Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed Proofreaders Europe.

Stefan Löfving'in

Päiväkirja.

Mukailemalla suomentanut E.

Toinen painos.

Ensimmäisen kerran julkaissut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino 1874. Digitalisoitu 1882 ilmestyneestä toisesta painoksesta.

Seuraavilla lehdillä annetaan uskollinen, vaikka lyhennetty suomennos Stefan Löfving'in päiväkirjasta, joka vielä säilytetään Porvoon lukion kirjastossa ja muutoin on kokonaisena julkaistu "Lähteissä Ison-vihan historiaan".

Mikä mies Löfving oli?

Siihen antaa hänen oma päiväkirjansa parahimman vastauksen. Niinkuin leimuava virvatuli hän liikkuu edes-takaisin Ison-vihan synkimmässä pimeässä, ja hänen kertomuksensa kummallisista retkistään on laillansa valaisevainen; se valaisee ainakin sen verran, että näemme, kuinka pimeätä pimeys on.

Ja hänen oma luonteensa sitten! -- mikä kummallinen aika, joka tämmöisiä ihmisiä kasvatti! -- Katsastakaamme hätäisesti niitä oloja, joissa Löfving oli syntynyt ja kasvanut.

V. 1689 Löfving syntyi Narvassa. Se oli Kaarlo XI:nnen hallitus-aika. Narva oli silloin Inkerinmaan kenraalikuvernöörin asema, ja Inkerinmaa oli ikäänkuin Suomenmaan etehinen, ei varsinaisesti Suomeen kuuluvana, mutta Suomalaisella väestöllä asutettu ja aiottu meidän maan ulkovarustukseksi Venäläisiä vastaan. Melkein sama virka Suomen suhteen oli Käkisalmen läänillä, joka kuului Inkerinmaan kenraalikuvernörin alle.

V. 1698 Löfving'in isä, joka oli konstaapeli tykkiväessä, muutettiin Käkisalmen linnaan, ja poika seurasi ja tuli niinmuodoin nykyisen Suomenmaan alaan. Suuret nälkävuodet olivat äskettäin maassamme surmanneet seitsemännen osan asukkaista. Kaarlo XI oli kuollut. Nuori lapsimainen Kaarlo XII oli noussut hallitus-istuimelle, ja kaikki Ruotsin vallan naapurit alkoivat neuvoja laskea, mitenkä voisivat riistää itsellensä kappaleita nuoren hallitsijan kuninkaallisesta viitasta. Tsaari Venäjällä tahtoi Inkerinmaan, varsinkin Nevajoen rämeet, ja niin paljon Suomenniemestä kuin sodan onnetar saattaisi hänelle suoda. Puolan kuningas kosi Liivin tasangoita ja Väinäjoen viljavia rantoja. Tanska pyysi takaisin mitä sillä ennen oli Etelä-Ruotsissa ollut. Näin koitti pohjoisille maille 17:s sataluku verisellä aamuruskolla.

Jo Helmikuussa 1699 tuli Suomeen sana, että Puolan kuningas oli karannut Riikaa vastaan. Suomen ruotuväki pantiin heti jalkeille; vuoden-aian vuoksi täytyi kulkea kiertämällä Inkerinmaan kautta. Mutta Suomenlahden perukka oli vahvassa jäässä, niin että voitiin oikaista Viipurin seuduilta Harjavaltaan ja Kolkanpäähän. Eipä aikaakaan, niin oli jo miekanmelske alkanut. Jungfernhof'in luona Suomen poiat virittivät "Hakkapäälliläis"-muistot Saksilaisten vastustajainsa mielessä.

Vaan nyt oli tsaarikin pannut laumansa liikkeelle, Inkerin asukkaat pakenivat tulen ja miekan alta Viipuriin päin. Tsaarin armeija asettui Narvan piirittämään. Silloin tuli nuori Kaarlo kuningas Viroon. Suomalaiset joukot kokoontuivat hänen ympärillensä, ja Narvan tappelu hetkeksi pelasti Narvan, Viron ja Inkerinmaan.

Mutta pian nuoren sankarin maineen-himo vietteli hänen pois näiltä mailta. Tsaari tointui. V. 1703 koko Inkerinmaa joutui Venäläisten haltuun. Pietarin kaupunki alkoi kohota Nevajoen vetelässä suussa.

Silloin Suomenmaa oli kadottanut ulkovarustuksensa. Inkeri ei enää ollut Suomalainen, ja tuhansia sen asukkaista siirtyi hävitetyiltä syntymäsijoiltansa, vieraan vallan alta, tullen köyhinä kodittomina pakolaisina Suomalaiseen emämaahansa. Mutta Suomenmaa itse jo taisteli henkensä edestä, sill'aikaa kuin sen oma säännöllinen sotaväki vuodatti verensä Liivin ja Kuurin tantereilla, Puolan tasangoilla, vihdoin Liesnan ja Pultavan verisillä kentillä. Ihmekö siis, että Suomi ei jaksanut ajanpitkään puolustaa itseänsä Venäjän ylivoimaa vastaan. Viipuri lankesi v. 1710; Käkisalmi meni kaupanpäälliseksi. Kolme vuotta myöhemmin tuli muun Suomen vuoro. -- Tämä oli "Iso-viha".

Tässä maamme kuoleman-taistelussa nuo kodittomat pakolaiset, joiden lukumäärä karttui joka askeleelta, jota vihollisen valta eteni, täyttivät omituisen viran. Sota oli heiltä kaikki ryöstänyt; heidänpä siis täytyi sodasta elatustansa etsiä. Vihollinen oli heiltä kodin ja tavaran vienyt; kosto viholliselle oli siis heidän oikeutensa. Isänmaa oli henkensä heitossa; niitäpä enää heidän oma henkensä maksoi. Näin syntyivät Suomalaiset "Sissit", nuo urhoolliset ja sukkelat, useinkin kostossansa julmat retkeilijät, jotka eivät antaneet tsaarin rauhallisesti levähtää pääkaupunkinsakaan lähistöllä.

Ensimäiset Sissit olivat Inkerin talonpoikia; heidän päällikkönsä oli Kivekäs, ja tämän nimestä heitä yleisesti kutsuttiin Kivekkäiksi. Inkerinmaalla, entisillä kotisijoillansa, he tunsivat joka polun, joka pensaan, ja siellä he hiipivät alinomaa vihollisten kesken, vieden ryöstö-saalista ryöstäjiltänsä. Sitten heihin liittyi onnen-orpoja muilta aloilta ja muista säädyistä; suuria komppanioja syntyi. Kivekkään seuraajana oli majori Luukkoinen. Kapteinit Tillainen, Torakka ja olletikkin Longström saavuttivat samaten suuren maineen. Viimeksimainittu oli talonpoika Savosta, ja hän lopetti vihdoin elämänsä retket Throndhiem'in seuduilla, missä Norjalainen karhun-ampuja hänen kaatoi luodillansa. Monen muun teot ja vaiheet ovat unohduksen virtaan uponneet.

Näitä Suomalaisia Sissejä oli Stefan Löfving yksi, vaikka hän ei ole aivan yht'aikainen varsinaisten Kivekkäiden kanssa; sillä hänen retkensä oikeastaan alkavat vasta silloin, kun Luukkoinen, Tillainen ja niiden vahvat retkikunnat jo ovat hävinneet. Löfving enimmältään liikkuu yksinään vakojana ja seikkailijana. Vaan hänen tekonsa ovat yhtä rohkeat ja kummalliset kuin Kivekkäiden. Kertokoon hän nyt itse, mitä hän Ison-vihan hirmu-aikana milloin niilläkin tavalla toimitti ja puuhasi.

Stefan Löfving'in Päiväkirja.

Kun isä vainajani, konstaapeli Mårten Löfving, vuonna 1698 komennettiin Käkisalmen linnaväkeen, seurasin minä vanhempiani mainittuun kaupunkiin.

V. 1703 panivat vanhempani minut palvelukseen erään viipurilaisen kauppiaan luo, jonka nimi oli Joakim Frese, ja hänen luona palvelin minä vuoteen 1708 asti. Mutta kun sota-jumalan joukot joka päivä kiiltelivät silmieni edessä, pisti mieleeni ruveta heidän ammattiansa harjoittamaan. Kun siis eräänä päivänä sain korvapuustin isännältäni, käytin tilaisuuden lyödäkseni häntä, niin että hän kolmen viikon kuluessa sai virua huoneessaan eikä voinut näyttää itseänsä ihmisille. -- Tästä teosta olisin melkein menettänyt oikean käteni, jos en olisi ollut hyvin tarpeellinen mies, minä kun osasin pitää isäntäni kauppakirjoja.

Joulukuulla 1708 pääsin minä suosituksen kautta kirjuriksi arendaatorille ja raja-majurille Simo Aflechtille, ja minun tuli ylöskantaa verot Sorolahden kartanosta Karjalassa. Siellä venäläinen partiokunta pari vuotta myöhemmin otti minut vangiksi ja minä sain kuuman löylytyksen, kun en ilmoittanut heille missä hovin hevoset ja muu omaisuus oli saatavana. Hoikka kukkaroni sekä vaatteeni kelpasivat venäläisille. Minua sidottiin sitten köysillä käsivarsista, ja sillä lailla sain juosta 1/4 penink. Kiteelle, jossa rovioita valmistettiin, niin ett'en muuta odottanut kuin kuolemaa, mutta Jumalan armon kautta tulin kuitenkin varjelluksi ja vanhalla paidalla varustetuksi. Nyt minua taas kuletettiin hevosten välissä Kiteen kirkolle päin. Mutta kun marssimme pitkän porrassillan yli, joka vei suuren suon poikki, pakenin minä köysineni päivineni keskellä päivää. Venäläisiä oli 300 miestä; minua ajettiin ankarasti takaa, vaan minä pääsin kuitenkin suurella vaivalla toiselle suolle, missä kätkin itseni jääkäreiltä. Muutaman tunnin perästä läksin maantielle, niiniköydet käsivarsillani, aikoen taas mennä kotiin eli Sorolahden kartanoon. Ei aikaakaan, niin kohtasin kaksi kasakkaa, jotka kysyivät: "Kuda tij jedos?" (minne matka). -- Minä vastasin: "Domoi" (kotia), lisäten suomeksi: toverinne päästivät minut kotia. -- Toinen heistä rupesi hitaasti lähtemään tiehensä, mutta toinen aikoi minua uudestaan sitoa, käskien pitämään hänen hevostansa kiinni; mutta kun hänellä oli paljon tavaraa, kattiloita y. m. satulan takana ja hän sai kumartua syvälle ennen kuin alas pääsi, niin minä sain häntä niskasta kiinni ja tappoin hänet hänen omalla miekallansa. Häneltä minä sain noin 1,000 taaleria Venäjän rahassa, joukko hopea-sormuksia ja viherjäisen takin, joidenka kanssa juoksin metsään ja sitten takaisin edellä mainittuun kartanoon.

Ensi tehtäväni, kun olin kotiin päässyt, oli puidattaa jyviä. Isännän puolesta toimitin sitten 50 tynnyrin rukiita ja 20 tynnyriä ohria eversti Stjernschantz'ille, joka oleskeli Savonlinnassa sen sotaväen kanssa, joka antaumisen kautta oli Käkisalmesta päässyt.

Vähän ajan perästä isäntä lähetti minua kolmen rengin kanssa Nurmekseen tiedustelemaan vihollisen tuloa, ja vielä Kajaanin linnaan päin; mutta matkalla jouduin venäläisten rosvojen käsiin, vaan pakenin taas, ja juostuani yksin 6 penink, metsän kautta syksy-yönä, tulin vihdoin talonpoika Oravan taloon Maanselällä. Ennen kuin itse juoksin metsään, autoin erästä renkiä pakosalle, että hän isännälle ilmoittaisi missä olin. Isäntä oli täll'aikaa saanut kokoon 20 maasotilasta, kirjureja ja renkejä, jonka joukon minä tapasin kolmantena päivänä sen jälkeen, ja matkustin sitten heidän seurassaan. Matkalla tapasimme me venäläisiä rosvoja, joita me löimme 2 Adventtipäivänä v. 1710, poltimme heidän makasiininsa ja saimme 60 hevosta. Minä puolestani ammuin 3 miestä, ja pistämällä minä tappoin 10, jotka olivat pakenemassa. Sitten läksin Kajaanin linnaan, jossa minä pyysin eroa virastani, pantiin arestiin toisena Joulupäivänä ja sain 4:tenä eroni ynnä 120 taaleria kopekoissa patronalta. Läksin sitten kapteeni S. Enberg'in kanssa Uudelle-maalle sekä Liljendaliin. Arestin sain siitä että pyysin eroa, sillä isäntäni ei tahtonut laskea minua.

V. 1711 tulin minä munsteri-kirjoittajaksi Turun läänin jalkaväkeen, majuri Jaakko Juhana Fraser'in komppaniaan. Kreivi Nieroth vainaja komensi minua Tammi- ja Toukokuulla samana vuonna partioretkille, ensin majuri Fraser'in ja sitten eversti Stjernschantz'in kanssa Viipurin tienoille. Siellä väijyimme vihollista Pietarinkirkolla Elokuun viimeiseen päivään asti, jolla aikaa minä sain 4 oivallista hevosta, joista yhden annoin kreivi Nieroth'ille. Usein olin komennettu vakoomiselle 3--4 miehen kanssa, niinkuin senaikuisista rykmentin-päiväkirjoista kyllä saa nähdä.

V. 1712, kun siirryimme Turun läänistä Uudellemaalle, läksin kohta keväällä partioretkelle, ensin luutnantti Jochimson'in kanssa Viipurin seudulle, sitten taas luutn. Mårten Miltopaeus'en ja vänrikki Erik Sahlman'in kanssa. -- Näille retkille minua komennettiin Korkeakoskelta, Sutelasta ja Hämeenkylästä. Syksyllä sota-marsalkki siirtyi armeijan kanssa Säkkijärvelle, aikoen samota Viipurin edustalle asti, josta ei kuitenkaan tullut mitään kiihtyvän talven vuoksi.

Kenraalimajuri Armfelt ja eversti Krusenstjerna komensivat minua v. 1713 polttamaan Porvoon sillan vihollisten esteeksi. Sillan päässä ollessani, ampui vihollinen muutamilla sadoilla muskeeteilla yht'aikaa, mutta minuun ei sattunut kuitenkaan, vaikka savu nousi maasta ympärilläni. Nyt näin yhden miehen juoksevan sillalle, tähdäten minuun; hänen kuulansa vei vasemman korvani, mutta mies kaatui samalla, saatuansa minulta kuulan rintaansa. Toinen puoli sillasta paloi kuitenkin. Palatessani tapasin majuri Gyllenström'in, joka surkutteli korvani kadottamista, sanoen: "Miksi nyt pitää nimittää Löfving'iä, joka on korvansa menettänyt!" "Korvan olen kyllä kadottanut", vastasin minä, "mutta vasemman vaan. Mitäs siitä! Moni menettää täällä henkensäkin". Tuon sanottuani repäisin pois sen palasen korvasta, mikä vielä oli jäänyt riippumaan. Tämän perästä ratsasti majuri muiden upseerien kanssa eversti Maidell'in luo Gammelgård'in kartanoon, missä eversti heitä kestitsi. Majuri Fraser oli täll'aikaa Gyllenström'in sijassa ollut etu-vartiossa, ja juuri kun viimeksimainittu saapui takaisin, tuli myös luutnantti Bergh ja kertoi että venäläiset koettivat päästä poltetun sillan yli, mikä tietysti oli mahdotointa. Majuri nousi kivelle, nähdäkseen heidän temppuunsa. Venäläiset ampuivat nyt tykillä Papinmäeltä majurin vatsan ala-puoleen, niin että hän lankesi polvilleen; 2 sotilasta kaatui myöskin. Majurin viimeiset sanat olivat: "ach mein herr Pastor, mein herr Pastor!" eli "oi herra pastori, herra pastori!" Neljä miestä kantoi häntä pois karhun nahassa. Hänen huulensa liikkuivat kauan aikaa, vaan ei mitään ääntä kuulunut.

Toisena päivänä me marssimme Porvoosta. Vihollisella oli siis tie avoinna Helsinkiin ja Turkuun, sillä suomalainen armeija läksi Pälkäneelle.

Kun olimme Hattulaan päässeet, pyysin minä koroitusta munsteri-kirjurin toimesta, mutta minulle sanottiin että löytyi parempia miehiä, joita piti eteenpäin auttaa. -- Minä kysyin, saisinko eroa, niin minä koettaisin onneani jossakin toisessa rykmentissä, missä ehkä löytyi minua huonompia miehiä, ja missä kenties voisin paremmin edistyä, vaan minun käskettiin jäädä rykmenttiin ja komppaniaan odottamaan. Kuitenkin tein samana päivänä pyynnön kenraali-majurille Fittinghoff'ille, että hän auttaisi minua Pohjanmaan rykmenttiin. Hän lupasi minulle siinä vältvääpelin paikan, mutta minun piti itse hankkia eroni, jota eversti ei antanut. Kolmannen pyyntö-kirjeen kirjoitin minä kenraalimajuri Armfeltille, joka minulle lupasikin koroitusta, mutta ensin minun täytyi partioretkelle lähteä. Vänrikki Sahlman'in kanssa läksinkin Hattulan kirkonkylästä Hämeenlinnaan ja sieltä ympäri maata, sangen vähäksi hyödyksi valtakunnalle ja kuninkaalle.

Armeijan tappiosta ja hajoamisesta sain minä tiedon, kun vankimme vietiin pois Hämeenlinnaan vievää tietä myöden. Kohta juoksin sinne yöllä yksin 3 peninkulman pituisen matkan. Sitten me läksimme kulkemaan Turkuun, missä löysimme muutamia laivoja ja saaristo-veneitämme, joilla miehistö vietiin Ahvenanmaalle kapteeni Möller'in kanssa, joka oli vankeudesta karannut ja myös kuului Turun rykmenttiin. Mutta minä jätettiin maaherra Stjernstedt'in käskystä vakoomaan venäläisten liikuntoja ja tointa kapt. Möller'in rengin Juhana Ahockin kanssa. Menin ensin puustellilleni Sauvossa 3 penink, ja makasin siellä kolme päivää. Sitten läksin kap. Möller'in puustellille Loimaalle, katsomaan mitä sieltä olisi saatavana, vaan en löytänytkään muuta kuin joitakuita lampaita, 2 hevosta vanhoilla satuloilla sekä joukon 8 ja 6 leiv. painavia kranaateja. Tämän kaiken laahasin minä omalle puustellilleni.

Nyt sain taas käskyn polttaa erästä makasiinia venäläisiltä Huittisissa, jonka työn otinkin tehdäkseni.

Tultuani Hannukosken kylään tien varrella, poikkesin sinne, saadakseni tietää oleskeliko vihollinen näillä tienoilla. Muutamat talonpojat, jotka istuivat tuvassa viina-kupit edessään, käskivät minua istumaan, tarjoten kupillisen minullekin, mutta minä ilmoitin ett'en sitä kärsinyt. Talonpojat päättivät minua herraksi; näkyihän tuo liivien kauluksestakin, jossa oli kultainen nauha reunassa. Yksi heidän joukostaan sanoi heti: "Tulkaa vetoa lyömään ett'ei ruotsalainen enää Suomenmaata omista; pannaan 100 riksiä!"

Minä vastasin ett'ei minulla ollut niin paljon rahaa, jonka perästä hän käski minun lähteä helvettiin, muiden suomalaisten herrain jälkeen, lisäten: "Kyllä mulla on palo-veroni valmiina".

Minä sanoin että tuo oli kaikki erinomaisen hyvää, jos hän nyt vaan antaisi minulle vähän ruokaa rahani edestä. Hän sanoi:

"Sinun täytyy maksaa kestikievarin taksan mukaan 10 äyriä hop." -- Ne minä annoin, ja minulle tuotiin leipää, silakkaa ja lampaanluu, joka oli vihriäiseksi suolattu.

Vanha ukko tuli täll'aikaa sisään ja istui pöydän päähän. Isäntä meni ulos ja palasi sirppi kädessä, millä hän aikoi naulita minua seinään. Minä pistäydyin pöydän-pään alle ja tartuin muskeettiini oikealla kädellä; silloin ukko sai minua kaulasta kiinni ja tahtoi pidättää minua, mutta minä löin häntä leu'an alle muskeetilla, vedin hanan ylös, ajoin talonpojan siten edessäni ulos ja annoin hänelle kaupan-päälliseksi vähäisen suoneniskun miekallani. Emäntä tuli nyt avuksi korennolla, aikoen toimittaa verisen lakin päähäni; minä löin korennon hänen kädestään ja voitelin säilällä hänen perä-peiliänsä, sillä kun korento putosi maahan hänen kädestänsä, aikoi hän ottaa sirpin, joka makasi minun jaloissani, vaan minä potkaisin sinne tänne, niin että talonpoika ja hänen akkansa saivat aika letkäyksiä. Pääsin vihdoin juoksemaan toverini luokse, joka seisoi hevosten kanssa tiellä, ja nousin hevosen selkään. Ei leikki kuitenkaan loppunut siihen, sillä nyt tuli tuo vanha ukko ja sai muskeetista kiinni, juuri kun minä sitä kohotin. Kun tämä nyt putosi kädestäni, tarttui ukko ainoaan korvaani, sai minut allensa ja huusi kylän väkeä kokoon; mutta nyt sain minä ukon alleni ja löin häntä pari kertaa painetilla, käskin toverini ratsastaa eteenpäin ja juoksin sitten hänen jälkeensä. Sinne jäivät hattu, hansikkaat, veitsi ja rahat talonpojille.

Huittisiin tultuani annoin talonpoikain hävittää makasiini, koska siinä ei ollut paljo mitään tavaraa. Palasin sitten takaisin ja otin rahani sekä yllä-mainitut kalut, jotka olin jälkeeni jättänyt, ja ratsastin sen perästä Turkuun.

Vähän ajan kuluttua lähetettiin minua taas tiedustelemaan josko ja kuinka vihollinen lähestyi. Tultuani Loimaan kestikievari- eli nimismiehentaloon, sanoi nimismies: "Oi jos teitä olisi 5--6 miestä, niin voisitte saada paljon rahoja!"

"Mistä?" kysyin minä.

"Nyt juuri läksi 6 miestä, vieden koko kuormallisen ruotsalaisia rahoja täältä ohitse".

"Minne läksivät he?"

"Venäläisten leiriin tietysti, 3 penink, täältä; nyt kuorma ehkä on 1/2 penink, päässä, ei suinkaan etempänä".

"Antakaa heidän mennä ja tuokaa minulle tuopillinen olutta!"

Minä join ja toverini samaten, jonka tehtyä molemmat nousimme hevosten selkään ja läksimme ajamaan kuorman jälkiä. -- Eräässä kylässä saavutimmekin venäläiset, ajoimme miehet pakoon ja otimme noin 4,009 karolinia; enempää olisi ollut mahdotoin viedä. Suuri joukko ihmisiä ajoi meitä takaa. Meidän täytyi jättää hevosemme, ja marssittuamme koko yön sekä puolen päivää, saimme viimein lukiolaiselta Hammar'ilta 2 hevosta ja pääsimme Paimiolle, jossa talonpojat aikoivat ottaa meitä kiinni ja viedä meitä venäläisille. Minun rohkeuteni tähden täytyi heidän kuitenkin päästää meidät Sauvoon ja puustellilleni takaisin. Vihollinen ilmoitti tämän jälkeen arpa-kapuloilla koko Turun läänissä, että jos joku majauttaisi tai pitäisi luonansa maan sotaväkeä tai muita pakenevia säätyläisiä, niin heidän talonsa poltettaisiin ja he vietäisiin vaimoinen lapsineen Siperiaan. Minä olin matkoilla Karunan kappelissa tähän aikaan, ja minun täytyi Paimion kautta lähteä Paraisiin 2:den vuorokauden vanhalla jäällä, jolla tiellä minä kadotinkin useita ploottuja mereen.

Paraisista läksin Korpon pitäjään, Ruhmariin ja Kalaisiin, jossa minä löysin sotalaivaston laivurin, jolla oli saaristo-vene. Tätä miestä minä kestitsin koko yön, jotta hän veisi minun myötänsä Ahvenanmaalle, mutta hän hiipi kuitenkin salaa tiehensä, ja minun täytyi väkivallalla ottaa luotsit, jotka minun veisivät Signelskär'ille.

Korpun rannalla oli silloin paroni Stjernstedt'in muonalaiva jäätynyt kiinni. Tämän minä miesteni avulla ensin vedin veteen; hankin sitten purjeita siihen ja läksin Kökar'iin, koska oli hyvä tuuli sinne. Mainittuun paikkaan jätin laivan talveksi ja jatkoin matkaani Föglön taloupoikais-veneellä. Kapteeni Möller'in seurassa, joka asui Stentorp'in kartanossa, läksin sitten maaherralle ilmoittamaan että 24,000 vihollista oleskeli Turussa. Tätä tehtyäni pyysin virka-vapautta Tukholmaan lähteäkseni, jonka myöskin sain.

Juhana Ahock'in kanssa läksin siis Ekkeröön postiveneille ja kohtasin matkalla eversti Grundell'in, joka minua tutkiskeli ja vei minut mukaansa maaherran luo, jonka asunto oli Hagassa. Maaherra ja eversti seurasivat minua sitten Kumlingen nimismiehen kartanoon. Siellä minun täytyi olla Tammik. 12 päivään asti v. 1714, vaikka jo 14 p. Jouluk. olin pois komennettu; mutta huonon kelin tähden en ennen päässyt lähtemään. Majoittaja Gustaf Gisselkors'in kanssa läksimme Tammikuulla Korppoon, jossa myös olimme jumalanpalveluksessa. Mutta tullessamme kirkosta ulos, talonpojat eivät olleet sen jumalisemmalla mielellä kuin että haukkuivat meitä mitä hävyttömimmällä tavalla, ärsyttäen koko seurakuntaa vihaan meitä kohtaan, niin että meidän oli pakko turvautua kranaateihin. Heitimme sentähden yhden kranaatin maahan. Kun tämä räjähti, juoksivat talonpojat toinen sinne toinen tänne.

Illalla läksimme papin hevosella erääsen talonpojan taloon, ja pyysimme siellä yösijaa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä, saisiko hän itsekään olla rauhassa. Minä ajoin ulos talonpojan, hänen vaimonsa ja lapsensa, paljain jaloin. Kiertelin sitten yöllä puolen pitäjää, ja palasin vihdoin taas Houtskär'in pappilaan. Sieltä lähetin sitten arpa-kapuloita useille haaroille, kutsuen kaikki kokoon. Kokoontuneina sain kuulla, että heillä oli 363 ploottua palo-veroa ko'ossa, mitkä rahat aikoivat viedä viholliselle Turussa. Minä selitin heille kuinka viekas vihollisten menetystapa oli; että he ensin koettivat saada kansaa tottelemaan ja sitten tulisivat heiltä yhä suurempia veroja kiskomaan. Minä muistutin myös heidän velvollisuuksistaan entistä kuninkaansa kohtaan, lisäten varoitukseksi, että, jos vihollisen suosio olikin makea kuin viini, niin se myös oli yhtä petollinen kuin viini, joka pian vie sekä pään että jalkain voiman. Itse minä tarjousin kirjoittamaan ruhtinas Galitzin'ille heidän puolestaan, että hän lähettäisi miehiä tuomaan ennenmainitut rahat, sillä Ahvenanmaalta ruotsalaiset partioretkeilijät muka alinomaa heitä vaivasivat, eikä he sentähden uskaltaneet mitään rahoja pois viedä. Minä lupasin myöskin kukistaa lähettiläät ja antaa pitäjälle puolen summan takaisin, mutta toinen puoli jäisi minulle ja minun miehilleni. Ensin olivat he myöntyväiset tähän tuumaan, mutta toisena päivänä tulivat he ottamaan rahansa takaisin ja käskivät meitä lähtemään tiehemme, jos emme tahtoisi joutua venäläisten käsihin; sanoipa vielä eräs Jaakko Erson: "Meidän kylän miehet yksin voittavat 50 ruotsalaista sotilasta, ja sinä kehtaat tulla muutamilla miehillä". -- Niin pian kun hän oli sanonut nuo sanat, viritin minä hanan, käskin hänen kohta langeta polvilleen ja lukea "Isä meidän", -- sillä hänen täytyi silmänräpäyksen perästä kuolla. Mutta kun hän luki mainitun rukouksen, laskin minä hanan jälleen, löin häntä ainoastaan pari kertaa muskeetilla ja sanoin: "Sinä lurjus! Kuinka rohkenet sellaisia sanoja lausua? Miksi et venäläistä lyö!" Tämän perästä vein rahat kirkkoon, ja koko pitäjä lupasi uskollisuutta, mutta minä en saisi mitään venäläistä lyödä heidän pitäjässään. He lupasivat myös varoittaa minua, jos venäläinen ja minä sattuisimme yht'aikaa pitäjään tulemaan.

Tuo sopimus ei ollut sen luotettavampaa laatua kuin että, Nauvoon tultuani, kyytipoika varoittaen kertoi minulle, että joukko miehiä Kivimaalla oli minua vastaan-ottamassa, viedäksensä minun vangittuna venäläisille. Kun siis tulin kartanoon, huusin minä heille, että he nyt valmistaisivat itseänsä taisteluun, mutta silloin pötkivät miehet tiehensä, mikä minnekin. Astuttuani sisään, sanoin minä isännälle, että jos he uskaltaisivat vähänkin vastustella tai kiusata minua, niin minä olisin se mies, joka heidän tietämättänsä jonakuna yönä polttaisin heidän talonsa ihmisineen päivineen, koska olivat esteeksi minulle, jonka piti hankkia tietoja esivallalle Ruotsissa. Tämän uhkauksen kuultuansa ei kukaan enää rohjennut vastustaa minua, vaan minä kirjoitin Ahvenanmaalle vihollisen voimasta ja toimista, oltuani venäläisten parissa Turussa ja ympärillä olevissa pitäjissä. Ahvenanmaalle läksin itsekin, vaan eversti Jaakko Böckler komensi minua kohta taas ulos ennenmainitun Ahock'in kanssa joka usein oli minun armeijani. Minä oleskelin sitten suomalaisessa saaristossa, pitäen kirjevaihtoa everstin kanssa. Koko talven ajalla annettiin meille molemmille ruo'aksi ja palkaksi ainoastaan 30 karolinia.