoitti muutamia rivejä samalle paperille. Sitten luki hän minulle mitä oli kirjoittanut, että Löfving'in ei tarvitsisi hänestä huolta pitää, että hän kyllä vastaisi siitä, mitä oli tehnyt tai tulisi tekemään.

Nyt sanoin minä: "Minä olen Löfving, mutta sinä et ole mies vastaamaan teoistasi". Sen sanottua vedin pistolin esiin ja kohoitin sen pappia vastaan. Hän oli melkein vaipua maahan, ja pyysi nöyrimmästi että antaisin hänelle anteeksi ja rupeisin hänen ystäväkseen. Enkä tehnytkään hänelle mitään, vaan jäin sinne yöksi, ja minua kohdeltiin hyvästi.

Lokakuun 3 p. kirjoitin kolme kirjettä Tukholmaan.

Saman kuun 7 p. sain pyh. ehtoollisen pastori Malm'ilta Norbyssä ollessani. Kun seuraavana päivänä satuin seisomaan ulkona ikkunan alla, kuulin sen talonpojan, jonka luona asuin, sanovan: "Saa nähdä lähteekö hän Björköhön Houtskär'issä! Siellä hän varmaankin hirtetään, sillä sitä he jo kauan ovat uhanneet tehdä, jos vaan saisivat hänet kiinni". Siihen vaimo vastasi: "Se olisi paha".

Minä menin huoneesen, panin käsivarret pöydälle ja nojasin niihin päätäni. Näin olin sitten hetken nukkuvinani. Kun muka heräsin, kerroin että olin nähnyt unta, jotta talonpojat Houtskär'issä aikoivat minua hirttää. Tätä talonväki kovasti kummastelemaan. Kysyin heiltä olivatko mitään sellaista kuulleet, ja he vastasivat sitä kuulleensa. Sanoin nyt että minä aina, kun joku vaara uhkasi, näin unta siitä; ja tästä levisi sitten se huhu että minä edeltäpäin tiesin mitä oli tapahtuva.