Part 1

language: Finnish

PÄIVÄ HELSINGISSÄ

Pilakuva

Kirj.

EINO LEINO

Helsingissä, Kustnnusosakeyhtiö Otava, 1905.

1.

Hän oli vain vaatimaton tuntiopettaja eräässä maaseutukaupungissa. Hänen palkkansa riitti juuri niukin naukin jokapäiväiseen toimeentuloon ja vuotuisiin velankorkoihin; lyhennyksistä ei voinut olla puhetta. Hän oli ehtinyt jo ohi viidenkymmenen eikä ollut päässyt vielä edes niin pitkälle, että olisi saanut omia huonekaluja hankituksi. Hänen kirjansa olivat hujan hajan lattialla siinä pienessä yliskamarissa, jossa hän asui, liinavaatteensa säilytti hän vanhassa, suuressa hylkeennahkaisessa kapsäkissä, muisto isän kodista, ja syömässä kävi hän työväen keittiössä. Samassa paikassa istui hän myöskin joka ilta teelasinsa ja rakkaiden sanomalehtiensä ääressä, joiden lukemista hän ei milloinkaan laiminlyönyt. Koulupojat kävivät juttelemassa hänen kanssaan politiikasta — heillä oli lupa käydä työväenkeittiössä — ja monet heistä muistelivat vielä kauan koulusta päästyäänkin kaipauksella tuota vaatimatonta, aina hyväntahtoista miestä, jonka hapset olivat jo harvenneet ja selkä käynyt jo kumaraksi, mutta jonka otsa oli korkea ja kirkas ja jonka silmissä paloi ainainen leikinlasku ja sydämessä sammumaton nuoruuden ja pyhän innostuksen lieska. Hän oli patriootti kiireestä kantapäähän ja vaikka hänellä itsellään ei ollut enää paljoa annettavaa isänmaalleen, tahtoi hän innostaa ja herättää niitä, joilla oli enemmän. Moni siemen lankesi tien oheen, mutta moni myöskin kiittää ikuisesti maisteri Teofilus Malakias Tavelaa harrastuksestaan yleisiin asioihin ja maan ja kansan kohtaloihin.

Vanhasta tottumuksesta sanottiin häntä maisteriksi, vaikka hän ei ollutkaan ikinään mitään tutkinnoita suorittanut. Hän oli ainoastaan ylioppilas. Mutta hän oli nähnyt aikoinaan myöskin parempia päiviä. Hän oli ollut ennen tunnettu osakuntapuhuja ja esiintyi vieläkin mielellään Runeberg-juhlissa y.m. vaatimattomissa tilaisuuksissa, joita tuossa pienessä maaseutukaupungissa silloin tällöin toimeenpantiin. Hän oli ollut Snellmanin personallinen tuttava, Aug. Ahlqvistin viftitoveri, oli veli kaikkien vanhan puolueen merkkimiesten kanssa ja ollut jo kerran ehdolla Uuden Suomettaren toimitussihteeriksi. Korkeammin ei hänen kunniansa kukko kuitenkaan ollut koskaan kiekahtanut.

Omaten nuoruudessaan jonkunverran kaunokirjallisia taipumuksia — hän oli julaissut myöskin painosta ohuen novellikokoelman — oli hän nimittäin toiminut useita vuosia erään maaseutulehden toimittajana, seuraten uskollisesti käskyjä pääkortteerista ja ylistäen Yrjö-Koskisen valtiotaitoa. Kun sitten ruvettiin kansanopistoja perustamaan, oli hän hakenut ja saanut johtajan paikan ja antautunut kaikesta sydämestään kansanvalistuksen kalliille asialle. Pian oli hän kuitenkin tympeytynyt tähän ja katsonut olevansa paremmin paikallaan osuuskaupan johtajana — eräs maan ensimäisiä — joka kuitenkin pian teki vararikon. Sen jälkeen oli hän vielä koetellut opettajatointa työväenopistossa, johtokunnan jäsenen tointa eräässä Kansallispankin haarakonttorissa — hänen helsinkiläisten ystäviensä homma! — ja asettunut vihdoin historian ja maantieteen opettajaksi yksityiseen, mutta valtioapua nauttivaan tyttökouluun eräässä maamme pienimmistä ja syrjäisimmistä sisämaan kaupungeista. Siinä aikoi hän myös pysyä ikänsä.

Kuitenkin oli hän halki elämänsä harhailevan juoksun säilyttänyt saman rakkauden julkiseen elämään ja — sanomalehtiin. Ne olivat hänen henkensä ja verensä. Hän seurasi jokaista pienintäkin pilvenvivahdusta meidän valtiollisella taivaallamme, teki laskujaan, veti johtopäätöksiään ja ennusti kuin paras almanakka. Myöskin ainaisen, elämää ymmärtävän huumorinsa hän oli säilyttänyt ja siksi kuunteli jokainen mielellään hänen poliittisia kannunvalamisiaan. Paras kaikista oli kuitenkin, että hän oli säilyttänyt nuorekkaan ja hehkuvan sydämensä.

Hän otti todellakin osaa koko isänmaan iloihin ja suruihin täydestä sielustaan ja mielestään. Viimeiset vuodet olivat olleet hänelle murheen ja jännitetyn ajatustyön vuosia. Hän oli valvonut monet yöt unettomana vuoteellaan ja pessyt koko ruumiinsa kylmällä vedellä aamun koittaessa. Yrjö-Koskisen promulgatsioni-politiikka oli ollut kova isku hänen ihailulleen ja tämän "avoin kirje" oli ollut vähällä tehdä siitä kokonaan lopun. Kuitenkin oli hän lähettänyt surunvalitussähkösanoman hautajaisiin. Hän ei hyväksynyt kotimaisen hallituksen menettelyä eikä Uuden Suomettaren kirjoitustapaa, mutta luki itsensä kuitenkin "maltillisiin". Prokuraattorin murha oli kauhistanut häntä ja hän oli itse hommannut omasta kaupungistaan protestikirjelmän, jonka alla ensimäisenä luettiin hänen nimensä. Hän oli kirveltelevin sydämin seurannut yhä kasvavaa puolueriitaa ja suri syvästi entisen suomenmielisen puolueen kahtia jakoa. Hänen luonnolliset vihamiehensä olivat yhä edelleenkin "sveesit", vaikka viimeisten vuosien kovat kokemukset olivatkin tuota vihaa suuresti lauhduttaneet. Mieluimmin olisi hän suonut, että kaikki puolueet olisivat yhtyneet ja Suomi seisonut voimakkaana ja yksimielisenä.

Hän ei käsittänyt, kuinka voitiin riidellä, kun asia kuitenkin oli niin selvä. Hän hyväksyi perustuslaillisten passiivisen vastarinnan, virkamiesten eroamiset ja asevelvollisuuskutsuntain vastustamisen. Hänen olisi siis oikeastaan pitänyt kuulua perustuslailliseen puolueeseen. Mutta ei hän hyväksynyt yksityisten miesten "prikkaamista", ei mitään mielenosotuksia eikä "pimeitä päiviä", vielä vähemmin valtiopäiväin kantaa äänioikeuskysymyksessä taikka yleensä oppia "laillisista edellytyksistä". Niiden tähden killui hän vielä kiini hallituspuolueessa, vaikka tuo lanka olikin käynyt vuosi vuodelta ohuemmaksi. Ollen itse kansanvaltainen kiireestä kantapäähän olisi hänen oikeastaan pitänyt kuulua sosialistiseen puolueeseen, mutta siitä estivät taas häntä hänen akateeminen kasvatuksensa ja yleiset kulttuuriharrastuksensa, joille hän ei tavannut tarpeeksi kaikupohjaa työväenaatteen nykyisissä ajajissa. Ollen myöskin vapaamielinen vereen ja sydämeen saakka, olisi hänen paikkansa jo ammoin ollut "Nuoren Suomen" parissa, mutta siitä estivät taas häntä hänen personalliset tuttavansa toisessa puolueessa ja hänen leimuava ruotsalaisvihansa. Näin oli hän jäänyt ijäkseen heilumaan puolueiden keskivälille, ja vaikka hän virallisesti vanhojen traditsioniensa takia lukikin itsensä hallituspuolueen jäseneksi, olisi hän yhtä hyvin voinut kuulua mihin niistä tahansa. Hän hyväksyi jonkun osan jokaisen puolueen toiminnasta eikä kaikkea minkään. Hän oli tarpeeksi kaukana varsinaisen puolue-elämän vilinästä voidakseen pysyä omana personallisena itsenään ja kuitenkin, jokapäiväisen, intohimoisen sanomalehtilukemisensa kautta, tarpeeksi lähellä sitä, voidakseen muodostaa tarkat käsityskannat jokaisesta ajan ilmiöstä. Hän oli Teofilus Malakias Tavela.

— Minä olen suomenmielinen, perustuslaillinen, kansanvaltainen ja vapaamielinen mies, oli hänen tapansa kehuskella itseään koulupojille Työväen keittiössä. Jos koko Suomi olisi niinkuin minä, ei meillä olisi hätäpäiviäkään.

Kuten kuuluu, ei hänellä ollut niinkään pienet käsitykset itsestään, ei ainakaan valtiollisista mielipiteistään, vaikka hän muuten olikin käytökseltään kovin vaatimaton. Päinvastoin piti hän itseään aika valtiomiehenä ja katsoi, että hänen kykynsä, oikein käytettynä isänmaan palvelukseen, olisi voinut aikoinaan tuottaa sille arvaamattomia siunauksia. Nyt huomasi hän kyllä itsekin olevansa liian vanha tavoitellakseen enää mitään sentapaista kuuluisuutta, mutta kuitenkin oli hänellä vielä yksi lempi-ajatus, joka oli kypsynyt aivan vihoviimeisinä aikoina ja jota hän katsoi olevansa kutsuttu toimeenpanemaan.

Se oli: sovinto puolueiden välillä.

Hän oli miettinyt sitä vahvasti. Hän oli tehnyt pitkiä kävelymatkoja kaupungin ympäristöön, pitänyt puheita kuusille ja aidanseipäille ja palannut takaisin posket innostuksesta punottavina. Hän oli puhunut asiasta myöskin koulupojille ja saavuttanut heidän kaikkien rajattoman kannatuksensa. Hän oli yrittänyt puhua siitä myöskin lyseon opettajille, mutta nämä olivat hyväntahtoisesti keskeyttäneet hänet, taputtaneet häntä olkapäälle ja kehoittaneet matkustamaan Helsinkiin selittämään asiata puolueiden pääkortteerissa: he eivät sille mitään voineet.

— Läheltä pitää, etten matkustakin.

Se piti jo niin läheltä, että hän kirjoitti kirjeen veljenpojalleen Helsinkiin, joka siellä oli suuren asianajoliikkeen omistaja ja yksi nuoren puolueen tunnetuita miehiä. Tähän tosin ei kuulunut mitään vastausta, mutta ajatus iti ja kasvoi hänen sielussaan. Kukatiesi oli hänkin luotu tekemään kerran jotakin suurta, kukaties oli hän sittenkin luotu pelastamaan isänmaan? Sen tehtyään voisi hän rauhassa harmaan päänsä lepoon kallistaa. Hän olisi elänyt.

Hän puhui matka-aikeestaan koulupojille ja nämä pitivät sitä aivan luonnollisena. Heidän mielestään oli setä Malakias niin oikeassa, että hänen täytyi onnistua, kun hän vaan pääsisi sitä puolueiden johtajille mieskohtaisesti esittämään. He luottivat rajattomasti hänen valtiomiestaitoonsa ja ihailivat jo edeltäkäsin häntä Suomen Gladstonena, Bismarckina. Hän teki suorastaan väärin isänmaatansa kohtaan, ellei hän matkustaisi.

Niin palkkasi hän itselleen sijaisen tuntiopettajan, tarkasti hylkeennahkaisen kapsäkkinsä sisällyksen ja matkusti kesken lukukautta eräänä kauniina talvisena aamuna päätäpahkaa Helsinkiin.

2.

Hän saapui Helsinkiin klo 12 päivällä ja ajoi suorastaan veljenpoikansa luo. Tämä nouseskeli juuri makuultaan.

— Kah! Setä! No, ei kummemmalla hevosella ajeta! Sinä Helsingissä?

— Minä itse, omassa korkeassa persoonassani. Saanko luvan esitellä: Teofilus Malakias Tavela, tuntiopettaja yksityisessä tyttökoulussa. Suomenmielinen, perustuslaillinen, vapaamielinen ja kansanvaltainen mies. Sinun piikasi ei tahtonut päästää minua sisälle, mutta minä tulin vaan. Tässä minä nyt olen.

Hän seisoi todellakin siinä, keskellä varatuomari Tavelan mukavaa nuorenmiehen salonkia, turkki päällä, päällyskengät jalassa ja hirvittävän suuri hylkeennahkainen kapsäkki kädessään, niin lujana ja voitonvarmana, tyytyväisenä ja poskipäät pakkasesta punertavina, ikäänkuin hän olisi voinut vaatia koko maailman taisteluun kerallaan. Hänen rinnallaan näytti pitkä, laiha ja kalpeakasvoinen veljenpoika suorastaan vähäpätöiseltä.

— Tervetulemaan! Kenties kuitenkin tahdot riisua turkkisi, sillä aikaa kuin minä viimeistelen vähän tätä maallista olemustani. Mitä kello mahtanee ollakaan?

— Sinä nukut myöhään.

— Tuli istutuksi vähän ulkona eilen illalla. Käy istumaan, käy istumaan!

Veljenpoika katosi viereiseen huoneeseen, mutta palasi pian takaisin täydessä asussaan, viinipullo ja pari pikaria kädessään.

— Arvelen, että pieni tuikku näin aamutuimaan ei ehkä tekisi pahaa sinulle. Oletko syönyt?

— Söin Riihimäellä. Kuulepas, minusta näytti niinkuin sinä olisit onnahtanut hiukan toisella jalallasi. Reumatismiä?

— Oh, se on ainoastaan pieni muisto nuoruuteni myrskyisiltä ihannevuosilta!

— Arvattavasti, samoin kuin kalju päälakesikin. Maljasi!

— Maljasi! Ja vielä kerran: tervetullut Helsinkiin.

He kilistivät ja sytyttivät sikaarin. Sitten katselivat he hiukan toisiaan.

— Sinä asut mukavasti, sanoi setä.

— Miksen asuisi! sanoi veljenpoika, kun on nuori ja naimaton...

— Niinkuin minä esimerkiksi.

— En tarkoittanut juuri sinua. Mutta todellakin, setä, eiköhän sinun olisi jo aika mennä naimisiin?

Tämä oli heidän tavallinen pilanaiheensa entisiltä ajoilta, jolloin he olivat paljonkin yhdessä olleet. Oikeastaan saikin varatuomari Tauno Tavela kiittää setä Malakiasta ensimäisestä henkisestä kasvatuksestaan, sekä jo koulupoikana että myöhemminkin nuorena ylioppilaana. Ottamalla puheeksi sedän naimishommat tahtoi veljenpoika kohteliaasti huomauttaa, että hän ei ollut noita aikoja unohtanut.

— Niinkö arvelet? hymähti setä mielissään ja veti viiksiään. Minulla onkin jo lintu paulassa.

— Ehkä kaulassakin?

— Toistaiseksi ainoastaan tämä villainen kaulahuivi, jonka myös pyydän riisua sinun luvallasi.

He nauroivat ja kilistivät jälleen. Setä viihtyi mainiosti sohvankulmassa. Hän oli syönyt hyvästi Riihimäellä, matka oli temmaissut hänet pois tavallisesta, painostavasta ympäristöstään ja tulo pääkaupunkiin oli virittänyt hänen mielensä todelliseen juhlatunnelmaan.

Hän kohotti lasinsa ja lauloi vanhalla särkyneellä tenorillaan:

"Noh, miehet, miekat naulahan nyt pankaa riippumaan, käs' toinen neidon kaulahan ja malja oikeaan."

Kuitenkaan ei hän ollut matkansa suurta ja pyhää tarkoitusta unohtanut.

— Kuulepas, sinä et vastannut minun kirjeeseeni, sanoi hän yht'äkkiä kulmiansa rypistäen.

— Niin, suo anteeksi, tuota, minä olen lyönyt niin paljon muutakin laimin näinä aikoina. Sanalla sanoen: olen tietysti monta kertaa aikonut kirjoittaa...

— Sanalla sanoen: olet unohtanut.

— Sinäpä sen sanoit. Kun on yksi pää kesänsä talvensa ... sitäpaitsi: minulla on todellakin tätä nykyä niin sekä pää että taskut täynnä papereita.

— Sinun pöydällesi on ilmestynyt myöskin naisen kuva. Oletko kihloissa?

— Hm. Tuota noin ... toisin sanoen, en vielä.

— Mutta pian?

— Jumalan ja hyväpalkkaisen varatuomarin edessä ei mikään ole mahdotonta.

— Onneksi olkoon! Uskaltaako olla utelias?

— Ei vielä, vasta sitten kuin olemme syöneet päivällistä. Tulen mieluimmin tunteelliseksi vasta iltapuhteella.

He kilistivät jälleen ja vaikenivat. Setä mietti kuulemiaan. Nyt oli veljenpojan vuoro.

— Kuulepas setä, mitä teet sinä pääkaupungissa?

— Suora kysymys. Enkö ole vielä sanonut sitä sinulle?

— Etpä suinkaan. Olet tosin jo heti ovessa esittänyt minulle valtiollisen ohjelmasi, suomenmielinen, perustuslaillinen, vapaamielinen...

— Ja kansanvaltainen mies. Niinkuin nakutettu! Juuri sitä varten olen tullut.

— Siis mitä varten?

— Saamaan aikaan sovintoa puolueiden välillä. _Concordia res parvae crescunt_.

Setä Malakias oli noussut juhlallisesti. Veljenpoika seurasi hänen esimerkkiään.

— Oivallista, aivan erinomaista. Ajatus puolueiden yhteistoiminnasta onkin ilmassa. Se voi muuttua todellisuudeksi minä päivänä tahansa. Concordia! Yhteisvoimin yhteistyöhön! Se juuri on tulevaisuuden tunnussana. Salli, että onnittelen sinua niin oikeasta päähänpistosta. Sinulla on todellakin paljon herkkää poliittista vaistoa, setä.

Setä katsoi häneen alta kulmiensa. Tekikö toinen pilkkaa hänestä vai muutenko vaan tapansa mukaan joutavia lasketteli?

— Mitäh? sanoi hän. Onko se ilmassa?

— Epäilemättä. Kaikki ihmiset puhuvat siitä. Nekin, jotka eivät puhu siitä, kaipaavat sitä. Kaikki puolueet ovat väsyneet taisteluun. Etkö ole lukenut tämänpäiväisiä sanomalehtiä?

— Luin ne junassa, mutta, suoraan sanoen, en ymmärtänyt. Välistä minua, opeta minua, profeetta!

— Tähän ei todellakaan mitään profeetallista taitoa tarvita. Onhan se niin tuiki luonnollista. Hallituspuolueen äänenkannattaja puolustaa perustuslaillisten johtomiehiä ja oppositsionin lehdet puhuvat parjaajista ja panettelijoista. Tällä pohjalla on sovinto tapahtuva. _In hoc signo vinces_, käyttääkseni sinun kielitaitoasi.

Setä tunsi suuren ajatuksensa äkkiä kutistuvan sangen pieneksi. Äsken vielä tahtoi se tuskin mahtua koko maailmaan, nyt olisi hän sen jo varsin mukavasti voinut pistää housuntaskuunsa.

Mutta hän oli päättänyt seisoa lujana loppuun saakka.

— Hm, sanoi hän miettiväisesti ja asettui akkunan ääreen, kädet selän takana. Perhana, menivät perustuslaillisten johtajat plaskaamaan itsensä juuri parhaalla hetkellä! Vaikka minä oikeastaan luenkin itseni hallituspuolueeseen, en minä kuitenkaan toivoisi, että sovinto puolueiden välillä tapahtuisi juuri meidän omien virheittemme perustuksella.

Veljenpoika asettui hänen viereensä, samoin kädet selän takana ja samoin rypistäen otsansa miettiväisiin ryppyihin.

— Minun mielestäni on se ainoa luonnollinen pohja kaikelle ihmisten keskinäiselle yhteistoiminnalle. Me lainaamme kansallismielisiltä auktoriteettiuskon, kotimaiselta hallitukselta diplomatian, perustuslaillisilta politiikan, ruotsinmielisiltä rahat ja työväenpuolueelta äänet. Saatpa nähdä, että siitä syntyy puolue, niin mahtava ja luja, että pitää olla itse piru, joka voi sitä vastustaa.

— Mahdollista kyllä, virkahti setä hajamielisesti ja katsahti syrjäkarein veljenpoikaansa.

— Se on aivan varma, sanoi veljenpoika.

Sitten vaikenivat he jälleen hetken. Lumi kimmelsi katoilla ja päivä paistoi punaisiin tiiliseiniin.

— Sinä olet suuri leikinlaskija, sanoi setä.

— En koskaan sinun vertaisesi, sanoi veljenpoika.

Jälleen lyhyt äänettömyys.

— Mutta mitä Herran nimessä sinä sitten aiot tehdä tuolla noin kokoonpannulla jättiläispuolueellasi? puhkesi setä vihdoin puhumaan. Mikä on oleva sen ohjelma, mikä sen merkitys ulos- ja sisäänpäin?

— Ei mikään. Luonnollisesti: ei mikään. Siitä kaiketi voimme hetikohta olla yksimielisiä, koska sinäkin kerran ajat samaa asiata. Sitä vartenhan juuri yhdytään, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä mitään. Kun tehdään, niin taistellaan. Kun väsytään, niin sovitaan. Eikö se ole sinunkin yksityinen mielipiteesi?

Setä ei kuitenkaan vielä tahtonut oikein tottua toisen kevytmieliseen puhetapaan.

— Sinä olet perustuslaillinen, sinä? sanoi hän.

— Epäilemättä. Yksi suomenmielisten perustuslaillisten johtomiehiä.

— Mutta oletko sinä myöskin kansanvaltainen ja vapaamielinen?

— Minä olen mitä sinä vain tahdot. Mutta minulla ei ole nyt laillisia edellytyksiä olla ... mitään.

Veljenpoika oli koskettanut arkaan paikkaan. Setä löi kätensä ikkunalautaan.

— Te ja teidän lailliset edellytyksenne! Te ette tee mitään muuta kuin haukottelette, sillä teillä ei ole laillisia edellytyksiä edes oikein nukkumaan. Kansallismielisillä, taikka niinkuin sinä sanot, hallitusmielisillä taas olisi siihen kaikki edellytykset, mutta heitä vaivaa eräs paha painajainen, jota he nimittävät historian tuomioksi. Myöskin työväenpuolue kuorsaisi mielellään hyvinkin äänekkäästi, mutta heillä taas ei ole yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Jospa hyvä jumala sen pian antaisi heille, että hekin pääsisivät levolle päivän vaivoistaan! Silloin olisi se sovinto puolueiden välillä saavutettu, jota te toivotte. Mutta se ei ole minun, saakeli soikoon!

Veljenpoika oli heittäytynyt selälleen sohvaan ja nauroi kuollakseen.

— Sanoinhan minä ettei vanhalle vertoja vedä. Leijona tunnetaan kynnestään ja setä Malakias hampaistaan. Maljasi! Tapani ei juuri ole olla imarteleva, mutta sentään täytyy minun tällä hetkellä totuuden nimessä tunnustaa, että ylpeilen olla veljenpoikasi. Eläköön Teofilus Malakias Tavela, jonka kengännauhoja minä en ole kelvollinen päästämään!

Setää oli ruvennut ryvittämään.

— Pelkään, että vetää sinun akkunoistasi, sanoi hän kuivasti. Annapas minun kaulahuivini!

Setä vyötti jälleen villahuivin kaulaansa ja istui nojatuoliin. Syntyi pieni äänettömyys.

Veljenpoika katsoi kelloaan.

— Onko sinulla meno jonnekin? kysyi setä.

— Ei aivan vielä, mutta kohta.

— Tärkeäkin?

— Ainoastaan erään arpajaistoimikunnan kokoukseen.

— Sinä kuulut arpajaistoimikuntaan?

— Minä olen komitean puheenjohtaja.

— Soo, soo. Mistä saakka olet sinä ruvennut harrastamaan kansanvalistusta?

— Tietysti siitä saakka kuin olen tullut komitea puheenjohtajaksi. Tulot lankeavat yleishyödylliseen tarkoitukseen.

— Sitä en epäile. Kenen luona kokoonnutaan?

— Yliopettaja Lyyn luona. Eikö hän ole sinun vanha tuttavasi?

— Saattaa olla. Ketä muita kuuluu komiteaan.

— Tietysti ensiksikin rouva Lyy. Sitten: senaattorin rouva A., professorin rouva B., ja pankinjohtajan rouva C. Kolmanneksi: opettajatar, neiti Ilma Ainamo ja minä, varatuomari ja erittäin luotettavan asianajoliikkeen omistaja.

— Siis niin sanoakseni Suomen kansan henkinen valiojoukko? Sen puserrettu mehu ja kirnuttu kerma?

— Mutta setä! Älä nyt rupea sikamaiseksi keskellä Jumalan kirkasta aamupäivää! Onkos nyt oikea aika ja paikka pilkantekoon ja vielä henkilön läsnäollessa, jota pian kutsuu korkeampi velvollisuus?

— Sanoit, että tulet tunteelliseksi iltapäivällä.

— Sanoin, että mieluimmin valitsen sen hetken tunteilleni. Mutta ei sinun silti tarvitse tulla hävyttömäksi aamupäivälläkään.

Setä katsoi häneen yhä edelleenkin sangen epäluuloisesti.

— Kuka tuo neiti Ainamo on?

— Sinä ammut harhaan, setä. Se ei ole se.

— Hyvä on. Onko yliopettaja Lyyllä tyttäriä?

— Entäpä, jos olisikin!

— Kuinka monta?

— Ainoastaan kolme.

— Se ilahduttaa minua. Ja vanhin heistä?

— Setä! Minä varoitan sinua vielä kerran: älä nyt rupea hävyttömäksi!

— On kuinka vanha?

— Vasta vähän päälle kolmenkymmenen.

— Siis suunnilleen sinun ikäisesi. Lykkyä tykö!

— Setä! Se ei ole hän.

— Epäilemättä on se hän. Näen sen valokuvasta.

— Sinä luulet siis, että minä nain Lean?

— Siksi että Rakelit eivät huolisi sinusta. Mutta sinulla oli kiire kokoukseen?

— Taisi olla. Tuletko mukaan?

— Ei haluta. Pistäydyn mieluimmin yksin tapaamaan yliopettajaa.

— Me syömme kaiketi sentään päivällistä yhdessä?

— Voimme syödä.

— Missä?

— Ylioppilastalolla. Tietystikin.

— Siellä ei anneta enää ryyppyä. Etkö ole lukenut sanomalehdistä?

— Olen. Siis Seurahuoneella.

— Hyvä on.

He astuivat äänettöminä ulos.

Porraskäytävässä tuli heitä vastaan nuori mies, joka tervehti kohteliaasti. Hän tahtoi puhutella varatuomaria. Setä astui yksinään kadulle. Hetken päästä palasi veljenpoika ja se nuori herra hänen seurassaan. He hyvästelivät toisiaan kohteliaasti ja erosivat. Setä odotti kadun kulmassa.

— Kuka se oli?

— Olipahan.

— Mitä hän tahtoi?

— Rahaa.

— Annoitko?

— Kyllä.

— Paljonko?

— Sata.

— Oliko hän maksanut edellisen?

— Ei.

— Sinä olit siis juomassa hänen kanssaan viime yönä?

— En. Se oli minun tuleva lankomieheni.

— Yliopettaja Lyyn poika?

— Niin.

He vaikenivat ja kävelivät mykkinä vierekkäin pitkin kuuraista puistokatua. Molemmat tunsivat, että entinen keskinäinen ymmärrys oli heidän välillään täydellisesti palautettu.

— Kuulepas, sinä et mennyt minulle enää siihen vekseliin?

— En.

— Miksi et?

— Siksi että sinä aina maksatat minulla.

— Tuokin toinen maksattaa.

— Minä en aiokaan sinun sisaresi kanssa naimisiin.

Setä hymyili. Nyt tunsi hän jälleen veljenpoikansa. Tämä oli heidän entistä hyvää väliään.

— Sinulla on kuitenkin hyvät tulot.

— Samallaiset voisivat itselläsikin olla.

— Minä kustansin kuitenkin sinun koulunkäyntisi.

— Sen olen minä maksanut sinulle moninkertaisesti takaisin.

Setää pyrki jo naurattamaan rakkaan veljenpoikansa herttaisuus. Mutta samalla muisti hän jälleen suuren ajatuksensa.

— Kuulepas: sikäli kuin minä ymmärsin, kuuluu tuohon toimikuntaan ainoastaan kansallismielisiä?

— Paitsi minä, niin.

— Mitäs sanoo siitä sinun oma puolueesi?

— He pitävät minua varsin epäluotettavana.

— Ja kun he kuulevat, että aiot naimisiin yliopettaja Lyyn tyttären kanssa?

— Silloin pitävät he minua suorastaan isänmaan petturina.

He olivat pysähtyneet Lyyn asunnon edustalle.

Molemmat olivat kohottaneet ylös turkinkauluksensa ja katsoivat toisiaan kuuraisten kulmakarvain alta.

— Sovinto puolueiden välillä on siis sinulle tuiki toivottava?

— Se on vallan välttämätön minun avioliitolleni.

— Siksi tahdot sinä viedä minut yliopettaja Lyyn luo?

— Toivon, ettet kieltäydy tästä pikku palveluksesta.

— Voitko tehdä minulle vastapalveluksen?

— Epäilemättä.

— Esimerkiksi?

— Kirjoittamalla nimesi sinun vekseliisi.

— Tulen puolen tunnin kuluttua. En tahdo tavata arpajaistoimikuntaa.

— Mihin nyt menet?

— Ostamaan vekselilanketteja.

Setä ojensi kinttaansa hyvästiksi. Veljenpoika puristi sitä talvihansikkaallaan. Molemmat hymyilivät kuuraisten partahuulten lomasta. Sedällä oli pitkä pujoparta, veljenpojalla lyhyeksi leikattu leukatupsu.

— Herodes ja Kaiphas ovat siis jälleen ystäviä? sanoi veljenpoika.

— Yhteinen hyöty oli heidät yhdistänyt.

He erosivat. Veljenpoika aukaisi paraatioven ja astui sisälle. Setä kääntyi taas takaisin keskikaupungille.

3.

Yliopettaja Lyyllä oli ollut tänä aamuna pitkä keskustelu poikansa kanssa.